saapuvan, niin laimenee heidän valppautensa. Käytämme hyväksemme heidän
laiminlyöntiään hyökätäksemme heidän kimppuunsa, jos on pakko ryhtyä
tähän äärimmäiseen keinoon. Saattaisi muuten olla paras odottaa yön
tuloa alkaaksemme tutkimuksemme."
"Viekäämme ensin hevoset turvaan. Sitten saamme katsoa, mitä on
tehtävä."
Erämiehet astuivat esille tiheiköstä mitä suurinta varovaisuutta
noudattaen. He eivät menneet joen yli, vaan palasivat samaa tietä,
seuraten jonkun aikaa jo aikaisemmin kulkemaansa polkua. Sitten he
poikkesivat vasemmalle ja painuivat laaksoon, missä pian katosivat
korkeaan ruohoon.
"Saat johtaa meitä, Ilomieli", sanoi Uskollinen Sydän. "En todellakaan
tiedä, minne meitä opastat."
"Luota minuun, sillä olen sattumalta keksinyt kahden luodinkantaman
päässä täältä jonkunlaisen linnan, joka on hevosillemme mainio, ja
jossa tarpeen tullen voimme kestää oikeata piiritystäkin."
"_Caramba_!" äännähti erämies osoittaen tällä kirosanalla, jota hän
usein käytti, espanjalaisen syntyperänsä. "Miten teit niin tärkeän
havainnon?"
"Perin yksinkertaisesti. Tulin juuri virittämästä ansojani.
Lyhentääkseni matkaani ja saavuttaakseni sinut pikemmin nousin ylös
vuorta, joka näkyy tuolla edessämme, kun äkkiä lähes kaksi kolmannesta
noustuani havaitsin pensaitten välissä ison karhun karvaisen turvan."
"Ah, niinkö! Minäpä muistan hiukan tuota seikkailua, mutta ellen
erehdy, niin toit minulle tuona päivänä ei vain yhtä, vaan vieläpä
kaksi mustankarhun nahkaa."
"Aivan niin, saaliiseeni kuului kaksi kontiota, yksi koirasia yksi
naaraskarhu. Ymmärrät, että heti ne nähtyäni minussa heräsivät
metsämiesvaistoni. Unohtaen väsymykseni latasin karbinini ja lähdin
ajamaan niitä takaa. Saat itse nähdä, minkälaisen pakopaikan ne olivat
valinneet", lisäsi hän astuen ratsun selästä maahan, ja hänen toverinsa
tehdessä samoin.
Heidän edessään kohosi puoliympyrässä joukko muodoltaan mitä
erilaisimpia ja oikullisimpia kallioita. Surkastuneita pensaita työntyi
siellä täällä kivien lomasta esille, köynnöskasvit reunustivat
kallioiden huippuja tehden tämän yli kuusisataa metriä preirien
yläpuolelle kohoavan röykkiön sellaisten vanhojen läänityslinnojen
raunioiden näköiseksi, jollaisia joskus tapaa Euroopan suurten virtojen
varsilla.
Näillä seuduilla liikuskelevat erämiehet olivat antaneet tälle paikalle
nimen _Valkoiset linnat_ sen graniittimöhkäleiden värin mukaan.
"Emme ikinä pääse sinne hevosinemme", puheli Uskollinen Sydän kotvan
aikaa huolellisesti arvioituaan matkaa, mikä heidän oli kuljettava.
"Koettakaamme ainakin", rohkaisi Ilomieli ohjaten hevostaan suitsista.
Nousu oli hankalaa. Muut kuin erämiesten hevoset, jotka olivat
tottuneet mitä vaikeakulkuisimpiin teihin, eivät olisi voineet sitä
suorittaa, vaan olisivat tuhansia kertoja syöksyneet ylhäältä alas.
Täytyi tarkasti valita paikka, minne asetti jalkansa, sitten oli
heittäydyttävä yhdellä hyppäyksellä eteenpäin ja yhäti samalla tavalla
mutkitellen, niin että rupesi huimaamaan.
Lähes puoli tuntia kestettyään tavattomia ponnistuksia he saapuivat
jonkunlaiselle penkereelle, joka oli korkeintaan kymmenen metriä leveä.
"Se on tässä", lausui Ilomieli pysähtyen.
"Tässäkö?" kysyi Uskollinen Sydän katsellen joka puolelle keksimättä
aukkoa.
Ilomieli hymyili.
