asemallaan hallitsi laajalti preirietä, oli yllätys mahdoton. Muutaman
askelen päässä levähdyspaikalta pulppusi lähde, josta vesi juoksi
oikullisina putouksina tasangolle. Korkea, rehevä ruoho tarjosi mainion
laitumen kahdelle oivalliselle, villisilmäiselle ja säkenöivälle
hevoselle, jotka jonkun matkan päässä liekaan kytkettyinä ahmien söivät
ruokaansa. Kuiviin puihin sytytetty tuli, jota kolmelta puolen suojeli
kallio, päästi ilmaan vain ohuen savupatsaan, jota ei voinut huomata
kymmenen askeleen päästä, ja ikivanhat puut muodostivat seinämän, joka
peitti leiripaikan näillä seuduilla mahdollisesti väijyskelevien
vihollisten tungettelevilta katseilta.
Kaikki metsästäjän turvallisuutta varten tarvittavat varokeinot oli
lyhyesti sanoen otettu huomioon, ja tämä varovaisuus todisti kokemusta,
jota metsänkävijäelämä oli syventänyt.
Mailleen menevän auringon rusoittavat valonsäteet heijastuivat
hurmaavan kauniisti suurten puitten latvoissa. Sen kehrä oli
laskeutumaisillaan taivaanrantaa rajoittavien kukkuloiden taakse, kun
hevoset äkkiä lakkasivat syömästä, nostivat päänsä pystyyn ja
levottomina heristivät korviaan, mikä ei jäänyt metsänkävijältä
huomaamatta.
Vaikka hän ei vielä eroittanut mitään epäilyttävää ääntä, kaikki kun
näytti rauhalliselta seudulla, riensi hän pingoittamaan majavannahan
tulen eteen kahden ristikkäin kulkevan sauvan päälle ja nousematta
paikaltaan ojensi kätensä tarttuen karbiniinsa.
Kuului harakannaurua muistuttava huuto, joka toistui kolme eri kertaa
lyhyin väliajoin.
Metsästäjä pani hymähtäen karbinin jälleen viereensä ja ryhtyi edelleen
valmistamaan illallistaan. Melkein samassa ruoho heilahti rajusti, ja
kaksi komeata vainukoiraa ilmestyi hyppien näkyviin asettuakseen
makaamaan metsästäjän viereen, joka silitteli niitä hetken ja jonka oli
vähän vaikea vapautua niiden hyväilystä.
Hevoset olivat huolettomina alkaneet jatkaa keskeytynyttä syöntiään.
Vain muutaman minuutin matkan päässä koirien jäljessä seurasi toinen
metsästäjä, joka pian ilmestyi aukeaman laidalle.
Tämä uusi henkilö, joka oli paljon nuorempi kuin edellinen, sillä hän
näytti olevan korkeintaan kahdenkymmenen kahden vuoden ikäinen, oli
pitkä, hoikka, jäntevän näköinen mies. Hänen pyöreässä päässään
kiiluivat harmaat, älykkyyttä todistavat silmät, ja hänellä oli
avomieliset ja rehelliset kasvot, joille vaaleat, tuhan väriset hiukset
antoivat jonkunlaisen lapsellisen leiman.
Hänellä oli yllään samanlainen puku kuin hänen seuralaisellaankin.
Saavuttuaan tulen luo hän heitti maahan linnut, joita oli rihmaan
kiinnitettyinä kantanut selässään.
Sitten molemmat metsästäjät rupesivat vaihtamatta sanaakaan keskenään
valmistamaan ateriaa, jonka eräeläjät pitkäaikaisen harjoituksen
perusteella aina osaavat tehdä sangen herkulliseksi.
Oli tullut täysi yö, ja eräseutu alkoi vähitellen herätä. Petoeläinten
kiljunta kajahteli jo preiriellä.
Hyvällä ruokahalulla nautittuaan illallisensa metsästäjät sytyttivät
piippunsa ja asettuen istumaan selät tuleen päin, ettei sen valo
estäisi heitä eroittamasta tungettelevien vieraiden saapumista, jotka
pimeän turvissa saattaisivat sinne pyrkiä, he vetelivät haikuja
tyytyväisinä kuin konsanaan miehet, jotka pitkän ja vaivaloisen
päivämatkan jälkeen nauttivat hetken levosta, saaden sitten ehkä taas
kauan olla sitä vailla.
