Jatkoa tri Watsonin muistiinpanoista.
Vankimme vimmattu vastarinta ei näyttänyt johtuvan persoonallisesta
kiukusta meitä kohtaan, sillä huomatessaan itsensä voimattomaksi,
hymyili hän ystävällisesti ja toivoi, ettei hän ollut vahingoittanut
ketään meistä taistelussa. "Otaksun, että te aijotte viedä minut
poliisiasemalle", huomautti hän Sherlock Holmesille. "Minun vaununi
seisoo ulkopuolella. Jos tahdotte päästää jalkani kahleista, niin
voin itse kävellä alas. Minä en ole niin kevyt kannettavaksi, kuin
kerran olen ollut."
Gregson ja Lestrade katsoivat toisiinsa, niinkuin olisivat pitäneet
tätä ehdotusta hävyttömänä, mutta Holmes täytti vangin pyynnön ja
irroitti pyyhinvaatteen, jonka oli sitonut vangin jalkojen ympäri.
Tämä nousi seisomaan ja ojensi jalkojansa, ikäänkuin varmentuakseen
siitä, että hän taas oli vapaa. Muistan, että ajattelin itsekseni,
kun katselin häntä, että olen harvoin nähnyt voimakkaampirakenteista
miestä, ja hänen tummissa, auringonpaahtamissa kasvoissaan oli
päättäväisyyden ja tarmon ilme, joka oli yhtä pelottava kuin hänen
ruumiillinen voimansakin.
"Jos on avonainen poliisimestarin paikka jossakin, niin pitäisi
teidän saada se", sanoi hän ja katseli peittelemättömällä
ihastuksella ystävääni. "Se taitavuus, jolla seurasitte minun
jälkiäni oli verraton."
"On parasta, että te tulette minun kanssani", sanoi Holmes molemmille
salapoliiseille.
"Minä voin kyllä ajaa", sanoi Lestrade.
"Hyvä! Gregson voi istua sisällä vaunussa. Tulkaa te myöskin mukaan
tohtori, koska asia huvittaa teitä."
Minä suostuin mielelläni, ja me menimme kaikki yhdessä alas.
Vankimme ei tehnyt mitään yritystä lähteä pakoon, vaan nousi
tyynesti vaunuihinsa, ja me seurasimme perässä. Lestrade nousi
ajajan istuimelle, läimäytti hevosta, ja vähän ajan päästä olimme
poliisiasemalla.
Me menimme sisälle pieneen huoneeseen, jossa poliisikomisarius
kirjoitti muistiin vangin nimen ja niiden henkilöiden nimet, joiden
murhaamisesta häntä syytettiin. Hän oli kalpea, flegmaattinen mies,
joka hoiti tointaan jäykällä koneellisella tavalla. "Vanki tulee
oikeuden eteen viikon kuluessa", sanoi hän. "Haluatteko te, mr
Jefferson Hope, antaa sitä ennen jonkun selvityksen? Minä varotan
teitä siitä, että teidän sananne kirjoitetaan muistiin ja käytetään
mahdollisesti teitä vastaan."
"Minulla on koko joukko sanottavaa", sanoi vanki hitaasti. "Minä
haluan kertoa kaikki teille."
"Eikö olisi parasta odottaa tutkintoon?" kysyi komisarius.
"Minä en taida koskaan joutua oikeuden eteen", vastasi hän. "Älkää
pelätkö, minä en ajattele itsemurhaa. Ettekö te ole lääkäri?" Hän
katsoi minuun tummilla silmillään, kun hän teki tämän kysymyksen.
"Olen kyllä."
"Laskekaa kätenne tähän", sanoi hän hymyillen ja osoitti raadelluilla
käsillään rintaansa.
Minä tein niin ja huomasin heti tavattoman kolkutuksen. Rintakehä
vapisi ja tärisi, niinkuin se olisi heikko rakennus, jossa oli
käynnissä voimakas kone. Hiljaisuudessa, joka vallitsi huoneessa
kuulin kumean, sorisevan ja lorisevan äänen.
"Teillähän on valtasuonenpullistuma", huudahdin minä.