"Tule", sanoi hän.
Ja taluttaen yhä hevostaan suitsista hän meni erään kalliomöhkäleen
taakse erämiehen seuratessa häntä uteliaana.
Käveltyään viitisen minuuttia jonkunlaista käytävää pitkin, joka oli
korkeintaan kolme jalkaa leveä ja tuntui kiertävän ympyrässä,
seikkailijat äkkiä joutuivat suuren luolan ammottavalle suulle.
Käytävä oli muodostunut kauheassa luonnonmullistuksessa, jollaiset ovat
näillä seuduilla niin tavallisia, ja oli niin hyvin sitä naamioivien
kallioitten ja kivien takana kätkössä, että oli mahdotonta sitä huomata
muuten kuin mahdollisesti sattumalta.
Erämiehet astuivat luolaan.
Ennen vuorellenousua oli Ilomieli ottanut mukaansa joukon päreitä. Nyt
hän sytytti kaksi soihtua, joista ojensi toisen toverilleen ja piti
toisen itse.
Luola näyttäytyi nyt heille kaikessa villissä majesteettisuudessaan.
Sen seinät olivat korkeat. Niissä oli päällekkäin loistavia tippukiviä,
joista valo heijastui kymmenkertaisena synnyttäen tarumaisen
valaistuksen.
"Tämä luola", sanoi Ilomieli, annettuaan ystävänsä jonkun aikaa tutkia
sen yksityiskohtia, "on epäilemättä tämän preirien merkillisyyksiä.
Tuo käytävä, joka kulkee loivasti alas tuossa edessämme, menee Verdi
Gris-joen alitse ja jatkuu sen toisella puolella mailin verran
tasangolle. Paitsi sitä käytävää, jonka kautta tulimme luolaan, ja
tuota, joka on edessämme, on vielä neljä muuta, jotka kaikki johtavat
täältä ulos eri suunnille. Näet siis, että täällä emme ole vaarassa
joutua saarroksiin ja että nämä tilavat suojat tarjoavat meille
huoneuston, jota itse Yhdysvaltojen presidenttikin kadehtisi."
Ihastuneena tämän turvapaikan löydöstä Uskollinen Sydän tahtoi tutustua
siihen pienimpiä yksityiskohtia myöden, ja vaikka tämä erämies oli
luonnostaan harvasanainen, ei hän kuitenkaan voinut olla useampaan
otteeseen lausumatta ihailuaan.
"Miksi et ole puhunut tästä minulle aikaisemmin?" uteli hän.
"Odotin sopivaa tilaisuutta", vastasi toinen.
Erämiehet panivat hevosensa liekaan. Niille riittikin ruokaa yllin
kyllin eräässä luolan osassa, jonne tunkeutui valoa näkymättömistä
halkeamista. Kun he olivat päässeet varmuuteen siitä, ettei näiltä
jaloilta eläimiltä heidän poissaollessaan puuttuisi mitään ja etteivät
ne voisi karata, heittivät he karbinit olalleen, vihelsivät koirat
luokseen ja lähtivät kiireesti pitkin käytävää, joka johti joen alitse.
Ilma muuttui pian kosteaksi heidän ympärillään. Hiljainen,
yhtäjaksoinen humina alkoi kuulua heidän päänsä päällä. He kulkivat
Verdi Grisin alitse.
Puolisen tuntia astuskeltuaan erämiehet ilmestyivät preirielle aukosta,
jonka tiheä pensaikko ja köynnöskasvit kätkivät.
He olivat viipyneet kauan aikaa luolassa. Ensin he olivat tarkastaneet
huolellisesti paikat aivan kuin aavistaen, että heidän kerran vielä
täytyisi etsiä sieltä turvapaikka hevosilleen. Sitten he olivat
kiireesti haukanneet vähän, niin että aurinko oli juuri mailleen
menemässä, kun he jälleen ryhtyivät comanchien jälkiä seuraamaan.
Sitten alkoi todella intiaanien takaa-ajo. Pantuaan vainukoiransa
näiden jäljille molemmat erämiehet etenivät hiljaa niiden perässä,
ryömien nelin kontin korkeassa ruohossa, silmät ja korvat tarkkaavina,
pidättäen henkeään ja pysähtyen välillä hengähtämään ja samalla
tutkimaan niitä tuhansia preirien ääniä, joita erämiehet eroittavat
tavattoman helposti ja joille he arveluitta keksivät selityksen.
