He tiesivät, ettei hän milloinkaan antanut anteeksi ja että hän piti
kunniataan elämääkin kalliimpana. Sentähden he epämääräisen
pelontunteen vallassa valmistautuivat olemaan läsnä näytelmässä, jota
isä ja poika kohta esittäisivät.
Don Ramón nousi, loi läsnäoleviin synkän katseen ja heittäen hattunsa
jalkojensa juureen sanoi kolkolla äänellä:
"Kuulkaa nyt kaikki. Kuulun vanhaan kristittyyn sukuun, jonka esi-isät
eivät koskaan ole tehneet rikosta. Kunniaa on suvussani aina pidetty
kalleimpana. Tämän kunnian, jonka esi-isäni ovat minulle jättäneet
tahrattomana ja jota olen koettanut pitää puhtaana, on vanhin poikani,
nimeni perijä, vastikään häipymättömästi häväissyt. Eilen hän on
Hermosillossa eräässä pelipaikassa kinastelun johdosta sytyttänyt talon
palamaan, niin että koko kaupunki oli vaarassa syttyä tuleen, ja kun
muuan mies ryhtyi häntä pidättämään hänen paetessaan, surmasi hän tämän
puukoniskulla. Mitä on sanottava nuorukaisesta, jolla on näin nuorella
iällä tällaiset pedon vaistot? Oikeus on pantava täytäntöön, kautta
Jumalan! Tahdon julistaa ankaran tuomion!"
Tämän lausuttuaan don Ramón pani kätensä ristiin rinnalleen ja näytti
malttavan mieltään.
Kukaan ei uskaltanut lausua sanaakaan syytetyn puolustukseksi. Kaikkien
päät olivat alas painuneina, ja heidän rintansa huohottivat.
Rafaelia hänen isänsä palvelijat rakastivat hänen pelkäämättömyytensä
takia, joka ei tuntenut mitään vastuksia, ja siksi että hän osasi niin
mainiosti ratsastaa ja käyttää kaikkia aseita, ynnä ennen kaikkea hänen
avomielisyytensä ja hyväsydämisyytensä takia, jotka olivat hänen
luonteensa peruspiirteitä. Varsinkin tässä maassa pidettiin ihmishenkeä
vähäarvoisena, ja siksi jokainen oli sydämessään valmis antamaan
anteeksi nuorukaiselle ja pitämään hänen rikostaan vain kuumaverisyyden
ja äkkipikaisuuden seurauksena.
Doña Jesusita nousi. Estelemättä hän oli aina alistunut miehensä
tahtoon, jota hän jo aikoja sitten oli oppinut kunnioittamaan. Paljas
ajatuskin puolison vastustamisesta kauhistutti häntä ja pani hänet
värisemään, mutta koko hänen sielunsa rakastavat voimat olivat
keskittyneet hänen sydämeensä. Hän jumaloi lapsiaan, varsinkin
Rafaelia, jonka raju luonne enemmän kuin muut tarvitsi äidin
huolenpitoa.
Hän sanoi puolisolleen itkusta väräjävällä äänellä:
"Ajattele, että Rafael on vanhin poikasi, että hänen rikoksensa, niin
raskas kuin se onkin, ei kuitenkaan saata olla anteeksiantamaton
silmissäsi, että olet hänen isänsä ja että minä, minä..." Voihkien hän
vaipui polvilleen, risti kätensä ja puhkesi rajuun itkuun. "Rukoilen
sinua säälimään. Armoa! Armoa lapselleni!"
Don Ramón nosti kylmästi ylös vaimonsa, jonka kasvoilla vuoti kyyneliä,
ja pakoitettuaan hänet istuutumaan jälleen nojatuoliin virkkoi:
"Ennen kaikkea juuri isänä minulla tulee sydämen olla ilman armoa!
Rafael on murhaaja ja murhapolttaja; hän ei enää ole poikani!"