"No, miten on?" kysyi ensinmainittu metsästäjä lyhyesti kahden imaisun
välissä.
"Olit oikeassa", tokaisi toinen.
"Vai niin!"
"Olemme kulkeneet liian paljon oikealle. Sentähden kadotimme jäljet."
"Olin siitä aivan varma", puhui edellinen. "Katsohan, Ilomieli, luotat
liiaksi kanadalaisiin tapoihisi. Ne intiaanit, joille meillä on täällä
asiaa, eivät missään suhteessa muistuta irokeeseja, jotka kuljeskelevat
sinun maasi metsästysalueilla."
Ilomieli painoi päänsä alas merkiksi, että hän oli samaa mieltä.
"Muuten se ei paljonkaan merkitse tällä hetkellä", jatkoi toinen.
"Tärkeintä on tietää, keitä varkaamme ovat."
"Sen kyllä tiedän."
"Hyvä!" sanoi toinen ottaen kiireesti piippunsa suustaan, "ja keitä
ovat ne intiaanit, jotka ovat uskaltaneet varastaa minun merkeilläni
varustettuja pyydyksiä?"
"Comancheja."
"Sitä epäilinkin, lempo soikoon! Kymmenen parhainta pyydystä puhallettu
yhtenä yönä! Vannon, Ilomieli, että he saavat sen kalliisti maksaa!...
Entä missä comanchit tällä haavaa ovat?"
"Korkeintaan puolentoista penikulman päässä. Se on rosvolauma, tusinan
verta miehiä. Noudattaen sitä suuntaa, minne he nyt menevät, he
pääsevät pian takaisin vuorilleen."
"Kaikki eivät pääse sinne", vastasi metsämies katsahtaen karbiniinsa.
"Totisesti", huudahti Ilomieli äänekkääseen nauruun purskahtaen, "he
saavat vain, mitä ansaitsevat. Jätän tehtäväksesi, Uskollinen Sydän,
rangaista heitä heidän röyhkeydestään, mutta vielä hartaampi olet
heille kostamaan, kunhan saat tietä, kuka heitä johtaa."
"Vai niin! Tunnenko siis heidän päällikkönsä?"
"Vain pikkusen", vastasi Ilomieli hymähtäen, "se on Nehu Nutah."
"Kotkanpääkö?" huudahti Uskollinen Sydän hypähtäen pystyyn, "kas vaan!
Tunnen kyllä hänet, ja Jumala suokoon, että tällä kertaa saisin
selvittää vanhat tilit. Hänen mokkasininsa ovat jo kovin kauan
tallanneet samoja polkuja kuin minä ja tukkineet minulta tien."
Lausuttuaan nämä sanat niin vihaisella äänenpainolla, että Ilomieli
hätkähti, otti metsänkävijä suutuksissaan siitä, että oli antanut
itsessään kiehuvan vihan täten tulla näkyviin, taas piippunsa ja jatkoi
tupakoimistaan teeskennellyn levollisesti, mikä ei kuitenkaan
eksyttänyt hänen seuralaistaan.
Keskustelu katkesi.
Molemmat metsämiehet näyttivät vaipuneen syviin mietteisiin poltellen
ääneti vieri vieressä.
Vihdoin Ilomieli kääntyi toverinsa puoleen.
"Jäänkö vartioimaan?" kysyi hän.
"Et", vastasi Uskollinen Sydän matalalla äänellä, "nuku sinä vain. Minä
tähystän sekä sinun että omasta puolestani."
Mitään puhumatta Ilomieli laskeutui makuulle nuotion viereen, ja
muutaman minuutin perästä hän oli vaipunut sikeään uneen.
Kun huuhkaja päästi kuuluville aamuhuutonsa, joka tuntui tervehtivän
auringon pikaista ilmestymistä, niin Uskollinen Sydän, joka koko yön
oli pysynyt liikkumattomana kuin marmorinen kuvapatsas, herätti
toverinsa.
"Nyt on jo aika", sanoi hän.
"Hyvä!" vastasi Ilomieli nousten heti jalkeille.
Metsästäjät satuloivat hevosensa, laskeutuivat varovasti kukkulalta
alas ja ryhtyivät seuraamaan comanchien jälkiä.
Aurinko nousi samalla säteilevänä taivaanrannalle karkoittaen pimeän ja
luoden preirielle ihanaa, elvyttävää valoaan.
