Produced by Tapio Riikonen
ARKANSASIN SISSIT
Seikkailuromaani suurilta ruoholakeuksilta
Kirj.
GUSTAVE AIMARD
Ranskankielestä [Les Trappeurs de l'Arkansas] suomentanut
Niilo K. Nordström
Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Oy,
1920.
SISÄLLYS:
Esipuhe.
Johdanto. Kirottu:
I. Hermosillo.
II. Hacienda del Milagro.
III. Tuomio.
IV. Äiti.
I. Uskollinen Sydän:
I. Preirie.
II. Metsästäjät.
III. Jäljet.
IV. Matkalaiset.
V. Comanchit.
VI. Pelastaja.
VII. Yllätys.
VIII. Kosto.
IX. Aave.
X. Varustettu leiri.
XI. Kauppa.
XII. Sielullista
XIII. Mehiläismetsästys.
XIV. Musta Hirvi
XV. Majavat.
XVI. Petos.
XVII. Kotkanpää.
XVIII. Eusebio.
XIX. Päällikköjen neuvottelu.
XX. Kidutus.
II. Tappaja:
I. Uskollinen Sydän.
II. Preirierosvot.
III. Uhraus.
IV. Tohtori.
V. Liitto.
VI. Viimeinen hyökkäys.
VII. Taistelu.
VIII. Verdi Gris-joen luola.
IX. Oveluutta.
X. Rakkaus.
XI. Vangit.
XII. Sotajuoni.
XIII. Preirielaki.
XIV. Rangaistus.
XV. Anteeksianto.
Loppusanat.
Esipuhe.
Poissa jo ovat ne kirjailijat, jotka omien kokemusten varassa
ammensivat jännittävien teostensa aiheita "valkonaamojen" ja
"punanahkojen" julmista keskinäisistä kamppailuista, Suuren Lännen ensi
asuttamisesta kalifornialaisine kultakuumeineen tai Espanjan
amerikkalaisten siirtomaiden vapaustaisteluista. Viimeisenä näistä
ensikäden kertojista poistui eversti Cody eli "Buffalo Bill" elävien
ilmoilta 1917.
James Fenimore Cooperin päiviltä asti se vuosisata sotaista
seikkailukirjallisuutta sivistysmaailman rajoilta nostatti esille vain
puolikymmentä säilyvää nimeä, Euroopan mantereelta ainoastaan yhden
edustajan Saksasta ja yhden Ranskasta. Vähän myöhemmin syntyi
niinikään Cooperin aloitteesta meriromaani, aivan äskeinen aika
on luonut 20. vuosisadan nuorison suurimmaksi viehäkkeeksi
luonnonelämä-kuvaukset, ja ohimenevästi on suuri maailmansota
synnyttänyt oman nuorisonkirjallisuutensa. Vanhempaan kauteen
kuului myös erityinen pyhäkoulukertomusten sato, nyttemmin
hävinneenä.
Mutta tuon tuostakin palaudutaan noihin ensimmäisiin suuriin
seikkailukirjailijoihin, joiden menestys on tuottanut niin paljon
epäonnistunutta jäljittelyä, että koko se kirjallisuudenhaara on
joutunut vanhemman väen epäsuosioon. On totta, että noissa
parhaimmissakin romaaneissa on väkivaltaisemman ajan henkeä kuin
ihmiskunta vielä taannoin luuli enää mahdolliseksi maailmassa. Nuoriso
ei kuitenkaan ota kaikkea niin harkitsevalta kannalta; sen aistiminen
ei ole vireessä kaikkien kamaluuksien tajuamiselle. Pääasiaksi jää
nuorille lukijoille tapaussarjan ja toimintapaikkojen vauhdikas
vaihtelu ja kokemusrikkaiden kertojien saavuttama ilmeinen
todellisuusteho; ja vuosikymmenien vieriessä ovat menneisyyteen
siirtyneet olot saaneet uutta merkitystä historiaan kuuluvina
kehitysjaksoina. Nykyaikana myös osataan paremminkin antaa arvoa sille
syvälle luonnontuntemukselle, jota nuo suurten seikkailukertomien
kuvaukset kauttaaltaan henkivät.
Suomalainen kustantaja on senvuoksi ryhtynyt järjestelmällisesti
julkaisemaan alkuteksteistä toimitettuina lyhentämättöminä käännöksinä
noita nuorison varempien seikkailukirjailijain teoksia, joita meidän
maassamme on tähän asti tunnettu muutamina "vanhanaikaisen" laajuutensa
takia karsittuina mukaelmina. Tällöin on saanut vuoronsa myös _Gustave
Aimard_, jonka oikea nimi Oliver Gloux on jo aivan unohdettu.
Monet vuosikymmenet Aimard oli Jules Vernen rinnalla jokaisen
ranskalaisen koulupojan ihasteltu suosikki, ja vieläkin hänen
romaanituotantonsa 52 vankkaa nidettä käsittävä kokonaispainos on
alinomaa kustantajan uusittavana. Käännöksinäkin levisivät hänen
parhaat teoksensa miljoonin kappalein eritoten Englannissa ja
Amerikassa, Cooperin ja Mayne Reidin kanssa kilpaillen, ja kokonaan ei
ole missään maassa uudempi tuotanto syrjäyttänyt tämän aito
intiaanikirjailijan kirjaviin kokemuksiin perustuvia voimakkaita,
romanttisuudella väritettyjä kuvauksia leirielämästä, rajataisteluista,
aavikoiden ja salomaiden juhlallisesta suuruudesta.
Syntyneenä Pariisissa v. 1818 nuori Oliver Gloux aloitti
seikkailijauransa jo poikuusiässä, purjehtien laivapoikana Amerikkaan.
Hänen merkitsevimmästä elämäntaipaleestaan ei ole saatavissa mitään
yhtenäistä ja seikkaperäistä selostusta, mutta muutamista hänen
romaaneihinsa siroitelluista omakohtaisista selityksistä ja aikalaisten
esittämistä asiatiedoista voi havaita tosiksi eräitä pääkohtia:
lannistumattoman seikkailuinnon vallassa hän kahden vuosikymmenen ajan
samoili ristiin rastiin koko Amerikan mantereen Yhdysvaltain
keskivaltioista Tulimaan rajoille asti, välillä kiertäen maailman
meriäkin, -- comanchi-intiaanien kasvattina, täydesti eläytyen
heidän heimosotiinsa ja kaikkiin oloihinsa, kahdesti kytkettynä
apachien kidutuspaaluun, kullankaivajana, uudisraivaajana,
trapperina, metsästeli biisoneja Lännen ruoholakeuksien sioux- ja
mustajalka-pyytäjien kanssa, vaelteli eksyksissä ja menehdyksissä del
Norten lentohiekka-aavikoilla, raatoi neljätoista kuukautta Magellanin
salmen patagonien rääkättynä orjana, matkasi yksinään halki Brasilian
aarniometsien, uhmaten petoja ja ihmisvihollisia, tutki Kordillerien
korkeimmat huiput kuten suurten virtojen etäisimmät juoksutkin aina
eläen kädestä suuhun, huomisesta huolehtimatta, onnellisena kaikista
uusista kokemuksista, sivistysmaailmasta paenneena.