Eräseutu oli vähitellen vaipunut kuolonhiljaisuuteen.
Yön lähestyessä näillä suunnattomilla autiomailla luonto näyttää
toimittavan hartautensa ja hurskaan rukouksen ohella virittävän
alkusoittoa pimeyden salaperäisyyksiin.
Erämiehet etenivät yhä varovammin, ryömien vieretysten.
Äkkiä koirat ääntä päästämättä vetäytyivät taaksepäin. Nuo kunnon
eläimet tuntuivat ymmärtävän, että näillä seuduilla on tärkeätä pysyä
hiljaa ja että yksikin ulvahdus maksaisi heidän isäntiensä hengen.
Ilomieli katsoi tiukasti ympärilleen.
Hänen silmänsä välähtivät, hän kavahti pystyyn ja pantterin lailla
loikaten heittäytyi erään intiaanisissin kimppuun, joka eteenpäin
kallistuneena ja pää kumarassa näytti vainuavan vihollisen tuloa.
Intiaani kaatui selälleen ehtimättä päästää avun- tai hätähuutoa.
Ilomieli kiristi hänen kurkkuaan ja pani polvensa hänen rintansa
päälle.
Sitten erämies äärimmäisen kylmäverisesti veti esille puukkonsa ja
upotti sen kahvaa myöten vihollisensa sydämeen.
Kun villi huomasi olevansa hukassa, lakkasi hän tekemästä hyödytöntä
vastarintaa, mutta kun hän kiinnitti vihaa ja halveksimista uhkuvan
katseensa kanadalaiseen, nousi hänen huulilleen ivallinen hymy, ja hän
heitti henkensä järkähtämättömin kasvoin. Ilomieli pani veitsen
takaisin vyölleen, työnsi ruumiin syrjään ja kuiskasi vähääkään
hämmentymättä:
"Ensimmäinen."
Hän alkoi taas ryömiä eteenpäin.
Uskollinen Sydän oli seurannut ystävänsä liikkeitä hyvin tarkasti,
valmiina auttamaan häntä tarpeen vaatiessa. Kun intiaani oli saanut
surmansa, ryhtyi hän välinpitämättömänä edelleen seuraamaan jälkiä.
Pian loisti nuotion valoa puiden lomitse, ja paistetun lihan haju
tunkeutui erämiesten tarkkoihin aistimiin.
He kiipesivät äänettömästi suureen korkkipuuhun, joka oli muutaman
askeleen päässä, ja syleillen puun nystermäistä runkoa kätkeytyivät sen
tuuheiden oksien suojaan. Nyt he alkoivat tähystää alaspäin.
He olivat comanchien leirin yläpuolella, joka sijaitsi korkeintaan
kymmenen metrin päässä heistä.
IV
Matkalaiset
Suunnilleen samaan aikaan kun erämiehet tulivat ulos luolasta ryhtyen
taas seuraamaan comanchien jälkiä, pysähtyi noin parinkymmenen mailin
päässä siltä paikalta, missä he olivat, melkoisen suuri joukko
valkoihoisia matkalaisia Canadian-virran äyräälle valmistautuen
leiriytymään yöksi eräälle varsin sopivalle paikalle, missä vielä näkyi
merkkejä siellä aikaisemmin oleilleesta intiaanijoukosta.
Metsästäjät ja sekarotuiset gambusinit, jotka toimivat matkalaisten
oppaina, kiirehtivät riisumaan kymmenkuntaa muulia, joiden
turvajoukkona oli meksikolaisia lanceroja.
He muodostivat matkatavaroista soikean kehän, jonka keskelle
sytytettiin nuotio. Välittämättä sen enempää seuralaisistaan oppaat
kokoontuivat pieneksi ryhmäksi ja valmistivat illallisensa.
Nuori, noin kahdenkymmenenneljän tai -viiden vuoden ikäinen, uljaan
näköinen upseeri, jonka piirteet olivat hienot ja ylhäiset, astui
kunnioittavasti erään kantotuolin luo, joka kuljetti kaksi muulia,
saattueena pari lanceroa.
"Minne haluaisitte señoritan teltan asetettavaksi?" kysyi nuori upseeri
paljastaen päänsä.
"Minne vain itse tahdotte, kapteeni Aguilar, kunhan se vain pian
saadaan kuntoon. Sisarentyttäreni on menehtyä väsymykseen", vastasi
kantotuolissa oikealla puolella istuva herra.