"Mitä aiot tehdä?" kysyi doña Jesusita kauhistuneena.
"Se ei kuulu sinuun!" vastasi don Ramón tylysti; "aion yksin pitää
huolta kunniastani. Riittää, kun tiedät, että tämä rikos on viimeinen,
minkä poikasi tekee."
"Ah!" voihki äiti, "tahdotko siis olla hänen pyövelinsä!"
"Olen hänen tuomarinsa", vastasi leppymätön aatelismies peloittavasti.
"Eusebio, varusta lähtövalmiiksi kaksi hevosta."
"Jumalani! Jumalani!" voivotteli vaimoraukka rientäen poikansa luokse,
jonka sulki syliinsä, "eikö kukaan tule avukseni?"
Kaikki läsnäolevat pysyivät vaiti. Don Ramón ei itsekään voinut
pidättää kyyneltä.
"Ah!" huudahti äiti ilosta mielettömänä, "hän on pelastettu! Jumala on
hellyttänyt tuon rautaisen miehen sydämen!"
"Erehdyt", keskeytti don Ramón työntäen tylysti hänet pois; "poikasi ei
enää kuulu minulle, minä olen tuominnut hänet!"
Samalla hän suuntasi poikaansa teräksenkylmän katseen lausuen
peloittavalla äänenpainolla, joka väkisinkin pani nuorukaisen
vapisemaan:
"Rafael, tästä hetkestä alkaen et enää kuulu tähän yhteiskuntaan, jossa
olet herättänyt kauhua rikoksillasi. Tuomitsen sinut elämään ja
kuolemaan metsän petojen keskuudessa."
Kun tämä kauhistava tuomio oli langetettu, astui doña Jesusita pari
askelta horjuen ja kaatui selälleen.
Hän oli pyörtynyt.
Tähän hetkeen asti oli Rafael suurin ponnistuksin voinut pidättää
sielussaan liikkuvat tunteet puhkeamasta esille, mutta tämän viimeisen
kohtauksen vuoksi hän ei kauemmin jaksanut itseään hillitä. Hän syöksyi
äitinsä luo kyyneliä vuodattaen ja sydäntäsärkevällä äänellä valittaen:
"Äiti! äiti!"
"Tule!" sanoi don Ramón laskien kätensä hänen olalleen. Poika pysähtyi
horjuen kuin juopunut.
"Katsokaa, isä, katsokaahan!" huudahti hän säälittävästi nyyhkyttäen,
"äiti kuolee!"
"Sinä juuri olet hänet surmannut", vastasi haciendero kylmästi.
Rafael kääntyi ympäri kuin käärmeen pistämänä. Hän katsahti isäänsä
oudosti ja hammasta purren ja otsa kalpeana sanoi hänelle:
"Tappakaa minut, isä, sillä vannon, että samoin kuin te olette ollut
vailla sääliä äitiäni ja minua kohtaan, samoin minä, jos jään eloon,
olen yhtä armoton teille!"
Don Ramón loi häneen halveksivan katseen.
"Menkäämme!" virkkoi hän.
"Menkäämme!" kertasi nuorukainen lujasti.
Doña Jesusita, joka alkoi palata tajuihinsa, kuuli kuin unessa poikansa
lähtevän.
"Rafael! Rafael!" huusi hän toivottomana.
Nuorukainen epäröi hetkisen, sitten hän yhdellä hyppäyksellä syöksyi
äitinsä luo ja sulki hänet hurjan iloisena syliinsä. Mutta kohta hän
palasi isänsä luokse lausuen:
"Nyt voin kuolla, kun olen sanonut hyvästi äidille!"
He lähtivät ulos.
Kohtauksesta lamautuneina läsnäolevat hajaantuivat keskustelematta
vaikutelmistaan, mutta syvän surun vallassa.
Poikansa hellyydenosoituksista oli äitiparka uudelleen menettänyt
tajuntansa.