"Siksihän sitä nimitetään", sanoi hän tyynesti. "Minä kyselin neuvoa
eräältä lääkäriltä viime viikolla ja hän sanoi sen särkyvän muutaman
päivän kuluttua. Tauti on pahentunut vuodesta vuoteen. Minä sain
sen ollessani alttiina kaikenlaisille ilmoille ja ruoan puutteessa
Suolajärven vuoristossa. Työni on nyt tehty, enkä pidä väliä siitä,
kuinka pian kuolen, mutta sitä ennen haluaisin kertoa tarinani, sillä
minä en tahdo, että minua muistellaan niinkuin tavallista murhaajaa."
Komisarius ja salapoliisit keskustelivat keskenään, olisiko sopivaa
antaa hänen kertoa.
"Arveletteko te, tohtori, että tässä on vaara tarjolla?" kysyi
edellinen.
"Aivan varmaan!" vastasin minä.
"Siinä tapauksessa vaatii velvollisuutemme meitä oikeuden tähden
sallimaan hänen antaa selitys", sanoi komisarius. "Te saatte puhua,
mutta minä huomautan, että kertomuksenne tulee kirjoitettavaksi
muistiin."
"Teidän luvallanne minä istuudun", sanoi vanki ja teki niin. "Tautini
vaikuttaa sen, että väsyn helposti ja taistelu puoli tuntia sitten
ei parantanut minua. Minä seison haudan partaalla, joten ei ole
luultavaa että valehtelisin teille. Jokainen sana on täyttä totta,
ja se, mihin tarkoitukseen te niitä käytätte, on minusta aivan
yhdentekevää".
Tämän sanottuaan nojautui Jefferson Hope taaksepäin tuolissaan ja
kertoi seuraavan ihmeellisen kertomuksen. Minä menen edesvastuuseen
sen tarkkuudesta, sillä olen käyttänyt Lestraden muistikirjaa, johon
vangin kertomus kirjoitettiin sanasta sanaan.
"Se ei kuulu tähän, mistä syystä minä vihasin näitä miehiä", sanoi
hän, "se on kylliksi, että he olivat syynä kahden ihmisen kuolemaan
-- isän ja tyttären -- ja tästä syystä oli heidän kuoltava. Kun oli
kulunut niin pitkä aika heidän rikoksestaan, niin oli minun mahdoton
saada heitä tuomituiksi missään tuomioistuimessa. Minä tunsin heidän
rikoksensa ja päätin olla itse tuomarina, jurynä ja pyövelinä
samalla kertaa. Te olisitte tehneet saman jos olisitte olleet minun
asemassani.
"Tyttö, josta puhuin, olisi mennyt naimisiin minun kanssani
kaksikymmentä vuotta sitten. Hänet pakotettiin naimisiin Drebberin
kanssa, ja hänen sydämmensä särkyi siitä. Minä otin vihkimäsormuksen
kuolleen sormesta sentähden, että Drebber näkisi sen kuollessaan ja
muistaisi rikoksen, josta häntä rangaistiin. Minulla on ollut se
mukanani aina ja olen vainonnut Drebberiä ja hänen rikostoveriaan
kahdessa maanosassa, kunnes vihdoin sain heidät käsiini täällä.
He luulivat voivansa väsyttää minut, mutta sitä he eivät voineet.
Vaikka kuolisin huomenna, -- joka ei ole lainkaan mahdotonta, niin
kuolisin varmana siitä, että työni on täytetty tässä maailmassa,
sillä he ovat kuolleet minun käteni kautta, ja mitään muuta en
enää toivo. He olivat rikkaita ja minä köyhä, ja siksi ei minun
ollut helppo seurata heitä. Kun tulin Lontooseen, olivat taskuni
melkein tyhjät, ja minun oli pakko tehdä työtä elääkseni. Ajaminen
ja ratsastaminen oli minusta aivan yhtä helppoa kuin käveleminen
ja senvuoksi ilmoittauduin eräälle vaununomistajalle ja sain pian
työtä. Joka viikko piti minun maksaa hänelle määrätty rahasumma, ja
ylijäämän sain pitää itse. Harvoin jäi paljon yli, mutta kuitenkin
voin elää sillä. Tutustuminen oli vaikeinta, sillä kaikista maailman
labyrinteistä lienee tämä sekavin. Minulla oli kartta vieressäni ja,
niinpian kuin opin tuntemaan tärkeimmät hotellit ja asemat, tulin
hyvin toimeen.