Aimard nimenomaan huomauttelee, että hän on romaanin muodossa tahtonut
tarkoin kertoa vain todellisesti elettyä, kuvata ainoastaan nähtyä,
suoden sijaa mielikuvitukselle vain alkeellisimpien kaunokirjallisuuden
vaatimusten mukaan ja alituiseen esittäen omakohtaisia seikkailujaan,
mutta kertomisessa syrjäyttäen oman minänsä, jotta tuon villin elämän
luonnollinen teho ei häiriytyisi. Hänellä oli kaiken aikaa selvänä
aistimuksena, että nuo olot ja näyttämöt olivat nopeasti muuttumassa
sivistyksen hellittämättömän painostuksen tieltä, ja sitä
tunnollisemmin hän tahtoi saada ne talletetuiksi jälkimaailmalle. On
myönnettävä, että Aimard kaikista kirjailijoista tyhjentävimmin esittää
Uuden mantereen villiä elämää viime vuosisadan toiselta kolmannekselta,
-- toisinaan pakostakin johtuen koskettelemaan hyvin verisiä
kohtauksia, -- ja että hän pääteoksissaan osoittaa erinomaisia
kertojalahjoja, jotka antavat niille "klassillisuuden" leiman ja
nykyaikaisenkin sepitystaituruuden rinnalla pysyttävät ne yhäti esillä
kirjallisuudessa.
Saapuessaan kotimaahansa sotapalvelukseen 1848 hän oli jo julkaissut
ensimmäisen kirjansa, ja palattuaan taas seikkailumailleen hän
ilmeisesti pitikin silmällä kirjallisia aiheita, ryhtyen jonkun vuoden
kuluttua kuumeiseen tuotantaan, joka piankin toimitti nuo sinikantiset
Amyotin kustannustuotteet kaikissa Ranskan kirjakauppojen ikkunoissa
vallitsevaksi piirteeksi ja tuotti niissä omaksutulle salanimelle
maailmanmaineen. Ensimmäisenä huomattavana menestyksenä oli v. 1858
ilmestynyt _Les Trappeurs de l'Arkansas_, joka nyt aloittaa hänen
koottujen teostensa sarjan alkukielellä ja on katsottu asianmukaiseksi
myös suomennuttaa johtamaan tätä meikäläiselle yleisölle valmisteltua
lopullista käännössikermää. Se ei siis ole tekijänsä etevin teos,
mutta monestakin syystä on otollisempaa noudattaa alkutekstien
aikajärjestystä, -- useissa romaaneissa esiintyy yhteisiä henkilöitäkin
jatkuvasti toimimassa.
Aimard asettui sitten Ranskaan, hellittämättömästi muokkailemaan laajaa
aineistoaan noiksi romaaneiksi, joiden 22,000;een nousevassa
sivumäärässä saa syvästi viehättyen tutustua lukuisiin unohtumattoman
suurenmoisiin kuvauksiin, mutta lopulta myös aiheiden ja voimien
ehtymiseen, kunnes kynä kirpoaa kuumeisuuden riuduttamien aivojen
kannustamasta kädestä ja mielisairauden hämy tuottaa levon. Hänen
yksityisestä elämästään ei tältä kotimaassakaan vietetyltä ajalta näy
sen enempää tietoja kuin että hän oli saksalais-ranskalaisessa sodassa
sissiupseerina ja kuoli St. Annen hoitolassa Pariisissa kesäkuulla
1883.
Aimard on siten pääasiallisesti "intiaaniromaanien" kantaisän Cooperin
ohella enimmin vaikuttanut tämän kirjallisuudenlajin tavattomaan
kukoistukseen, joka ulottui nykyisten keski-ikäisten kansalaisten
lapsuuteen asti. Senkin alan suurmiehillä on sentään vielä paljon
sanottavaa uusille poikapolville, ja osittain toisessa merkityksessä
kuin ennen, kuten edellä huomautettiin: sivistyksen esitaistelijain
uljas seikkailuhenki elää innostavana näissä parhaissa tuotteissa, ja
niiden käsittelemä outo maailma on jälleen uutta meidän ajallemme, kun
huomio on välillä kääntynyt jatkuvaan kehityskulkuun ja varsinaisen
trapper-kauden nyt eroittaa selvä juopa meistä.
V. H.-A.
JOHDANTO: KIROTTU
I
Hermosillo
Matkailijan, joka ensi kertaa astuu maihin Etelä-Amerikan mantereelle,
valtaa väkisinkin selittämätön surumielisyyden tunne.
Uuden maailman historia on tosiaankin vain surkea marttyyriluettelo,
jossa yltiöpäisyys ja voitonhimo keskeyttämättä kulkevat käsi kädessä.
Kullan etsintä oli aiheena uuden maailman löytöön. Kun kulta kerran oli
keksitty, pitivät Amerikan valloittajat tätä maata vain tyyssijana,
jonne nämä ahneet seikkailijat saapuivat pitäen toisessa kädessään
väkipuukkoa, toisessa ristiinnaulitun kuvaa. Korjattuaan runsaan
saaliin tuota metallia, jota niin kiihkeästi himoittiin, he palasivat
kotimaahansa komeillakseen rikkauksillaan ja houkutellakseen
häikäisevällä loistollaan sinne uusia siirtolaisia.
Tämän lakkaamattoman matkustelemisen syyksi on luettava, että
Amerikassa ei ole sellaisia suurenmoisia muistomerkkejä, jotka ovat
jäännöksiä kokonaisen siirtokunnan asuinpaikoista, kun se asettuu
pysyväisesti asumaan uuteen maahan jatkaakseen siellä sukuaan. Jos
matkustat tämän suunnattoman laajan mantereen halki, jota espanjalaiset
kolmen vuosisadan aikana ovat häiritsemättä saaneet pitää hallussaan,
niin muistuttavat sinua muutamat siellä täällä näkyvät nimettömät
raunioläjät heidän kauttakulustaan, kun taas aztekien ja inkain jo
moniaita vuosisatoja ennen Amerikan löytöä sinne kohottamat rakennukset
seisovat siellä vielä majesteetillisen yksinkertaisina, katoamattomana
todistuksena heidän sielläolostaan ja sivistyspyrkimyksistään.
Mutta mitä on tullut nykyään [romaani on kirjoitettu 1850-luvulla.
_Suom_.] näistä kunniakkaista valloitusmaista, joita aikanaan koko
Eurooppa himoitsi omakseen, missä murhamiesten veri on sekoittunut
voitettujen vereen tuon toisen, valloittavan kansan hyväksi, joka
siihen aikaan oli niin ylpeä uljaista päälliköistään, hedelmällisistä,
maa-alueistaan ja kaupastaan ja joka sulki piiriinsä koko maailman?
Vuodet ovat vierineet, ja tätä nykyä Etelä-Amerikka sovittaa niitä
rikoksia, joihin sen vuoksi oli ryhdytty. Lyhytaikaisesta vallasta
keskenään taistelevien puolueiden raatelemana, rappeutuneiden
harvainvaltain alle sortuneena, ulkomaalaisten hylkäämänä, jotka siellä
ovat ammentaneet rikkauksiaan, se riutuu, vähitellen menehtyen
velttoutensa kuormaan, jaksamatta kohottaa päältään lyijykäärettä, joka
sen tukahuttaa, niin että se voi nousta jälleen eloon vasta kun uusi
rotu, joka ei murhaa ja joka elää Jumalan käskyjen mukaan, tuo sinne
mukanaan työn ja vapauden, perusedellytykset kansojen elämään.
Espanjalais-amerikkalainen rotu on, lyhyesti sanottuna, pysynyt niillä
alueilla, jotka heidän esi-isänsä ovat heille perintönä jättäneet,
siirtämättä niiden rajoja kauemmaksi. Tämän rodun sankarius haudattiin
keisari Kaarle V:n mukana, ja emämaastaan se on muistona säilyttänyt
vain vieraanvaraiset tapansa, uskonnollisen suvaitsemattomuuden,
kitaransoittajat ja karbinilla varustetut kerjäläiset.