II
Metsästäjät
Mainitkaamme nyt pari sanaa henkilöistä, joita vastikään kuvailimme ja
jotka joutuvat näyttelemään tärkeätä osaa tässä kertomuksessa.
Uskollinen Sydän -- vain tällä nimellä tunnettiin tämä metsästäjä
kaikilla Lännen preirieillä -- oli taitavuutensa, rehellisyytensä ja
rohkeutensa takia erinomaisessa maineessa intiaaniheimojen joukossa,
joiden kanssa hän oli seikkailuelämänsä kuluessa joutunut tekemisiin.
Kaikki häntä kunnioittivat.
Valkoihoiset metsästäjät ja erämiehet, espanjalaiset ja
pohjois-amerikkalaiset sekä sekarotuiset panivat suurta arvoa hänen
metsäelämässä saavuttamaansa kokemukseen turvautuen usein hänen
neuvoihinsa.
Eivätpä edes preirierosvot, nuo hirtehiset ja yhteiskunnan hylkiöt,
jotka elävät vain ryöstämällä ja kiristämällä, uskaltaneet koskea
häneen, koettaen mahdollisuuden mukaan olla joutumatta hänen tielleen.
Tämän miehen olikin vain älynsä ja tahtonsa voimalla onnistunut melkein
tietämättään luoda itselleen valta, jonka näiden laajojen autiomaitten
villit asujamet hyväksyivät ja tunnustivat.
Valtaansa hän käytti vain yhteiseksi hyväksi ja kaikin keinoin
edistääkseen sitä, että he saisivat täydessä turvassa antautua niihin
toimiin, joita he harrastivat.
Ei kukaan tiennyt, kuka Uskollinen Sydän oli tai mistä hän tuli. Hänen
menneisyytensä oli mitä suurimman salaperäisyyden peitossa.
Eräänä päivänä -- siitä oli jo viisitoista tai parikymmentä vuotta --
olivat muutamat metsästäjät tavanneet hänet Arkansasvirran rannalla
paraillaan virittämässä majavanpyydyksiä. Hän oli silloin vielä varsin
nuori. Hänen aikaisempaa elämäänsä koskevat harvat kysymykset olivat
jääneet vastausta vaille. Metsästäjät, jotka luonteeltaan eivät ole
lörpöttelijöitä, epäilivät nuorukaisen hämmästyneihin ja
hämäräperäisiin lauseihin kätkeytyvän jonkun salaisuuden, jonka hän
halusi säilyttää, eivätkä hennoneet ryhtyä häntä enempää ahdistamaan,
ja niin asia jäi silleen.
Mutta toisin kuin muut metsästäjät ja erämiehet, heillä kun kaikilla on
yksi tai pari seuralaista, joihin he liittyvät ja joista he eivät
koskaan luovu, Uskollinen Sydän asui yksinään. Ilman vakinaista
asuinpaikkaa hän liikuskeli kaikkialla näillä autiomailla jäämättä
minnekään vakituisesti asumaan.
Synkkänä ja surumielisenä hän pakeni vertaistensa seuraa, aina
kuitenkin valmiina tilaisuuden tullessa tarjoamaan heille palvelustaan,
vieläpä panemaan henkensäkin alttiiksi heidän puolestaan. Kun sitten
tahdottiin ilmaista kiitollisuutta hänelle, niin hän iski kannukset
hevosensa kylkiin ja poistui kauas virittämään otuksille satimiaan,
antaakseen niille, jotka olivat hänelle kiitollisuudenvelassa, aikaa
unohtaa suoritetun palveluksen.
Joka vuosi hävisi Uskollinen Sydän samaan aikaan lokakuun vaiheilla,
pysyen poissa viikkokausia, eikä kukaan voinut edes aavistaa, minne hän
oli kadonnut. Kun hän sitten jälleen näyttäytyi, olivat hänen kasvonsa
muutaman päivän tavallista synkemmät ja surullisemmat.
Eräänä päivänä hänen palatessaan tällaiselta salaperäiseltä matkalta
häntä seurasi pari aivan nuorta, oivallista vainukoiraa, jotka olivat
jääneet hänen luokseen. Hän näyttikin paljon pitävän niistä.
Viisi vuotta ennen sitä aikaa, josta alamme kertomuksemme jatkon, hän
eräänä iltana juuri palatessaan asettamasta paikoilleen pyydyksiä yöksi
eroitti äkkiä puiden lomitse intiaanien leiritulen.