Hän oli suurikokoinen mies, jolla oli kovat ja terävät kasvonpiirteet,
kotkankatse, ja hiukset niin valkoiset kuin Chimborazon lumi. Hänellä
oli yllään väljä sotilasvaippa, jonka alta pilkisti esiin meksikolaisen
kenraalin loistava, kauniisti kirjailtu puku.
Kapteeni kumarsi ja poistui. Palaten lancerojen luo hän antoi heille
määräyksen pystyttää keskelle leiriä sini- ja punajuovaivaisesta
kankaasta laitetun teltan, joka oli ollut poikittain muulin selässä.
Viisi minuuttia myöhemmin kenraali astui maahan. Sitten hän tarjosi
kohteliaasti kätensä nuorelle naiselle, joka kevyesti hyppäsi
kantotuolista, ja vei hänet telttaan, missä kapteeni Aguilarin ripeän
toiminnan ansiosta kaikki jo oli kunnossa, niin että hänellä oli siellä
niin mukava olla kuin olosuhteet suinkin sallivat. Kenraalin ja hänen
sisarentyttärensä jäljessä astui telttaan kaksi henkeä.
Toinen heistä oli paksu, lyhyt mies, jolla oli täyteläiset, punoittavat
kasvot. Hänellä oli viheriäiset silmälasit, vaalea tekotukka ja
sotilaslääkärin virkapuku.
Tämä henkilö, jonka ikää oli vaikea ratkaista, mutta joka näytti olevan
lähes viidenkymmenen ikäinen, oli nimeltään Jerome Boniface Durieux.
Hän oli ranskalainen ja ylilääkärinä Meksikon palveluksessa.
Astuessaan maahan hän oli hyvin varovasti ottanut kainaloonsa suuren
matkalaukun, joka oli ollut hänen hevosensa satulan takana ja josta hän
ei näyttänyt haluavan luopua.
Toinen henkilö oli nuori tyttö tai pikemmin noin viidentoista vuoden
ikäinen lapsi. Hänen ilmeensä oli vallaton ja vilkas. Hänellä oli
pystynenä, ja hänen katseensa oli häikäilemätön, kuten on luontaista
mestitseille, sekarotuisille. Hän oli kenraalin sisarentyttären
kamarineiti.
Muuan erinomaisen suurikokoinen neekeri, jolla oli Jupiterin
majesteetillinen nimi, ryhtyi parin gambusinin avustamana valmistamaan
illallista.
"Kas niin, tohtori!" lausui kenraali hymyillen paksulle miehelle, joka
oli istuutunut matkalaukkunsa päälle puhisten kuin härkä, "mitä sanotte
sisarentyttäreni terveydentilasta tänä iltana?"
"Señorita on aina hurmaava", vastasi lääkäri ritarillisen kohteliaasti
ja pyyhki otsaansa. "Mutta eikö teistäkin kuumuus ole tukehduttava?"
"Eikö mitä!" vastasi kenraali, "ei tavallista tukehduttavampi."
"Silloin olen kuvitellut", sanoi lääkäri huoaten. "Mitä nauratte, pikku
veitikka?" lisäsi hän kääntyen kamarineidin puoleen, joka todellakin
nauroi, niin että leukaluut olivat mennä sijoiltaan.
"Älkää välittäkö tuosta hupsusta, herra tohtori. Tiedättehän, että hän
on vasta lapsi", lausui nuori nainen viehättävästi hymyillen.
"Olen teille aina sanonut, doña Luz", väitti tohtori rypistäen tuuheita
kulmakarvojaan ja pullistaen poskiaan, "että tuo pikku tyttö on
paholainen, jota kohtaan te olette liian hyvä ja joka lopuksi tekee
teille kauniit kolttoset."
"Uh, uh! Te häijy kivien kokoilija!" huusi mestitsi irvistäen, viitaten
tohtorin erikoisharrastukseen.
"Kas niin! Rauhoittukaa", sanoi kenraali. "Onko tämänpäiväinen matka
väsyttänyt sinua, rakas sukulaiseni?"
"Eipä juuri liikoja", vastasi nuori tyttö pidätetysti haukotellen.
"Oltuamme jo lähes kuukauden matkalla alan tottua tähän elämään, jota
pidin, sen tunnustan, alussa liian rasittavana."