Kaikista valtioista, jotka kuuluvat laajaan Meksikon liittoon, on
Sonoran valtio ainoa, joka taistelujensa takia sen ympärillä asuvia
intiaaniheimoja vastaan ja alituisesti hankauksissa ollen mainittujen
heimokuntien kanssa on säilyttänyt omintakeisen luonteen.
Asukkaiden tavoissa on jonkunlainen villi sävy, joka heti ensi
silmäykseltä osoittaa heidän eroaan mantereen sisäosissa olevien
valtioiden väestöistä.
Rio Gilaa voi pitää tämän valtion pohjoisrajana; idästä länteen se on
puristuneena Sierra Madren ja Kalifornianlahden väliin.
Durangon toisella puolen Sierra Madre jakautuu kahteen
vuoriharjanteeseen. Päähaara jatkuu entiseen suuntaan pohjoisesta
etelään, jotavastoin toinen harjanne kääntyy länteen päin, kulkien
Durangon ja Guadalajaran valtioiden taitse, minkä jälkeen se puhkaisee
kaikki ne alueet, jotka rajoittuvat Tyyneenmereen. Tämä haara
Kordillereja on Sonoran etelärajana.
Luonto näyttää kuin huvin vuoksi tuhlailleen runsain käsin hyvyyksiä
tälle maalle. Ilmanala on hymyilevä, lauhkea ja terveellinen; kultaa,
hopeaa, mitä hedelmällisintä maata, herkullisia maanantimia ja
lääketarkoitukseen kelpaavia yrttejä on siellä yllin kyllin; siellä on
minttuja, joista valmistetaan erittäin tehokkaita voiteita; siellä on
hyödyllisiä hyönteisiä, joista saadaan värejä; mitä harvinaisimpia
marmorilajeja, mitä arvokkaimpia jalokiviä, metsänriistaa ja kalaa
kaikenlaista. Mutta toiselta puolen ovat Rio Gilan ja Sierra Madren
laajoissa eräseuduissa asustavat, riippumattomat intiaaniheimot,
comanchit, poonit, pimat, opatat ja apachit, julistaneet julman sodan
valkoista rotua vastaan, aikaansaaden alituisilla, leppymättömillä
hyökkäyksillään sen, että tämä saa suorittaa kalliit maksut
omistusoikeudestaan kaikkiin näihin rikkauksiinsa, jotka sen esi-isät
ovat intiaaneilta ryöstäneet ja joita viimemainitut lakkaamatta
vaativat itselleen takaisin.
Sonoran tärkeimmät kaupungit ovat Guaymas, Hermosillo ja Arispe.
Hermosillo, jonka nimenä ennen oli Pitic ja jonka kreivi de Raousset
Boulbonin retkikunta on tehnyt kuuluisaksi, on Meksikon Tyynellemerelle
suuntautuvan kaupan varastopaikka. Siinä on yli yhdeksäntuhatta
asukasta.
Tämä kaupunki on rakennettu ylätasangolle, joka vähitellen viettää
luoteiseen merelle päin, nojautuen ja vilunarkana turvautuen kukkulaan,
jolla on nimenä _el Cerro de la campana_, -- kellovuori. --
Viimemainitun harjaa koristavat mahtavat kivipaadet, joita
koskettamalla saa syntymään heleän, metallisointua muistuttavan äänen.
Muuten tämä _ciudad_ on, samoin kuin sen muut amerikkalaiset
sisarkaupungitkin, varsin likainen. Talot on rakennettu vanutetusta
savesta, ja hämmästyen saattaa matkailija huomata kaikkialla soraläjiä,
lokaa ja rappeutumista, mikä tekee hänen mielensä alakuloiseksi.
Sillä hetkellä, jolloin tämä kertomus alkaa, toisin sanoen
seitsemäntenätoista päivänä tammikuuta 1817 kello kolmen ja neljän
välillä iltapäivällä, jolloin kaupungin asukkaat tavallisesti viettävät
_siestaa_ -- päivällislepoaan -- asuntojen perähuoneissa, tarjosi
yleensä hiljainen ja rauhallinen Hermosillon kaupunki oudon näyn.
Joukko _leperoja_, gambusineja eli salakuljettajia ja varsinkin
_rateroja_ tunkeili huutaen, uhkaillen ja ulvoen Calle de
Rosario-kadulla. Ryhmä espanjalaisia sotilaita, -- Meksiko ei tähän
aikaan vielä ollut luonut niskoiltaan emämaan asettamaa iestä -- yritti
turhaan palauttaa järjestystä ja hajoittaa väkijoukkoa häikäilemättä
iskien täysin voimin peitsensä varrella ihmisiä, jotka sattuivat heidän
eteensä.
Mutta meteli ei ottanut vaimentuakseen, vaan alkoi päinvastoin yltyä;
varsinkin hiaqui-intiaanit, jotka olivat sekaantuneet väkijoukkoon,
huusivat ja viittoilivat vallan hirveästi.
Kaikkien talojen ikkunat olivat täpötäynnä kasvoja, miehiä ja naisia.
Näiden katseet olivat suunnatut Cerro de la campanaan päin, jonka
juurelta kohosi paksuja savupilviä tupruten kohti taivasta. He
näyttivät odottavan jotakin tavallisuudesta poikkeavaa.
Äkkiä kuului kovia huutoja, väkijoukko jakaantui kahtia kuin liian
kypsä granaattiomena, ja jokainen syöksyi syrjään mitä suurimman kauhun
ilme kasvoillaan.
Muuan nuori mies, tai pikemminkin lapsi, sillä hän oli tuskin
kuudentoista vanha, tuli näkyviin tuulispäänä ratsastaen hurjaa laukkaa
puolivillin ratsun selässä.
"Pysäyttäkää hänet!" huusivat muutamat.
"Antakaa hänen mennä!" kirkuivat toiset.
"_Valgamedios_!" kuiskailivat akat tehden ristinmerkin; "siinähän on
itse paholainen."
Mutta jokainen, puhumattakaan siitä, että olisi häntä pidättänyt,
väistyi syrjään kiireen vilkkaa. Peloton nuorukainen jatkoi hurjaa
matkaansa pilkallinen hymy huulillaan, kasvot hehkuen, silmät
säkenöiden ja jaellen oikealle ja vasemmalle julmia iskuja
_chicotellaan_ niille, jotka rohkenivat tulla liian lähelle häntä, tai
niille, joita kova onni esti loittonemasta paikalta niin nopeasti kuin
he olisivat tahtoneet.
"Oi, voi! _Capista_!" valitteli muuan tyhmän näköinen ja ruumiiltaan
atleettimainen _vaquero_, kun poika ohiratsastaessaan sivalsi häntä;
"vieköön hänet paholainen. Senkin lurjus, joka oli vähällä minut
kellistää. Mitä", jatkoi hän katsahdettuaan nuorukaiseen, "sehän on,
ellen erehdy, Rafael, kummitoverini poika! Odotahan hiukan, _picaro_!"
Mutisten partaansa nämä sanat hän levitti suopungin, joka oli
kiinnitettynä hänen vyötäisilleen, ja alkoi juosta ratsastajaa kohti.
Väkijoukko huomasi hänen tarkoituksensa ja paukutteli innoissaan
käsiään.
"_Bravo! Bravo_!" huudettiin.
"Älä päästä häntä karkuun, Cornejo", rohkaisivat muut vaquerot
toveriaan käsiään taputtaen.
Cornejo, sillä sen tiedämme nyt olevan tuon mielenkiintoisen henkilön
nimen, läheni huomaamatta poikaa, jonka edessä vastukset lisääntyivät
lisääntymistään.