Muuan valkoihoinen, tuskin vielä seitsemäntoista vuoden ikäinen mies,
oli köytetty paaluun punanahkojen veitsien maalitauluksi. He
huvittelivat kiduttamalla häntä, ennenkuin uhraisivat hänet veriselle
raivolleen.
Totellen vain säälintunnettaan, jota vangittu hänessä herätti, ja
välittämättä kauheasta vaarasta, johon hän antautui, Uskollinen Sydän
heittäytyi rohkeasti intiaanijoukon keskelle ja asettui vangin eteen
suojellen häntä ruumiillaan.
Intiaanit olivat comancheja. Hämmästyen tästä äkillisestä yllätyksestä,
johon he eivät lainkaan olleet valmistuneet, he jäivät muutamiksi
hetkiksi liikkumattomina paikoilleen, kerrassaan ällistyneinä moisesta
uhkarohkeudesta.
Menettämättä aikaa Uskollinen Sydän katkoi vangin siteet ja antoi
hänelle veitsensä, minkä toinen iloisena otti vastaan. Molemmat
valmistautuivat nyt kalliisti myymään henkensä.
Valkoihoiset herättävät intiaaneissa vaistomaista kauhua. Toinnuttuaan
hämmästyksestään comanchit kuitenkin näyttivät aikovan käydä näiden
kahden miehen kimppuun, jotka näin uhmailivat heitä. Mutta tulen
loimussa, joka osui aivan metsästäjän kasvoille, hänet tunnettiin.
Punanahat alkoivat kunnioittavasti vetäytyä taaksepäin puhellen
keskenään: "Sehän on Uskollinen Sydän! Suuri kalpea metsämies!"
Kotkanpää, se oli intiaanien päällikön nimi, ei tuntenut metsästäjää.
Hän näet kävi vasta ensi kertaa Arkansasin preirieillä, joten hän ei
ymmärtänyt soturiensa huomautusta. Hän vihasi sydämensä pohjasta
valkoihoisia, joille oli julistanut ikuisen sodan. Suuttuneena siitä,
mitä hän komennettavissaan luuli pelkuruudeksi, hän läheni yksinään
Uskollista Sydäntä, mutta silloin tapahtui jotakin kummallista.
Comanchit kävivät käsiksi johtajaansa ja häntä kohtaan tuntemastaan
kunnioituksesta huolimatta riistivät häneltä aseet, niin ettei hän
voinut mitään tehdä metsästäjälle.
Kiitettyään heitä Uskollinen Sydän itse antoi päällikölle takaisin
hänen aseensa, jotka oli tuotu hänelle. Toinen otti ne luoden
jalomieliseen vastustajaansa uhkaavan katseen.
Halveksien metsästäjä kohautti olkapäitään. Onnellisena siitä, että oli
pelastanut nuoren miehen hengen, hän poistui vangin seurassa.
Uskollinen Sydän oli täten kymmentä minuuttia lyhyemmässä ajassa saanut
leppymättömän vihamiehen ja hartaan ystävän.
Vangin kertomus oli yksinkertainen.
Lähdettyään Kanadasta isänsä kanssa preirieille metsästelemään he
olivat joutuneet comanchien käsiin. Toivottoman vastustuksen jälkeen
oli hänen isänsä täynnä haavoja pian menettänyt henkensä. Pahoillaan
kuolemasta, joka oli heiltä riistänyt yhden uhriteuraan, intiaanit
olivat pitäneet nuorukaisesta hyvää huolta, jotta hän voisi
kidutuspaalussa esiintyä komeasti, ja hän olisikin saanut
marttyyrikuoleman ilman Uskollisen Sydämen väliintuloa.
Saatuaan nämä tiedot metsästäjä kysyi nuorukaiselta, mitä tämä aikoi
tehdä ja eikö tämä kauhea oppikoe, jonka hän juuri oli suorittanut
metsänkävijäammatissa, ollut kyllästyttänyt häntä seikkailuelämään.
"Vielä mitä, päinvastoin", vastasi toinen, "tahtoni on entistä lujempi
antautua tälle alalle. Ja sitten", lisäsi hän, "tahdon kostaa isäni
kuoleman."
"Se on oikein", huomautti metsästäjä.
Keskustelu asiasta oli jäänyt siihen.