Kenraali huokasi, mutta ei lausunut mitään. Tohtori oli syventynyt
huolellisesti järjestämään yrttejä ja kiviä, jotka oli päivän kuluessa
koonnut.
Kamarineiti liikuskeli kuin lintu pannen järjestykseen eri esineet,
joita hänen emäntänsä saattaisi tarvita.
Käyttäkäämme hyväksemme tätä levähdystä esitelläksemme parilla sanalla
nuoren naisen.
Doña Luz de Bermudez oli kenraalin nuoremman sisaren tytär.
Hän oli korkeintaan kuusitoistavuotias, suloinen lapsi. Hänen suuret,
mustat silmänsä, joita varjostivat puhtaan valkoisen otsan vastakohtana
hyvin tummat kulmakarvat, olivat sametinhienojen silmäripsien peitossa,
jotka kainosti salasivat niiden välähdykset. Hänen somaa suutansa
helmenvalkoisine hampaineen reunustivat korallinpunaiset huulet. Hänen
hienossa hipiässään oli utukarvoja kuin kypsissä hedelmissä, ja hänen
hiuspalmikkonsa, joiden väri vivahti siniseen, saattoivat
aukipäästettyinä olla huntuna koko hänen vartalolleen.
Hänen vartalonsa oli hieno ja keikaileva. Hänessä tuli mitä siroimmalla
tavalla esille aaltomaisia, suloisesti keinuvia liikkeitä, jotka ovat
Amerikan naisille ominaisia. Hänen kätensä ja jalkansa olivat
äärimmäisen pienet ja hänen käyntinsä oli huolimattoman kevyttä ja
luontevaa kuin kreolinaisilla.
Nuoren tytön koko olemus oli pelkkää suloa ja sopusuhtaisuutta.
Huolettomana kuten kaikki maanmiehensä hän oli iloinen ja vallaton,
nauttien vähäpätöisimmästäkin asiasta. Hän ei tuntenut elämää muuten
kuin sen miellyttävältä puolelta.
Mutta tämä kaunis kuvapatsas ei vielä elänyt. Hän oli kuin Pandora,
ennenkuin Prometeus varasti hänelle tulen taivaasta. Ja jatkaaksemme
mytologista vertaustamme, rakkaus ei ollut siivillään vielä hipaissut
tyttöä. Hänen kulmakarvansa eivät vielä olleet rypistyneet ajatusten
painosta eikä hänen sydämensä sykähdellyt kaihosta.
Kasvaneena kenraalin huolenpidon alaisena yksinäisyydessä melkein kuin
luostarissa hän oli nyt ensi kertaa maailmalla seuratessaan enoaan
tämän matkalla preirieillä.
Missä tarkoituksessa tämä matka tehtiin ja miksi eno niin välttämättä
oli tahtonut, että hän seuraisi mukana, sitä ei nuori tyttö ollut
koettanutkaan ratkaista.
Onnellisena siitä, että sai viettää aikansa ulkoilmassa, nähdä
lakkaamatta uusia seutuja, olla vapaa verrattuna hänen siihen asti
viettämäänsä elämään, hän ei kaivannut enempää eikä häntä koskaan
haluttanut vaivata enoaan tungettelevilla kysymyksillä.
Tavatessamme doña Luzin hän siis oli vielä onnellinen lapsi, joka eli
päivästä päivään tyytyväisenä elämäänsä, vähääkään haaveilematta
tulevaisuudesta.
Kapteeni Aguilar astui telttaan. Häntä seurasi Jupiter, joka toi
päivällistä.
Kamarineiti Phebe oli jo kattanut pöydän.
Ateriaan kuului säilykkeitä ja kuusipeuran kylkipaisti.
Pöytään istuutui neljä henkeä. Kenraali, hänen sisarentyttärensä,
kapteeni ja tohtori.
Jupiter ja Phebe tarjoilivat.
Keskustelu oli ensi ruokalajin aikana jokseenkin laimeata. Kun
ruokahalua oli vähän tyydytetty, kääntyi nuori tyttö, joka mielellään
kiusoitteli tohtoria, hänen puoleensa.
"Oletteko saaneet tänään runsaan saaliin?" kysyi hän.
"No ei liikoja, señorita", vastasi puhuteltu.
"Eikö?" virkkoi tyttö hymyillen. "Minusta tuntuu, että kiviä on varsin
paljon matkamme varrelle ja että teidän ei tarvitse muuta tehdä kuin
kasata niitä muulin kuormaksi."