Kun läsnäolevien huudot ilmaisivat ratsastajalle vaaran, joka häntä
uhkasi, katsahti hän taakseen.
Nyt hän huomasi vaqueron. Hänen kasvonsa kävivät kalmankalpeiksi; hän
ymmärsi olevansa hukassa.
"Päästä minut menemään, Cornejo", huudahti hän ääni itkusta väristen.
"Ei, ei!" ulvoi väkijoukko. "Pidättäkää hänet! Pyydystäkää hänet!"
Roskaväkeä miellytti tämä ihmisajo; se pelkäsi kadottavansa
nähtävyyden, joka niin suuresti sitä huvitti.
"Antaudu!" huudahti jättiläinen, "tai pyydystän sinut suopungillani
kuin _ciboton_, tiedä se!"
"En antaudu", vastasi poika päättävästi.
Molemmat keskustelijat kiitivät edelleen, toinen jalkaisin, toinen
ratsain.
Väkijoukko seurasi heitä ilosta kirkuen.
Kansajoukot ovat kaikkialla samanlaisia, raakoja ja sydämmettömiä.
"Päästä minut, sanon", jatkoi jälleen poika, "tai vannon kautta
kiirastulen siunattujen sielujen, että sinun käy huonosti!"
Vaquero irvisteli ilkeästi ja pyöritti suopunkia päänsä yläpuolella.
"Pane mieleesi, Rafael", sanoi hän, "kysyn viimeisen kerran, tahdotko
antautua?"
"En! Tuhat kertaa en!" huusi poika.
"Herran nimeen siis!" vastasi vaquero. Suopunki viuhui ja lähti
liikkeelle.
Silloin tapahtui jotakin tavatonta.
Rafael pysähdytti nopeasti hevosensa, niin että se näytti ikäänkuin
muuttuneen graniittipatsaaksi. Heittäytyen alas satulasta hän hyppäsi
kuin jaguari jättiläisen kimppuun, jonka hän syöksyllään kaatoi
hiekalle, ja ennenkuin kukaan ennätti väliin, työnsi hän väkipuukon,
jota meksikolaiset aina pitävät vyöllään, vastustajansa kurkkuun.
Paksu verisuihku purskahti pojan kasvoihin, vaquero vääntelehti
muutaman hetken, ja sitten hän jäi liikkumattomana makaamaan.
Hän oli kuollut!
Väkijoukko päästi kauhun huudahduksen.
Salamannopeasti poika oli jälleen viskautunut satulaan ja alkanut
jatkaa hurjaa matkaansa heiluttaen puukkoaan ja nauraen paholaisen
naurua.
Kun ensi hämmästys oli kadonnut, ja aiottiin ryhtyä murhaajaa
takaa-ajamaan, oli hän jo hävinnyt.
Ei kukaan voinut sanoa, mille suunnalle hän oli mennyt.
Kuten aina käy tällaisissa tapauksissa, tuli _juez de letras_ --
tutkintotuomari -- muassaan lauma ryysyisiä apulaisia murhapaikalle
vasta sitten, kun se jo oli liian myöhäistä.
Juez de letras, don Inigo tormentos Albaceyte, oli noin viidenkymmenen
vuoden ikäinen lyhyt, lihava mies, joka otti espanjantupakkansa
runsaasti koristellusta kultaisesta rasiasta ja jonka hyväntahtoisen
näköiseen ulkomuotoon kätkeytyi mitä perinpohjaisin itaruus, lisänä
erinomainen oveluus ja kylmäverisyys, jota mikään ei pystynyt
järkyttämään.
Vastoin luuloa ei arvoisa esivallan edustaja näyttänyt vähintäkään
joutuvan hämilleen siitä, että murhaaja oli päässyt pakenemaan. Hän
pudisti pari kolme kertaa päätään, antoi katseensa kiertää
väkijoukossa, ja siristäen harmaita silmiään ja samalla filosofisesti
työntäen nuuskaa nenäänsä hän virkkoi:
"Cornejo-parka, näin täytyi hänen käydä ennemmin tai myöhemmin."
"Niin", sanoi muuan lepero, "hänet on taitavasti murhattu."
"Sitä minäkin juuri ajattelin", vahvisti tutkintotuomari, "sen iskun
antaja on osannut työnsä hyvin, se veijari on ollut tehtäväänsä perin
tottunut."
"Oh, vielä mitä", vastasi lepero olkapäitään kohauttaen, "hänhän on
vielä lapsi."
"Häh! Mitä sanotte?" huudahti tuomari teeskennellen hämmästystä ja
katsahtaen alta kulmain puhetoveriinsa. "Lapsiko?"
"Melkeinpä", vastasi lepero ylpeänä siitä, että häntä näin kuunneltiin,
"hänhän on Rafael, don Ramónin vanhin poika."
"Älähän, älähän!" virkkoi tutkintotuomari salaisesti tyytyväisenä.
"Eihän toki, se ei ole mahdollista. Rafael on korkeintaan kuudentoista
vuoden ikäinen. Hän ei olisi antautunut riitaan Cornejon kanssa, jonka
ei olisi tarvinnut muuta kuin puristaa häntä käsivarresta päästäkseen
eroon."
"Asia on kuitenkin siten, teidän ylhäisyytenne, mehän kaikki näimme
tapauksen. Rafael pelasi _montéta_ don Aguilarin luona ja onni ei
näyttänyt olleen hänelle suotuisa, ja hän menetti kaikki rahansa.
Silloin hän raivostui ja kostaakseen sytytti talon tuleen."
"_Caspita_!" huudahti tutkintotuomari.
"Se, mitä minulla on kunnia kertoa teidän ylhäisyydellenne, pitää
paikkansa. Suvaitkaa vain katsoa tuonne: savua näkyy vielä, vaikka
rakennus onkin jo tuhkana."
"Todellakin", myönsi tuomari kääntäen katseensa sille suunnalle, minne
lepero viittasi, "ja sitten..."
"Sitten hän yritti tietysti paeta", jatkoi toinen. "Cornejo aikoi hänet
pidättää..."
"Hän oli oikeassa!"
"Hän oli väärässä, koska Rafael hänet kerran tappoi!"
"Niinpä niinkin", myönsi tutkintotuomari, "mutta olkaa huoletta,
ystäväni, laki kyllä kostaa hänelle."
Tähän lauseeseen vastasivat läsnäolevat epäilevästi hymyillen.
Vähääkään kiinnittämättä huomiotaan siihen, mikä vaikutus hänen
sanoillaan oli, käski esivallan edustaja apulaistensa, jotka jo olivat
tutkineet ja tyhjentäneet kuolleen taskut, viedä hänet pois ja siirtää
hänet lähellä olevaan kirkon eteisen alle, minkä jälkeen hän palasi
kotiinsa tyytyväisen näköisenä käsiään hykerrellen.
Tutkintotuomari veti päällensä matkapukunsa, pisti pari pistoolia
vyölleen, kiinnitti pitkän miekan kupeelleen ja nautittuaan kevyen
päivällisen lähti ulos.
Kymmenen hampaisiin asti aseistettua, voimakkailla hevosilla
ratsastavaa _alguazilia_ odotti häntä oven ulkopuolella, ja palvelija
piteli suitsista oivallista, mustaa ratsua, joka kärsimättömänä
tömisteli jalkojaan ja pureskeli kuolaimiaan. Don Inigo hyppäsi
satulaan, asettui ratsumiestensä etunenään, ja ryhmä lähti hiljaista
ravia.
"Kas niin!" puhelivat uteliaat pysähtyen seisomaan porttien pieliin.