"Kesti jonkun aikaa, ennenkuin sain tietää, missä molemmat herrani
asuivat, mutta minä kyselin ja kyselin, kunnes löysin heidät. He
asuivat eräässä täysihoitolassa Camberwellissä toisella puolen
virtaa. Kun kerran olin löytänyt heidät, niin tiesin, että he olivat
minun vallassani. Olin nimittäin antanut partani kasvaa, niin ettei
ollut luultavaa, että he tuntisivat minut. Minä aijoin seurata heitä
kunnes sattuisi sopiva tilaisuus, sillä minä olin varmasti päättänyt,
etteivät he enää pääsisi karkuun minulta, mutta hyvin läheltä piti,
että he olisivat onnistuneet.
"Vaikka he menivät mihinkä Lontoossa, niin olin minä aina heidän
kintereillään. Toisinaan seurasin heitä vaunuillani, toisinaan jalan,
mutta edellinen tapa oli parempi, sillä silloin he eivät milloinkaan
päässeet näkyvistä. Ainoastaan varhain aamulla ja myöhään illalla
voin ansaita jotakin, ja sentähden jouduin vaillinki puolelle
työnantajani kanssa, mutta se ei surettanut minua niin kauvan kuin
olin tilaisuudessa käymään käsiksi heihin, kun halusin.
"He olivat kuitenkin ovelia. Ehkä he aavistivat, että heitä
seurattiin, sillä he eivät menneet milloinkaan ulos yksinään tahi
pimeän tultua. Kaksi kokonaista viikkoa ajoin heidän perässään joka
päivä, mutta en nähnyt heidän milloinkaan eroavan toisistaan. Drebber
oli puolet ajasta humalassa, mutta Stangerson oli aina varuillaan.
Minä vartioin heitä varhain ja myöhään, mutta tilaisuutta ei
ilmestynyt; en kuitenkaan menettänyt rohkeuttani, sillä jokin sanoi
minulle, että heidän aikansa oli pian tullut. Minä pelkäsin vaan,
että tämä täällä rinnassani särkyisi liian pian ja jättäisi työni
tekemättä.
"Lopulta eräänä iltana, kun ajoin edestakaisin Torquay Terrace'lla,
joka on sen kadun nimi, jolla he asuivat, näin eräiden vaunujen
ajavan portille. Sieltä tuotiin ulos joku määrä matkatavaroita ja
vähän aikaa sen jälkeen tulivat Drebber ja Stangerson ulos, ja
ajoivat pois. Minä kehotin hevostani ja pidin silmällä heitä tuntien
itseni tyytymättömäksi, sillä pelkäsin heidän matkustavan pois.
Euston asemalla he nousivat pois, ja minä maksoin eräälle pojalle
hevoseni pitelemisestä ja seurasin heitä asemasillalle. Kuulin heidän
kysyvän Liverpooliin menevää junaa ja konduktööri vastasi että yksi
oli juuri lähtenyt ja seuraava lähtisi muutamien tuntien kuluttua.
Stangerson näytti olevan kiukuissaan mutta Drebber oli tyytyväinen.
Pääsin tungoksessa niin lähelle heitä, että voin kuulla joka sanan.
Drebber sanoi, että hänellä oli pieni yksityinen asia toimitettavana
ja jos Stangerson tahtoi odottaa häntä, niin tulisi hän pian takasin.
Hänen seuralaisensa nuhteli häntä ja muistutti häntä siitä, että
he olivat päättäneet pysytellä yhdessä. Drebber sanoi, että asia
oli arkaluontoinen, ja että hänen täytyi mennä yksin. En voinut
kuulla toisen vastausta, mutta Drebber kirosi ja sanoi, että
Stangerson oli ainoastaan palkkaa nauttiva palvelija, eikä hänen
sopinut käskeä isäntäänsä. Senjälkeen ei Stangerson koettanutkaan
enää estellä, he sopivat vain siitä, että jos Drebber tulisi
liian myöhään viimeisellekin junalle niin tapaisivat he toisensa
Hallidayn yksityishotellissa; johon Drebber vastasi, että hän olisi
asemasillalla klo 11 ja lähti asemalta. Se hetki, jota niin kauvan
olin odottanut, oli vihdoinkin tullut.