"Olette kaiketi ollut tyytyväinen matkaanne. Se tarjoaa teille
tilaisuuden vapaasti antautua intohimonne valtaan kerätäksenne
kaikenlaisia kasveja", huomautti kenraali.
"Ei tarpeeksi, kenraali. Minun on tunnustettava, ettei preirie ole niin
rikas kuin olin luullut. Ellei minulla olisi toiveita keksiä sellaista
kasvia, joka vie tiedettä askelen eteenpäin, niin melkeinpä kaipaisin
takaisin pikku mökkiini Guadelopelle, missä elämäni oli niin
rauhallista ja tasaista."
"No, no", keskeytti hänet kapteeni, "olemme vasta preirieiden
laitaosissa. Saatte nähdä, että tunkeuduttuamme syvemmälle te ette edes
jaksa poimia kaikkia rikkauksia, jotka tapaatte jalkojenne juuressa."
"Oi, jospa Jumala kuulisi puheenne, herra kapteeni", lausui tiedemies
huokaisten. "Kunhan vain löytäisin etsimäni kasvin, olisin
tyytyväinen."
"Onko se siis joku perin erikoinen kasvi?" kysyi doña Luz.
"Kuinka, señorita?" huudahti lihava tohtori innostuen. "Se on kasvi,
jonka Linné on kuvannut ja luokittanut, mutta jota kukaan ei ole sen
koommin tavannut; kasvi, joka voi tehdä minut kuuluisaksi. Ja te
kysytte, onko se erikoinen."
"Mihinkä se sitten kelpaa?" uteli tyttö.
"Mihinkäkö kelpaa?"
"Niin."
"Ei mihinkään!" vastasi tiedemies.
Doña Luz purskahti hopeanheleään nauruun, joka olisi tehnyt
satakielenkin kateelliseksi.
"Ja sitä te nimitätte erikoiseksi kasviksi?"
"Aivan niin, juuri sen harvinaisuuden takia."
"Ah!... aivan oikein."
"Toivokaamme, että löydätte sen, herra tohtori", lausui kenraali
sovittelevalla äänellä. "Jupiter, kutsukaa oppaitten päällikkö tänne."
Neekeri poistui, mutta palasi melkein heti erään gambusinin seuraamana.
Tämä oli noin neljänkymmenen vuoden ikäinen mies. Hän oli
suurikokoinen, pyylevä ja hartiakas. Hänen ulkonäössään, joka ei ollut
ruma, oli jotakin vastenmielistä, jota ei voinut itselleen selittää.
Hänen villit, kierot silmänsä, jotka olivat syvälle silmäkuoppiin
painuneet, välähtelivät hurjasti. Hänen matala otsansa, tuuhea, kähärä
tukkansa ja kuparinvärinen ihonsa täydensivät kokonaisuutta, joka ei
ollut juuri miellyttävä. Hän käytti erämiehen pukua, oli luonteeltaan
kylmäkiskoinen, järkkymätön ja vaitelias ja tunnettiin yleensä nimellä
Lörppö, joksi kaiketi intiaanit tai hänen omat toverinsa olivat hänet
piloillaan ristineet.
"Kas tässä, kunnon mies", sanoi hänelle kenraali ojentaen hänelle
täyden lasillisen viinaa, jota paikan mukaan, missä sitä valmistetaan,
nimitetään mezcaliksi, "juokaa tämä."
Erämies kumarsi ja tyhjensi yhdellä kulauksella lasin, jossa oli lähes
litran verran tätä juomaa. Sitten hän painaen hihansa suun viiksilleen
kuunteli.
"Aion asettua muutamiksi päiviksi varmaan paikkaan antautuakseni,
tarvitsematta pelätä häiriöitä, eräisiin tutkimuksiin. Voimmeko täällä
olla turvassa?"
Oppaan silmät välähtivät. Hän katsoi tuikeasti kenraaliin.
"Emme", vastasi hän lyhyesti.
"Miksi emme?"
"Täällä on liian paljon intiaaneja ja petoeläimiä."
"Tiedättekö mitään sopivampaa paikkaa?"
"Tiedän."
"Onko se kaukana?"
"Ei."
"Miten pitkän matkan päässä?"
"Neljänkymmenen mailin päässä."
"Montako päivää tarvitsemme päästäksemme sinne?"
"Kolme."