Uskollinen Sydän vei nuoren miehen yhteen _cacheistaan_ eli
jonkunlaiseen maahankaivettuun varastopaikkaan, jommoisissa erämiehet
säilyttävät rikkauksiaan. Sieltä hän oli vetänyt esille erämiehen koko
asun: pyssyn, puukon, pistoolit, metsästyslaukut, pyydykset. Nämä eri
kapineet hän tarjosi suojatilleen.
"Menkää", sanoi hän muitta mutkitta, "ja Jumala teitä auttakoon!"
Toinen katsoi häneen mitään vastaamatta. Ilmeisesti hän ei käsittänyt
tätä ollenkaan.
Uskollinen Sydän hymyili.
"Olette vapaa", jatkoi hän, "tässä ovat uuden ammattinne
harjoittamisessa tarvittavat välineet. Lahjoitan ne teille. Preirie on
edessänne, onnea vain."
Nuorukainen ravisti päätään.
"Ei", sanoi hän, "en eroa teistä, ellette minua aja luotanne. Olen
yksinäni, vailla kotia ja ystäviä. Olette pelastanut henkeni. Kuulun
siis teille."
"En peri maksua tekemistäni palveluksista", vastasi metsästäjä.
"Vaaditte päinvastoin liian suuren maksun", väitti toinen vilkkaasti,
"koskette hyväksy kiitollisuutta. Pitäkää tarjoamanne lahjat, ne ovat
minulle hyödyttömät. En ole kerjäläinen, jolle heitetään almu. Ennen
palaan uudelleen comanchien kidutettavaksi. Hyvästi!"
Ja kanadalainen lähti päättävästi kävelemään intiaanien leirille päin.
Uskollinen Sydän hämmästyi. Tämä nuorukainen oli niin avomielisen, niin
lapsellisen näköinen, että metsästäjä tunsi sydämessään jonkunlaista
liikutusta.
"Seis!" huudahti hän.
Toinen pysähtyi.
"Elän yksikseni", jatkoi metsästäjä. "Se elämä, jota joutuisitte
kanssani viettämään, on yksitoikkoista. Suuri suru painaa mieltäni.
Miksi siis kiinnittäisin teidät itseeni, kun olen onneton?"
"Ottaakseni osaa suruunne, jos pidätte minua sen arvoisena, ja
lohduttaakseni teitä, mikäli se on mahdollista. Yksinään ollen ihminen
on vaarassa joutua epätoivon valtaan, mutta Jumala on säätänyt hänet
elämään toverien parissa."
"Se on totta!" mutisi metsästäjä epäröiden.
"Minkä päätöksen teette?" tiedusteli nuorukainen kärsimättömänä.
Uskollinen Sydän tarkasti häntä hetkisen ja näytti kotkansilmillään
tutkivan hänen salaisimpia ajatuksiaan. Sitten hän varmaankin
tyytyväisenä tulokseen lausui:
"Mikä on nimenne?"
"Ilomieli", vastasi toinen, "tai jos pidätte hauskempana oikeaa
nimeäni, niin se on Georges Talbot, mutta minua puhutellaan yleensä
vain ensinmainitulla nimellä."
Metsästäjä hymyili.
"Nimi on lupaava", sanoi hän tarttuen nuorukaisen käteen. "Ilomieli",
lisäsi hän, "tästä hetkestä alkaen olet veljeni, ja liittomme täytyy
kestää elämässä ja kuolemassa."
Hän suuteli nuorukaisen silmiä, niinkuin preiriellä on tapana tehdä
tällaisina hetkinä.
"Elämässä ja kuolemassa", kertasi kanadalainen innostuneena, lämpimästi
pusertaen tarjottua kättä ja vuorostaan suudellen uutta veljeään
silmille.
Siten oppivat Uskollinen Sydän ja Ilomieli tuntemaan toisensa. Viiden
vuoden kuluessa ei pienintäkään epäsopua, ei edes vähäisintä epäilyksen
varjoakaan ollut tullut häiritsemään ystävyyttä, jonka nämä kaksi
valioluonnetta olivat vannoneet toisilleen erämaassa Jumalan kasvojen
edessä. Joka päivä se päinvastoin tuntui lujittuvan. Noilla kahdella
miehellä oli vain yksi sydän. He luottivat täydellisesti toisiinsa
arvaten toistensa salatuimmatkin ajatukset. Nämä miehet olivat
havainneet voimiensa tulleen kymmenkertaisiksi, ja heidän
molemminpuolinen luottamuksensa oli niin suuri, etteivät he enää
epäilleet ryhtyä mihinkä hyvänsä, ottaa toimittaakseen ja saattaakseen
onnelliseen loppuun mitä uhkarohkeimpia tehtäviä, joiden edessä
kymmenen päättäväistä miestä olisi ruvennut epäröimään.