"Minulla oli viholliseni vallassani. Kun he olivat yhdessä, niin
voivat he auttaa toisiaan, mutta erillään olivat he minun käsissäni.
Minun suunnitelmani oli jo valmis. Kosto ei tuota mitään tyydytystä,
ellei uhri saa aikaa huomata, kuka häntä rankaisee ja mistä syystä
kosto on tullut. Minä olin suunnitellut tekoni niin, että olin
tilaisuudessa muistuttamaan vihollistani hänen rikoksestaan. Muutamia
päiviä ennen oli eräs herra, joka kävi katsomassa huoneustoa Brixton
Roadilla pudottanut avaimen minun vaunuihini. Vein sen takasin
samana iltana, mutta olin ottanut jäljennöksen siitä ja teettänyt
toisen samanlaisen. Siten oli minulla ainakin yksi paikka suuressa
kaupungissa, jossa voin olla häiritsemättä. Vaikeus oli nyt siinä,
kuinka minun piti käyttäytyä saadakseni viholliseni sinne. Hän käveli
alas katua ja kävi parissa kapakassa ja oli lähes puoli tuntia
jälkimäisessä. Tullessaan ulos horjui hän ja oli nähtävästi koko
lailla hutikassa. Minun edessäni seisoi vaunut ja hän kutsui ne. Minä
seurasin niin lähellä niitä, että hevoseni pää oli vaan jalan päässä
niistä koko ajan. Me ajoimme Waterloo Brigden yli ja useita katuja
myöten, kunnes olimme sen talon luona, jossa hän oli asunut. Minä en
voinut ymmärtää hänen aikomustaan kun hän palasi takasin sinne, mutta
jatkoin ajoani ja seisautin noin sadan metrin päähän talosta. Hän
meni sisälle ja vaunut ajoivat pois. -- Olkaa hyvä ja antakaa minulle
lasillinen vettä, sillä suuni kuivaa, kun puhun niin paljon."
Minä annoin hänelle vettä ja hän joi sen.
"Kiitos, nyt tuntuu paremmalta", sanoi hän. "Niin, minä odotin noin
neljännestunnin tahi vähän päälle, kun kuulin painimisen äänen
sisältä talosta. Seuraavalla hetkellä avautui ovi ja minä näin
kaksi miestä, joista toinen oli Drebber ja toinen joku, jota en
tuntenut. Tämä piti Drebberiä kauluksesta, ja kun he olivat tulleet
ulos rappusille, niin potkasi hän Drebberiä, niin että tämä lensi
keskelle katua. 'Lurjus!' huudahti hän ja heristi keppiään hänelle.
'Minä opetan sinut loukkaamaan rehellistä tyttöä.' Hän oli niin
suuttunut että luulin hänen lyövän Drebberiä kepillään, mutta tämä
horjui pois, niin pian kuin jalat kantoivat. Hän juoksi kulmaan,
ja nähdessään minun vaununi hyppäsi hän niihin. 'Ajakaa Hallidayn
yksityishotelliin', sanoi hän.
"Kun olin saanut hänet vaunuihini, niin löi sydämmeni niin rajusti
ilosta, että pelkäsin suonen rinnassani särkyvän viime hetkessä. Minä
ajoin hitaasti, ajatellen, mitä nyt olisi paras tehdä. Minä ajaisin
ulos maalle ja siellä, jossakin yksinäisessä lehtokujassa tapaisimme
toisemme viimeisen kerran. Olin jo miltei päättänyt tehdä niin,
kun hän itse ratkaisi asian. Juomisen halu oli taas saanut hänet
valtaansa, ja hän käski minun seisahtua erään kapakan eteen. Hän meni
sisälle ja käski minua odottamaan. Hän oli siellä, kunnes huoneusto
sulettiin, ja kun hän tuli ulos, oli hän niin juovuksissa, että minä
käsitin hänen nyt olevan vallassani.
"Teidän ei pidä luulla, että minä aijoin tappaa hänet kylmäverisesti.