"Hyvä! Opastakaa meidät sinne. Huomisaamuna auringon noustessa lähdemme
liikkeelle."
"Eikö ole muuta asiaa?"
"Ei."
"Hyvää yötä."
Erämies poistui.
"Se minua Lörpössä eniten miellyttää, että hänen kanssaan
keskusteleminen ei ikävystytä", lausui kapteeni hymyillen.
"Pitäisin siitä, että hän puhuisi enemmän", sanoi tohtori kohauttaen
päätään. "En koskaan luota henkilöihin, jotka pelkäävät puhuvansa
liikaa. Tuntuu kuin heillä olisi jotakin salattavaa."
Poistuttuaan teltasta opas palasi toveriensa luo ryhtyen matalalla
äänellä vilkkaasti keskustelemaan heidän kanssaan.
Yö oli ihana. Kokoontuneina teltan edustalle matkailijat puhelivat
keskenään poltellen sikaarejaan.
Doña Luz lauloi kauniin, sointuvan kreolilaislaulun.
Äkkiä ilmestyi taivaalle punertava valo, joka hetki hetkeltä suureni.
Sitten kuului kumeaa kohinaa kuin kaukaista ukkosta.
"Mitä se on?" kysyi kenraali hypähtäen pystyyn.
"Preirie vain on syttynyt tuleen", vastasi Lörppö rauhallisesti.
Heti kun hän oli tämän niin levollisesti ilmoittanut, alkoi koko
leirissä hälinä.
Täytyi rientää kiireimmiten pakoon, ellei tahtonut elävältä palaa.
Yksi gambusineista hiipi, käyttäen hyväkseen sekasortoa,
tavarajoukkojen välitse tiehensä ja katosi tasangolle viitattuaan
salaperäisesti Lörpölle.
V
Comanchit
Kätkeytyneinä korkkitammen tuuheaan oksistoon Uskollinen Sydän ja
Ilomieli tarkkailivat comanchien puuhia.
Intiaanit luottivat vahtiensa valppauteen. Lainkaan aavistamatta
vihollistensa olevan niin lähellä ja huomaavan heidän pienimmätkin
liikkeensä he kyykistyneinä tai maaten tulen ääressä söivät tai
polttelivat kaikessa rauhassa.
Nämä villit, joita oli noin viisikolmatta, olivat puetut
bisoninnahkaisiin pukuihin ja mitä kirjavimmin ja kummallisimmin
maalatut. Useimpien kasvot oli yltyleensä maalattu sinoberilla. Toisten
olivat vallan mustat, vain pitkä vaalea juova oli jätetty kummallekin
poskelle. Selässään he kantoivat kilpeään, joustaan ja nuoliaan, ja
lähellä heitä oli maassa heidän kiväärinsä.
Niistä monista sudenhännistä, jotka olivat heidän mokkasineihinsa
kiinnitetyt ja laahasivat maata heidän jäljessään, saattoi muuten
helposti päättää, että he kaikki olivat valiosotureita, heimonsa
kuuluja.
Muutaman askeleen päässä seisoi Kotkanpää liikkumatta, nojautuen erästä
puuta vasten. Kädet ristissä rinnallaan, ruumis hieman etukumarassa hän
näytti kuuntelevan joitakin epäselviä ääniä, joita vain hän eroitti.
Kotkanpää kuului osagi-intiaaneihin. Vallan nuorena olivat comanchit
ottaneet hänet kasvatikseen, mutta hän käytti vielä heimonsa pukua ja
oli säilyttänyt sen tavat.
Hän oli enintään kahdenkymmenenkahdeksan vuoden ikäinen ja lähes kuusi
jalkaa pitkä. Hänen suuret jäsenensä vankkoine lihaksineen todistivat
harvinaista voimaa.
Toisin kuin tovereilla hänellä oli yllään vain lanteiden yläpuolelle
kiinnitetty loimi, niin että yläruumis ja käsivarret jäivät paljaiksi.
Hänen kasvojensa ilme oli kaunis ja täynnä jaloutta. Tummat ja vilkkaat
silmät, jotka olivat aivan lähellä kyömynenää, ja hieman iso suu
vaikuttivat sen, että hän vähän muistutti petolintua. Tukka oli ajeltu
paljaaksi. Vain keskelle päätä oli jätetty juova, joka näytti
kypärinharjalta, ja selkää pitkin riippui hiustukko, johon oli
kiinnitetty kimppu kotkansulkia.