"Tuomari Albaceyte lähtee don Ramón Garillasin luo; huomenna saamme
kuulla uutisia."
"_Caspita_!" kuiskailivat toiset, "tuo picaro ei ansaitsisi köyttä,
jossa saisi kiikkua."
"Hm!" huomautti muuan lepero surumielisesti hymyillen. "Kautta
kunniani, olisi sääli tuota kevytmielistä vekkulia! Hänen Cornejolle
tekemänsä _cuchillada_ on suurenmoinen. Se vintiö on kunnollisesti
surmattu."
Mutta tutkintotuomari jatkoi edelleen matkaansa vastaten mitä
säntillisimmin niihin tervehdyksiin, joita hänelle hänen ohimennessään
huudettiin. Pian hän oli jo päässyt kaupungin ulkopuolelle.
Silloin hän kääriytyi viittaansa.
"Ovatko aseet ladatut?" kysyi hän.
"Kyllä, teidän ylhäisyytenne", vastasi alguazilien päällikkö.
"Hyvä! Lähdemme don Ramón Garillasin _haciendaan_. Mutta ripeästi;
kiirehtikäämme perille ennen yön tuloa."
Hevoset alkoivat laukata.
II
Hacienda del Milagro
Hermosillon ympäristö on suorastaan erämaata.
Kaupungista Hacienda del Milagroon -- Ihmeitten maatilalle -- johtava
tie on mitä ikävin ja kuivin.
Pitkien välimatkojen päässä siellä näkee vain rautatammia, kumipuita,
Perun puita punaisine ja höysteisine terttuineen, nopaaleja ja
kaktuksia, ainoita puita, jotka saattavat kasvaa pystysuorasti
paahtavan auringon hehkuvien säteiden polttamassa maassa.
Siellä täällä näkyy kuin katkeraksi pilkaksi vesisäiliöitten pitkiä
seipäitä, joiden toisessa päässä on kierretystä, kovettuneesta vuodasta
tehty sanko ja toisessa hihnoilla kiinnitetyt kivet. Mutta säiliöt ovat
tyhjiä; niiden pohja on mustaa ja kuivettunutta mutaa, jossa kuhisee
lukemattomia saastaisia eläviä. Hienonhienot pölypilvet, joita
heikoinkin tuulenhenkäys synnyttää, takertuvat huohottavan matkustajan
kurkkuun, ja jokaisen kuivettuneen korren alla heinäsirkat raivoissaan
vaativat terveellistä yökastetta.
Mutta kun äärimmäisin ponnistuksin on matkannut kolmisen penikulmaa
näissä hehkuvankuumissa erämaissa, pysähtyy silmä nauttien lepäämään
vihannoivaan keitaaseen, joka näyttää äkkiä nousevan hiekasta.
Tämä paratiisi on Hacienda del Milagro.
Siihen aikaan, jota kertomuksemme kuvaa, kuului tähän haciendaan, joka
oli seudun rikkaimpia ja suurimpia, kaksikerroksinen päärakennus, joka
oli rakennettu _tapiasta_ ja _adoveista_ ja jonka ruo'oista tehty
pengermäkatto oli kovaksi tallatulla savella peitetty.
Haciendaan tultiin avaran pihamaan kautta, jonka holvimaisessa portissa
oli vahva kaksoisovi ja toisessa puoliskossa pieni käyntiluukku.
Julkisivun puolella oli neljä huonetta; ikkunoissa oli rautaiset,
kullatut ristikot ja sisäpuolella luukut, ja niissä oli lasiruudut,
mikä tähän aikaan tässä maassa merkitsi kuulumatonta loistoa. Pihan eli
_pation_ joka sivustalla oli rakennuksia, joissa sijaitsi palvelusväen,
_peonien_, lasten y.m. asunnot.
Päärakennuksen alin kerros sisälsi kolme huonetta: jonkunlaisen suuren
eteisen, jonka kalustona oli vanhanaikaisia nojatuoleja ja
röyhelletyllä sahviaanilla päällystettyjä leposohvia, lavea
nopaalipuinen pöytä ja muutamia jakkaroita. Seinillä riippui moniaita
kultakehyksisiä muotokuvia, jotka esittivät suvun jäseniä
luonnollisessa koossa; näkyviin jätetyt orsihirret oli runsaasti
koristettu puuleikkauksilla.
Kaksoisovien kautta päästiin saliin. Pihalle päin oleva puoli oli noin
jalan verran muuta lattiaa ylempänä; sitä peitti matto, jolla oli
muutamia matalia, omituisilla puuleikkauksilla ja karmosiininvärisellä
veralla päällystettyjä jakkaroita ja jalkapieluksia. Tässä huoneessa
oli myöskin pieni, neliskulmainen, noin puolen metrin korkuinen pöytä,
jota käytettiin ompelupöytänä; se osa oli tarkoitettu naisia varten,
jotka siellä istuivat maurilaisten tapaan jalat ristissä. Toisella
puolella oli samanlaisella veralla kuin jakkarat ja jalkapielukset
päällystettyjä tuoleja. Vastapäätä ovea salin toisella puolella oli
makuuhuone vuodekomeroineen korokkeen päässä, jolle oli sijoitettu
juhlavuode, ja tätä kaunistivat lukemattomat kultauskoristeet sekä
kulta- ja hopeanauhuksilla ja tupsuilla kirjaillut verhot. Lakanat ja
päänalaisten päälliset olivat valmistetut mitä hienoimmasta kankaasta,
ja niitä reunusti pitsi.
Päärakennuksen takana oli toinen piha, missä sijaitsivat taloushuoneet
ja _corral_; tämän pihan takana avautui laaja puutarha, jota ympäröivät
muurit. Se oli yli sata syltä laaja, ja siellä kasvoi, se kun oli
suunniteltu englantilaiseen tapaan, ulkomaisia puita ja kasveja.
Haciendassa vietettiin juhlaa.
Oli juuri _mantaza del ganado_, -- karjan teurastusaika, -- ja peonit
olivat muutaman askelen päähän haciendasta laittaneet aitauksen, johon
he päästivät elukat. He eroittivat laihat lihavista, jotka yksitellen
päästettiin aitauksesta.
Puolikuunmuotoisella lyömäaseella, jossa oli terävät piikit jalanmitan
päässä toisistaan, leikkasi vaquero, joka oli piiloutunut aitauksen
veräjän luo, perin taitavasti eläinparkojen takajalkojen kintereet
poikki sitä mukaa kuin ne juoksivat hänen ohitseen.
Jos hän sattumalta iski harhaan, mikä tapahtui harvoin, ratsasti toinen
vaquero täyttä lentoa eläimen perään, sinkautti suopungin sen sarviin
ja piti sitä paikallaan, kunnes edellinen oli leikannut jänteet poikki.
Huolettomana nojautuen haciendan porttia vastaan näytti muuan
nelisenkymmenen ikäinen mies, jolla oli yllään aatelisen tilanomistajan
upea puku, olkapäillä loistavanvärinen _zarape_, ja jonka päätä
vähintäin viisisataa piasteria maksanut panamahattu suojeli laskevan
auringon viime säteiltä, johtavan tätä työtä, polttaen maissipaperista
kierrettyä savukettaan.