Se olisi tosin ollut täysin oikeutettua, mutta minä en voinut tehdä
sitä. Minä olin kauvan sitten päättänyt, että hänen piti saada yksi
mahdollisuus, jos hän tahtoi käyttää sitä. Vaeltaessani ympäri
Amerikassa olin ollut muunmuassa vahtimestarina York'in korkeakoulun
laboratooriossa. Eräänä päivänä piti professori esitelmän myrkyistä
ja näytti ylioppilaille erään alkaloidin, jota hän oli valmistanut
jostakin etelä-amerikkalaisesta nuolimyrkystä ja joka oli niin
voimakasta, että pieninkin erä siitä tappoi. Minä vainusin esille
sen pullon, jossa myrkkyä säilytettiin, ja kun kaikki olivat
lähteneet pois, olin varuillani ja otin sitä vähäsen. Minä olin
jotenkin taitava farmaceutti ja valmistin myrkystä muutamia pieniä,
helposti liukenevia pillereitä, sekä asetin yhden sellaisen ja yhden
samannäköisen mutta vaarattoman pillerin, jokaiseen laatikkoon.
Päätin, että kun aika oli tullut niin saisivat nämä herrat ensiksi
valita pillerin ja minä sitten ottaisin toisen. Tämä tapa oli aivan
yhtä varmasti kuolettava, kuin ampuminen, eikä läheskään yhtä
meluisa. Siitä päivästä lähtien pidin aina pillerit mukanani ja nyt
oli tullut aika käyttää niitä.
"Kello oli lähempänä yhtä kuin kahtatoista, ja yö oli tavattoman
kolkko, tuuli kovasti ja sade valui virtanaan. Vaikka oli niin
kurjaa, niin olin minä kuitenkin iloinen -- niin, niin iloinen,
että olisin voinut huutaa ilosta. Jos te joskus kaksikymmentä
vuotta olette toivoneet jotakin ja yht'äkkiä saatte sen, niin
voitte käsittää minun tunteeni. Minä sytytin sikaarin ja poltin
sitä vahvistaakseni hermojani, mutta käteni vapisivat ja ohimoni
tykyttivät. Kun ajoimme, näin minä vanhan Ferrierin ja Lucyn
hymyilevän minulle, yhtä selvästi kuin nyt näen teidät. Ne seurasivat
minua koko matkan, yksi kummallakin puolella, kunnes seisotin
hevoseni Brixton Road'illa. Ei näkynyt ainoatakaan ihmistä, eikä
kuulunut muita ääniä kuin sateen tippuminen. Kun katsoin sisään
akkunasta, niin näin Drebberin makaavan humalassa ja nukkuvan eräässä
nurkassa. Minä pudistin häntä ja sanoin: 'Nyt on aika nousta pois
vaunuista.'
"'Se oli hyvä, ajaja', sanoi hän.
"Minä otaksuin, että hän luuli meidän tulleen siihen hotelliin,
jonka hän oli maininnut, sillä hän tuli ulos sanomatta sanaakaan, ja
seurasi minua puutarhan lävitse. Kun tulimme ovelle, avasin minä sen,
ja saatoin hänet kadunpuoleiseen huoneeseen. Voin vakuuttaa, että isä
ja tytär kulkivat koko ajan edelläni.
"'Täällä on kirotun pimeä', sanoi hän ja tömisti ympäri huonetta.
"'Kohta saamme valoa', sanoin minä ja raapasin tulitikulla tulta ja
sytytin vahakynttilän, jonka olin tuonut mukanani. 'Nyt Mr Enoch
Drebber', jatkoin minä, häneen kääntyneenä, ja pidin kynttilää
kasvojeni edessä. 'Kuka minä olen?'
"Hän katseli minua muutaman silmänräpäyksen talisilla, juopuneilla
silmillään, senjälkeen näin kauhistuneen ilmeen hänen kasvoissaan
ja tiesin, että hän tunsi minut. Hän horjui kalveten taaksepäin, ja
minä näin hikipisaroiden nousevan hänen otsalleen ja hänen hampaansa
kalisivat. Tämän nähdessäni nojauduin oveen ja nauroin ääneen. Olin
aina uskonut, että kosto olisi suloinen, mutta en milloinkaan ollut
toivonutkaan sellaista tyytyväisyyttä, joka nyt täytti minut.
"'Roisto!' sanoin minä. 'Minä olen seurannut teitä Suuresta
Suolakaupungista Pietariin, mutta te olette aina päässyt pakoon.