IV
Äiti
Kaksi hevosta, joita Eusebio piteli suitsista, odotti haciendan
portilla.
"Seuraanko teidän armoanne?" kysyi taloudenhoitaja.
"Et!" vastasi haciendero kuivasti.
Hän nousi satulaan ja asetti poikansa poikkipuolin eteensä.
"Vie takaisin toinen hevonen, en tarvitse sitä", käski hän.
Iskien kannukset ratsunsa kylkiin, joka hirnahti tuskasta, hän lähti
täyttä vauhtia liikkeelle.
Eusebio palasi taloon surullisena pudistellen päätään.
Heti kun hacienda oli hävinnyt näkyvistä erään notkon taakse, pysähtyi
don Ramón, veti silkkisen nenäliinan taskustaan, sitoi poikansa silmät
lausumatta hänelle sanaakaan ja jatkoi jälleen matkaansa.
Matka kesti kauan erämaassa. Siinä oli jotakin synkkää, joka teki
mielen kolkoksi.
Tämä mustiin puettu ratsastaja vaiteliaana kulkemassa hiekkakenttää
pitkin, pidellen satulansa kaarella köysillä sidottua poikaa, jonka
hermostuneet vavistukset ja hytkähdykset ilmoittivat olevan elossa, oli
niin turmiota uhkaavan ja oudon näköinen, että hän olisi herättänyt
pelontunteen rohkeimmassakin miehessä.
Kului moniaita tunteja isän ja pojan vaihtamatta sanaakaan keskenään.
Aurinko alkoi painua taivaanrannan taakse, ja muutamia tähtiä jo
ilmestyi tummansiniselle taivaalle. Hevonen yhä juoksi.
Erämaa alkoi hetki hetkeltä näyttää yhä synkemmältä ja villimmältä.
Kaikki kasvullisuuden merkit olivat hävinneet, vain siellä täällä
aikojen kuluessa vaalenneet luukasat muodostivat hiekkaan valkoisia
täpliä. Petolintuja leijaili hitaasti ratsastajan yllä kimeästi
kirkuen, ja synkissä salaperäisissä _chaparaleissa_ asustelevat
petoeläimet aloittivat illan tullen kaameasti kiljuen yölliset, kolkot
konserttinsa.
Näillä seuduilla ei tunneta lainkaan hämärää. Heti kun aurinko on
mennyt mailleen, vallitsee täydellinen yö.
Don Ramón ratsasti yhä täyttä lentoa.
Hänen poikansa ei ollut kääntynyt hänen puoleensa rukouksella tai
valituksilla.
Kellon lähetessä kahdeksaa illalla ratsastaja vihdoin pysähtyi. Tätä
kiihkeää ratsastusta oli kestänyt kello kymmenestä asti. Hevonen, jonka
rinta korisi kumeasti, oli kompastua joka askelella.
Don Ramón silmäili ympärilleen. Hänen huulilleen ilmestyi
tyytyväisyyden hymy.
Joka puolella avautuivat erämaan suunnattomat hiekkalakeudet. Vain
yhdellä suunnalla häämötti taivaanrannalla aarniometsä oudonnäköisenä
varjokuvana, joka kaameana keskeytti maiseman yhtenäisyyden.
Don Ramón astui alas hevosen selästä, laski poikansa hiekalle istumaan,
otti hevoselta päitset, jotta se voisi syödä hänen sille antamaansa
einettä. Kun hän mitä levollisimmin oli suorittanut nämä eri tehtävät,
meni hän poikansa luo ja otti pois siteen, joka peitti tämän silmiä.
Nuorukainen pysyi liikkumatta ja katseli isäänsä vaiteliaana ja
kylmäverisenä.