Hän oli ylhäisen näköinen herra, jolla oli hoikka, sorea, hiukan
notkoselkäinen, mutta varsin suhteellinen vartalo; hänen hienot
kasvonpiirteensä, joissa oli lujuutta ja varmuutta, todistivat
vilpittömyyttä, rohkeutta ja ennen kaikkea rautaista tahtoa. Hänen
suuret, mustat silmänsä, jotka olivat tuuheitten kulmakarvojen
varjossa, olivat verrattoman kauniit, mutta heti kun tavallista
suurempi vastoinkäyminen nosti hänen ruskettuneelle iholleen punertavan
kajastuksen, kävi hänen katseensa kiinteäksi ja niin voimakkaaksi,
ettei kukaan voinut sitä kestää, vaan se pani rohkeimmankin epäröimään
ja vapisemaan.
Äärimmäinen hienous ja ennen kaikkea hänen olemuksessaan esiintyvä
ylimystön leima ilmaisivat heti ensi silmäykseltä, että tämä mies
kuului puhtaaseen ja jaloon kastilialaiseen rotuun.
Hän olikin don Ramón Garillas de Saavedra, vastikään kuvailemamme
Hacienda del Milagron omistaja.
Don Ramón Garillas kuului espanjalaiseen sukuun, jonka päämies oli
ollut Cortezin paraimpia upseereita ja asettunut asumaan Meksikoon
senjälkeen, kun tuo nerokas seikkailija niin ihmeellisellä tavalla oli
valloittanut tämän maan.
Ruhtinaallisen omaisuuden perijänä, mutta espanjalaisten viranomaisten
hylkäämänä, koska hän oli mennyt naimisiin erään sekarotuisen
aztekinaisen kanssa, hän oli kokonaan antautunut maittensa viljelykseen
ja laajojen tilustensa parantamiseen.
Oltuaan seitsemäntoista vuotta naimisissa hän oli nyt suuren perheen
päänä; siihen kuului kuusi poikaa ja kolme tytärtä, siis kaikkiaan
yhdeksän lasta, joista Rafael, sama, jonka olemme nähneet niin
häikäilemättä surmaavan vaqueron, oli vanhin.
Don Ramónin ja doña Jesusitan avioliitto oli vain sovinnaisliitto, joka
oli solmittu pelkästään omaisuuden takia, mutta kuitenkin se teki
heidät verrattain onnellisiksi; sanomme verrattain, sillä kun nuori
tyttö oli päässyt luostarista vain mennäkseen naimisiin, eivät he
olleet koskaan rakastaneet toisiaan, mutta sen sijaan oli heidän
välillään hellä, vilpitön kiintymys.
Doña Jesusita kulutti aikansa askareissa, jotka lasten tähden olivat
välttämättömät, elellen intiaaninaistensa parissa; hänen miehensä taas,
joka täydellisesti oli kiintynyt tilanomistajan elämän tuomiin
velvollisuuksiin, oleskeli melkein alituisesti vaquerojensa, peoniensa
ja metsästäjiensä seurassa, niin ettei nähnyt vaimoaan muuta kuin
muutamien minuuttien aikana ruokapöydässä, ja väliin hän jäi
kokonaisiksi kuukausiksi metsästämään Rio Gilan rannoille.
Meidän on kuitenkin lisättävä, että ollessaan joko poissa taikka kotona
don Ramón piti mitä suurinta huolta siitä, ettei hänen vaimoltaan
puuttunut mitään ja että hän sai pienimmätkin päähänpistonsa
täytetyiksi, säästämättä rahaa tai vaivoja hankkien hänelle, mitä hän
näytti toivovan.
Doña Jesusita oli viehättävän kaunis ja enkelimäisen herttainen; hän
näytti, jollei mielellään, niin ainakin suuremmitta vaikeuksitta
mukautuneen siihen elämään, johon hänen puolisonsa oli pakottanut hänet
alistumaan, mutta hänen suurista, mustista, kaihoisista silmistään,
hänen kasvojensa kalpeudesta ja ennen kaikkea siitä surumielisyyden
vivahduksesta, joka alinomaa varjosti hänen himmeänvalkoista otsaansa,
oli helppo päättää, että tässä hurmaavassa kuvapatsaassa asuva palava
sielu sekä tämä sydän, joka ei tuntenut edes omaa itseään, oli kokonaan
suunnannut huomionsa lapsiinsa, että hän ihaili näitä kaikkein
kauneimman ja pyhimmän rakkauden, äidinrakkauden, koko neitseellisellä
voimalla.
Mitä don Ramóniin tulee, niin hän oli aina hyvä ja huomaavainen
vaimolleen, jota hän ei ollut vaivautunut tutkistelemaan, ja niin
hänellä oli oikeus pitää vaimoaan maailman onnellisimpana olentona,
jollainen tämä olikin senjälkeen, kun Jumala oli suonut hänen tulla
äidiksi.
Aurinko oli vähän aikaa sitten mennyt mailleen, taivaalta rupesi
vähitellen katoamaan purppurainen värivivahdus, samalla kun tuli yhä
hämärämpi. Jokunen tähti alkoi jo tuikkia taivaalla ja iltatuuli virisi
niin pirteänä, että se yöksi ennusti kauheata myrskyä, jollaisia näillä
seuduilla saa nähdä usein puhkeavan.
Käskettyään huolellisesti sulkea jäljellä olevan osan karjaa aitaukseen
_mayoral_ kutsui koolle vaquerot ja peonit, ja kaikki suuntasivat
kulkunsa haciendaan, mistä iltakello heille ilmoitti, että levon hetki
vihdoinkin oli käsillä.
Kun taloudenhoitaja kulki viimeisenä isäntänsä ohitse tervehtien
kumartamalla, kysyi tämä häneltä:
"Kuulehan, Eusebio, montako nautaa meillä on tänä vuonna?"
"Neljäsataa viisikymmentä, _mi amô_ (isäntäni)", vastasi mayoral,
suurikokoinen, kuiva ja laiha mies, jonka pää oli jo harmaantunut ja
jonka kasvot olivat parkitun nahanpalasen näköiset, pysäyttäen
hevosensa ja ottaen päästään hattunsa, "siis seitsemänkymmentäviisi
enemmän kuin viime vuonna; naapurimme jaguarit ja apachit eivät ole
tehneet meille suuria vahinkoja viime aikoina."
"Se on sinun ansiotasi, Eusebio", sanoi don Ramón. "Valppautesi on
ollut erinomainen; minä osaan kyllä sen palkita."
"Paras palkkioni on se kaunis kiitos, jonka teidän armonne juuri on
minulle lausunut", vastasi mayoral, jonka karkeat kasvot loistivat
tyytyväisyyden hymystä.-"Eikö minun pitäisi huolehtia samalla tavalla
siitä, mikä kuuluu teille, kuin jos se olisi omaani?"
"Kiitos", vastasi aatelismies liikuttuneena pusertaen palvelijansa
kättä. "Tiedän sinun olevan minulle uskollinen."
"Elämässä ja kuolemassa, herrani; äitinihän on imettänyt teitä, minä
kuulun teille ja teidän perheeseenne."
"Mennään nyt jo, Eusebio!" puhui haciendero iloisena. "Illallinen on
valmis, señora on varmaankin jo pöydässä, älkäämme antako hänen odottaa
meitä pitempään."
He astuivat molemmat patioon, ja Eusebio, kuten don Ramón oli häntä
nimittänyt, valmistautui sulkemaan portit, mikä hänen oli tapana tehdä
joka ilta.
Sillä aikaa don Ramón astui haciendan ruokasaliin, jonne kaikki
vaquerot ja peonit olivat kokoontuneet.
Tämän ruokasalin koko keskiosan valtasi suunnattoman iso pöytä.