Nyt on teidän vaelluksenne päättynyt, sillä toinen meistä ei näe
auringon nousevan huomenna.' Hän peräytyi vapisten, kun minä puhuin,
ja minä voin nähdä hänen kasvoistaan, että hän uskoi, että minä olin
hullu, ja ehkä minä olinkin silloin. Ohimoni löivät kuin vasarat ja
luulen, että olisin saanut halvauksen, ellei veri olisi syössyt ulos
nenästäni ja helpottanut.
"'Mitä te nyt ajattelette Lucy Ferrieristä?' huusin minä, lukitsin
oven ja pudistin avainta hänen kasvojensa edessä. 'Rangaistus on
viipynyt, mutta nyt se on vihdoinkin tullut.' Minä näin hänen
raukkamaisten huuliensa vapisevan. Hän olisi tahtonut kerjätä
henkeään, mutta hän tiesi sen olevan turhaa.
"'Aijotteko te murhata minut?' änkytti hän.
"'Ei se ole murha', vastasin minä. 'Kuka puhuu murhasta, kun koira
lyödään kuoliaaksi? Mitä armoa te osoititte minun rakastetulleni,
kun laahasitte hänet pois murhatun isänsä luota ja veitte hänet
kirottuun, hävyttömään haaremiinne?'
"'En minä murhannut hänen isäänsä!' huudahti hän.
"'Mutta teidän tähtenne särkyi tytön sydän', huusin minä ja tarjosin
hänelle pillerilaatikosta. 'Antaa Jumalan olla tuomarinamme. Valitkaa
ja syökää. Toisessa on kuolema, toisessa elämä. Minä otan sen, jonka
te jätätte. Saamme nähdä onko maan päällä oikeutta, vai vallitseeko
meitä sattuma.'
"Hän painui kokoon lattialle kiljaisten raivoisasti, ja rukoili
armoa, mutta minä vedin veitseni ja pidin sitä hänen kurkkunsa
päällä, kunnes hän totteli. Senjälkeen nielin minä toisen, ja me
katselimme toisiamme noin minuutin odottaen saada nähdä, kumpi eläisi
ja kumpi kuolisi. Unhottanenko koskaan sitä katsetta, joka tuli hänen
silmiinsä kun hän tunsi, että hän oli syönyt myrkyn. Minä nauroin sen
nähdessäni, ja pidin Lucyn vihkimäsormusta hänen silmiensä edessä.
Mutta sitä kesti vaan silmänräpäyksen, sillä alkaloidi vaikuttaa
nopeasti. Kouristuksen tapainen vetäisy vääristi hänen kasvonsa,
hän ojensi kätensä, horjui käheästi parkaisten ja kaatui raskaasti
lattialle. Minä potkasin häntä jalallani ja laskin käteni hänen
sydämelleen. Se ei lyönyt. Hän oli kuollut.
"Verta oli tullut minun nenästäni mutta en ollut huomannut sitä.
En tiedä mistä se johtui, että kirjoitin seinälle. Ehkä se oli koe
eksyttää poliisia, sillä minä olin iloinen ja huoleton. Muistin,
että New-York'issa oli löydetty eräs saksalainen, jonka yläpuolella
oli sana 'Rache', ja sanomalehdet otaksuivat, että murhan olivat
tehneet salaiset seurat. Minä ajattelin, että ehkä se, joka saattoi
heidät New-York'issa hämilleen, tekisi sen myös Lontoossa, niin että
kastoin sormeni omaan vereeni ja kirjoitin seinälle. Senjälkeen
palasin vaunuilleni ja näin, ettei ketään ollut läheisyydessä, ja
että yö oli vielä sateinen. Olin ajanut vähän matkaa, kun pistin
käteni siihen taskuun, jossa tavallisesti säilytin Lucyn sormusta,
mutta en löytänyt sitä. Jouduin epätoivoon siitä, sillä se oli ainoa
muisto, joka minulla oli häneltä. Kun luulin, että olin pudottanut
sen ollessani kumartuneena Drebberin ruumiin ylitse, palasin takasin,
jättäen vaununi eräälle sivukadulle ja kävelin tyynesti takasin talon
luo, sillä olin valmis uskaltamaan mitä tahansa saadakseni sormukseni
takaisin. Kun tulin rakennuksen eteen, niin menin suoraan poliisin
syliin, joka tuli ulos, ja minä voin poistaa epäluulot ainoastaan
sillä, että tekeydyin juopuneeksi. Tämä on kertomus Drebberin lopusta.