Don Ramón sanoi hänelle kuivasti ja tylysti: "Olet täällä yli kymmenen
penikulman päässä maatilastani, jonne et saa kuoleman uhalla jalallasi
astua. Tästä hetkestä alkaen saat elää yksin. Sinulla ei enää ole isää,
ei äitiä eikä kotia. Koska olet peto, tuomitsen sinut elämään petojen
joukossa. Päätökseni on peruuttamaton, rukouksesi eivät voi sitä
muuttaa. Säästä siis minua niitä kuulemasta."
"En käänny puoleenne rukoillen", vastasi nuorukainen soinnuttomalla
äänellä. "Pyöveliä ei rukoilla."
Don Ramón vavahti. Hän astui muutaman askelen edestakaisin kuumeisen
kiihtyneenä, mutta tointui melkein heti ja jatkoi:
"Tässä säkissä on ruokaa kahdeksi päiväksi. Jätän sinulle tämän
rihlakarbinin, joka minun kädessäni ei koskaan ole osunut harhaan.
Annan sinulle myöskin nämä pistoolit, tämän _macheten_, puukon,
kirveen, ruutia ja luoteja näissä puhvelinsarvissa. Ruokasäkistä löydät
tulukset ja kaikki vehkeet, joita tulen sytyttämiseen tarvitaan. Olen
pannut sinne myöskin raamatun, joka on ollut äitisi omaisuutta. Olet
kuollut yhteiskunnasta, jonne et enää saa palata. Edessäsi on erämaa,
se kuuluu sinulle; minulla taas ei ole enää poikaa, hyvästi! Jumala
olkoon sinulle armollinen, kaikki on meidän väliltämme lakannut täällä
maan päällä. Jäät yksiksesi, vaille kotia, alkaaksesi oman elämäsi ja
huolehtiaksesi tarpeistasi. Sallimus ei koskaan hylkää niitä, jotka
luottavat siihen. Tästedes se yksin suojelee sinua."
Lausuttuaan nämä sanat don Ramón heltymättömin kasvoin pisti suitset
hevosensa suuhun, päästi poikansa vapaaksi yhdellä iskulla leikaten
poikki häntä kahlehtineet siteet ja heittäytyen satulaan lähti nopeasti
ratsastamaan pois.
Rafael nousi polvilleen, kurkoitti päätään eteenpäin, kuunteli
hätääntyneenä hevosen kiivasta juoksua hiekalla, seurasi silmillään,
niin kauan kuin hän saattoi eroittaa sitä kovan onnen varjokuvaa, joka
mustana näkyi selvästi kuunvalossa. Kun ratsastaja vihdoin oli hävinnyt
pimeään, kohotti poika kätensä rinnoilleen, ja kuvaamaton epätoivo
vääristi hänen piirteitään.
"Äiti!... äiti!..." huusi hän.
Hän kaatui selälleen hiekkaan pyörtyneenä.
Jokseenkin pitkän matkaa ratsastettuaan neliä don Ramón huomaamattaan
ja kuin väkisin hiljensi hevosensa vauhtia ja kuunteli levottomana
erämaan epäselviä ääniä, voimatta itselleen selvittää syitä, jotka
panivat hänen näin menettelemään, mutta kenties odottaen onnettoman
poikansa avunhuutoa, jotta hän palaisi hänen luokseen. Jopa hän kaksi
kertaa koneellisesti kädellään puristi ohjaksia ikäänkuin totellen
salaista ääntä kääntyäkseen takaisin samaa tietä, mutta aina hänen
hurja sukuylpeytensä oli häntä voimakkaampi, ja hän jatkoi matkaansa.
Aurinko jo nousi, kun don Ramón saapui haciendalle.
Kaksi henkeä odotti hänen tuloaan seisten kummallakin puolen porttia.
Toinen oli doña Jesusita, toinen Eusebio.
Havaitessaan vaimonsa, joka kalpeana ja mykkänä seisoi hänen edessään
kuin lohduttomuuden kuvapatsas, haciendero tunsi sanomatonta surua,
joka ahdisti hänen sydäntään. Hän aikoi ratsastaa ohitse.