Ympärillä oli nahalla päällystettyjä penkkejä ja kaksi puuleikkauksilla
koristettua nojatuolia, jotka olivat määrätyt don Ramónille ja
señoralle. Näiden takana seinällä riippui neljä jalkaa korkea
norsunluinen Kristuksenkuva kahden taulun välissä, joista toinen
esitti Jesusta Öljymäellä ja toinen vuorisaarnaa. Siellä täällä
irvistelivät kalkilla valkaistuille seinille ripustettuina isännän
metsästysretkillään tappamien jaguarien, puhvelien tai hirvien päät.
Pöydässä oli runsaasti _lahuota_, sakeaa, maissijauhoista ja lihasta
valmistettua keittoa, _pucheroa_ eli _olla podridaa_ ja _pepiania_;
määrätyissä paikoissa pöytää oli _mezcal-palloja_ ja vesikarahveja.
Hacienderon viittauksesta alkoi ateria. Vähän myöhemmin puhkesi rajuna
aikaisemmin uhannut myrsky.
Satoi rankasti. Joka hetki kirkkaat salamat saivat valot huoneessa
tuntumaan himmeiltä, ja niitä seurasi hirvittävä ukkosenjyrinä.
Aterian lopulla myrsky kävi niin kovaksi, että yhtyneiden
luonnonvoimien aikaansaama melu esti kuulemasta puhetta.
Ukkonen purkautui kauhistuttavan väkevänä, tuulenpuuska syöksyi saliin
rikottuaan ikkunan, kaikki valot sammuivat ja läsnäolevat tekivät
peloissaan ristinmerkin.
Tällä hetkellä alkoi haciendan portilla kello kouristuksentapaisesti
kajahdella, ja tuiki epäinhimillinen ääni huusi kaksi eri kertaa:
"Auttakaa!... auttakaa!"
"Kautta Kristuksen veren!" huudahti don Ramón syöksyen huoneesta.
"Tasangolla surmataan joku."
Kaksi laukausta kajahti melkein samaan aikaan, halki ilman kuului
tuskanhuuto, ja kaikki vaipui taas kaamean hiljaisuuden valtaan.
Kalpea salama halkaisi pimeyden, ukkonen jyrähti peloittavasti, ja
sitten don Ramón ilmestyi jälleen huoneen kynnykselle kantaen sylissään
taintunutta miestä.
Vieras laskettiin penkille, ja hänen ympärillään oli touhua.
Tämän miehen kasvot samoin kuin hänen vaatepartensakaan eivät olleet
tavallisuudesta poikkeavia; kuitenkaan ei Rafael, don Ramónin vanhin
poika, voinut hänet huomattuaan pidättää kauhua ilmaisevaa elettä, ja
hänen kasvonsa kalpenivat.
"Voi!" mutisi hän hiljaa, "sehän on juez de letras!"
Hän oli tosiaankin se tutkintotuomari, jonka olemme nähneet matkaavan
Hermosillosta niin upeassa asussa.
Hänen sateessa kastuneet pitkät hiuksensa valuivat hänen rinnalleen, ja
puku oli epäjärjestyksessä, veren tahrima ja monesta kohdasta
repeytynyt. Oikea käsi puristi laukaistun pistoolin perää.
Don Ramón oli myöskin tuntenut hänet rikosasiain tuomariksi ja oli
tiedottomasti luonut poikaansa pikaisen silmäyksen, jota tämä ei voinut
kestää.
Doña Jesuitan ja hänen naistensa ymmärtäväisen hoidon ansiosta
tutkintotuomari hengähti syvään, avasi haristavat silmänsä, joilla hän
tirkisteli ympärillään olevaa seuruetta, näkemättä aluksi mitään ja
tullen vähitellen tuntoihinsa.
Yhtäkkiä syvä punastus peitti hänen otsansa, joka oli ollut hetki
sitten aivan kalvakka, ja hänen silmänsä välähtivät. Suunnaten don
Rafaeliin katseen, joka naulitsi hänet lattiaan näkymättömän
kauhistuksen saaliina, hän nousi ylös vaivalloisesti lähestyen nuorta
miestä, joka näki hänen tulevan uskaltamatta tätä väistää, laski
kätensä raskaasti pojan olkapäälle ja kääntyen _peonien_ puoleen, jotka
olivat kauhuissaan näkemästään ja jotka eivät ymmärtäneet tästä mitään,
sanoi juhlallisesti:
"Minä, don Inigo Tormentes Albaceyte, Hermosillon kaupungin
tutkintotuomari, pidätän tämän miehen kuninkaan nimessä, syytettynä
murhasta."
"Armoa!" huusi Rafael, langeten polvilleen ja väännellen käsiään
epätoivoisena.
"Voi! voi!" huudahti äitiparka ja vaipui takaisin tuolilleen
pyörtyneenä.
III
Tuomio.
Seuraavana aamuna aurinko nousi sädehtivänä taivaanrannalle. Yöllinen
myrsky oli täydellisesti selvittänyt taivaan, joka oli nyt syvän
sininen; linnut visertelivät iloisina lehtien alle kätkeytyneinä, ja
koko luonto näytti saaneen takaisin tavanomaisen juhlavan ilmeen.
Kello soi iloisesti Hacienda del Milagrossa; palvelijat alkoivat
hajaantua joka taholle, jotkut vieden hevosia laitumelle, toiset ajaen
karjaa keinotekoiselle preirialle, toiset taas suunnaten kulkunsa
niityille, kun taas jäljelle jääneet olivat patiolla lypsämässä lehmiä
ja korjaamassa hurrikaanin tekemiä vaurioita.
Edellisen yön myrskyn jättämät ainoat jäljet olivat kaksi upeaa
kuollutta jaguaria pötköllään haciendan portin edessä, ei kaukana
puoliksi ahmitun hevosen raadosta.
Eusebio, joka käveli ympäri patiota tarkkaillen huolellisesti toisten
puuhia, määräsi hevosen kalliit varusteet otettavaksi pois ja
puhdistettavaksi ja jaguarit nyljettäviksi; kaikki tämä suoritettiin
niin pian kuin suinkin mahdollista.
Kuitenkin Eusebio tunsi itsensä hyvin levottomaksi; don Ramón, joka oli
yleensä ensimmäisenä liikkeellä haciendalla, ei ollut vielä ilmestynyt.
Edellisenä iltana juez de letrasin hirveän syytöksen jälkeen
hacienderon vanhinta poikaa kohtaan oli don Ramón käskenyt
palvelijoittensa poistua. Kun hän sitten itse, vaimonsa kyynelistä ja
rukouksista välittämättä, oli tukevasti köysillä sitonut poikansa, oli
hän opastanut don Inigo d'Albaceyten erääseen yksinäiseen huoneeseen,
johon molemmat sulkeutuivat jääden sinne hyvin myöhään yöllä.
Mitä oli tapahtunut tämän keskustelun kuluessa, jolloin varmaankin oli
ratkaistu Rafaelin kohtalo? Ei kukaan sitä tiennyt, Eusebio yhtä vähän
kuin muut.
Opastettuaan don Inigon huoneeseen, jonka oli laitattanut kuntoon häntä
varten, ja toivotettuaan hänelle hyvää yötä don Ramón palasi poikansa
luo, jonka vieressä äitiparka yhä itki. Lausumatta sanaakaan hän otti
pojan käsivarsilleen ja kantoi hänet makuuhuoneeseensa, missä laski
hänet permannolle vuoteensa viereen. Sitten haciendero lukitsi oven ja
asettui makaamaan, kaksi pistoolia kätensä ulottuvilla. Yö kului näin
loppuun, isän ja pojan pimeässä luodessa toisiinsa katseita kuin metsän
eläimet ja äidin polvistuneena vuodattaessa kyyneleitä kynnyksellä, kun
hänen ei ollut lupa itse huoneeseen astua, hiljaa itkien esikoisensa
puolesta, joka pian, sen hän kauhistuen saattoi aavistaa, häneltä
ainiaaksi riistettäisiin.