"Nyt oli enää tehtävä samoin Stangersonille ja maksettava
John Ferrierin velka. Minä tiesin, että hän asui Hallidayn
yksityishotellissa, ja odotin siellä koko päivän, mutta hän ei tullut
ulos. Minä epäilin, että hän aavisti jotakin, kun ei Drebber ollut
saapunut takasin. Hän oli aina viekas ja varuillaan, tuo Stangerson.
Jos hän luuli pääsevänsä minusta sillä, että hän pysyi sisällä,
niin hän erehtyi. Minä sain pian tietooni mikä oli hänen akkunansa,
ja aikaisin seuraavana aamuna käytin niitä tikapuita, jotka olivat
kujassa hotellin takana, ja pääsin siten hänen huoneeseensa. Minä
herätin hänet ja sanoin, että nyt oli tullut hetki, jolloin hänen
oli vastattava siitä hengestä, jonka hän oli ottanut kauvan sitten.
Minä kuvasin hänelle Drebberin kuoleman ja tarjosin hänelle samaa
valintaa. Sensijaan että hän olisi käyttänyt hyväkseen tätä viimeistä
pelastuskeinoa, hyökkäsi hän ylös sängystä ja kävi minun kurkkuuni.
Minä lävistin hänen sydämensä itsepuolustuksekseni. Tulos olisi
varmaan ollut sama, sillä sallimus ei kuitenkaan olisi sallinut hänen
ottaa muuta kuin myrkyllisen pillerin.
"Vähän on minulla enää lisättävää, ja se onkin hyvä se, sillä nyt
olen aivan lopussa. Minä ajoin vaunujani vielä muutamia päiviä ja
aijoin jatkaa sitä, kunnes olisin ansainnut tarpeeksi palatakseni
Amerikkaan. Eräänä aamuna seisoin pihalla, kun eräs repaleinen poika
tuli ja kysyi, jos löytyi joku ajuri, jonka nimi oli Jefferson Hope,
sillä hänen vaunujensa piti mennä Baker Streetille 221 B. Minä ajoin
sinne epäilemättä mitään, enkä muista mitään muuta, kuin että tuo
nuori herra pani ranteisiini nämä rannerenkaat niin ovelasti kuin
suinkin voi ajatella. Tämä on minun koko historiani ja te voitte
pitää minua murhaajana, mutta itse mielestäni olen minä yhtä hyvin
oikeuden palvelija kuin tekin."
Miehen kertomus oli ollut niin kauhistuttava ja hänen käytöksensä
niin kunnioitusta herättävä, että me olimme istuneet vaiti ja
kuunnelleet tarkkaavaisesti. Myöskin salapoliiseissa, vaikka he
olivat tottuneet kaikenlaisiin rikoksiin, tuntui se herättävän suurta
mielenkiintoa. Kun hän oli lopettanut, niin seurasi muutaman hetken
hiljaisuus, jota häiritsi vaan Lestraden kynän raaputus, kun hän
lopetti muistiinpanonsa.
"On vaan yksi kohta, josta haluaisin hiukan lähempiä selityksiä",
sanoi Sherlock Holmes. "Kuka oli teidän rikostoverinne, joka kävi
hakemassa sormuksen?"
Vanki iski silmää leikillisesti. "Omista salaisuuksistani voin puhua,
mutta en halua toisille ikävyyksiä. Minä näin teidän ilmoituksenne ja
ajattelin, että teillä joko on sormus tahi on se viekkautta. Ystäväni
tarjoutui käymään katsomassa sitä ja teidän täytyy myöntää, että hän
teki sen hyvästi."
"Aivan varmaan", sanoi Holmes sydämellisesti.
"Nyt, herraseni", huomautti komisarius vakavasti, "täytyy lain muodot
täyttää. Tuorstaina tapahtuu vangin kuulustelu ja teidän täytyy myös
olla läsnä." Hän soitti kelloa ja kaksi vanginvartijaa taluttivat
pois Jefferson Hopen ja me lähdimme myös ja otimme ajurin Baker
Streetille.