Doña Jesusita astui pari askelta eteenpäin ja tarttuen hevosen suitsiin
kysyi hätäisenä:
"Don Ramón, mitä olet tehnyt pojalleni?"
Haciendero ei vastannut. Kun hän näki vaimonsa surun, valtasi hänet
katumus, ja hän kysyi itseltään, oliko hänellä todellakin oikeus
menetellä niinkuin oli tehnyt.
Turhaan doña Jesusita odotti vastausta. Don Ramón katsahti vaimoonsa.
Hän hätkähti huomatessaan ne häviämättömät rypyt, jotka murhe oli
uurtanut hänen vain muutamaa tuntia aikaisemmin niin tyyninä ja
rauhallisina olleisiin kasvoihinsa.
Tämä jalo nainen oli lyijynharmaa. Hänen pingoittuneet piirteensä
olivat tavattoman jäykät. Hänen kuumeesta hohtavat silmänsä olivat
punaiset ja kuivat; kaksi syvää, mustaa juovaa teki ne kuoppaisiksi ja
tuijottaviksi. Suuri täplä kirjavoitti hänen poskensa merkkinä
kyynelistä, joiden lähde oli ehtynyt. Hän ei voinut enää itkeä, hänen
äänensä oli käheä ja katkonainen, hänen rintansa, jota vaivasi
hengenahdistus, kohosi surullisesti päästäen kuuluviin läähättävän
huokauksen. Odotettuaan muutaman hetken vastausta kysymykseensä hän
kysyi uudelleen:
"Don Ramón, mitä olet tehnyt pojalleni?"
Haciendero käänsi hämmentyneenä päänsä pois.
"Voi! Olet surmannut hänet!" huudahti hänen vaimonsa epätoivoisena.
"En!" vastasi toinen säikähtäen tätä murhetta ja ensi kertaa elämässään
huomaten pojastaan tiliä vaativan äidin vallan.
"Mitä olet hänelle tehnyt?" jatkoi äiti itsepäisesti.
"Myöhemmin, tyynnyttyäsi, saat tietää kaikki", vastasi haciendero.
"Tyyni olen nytkin", väitti vaimo, "miksi teeskentelet sääliä, jota et
tunne minua kohtaan? Poikani on kuollut, ja sinä olet hänet surmannut!"
Don Ramón laskeutui ratsunsa selästä.
"Jesusita", sanoi hän vaimolleen tarttuen hänen käteensä ja katsoen
häneen hellästi, "vannon kaikkein pyhimmän nimessä, että poikasi elää.
En ole hiuskarvaankaan hänen päässään koskenut."
Äitiparka vaipui hetkiseksi aatoksiin.
"Uskon sinun puhuneen totta", vastasi hän sitten, "mutta minne hän on
joutunut?"
"No niin", virkkoi haciendero epäröiden, "koska kerran tahdot tietää
kaikki, niin ilmoitan, että olen jättänyt poikasi erämaahan, mutta
samalla varannut hänelle tilaisuuden huolehtia turvallisuudestaan ja
toimeentulostaan."
Doña Jesusita vavahti. Hermostunut puistatus kävi hänen ruumiinsa
lävitse.
"Olet ollut lempeä", sanoi hän terävästi ja katkeran ivallisesti; "olet
ollut laupias kuudentoista vuoden ikäistä nuorukaista kohtaan, don
Ramón. Sinua kammotti tahrata käsiäsi hänen verellään, pidit parempana
luovuttaa sen tehtävän metsän pedoille ja julmille intiaaneille, joita
yksinomaan asustelee näissä erämaissa."
"Hän oli rikollinen!" intti haciendero matalalla, mutta lujalla
äänellä.
"Lapsi ei ole koskaan rikollinen sen mielestä, joka on häntä kantanut
kohdussaan ja imettänyt", vastusti vaimo pontevasti. "Hyvä on, don
Ramón. Sinä olet tuominnut poikasi, minä hänet pelastan!"