"Hm!" mutisi mayoral itsekseen, pureskellen lainkaan sitä huomaamatta
sammuneen savukkeensa päätä, "mitähän tästä kaikesta tullee? Don Ramón
ei ole se mies, joka armahtaa, hän ei tingi kunniastaan. Jättääkö hän
siis poikansa oikeuden käsiin? Vielä mitä! Sitä hän ei tee. Mutta mitä
hän siis tekee?" Kunnianarvoisa mayoral ei ollut vielä päässyt
pitemmälle päätelmissään, kun don Inigo ja don Ramón näyttäytyivät
pihalla.
Molempien miesten kasvoilla oli kova ilme. Varsinkin hacienderon katse
oli synkkä kuin yö.
"No, Eusebio", sanoi don Ramón lyhyesti, "satuloi hevonen ja varusta
nelimiehinen turvajoukko saattamaan tätä herraa Hermosilloon."
Mayoral kumarsi kunnioittavasti ja antoi heti tarpeelliset käskyt.
"Kiitän teitä tuhannesti", jatkoi don Ramón kääntyen tuomarin puoleen.
"Te pelastitte kotini kunnian."
"Älkää olko minulle niin kiitollinen", vastasi don Inigo. "Vannon, että
eilen illalla kaupungista lähtiessäni minulla ei ollut vähäisintäkään
aikomusta olla teille mieliksi."
Haciendero liikahti.
"Asettukaa minun asemaani. Minä olen ennen kaikkea tutkintotuomari.
Joku henkilö murhataan, kelvoton heittiö kylläkin, sen myönnän, mutta
ihminen kuitenkin, vaikka huonointa lajia; murhaaja tunnetaan, hän
ratsastaa täyttä lentoa kaupungin lävitse keskellä kirkasta päivää
kaikkien nähden ja uskomattoman julkeasti. Mitä minun tuli tehdä?
Ryhtyä häntä takaa-ajamaan, sitä en ollenkaan epäillyt."
"Se on totta", myönsi don Ramón kumartaen.
"Ja paha minut siinä peri, kun ne lurjukset, jotka minua seurasivat,
hylkäsivät minut kuin pelkurit myrskyn ollessa pahimmillaan
piiloutuakseen jonnekin, en tiedä minne. Vastoinkäymisen kukkuraksi
ryhtyi pari harvinaisen suurta jaguaria minua ahdistamaan; ne olivat
kimpussani niin lähellä, että olin jo putoamaisillani maahan kuin
möhkäle porttinne luona. Ammuin niistä tosin yhden, mutta toinen oli
perin vähällä tarttua minuun hampaillaan, kun tulitte avukseni.
Saattaisinko tämän jälkeen vangita sen miehen pojan, joka oman
henkensä uhalla on pelastanut henkeni? Se olisi mitä mustinta
kiittämättömyyttä."
"Vielä kerran kiitän teitä."
"Ah ei! Mehän olemme kuitit, siinä kaikki. En puhu mitään muutamasta
tuhannesta piasterista, jotka minulle olette antanut, koska niillä vain
tukin ilvesteni suut; mutta huolehtikaa siitä, don Ramón, ettei
poikanne toistamiseen joudu käsiini, sillä en tiedä, miten hänet
silloin voisin pelastaa."
"Olkaa huoleti, don Inigo, poikani ei joudu käsiinne."
Haciendero lausui nämä sanat niin synkällä äänenpainolla, että tuomari
kääntyi hätkähtäen.
"Varokaa, mitä teette!" lausui hän.
"Olkaa huoleti", vastasi don Ramón, "tahdon vain pitää huolta siitä,
ettei poikani joudu mestauslavalle ja siten häväise nimeäni."
Samassa tuotiin hevonen. Rikosasiain tutkintotuomari heittäytyi
satulaan.
"Kas niin, hyvästi don Ramón", sanoi hän suopeasti, "olkaa varovainen.
Se nuorukainen voi vielä parantaa tapansa, hän on vain vähän vilkas
eikä mitään muuta."
"Hyvästi, don Inigo d'Albaceyte", vastasi haciendero kuivasti, mikä ei
kaivannut mitään vastausta.
Tuomari pudisti päätään ja iskien molemmat kannukset hevosen kylkiin
lähti ratsastamaan täyttä ravia saattojoukkonsa seuraamana, vielä
viimeisen kerran kädellään viitattuaan tilanomistajalle hyvästiksi.
Tämä seurasi häntä katseillaan niin kauan kuin voi hänet eroittaa,
minkä jälkeen hän ripein askelin palasi haciendaan.
"Eusebio", sanoi hän mayoralille, "soittakaa kelloa, niin että saadaan
koolle kaikki peonit ynnä muut haciendan palvelijat."
Katsahdettuaan hämmästyneenä isäntäänsä mayoral kiirehti panemaan
toimeen saamansa käskyn.
-- Mitä tämä kaikki tarkoittaa? -- kysyi hän itseltään.
Kellon soidessa maatilan kaikki väki riensi paikalle tietämättä, mistä
tämä tavallisuudesta poikkeava kokoonkutsuminen johtui.
Pian he kaikki olivat kokoontuneet suureen saliin, jota käytettiin
ruokailuhuoneena. Mitä täydellisin hiljaisuus vallitsi heidän
keskuudessaan. Salainen pelko ahdisti heidän sydäntään. He aavistivat,
että jotakin kauheata oli tulossa.
Muutaman minuutin odotuksen jälkeen doña Jesusita astui huoneeseen
lastensa, paitsi Rafaelin, ympäröimänä ja asettui korokkeelle, joka oli
laitettu huoneen toiseen päähän.
Hänen kasvonsa olivat kalpeat, hänen punertavat silmänsä osoittivat,
että hän oli itkenyt.
Sitten tuli don Ramón.
Hänellä oli yllään musta samettipuku, jossa ei ollut koristuksia.
Raskaat kultavitjat riippuivat hänen rinnallaan, päässä oli
leveäreunainen, kotkansulalla koristettu musta huopahattu, ja pitkä,
kiiltäväksi hangattu miekka riippui hänen vasemmalla kupeellaan.
Hänen otsansa oli rypyssä, ja kulmakarvat olivat koholla mustien
silmien yllä, jotka näyttivät sinkoavan salamoita.
Läsnäolevat värisivät pelosta. Don Ramón Garillas oli pukeutunut
tuomarinpukuunsa.
Jollekulle siis tultaisiin antamaan tuomio.
Mutta kenelle?
Kun don Ramón oli asettunut vaimonsa oikealle puolelle, antoi hän
merkin.
Mayoral poistui huoneesta. Hetken perästä hän tuli takaisin Rafaelin
seurassa.
Nuorukainen oli paljain päin, ja hänen kätensä oli sidottu selän
taakse.
Katse alas luotuna, kasvot kalpeina hän asettui isänsä eteen, jota hän
kunnioittavasti tervehti.
Siihen aikaan, jota kertomuksemme koskee, oli varsinkin keskuksista
kaukana olevissa maissa, jotka jatkuvasti olivat alttiina intiaanien
hyökkäyksille, perheen päämiehellä vielä säilynyt täysin puhtaana se
patriarkallinen arvovalta, jota meidän turmeltunut sivistyksemme kaikin
voimin koettaa vähentää ja hävittää.
Isä oli perheessään itsevaltias. Hänen tuomiostaan ei voinut vedota, ja
se pantiin mutisematta ja vastustuksetta täytäntöön.