Mutta he onnistuivat kaikessa. Ei mikään näyttänyt olevan heille
mahdotonta. Olisi voinut sanoa, että taikavoima suojeli heitä tehden
heidät haavoittumattomiksi ja voittamattomiksi. Heidän maineensa olikin
laajalle levinnyt, ja ne, joissa heidän nimensä ei herättänyt
ihastusta, mainitsivat sitä kauhuissaan.
Kun oli kulunut muutamia kuukausia Uskollisen Sydämen tutkiessa
toveriaan, ei metsästäjällä ollut enää mitään salattavaa Ilomieleltä,
mikä on seurauksena siitä, että ihminen haluaa uskoa huolensa
luotettavalle ystävälle. Tämä luottamus, jota nuorukainen
kärsimättömästi odotti, mutta jota houkuttaakseen hän ei ollut mitään
tehnyt, oli tiukentanut, jos niin voi sanoa, molempia miehiä yhdistäviä
siteitä tarjoten kanadalaiselle tilaisuuden lohduttaa ystäväänsä, jonka
ahdistettu mieli kyllä kaipasi lohtua, ja tehden hänelle mahdolliseksi
välttää koskaan repimästä yhä vertavuotavia haavoja.
Sinä päivänä, jolloin tapaamme heidät preiriellä, he olivat joutuneet
röyhkeän varkauden uhreiksi, jonka oli tehnyt heidän vanha
vihamiehensä, comanchien päällikkö Kotkanpää. Tämän vanha kauna ei
ollut ajan mittaan heikentynyt, vaan päinvastoin yltynyt.
Rotunsa tapaan konnamaisena intiaani ei ollut tietääkseenkään
häväistyksestä, joka oli kohdannut häntä hänen omiensa puolelta ja
johon valkoihoiset metsämiehet olivat suoranaisesti olleet syypäät,
vaan painanut asian villaisella kärsivällisesti odottaen koston hetkeä.
Salaa hän oli kaivanut kuilua vihamiestensä jalkojen alle yllyttäen
vähitellen punanahkoja heitä vastaan, taitavasti panettelemalla heitä.
Näin menetellen hänen oli vihdoin onnistunut, niin hän ainakin itse
luuli, herättää kaikissa preiriellä liikuskelevissa, jopa
valkoihoisissa ja sekarotuisissakin, vihaa näitä kahta miestä vastaan,
niin että heitä pidettiin yhteisinä vihollisina.
Heti saavutettuaan tämän tuloksen Kotkanpää oli asettunut
kolmisenkymmenen uskollisen soturin johtajaksi. Tahtoen synnyttää
mellakan tuhoamaan ne, joille hän oli vannonut kuoleman, hän yhtenä
ainoana yönä oli varastanut heidän kaikki pyydyksensä varmana siitä,
etteivät he jättäisi sellaista loukkausta rankaisematta, vaan
tahtoisivat kostaa.
Päällikkö ei ollut erehtynyt laskuissaan. Kaikki oli käynyt, niinkuin
hän oli edeltäkäsin ajatellut.
Ja siellä hän jo odotti vihollisiaan.
Arvellen, etteivät nämä saisi apua intiaaneilta eikä metsästäjiltä, hän
jo hyvillä mielin luuli voivansa johtamiensa kolmenkymmenen
päättäväisen miehen avulla helposti vangita molemmat metsästäjät, jotka
aikoi mitä julmimmin kiduttaen tappaa.
Mutta hän oli tehnyt sen virheen, että oli salannut soturiensa
lukumäärän, herättääkseen enemmän luottamusta metsästäjissä.
Nämä olivat vain puoliksi erehtyneet hänen sotajuonestaan. Pitäen
itseään kyllin voimakkaina taistelemaan vaikkapa kahtakymmentä
intiaania vastaan he eivät olleet pyytäneet ketään avukseen kostaakseen
halveksimalleen viholliselle, vaan päättävästi lähteneet, kuten jo
olemme nähneet, ajamaan comancheja takaa.
Päättäen tähän hiukan pitkän, mutta seuraavan ymmärtämiseksi
välttämättömän selonteon ryhdymme jatkamaan kertomustamme siltä
kohdalta, johon sen keskeytimme lopettaessamme edellisen luvun.