"Mitä aiot tehdä?" tiedusteli haciendero pelästyen päätöstä, jonka näki
loistavan vaimonsa kasvoista.
"Se on sinulle yhdentekevää, don Ramón, aion vain täyttää
velvollisuuteni, kuten sinäkin olet luullut täyttäväsi omasi! Jumala
ratkaisee asian välillämme! Varo, ettei hän vielä joskus vaadi tiliä
poikasi verestä!"
Don Ramónin pää painui alas tämän uhkauksen satuttamana. Otsa kalpeana
ja mieli täynnä kalvavaa katumusta hän astui hitaasti haciendaan.
Hetken doña Jesusita seurasi häntä katseillaan.
"Voi!" huudahti hän. "Jumala, auta minua saapumaan ajoissa!"
Sitten hän lähti Eusebion seuraamana.
Kaksi ratsua odotti heitä läheisen metsikön suojassa. He nousivat
satulaan.
"Minne lähdemme, señora?" kysyi taloudenhoitaja.
"Etsimään poikaani!" vastasi nainen vihlovalla äänellä.
Toivo näytti kirkastaneen hänen muotonsa. Heleä puna peitti hänen
poskiaan, ja hänen tummat silmänsä salamoivat.
Nyt Eusebio päästi irti neljä mainiota vainukoiraa, joita tässä maassa
nimitetään _rastreroiksi_ ja käytetään hevosenjälkiä seuraamaan. Hän
antoi niiden nuuskia Rafaelille kuulunutta paitaa, ja koirat lähtivät
seuraamaan jälkiä äänekkäästi ulvoen. Eusebio ja doña Jesusita lähtivät
matkaan niiden perässä, katsoen toisiinsa heikon toivon kuvastuessa
kasvoilla.
Koirien ei ollut vaikea seurata jälkiä, jotka olivat aivan suorat,
ilman mitään epäröintiä, eivätkä ne myös kertaakaan pysähtyneet.
Kun doña Jesusita saapui paikalle, mihin Rafaelin isä oli poikansa
jättänyt, oli se tyhjä!... Poika oli kadonnut!
Jäljet siitä, että hän oli täällä oleskellut, olivat nähtävissä. Tuli
oli juuri sammumassa. Kaikki osoitti, että Rafael oli jättänyt tämän
paikan vain korkeinaan tuntia aikaisemmin.
"Mitä on tehtävä?" kysyi Eusebio tuskaisena.
"Jatkettava matkaa eteenpäin", vastasi doña Jesusita päättävästi iskien
kannukset hevosensa kylkiin, joka hirnahti kivusta ja lähti taas
hurjasti laukkaamaan.
Eusebio seurasi hänen kintereillään.
Saman päivän iltana vallitsi Hacienda del Milagrossa tyrmistynyt
mieliala.
Doña Jesusita ja Eusebio eivät vielä olleet palanneet. Don Ramón
määräsi koko väen nousemaan ratsaille.
Tulisoihduilla varustettuina peonit ja vaquerot alkoivat kiivaan ajon
etsiäkseen emäntäänsä ja taloudenhoitajaa.
Koko yö kului tuloksettomiin etsiskelyihin.
Päivän koittaessa löydettiin doña Jesusitan hevonen puoliksi revittynä
erämaasta. Siltä puuttuivat valjaat.
Hevosen ruhoa ympäröivä alue näytti olleen kiivaan taistelun
näyttämönä.
Epätoivoisena don Ramón antoi määräyksen palata takaisin haciendaan.
"Hyvä Jumala!" huudahti hän kotiin saavuttuaan, "nytkö jo
rangaistustani aletaan panna täytäntöön?"
Viikkoja, kuukausia, vuosia vieri, eikä osakaan sitä salaperäistä
verhoa, joka peitti näitä kauheita tapahtumia, mitä tehokkaimmista
etsinnöistä huolimatta kohonnut. Rafaelin, hänen äitinsä ja Eusebion
kohtalosta ei saatu tietää mitään.
ENSIMMÄINEN OSA
USKOLLINEN SYDÄN
I
Preirie
Yhdysvaltain länsiosassa, Mississippi-joen toisella puolella leviää
useita satoja englanninpenikulmia laaja alue, jota vielä tänä
päivänäkään ei tunneta ja joka käsittää viljelemättömiä maita. Siellä
ei kohoa valkoihoisen miehen talo eikä intiaanin _hatto_.
Tätä suunnatonta autioseutua, missä on vuoroin synkkiä metsiä
salaperäisine, petojen polkemine polkuineen ja vuoroin vihannoivia
preirieitä, joilla kasvavan korkean, tiheän heinän heikoinkin
tuulenhenkäys panee lainehtimaan, huuhtelevat valtavat joet, joista
huomattavimmat ovat suuri Canadian, Arkansas ja Red River (punainen
virta).
Näillä kasvullisuudesta rikkailla seuduilla harhailee lukemattomia
laumoja villihevosia, puhveleita, hirviä ja Amerikan muista osista
tuhansia pitkäsarvisia eläimiä, joita sivistys päivä päivältä
karkoittaa kauemmaksi ja jotka näillä tienoilla saavat elää
alkuperäisessä vapaudessaan.
Mahtavimmat intiaaniheimot ovatkin valinneet tältä seudulta
metsästysalueensa.
Delawarit, crickit ja osagit samoilevat erämaan rajaseutuja lähellä
amerikkalaisten asuma-aluetta, joiden yhteyteen heikot sivistyksen
siteet alkavat heitä liittää, taistellen pooneja, mustajalkoja,
assiniboineja ja comancheja, kesyttömiä heimoja, preirioitten
paimentolaislaumoja tai vuoristoseutujen asukkaita vastaan, jotka
ristiin rastiin harhailevat näillä autioilla seuduilla, kenenkään
uskaltamatta vaatia niiden omistusoikeutta itselleen, mutta näyttäen
yksissä tuumin niitä hävittävän ja kokoontuen suurilukuisina
metsästysretkille kuin aikoisivat ryhtyä sotaan.
Viholliset, joita on vaarassa tavata tällä asumattomalla alueella, ovat
tosiaankin monenlaisia. Puhumattakaan petoeläimistä on lisäksi
metsästäjiä, erämiehiä ja sissejä, joita intiaanit pelkäävät yhtä
paljon kuin omia maanmiehiään.
Preirie, lakkaamattomien ja julmien taistelujen näyttämö, onkin
todellisuudessa vain suunnaton luukasa, johon vuosittain tuhansia
urhoollisia miehiä hämäräperäisesti sortuu armottomassa sissisodassa.
Ei mikään ole suurenmoisempaa ja majesteettisempaa kuin nähdä nämä
suunnattoman laajat preiriet, joihin Luoja on täysin käsin siroitellut
lukemattomia rikkauksia, ei mikään hurmaavampaa kuin niiden vihreät
lakeudet, sankat metsät ja mahtavat virrat, aaltojen surumielinen
kohina niiden lyödessä rantakallioita vasten, tuhansien lehdistöön
kätkeytyneiden lintujen laulu, korkeassa heinässä telmivien eläinten
hypyt, kaikki tämä viehättää, kaikki tenhoaa ja lumoaa matkailijan,
joka hurmaantuneena pian innostuksensa vallassa tarttuu johonkin
lukemattomista, kukkien sekaan hänen jalkojensa alle viritetyistä
ansoista, saaden hengellään maksaa varomattoman herkkäuskoisuutensa.