III
Jäljet
Kotkanpää ei tahtonut jäädä piiloon vihollisiltaan, jonka vuoksi hän ei
ollut vähääkään huolehtinut jälkiensä peittämisestä.
Ne olivat korkeassa ruohossa helposti huomattavissa. Jos ne paikoittain
näyttivätkin häviävän, tarvitsi metsästäjien vain hiukan muuttaa
suuntaansa sivulle löytääkseen ne jälleen.
Sillä tavalla ei koskaan ennen oltu ajettu vihollista. Tämän täytyi
näyttää sitä merkillisemmältä Uskollisesta Sydämestä, joka
pitkäaikaisen kokemuksen nojalla perinpohjin tunsi intiaanien kaikki
metkut ja tiesi, kuinka taitavasti he hävittävät kaikki merkit
kulustaan, kun sen katsovat välttämättömäksi.
Tämän jälkien seuraamisen helppous pani hänet miettimään. Koska
comanchit eivät olleet varovaisempia, niin he varmaankin pitivät
itseään kyllin voimakkaina. Tai sitten he olivat valmistaneet
väijytyksen, jonne toivoivat voivansa houkuttaa liian rohkeat
vihollisensa.
Molemmat erämiehet etenivät katsahtaen vuoroin oikealle vuoroin
vasemmalle, ollakseen varmat siitä, etteivät erehdy, mutta jäljet
johtivat suoraa linjaa ilman minkäänlaisia mutkia tai kierroksia. Oli
mahdotonta tavata mitään helpommin seurattavia jälkiä. Ilomielikin
alkoi pitää tätä tavattomana ja käydä todella levottomaksi.
Mutta vaikka comanchit eivät olleet välittäneet kätkeä kulkunsa jälkiä,
niin erämiehet eivät menetelleet heidän tavallaan. Samotessaan he
jatkuvasti peittivät jälkensä sitä mukaa kuin matka edistyi.
Täten he saapuivat leveähkön puron rannoille, jolla on nimenä Verdi
Gris River. Se on suuren Canadianin sivujoki.
Ennenkuin he menivät tämän pikku joen toiselle puolelle, jossa eivät
enää olisi varsin kaukana intiaaneista, pysähtyi Uskollinen Sydän
viitaten seuralaiselleen merkiksi, että tämä noudattaisi hänen
esimerkkiään.
Molemmat laskeutuivat hevosen selästä. Ohjaten suitsista ratsujaan he
vetäytyivät puuryhmän suojaan, ettei heitä huomattaisi, vaikka joku
intiaani olisi pantu vahtimaan heidän tuloaan.
Kun he olivat päässeet kätköön, pani Uskollinen Sydän sormen suulleen
kehoittaen toveriaan varovaisuuteen. Sitten hän kuiskasi toisen
korvaan:
"Ennenkuin menemme kauemmaksi, neuvotelkaamme voidaksemme tarkalleen
sopia, mitä teemme."
Ilomieli painoi päänsä merkiksi, että hän oli samaa mieltä.
"Epäilen jotakin petosta", jatkoi erämies. "Intiaanit ovat kokeneita
sissejä. He ovat liian tottuneita preirie-elämään toimiakseen, niinkuin
he nyt tekevät, ilman erikoista syytä."
"Se on totta", myönsi kanadalainen varmasti, "jäljet ovat liian selvät
ja liian hyvin havaittavat ollakseen kätkemättä ansaa."
"Aivan niin, mutta nyt he ovat olleet liian ovelia, niin että heidän
pahanilkisyytensä ei ole saavuttanutkaan tarkoitustaan. Sellaisia
erämiehiä kuin me, ei niin vain vedetä nenästä. Siksi onkin oltava
kahta vertaa varovaisempia, tutkittava huolellisesti jokainen lehti ja
korsi, ennenkuin menemme lähemmäksi punanahkojen leiriä."
"Pankaamme parastamme", kuiskasi Ilomieli katsellen ympärilleen,
"kätkekäämme hevosemme johonkin varmaan paikkaan, josta voimme ne
tarvittaessa hakea. Lähdemme sitten jalkaisin tutkimaan asemaa ja
niiden lukumäärää, jotka haluamme yllättää."
"Olet oikeassa, Ilomieli", sanoi Uskollinen Sydän, "tuumasi on
oivallinen. Panemme sen täytäntöön."
"Luulen, että meidän silloin täytyy kiirehtiä."