Lopulla vuotta 1837, viimeisinä päivinä syyskuuta, jota intiaanit
sanovat putoavien lehtien kuuksi -- _inaqui qisis_ --, istui muuan
nuorehko mies, joka hänen puvustaan huolimatta, se kun täydellisesti
oli intiaanien vaateparren näköinen, oli ihonväristä helppo tuntea
valkoiseksi, noin tunnin verran ennen auringonlaskua nuotion ääressä,
jonka lämpöä alettiin kaivata tähän vuodenaikaan, eräällä kaikkein
tuntemattomimmista seuduista sillä preiriellä, jota vastikään olemme
kuvailleet.
Mies oli korkeintaan viiden- tai kuudenneljättä vuoden vanha, vaikka
muutamat syvät vaot hänen leveällä, himmeänvalkealla otsallaan
tuntuivat todistavan vanhemmasta iästä.
Hänen kasvonpiirteensä olivat kauniit, ylevät, ja niissä oli
metsäelämän aiheuttama ylpeyden ja tarmon leima. Hänen mustat silmänsä,
joita reunustivat tuuheat kulmakarvat, olivat ilmeeltään lempeät ja
surumieliset, mikä tasoitti niiden säihkyä ja eloisuutta. Kasvojen
alaosa katosi pitkän, tiheän parran alle, jonka siniseen vivahtava väri
oli vastakohtana niiden oudolle kalpeudelle.
Hän oli suurikokoinen, solakka ja täysin tasasuhtainen. Hänen jäntevät
jäsenensä, joissa pistivät silmään erinomaisen kovat lihakset,
osoittivat, että hän oli harvinaisen voimakas. Koko hänen olentonsa
muuten herätti kunnioittavaa mieltymystä, jota valioluonteiden on
helpompi saada osakseen näillä seuduilla kuin sivistysmaissa, missä
melkein vain luontokappaleiden ulkomuotoon pannaan huomiota.
Miehen sangen yksikertaiseen pukuun kuului ahtaitten alushousujen
tapainen, nilkkoihin asti ulottuva _mitassi_, joka oli nahkahihnalla
kiinnitetty lanteille, ja pumpulikankaasta valmistettu metsästysmekko,
joka oli koristettu erivärisillä villakankaanpalasilla ja ulottui
puolisääriin asti. Edestä auki oleva mekko päästi näkyviin hänen
ruskettuneen rintansa, jolla riippui mustasta sametista tehty messuhaka
ohuissa teräsketjuissa. Parkitsemattomasta kuusipeurannahasta
valmistetut jalkineet varjelivat jalkoja käärmeenpuremilta ja
ulottuivat polvien yläpuolelle asti. Hänen päänsä peitti
majavannahkainen lakki, jossa majavan häntä vielä roikkui takana,
päästäen näkyviin pitkiä kiharoita hänen upeasta, mustasta tukastaan,
jonka seassa jo näkyi hopeasuortuvia ja joka valui hänen leveille
hartioilleen.
Tämä mies oli metsästäjä.
Komea, rihlattu karbini, joka oli käden ulottuvilla hänen vieressään,
metsästyslaukku, jota hän kantoi olkahihnasta, ja kaksi vyöllä
riippuvaa puhvelinsarvea, jotka olivat täynnä ruutia ja luoteja, eivät
jättäneet tässä kohdin mitään sijaa epäilyksille. Kaksi pitkää
kaksipiippuista pistoolia oli huolimattomasti heitetty karbinin
viereen.
Metsästäjä piteli sellaista pitkää puukkoa, jota nimitetään
_macheteksi_, lyhyt- ja suorateräistä sapelin kaltaista asetta, joka ei
koskaan puutu preirieitten asujamilta, ja nylki paraillaan
huolellisesti majavaa pitäen samalla tarkasti silmällä kuusipeuran
reisikappaletta, joka jänteestä ripustettuna oli tulen päällä
käristymässä, ja kuunteli heikoimpiakin ääniä preirieltä.
Paikka, missä tämä mies oli, oli ihmeteltävän sopiva muutaman tunnin
pysähdystä varten.