"Kostavat enkelit."
Koko yön kulki heidän tiensä vaikeiden vuorensolien läpi huonoja,
kivisiä seutuja. Usein he eksyivät, mutta Hope tunsi vuoret niin
hyvin, että heidän aina onnistui päästä takaisin oikealle tielle.
Auringon noustessa aukeni heidän silmiensä eteen ihmeteltävän kaunis,
villi näköala. Heitä ympäröi joka puolella korkeat lumipeitteiset
kukkulat. Kallioseinät heidän molemmilla puolillaan olivat niin
jyrkät, että kuuset ja lehtikuuset joita niillä kasvoi, olisivat
heikonkin tuulen vaikutuksesta pudonneet heidän päälleen. Tämä pelko
ei ollut aivan mielikuvituksen tuoma, sillä autiossa laaksossa oli
paljon puunrunkoja ja kallionlohkareita, jotka olivat pudonneet alas
sillä tavoin. Eräällä paikalla tuli suuri kivi pyörien alas rinnettä
hirveällä ryskeellä, joka kaikui vuorissa ja pelotti väsyneet hevoset
juoksuun.
Sitämukaa kuin aurinko nousi itäiseltä taivaanrannalta, tulivat
suuret vuoret valoisiksi, toinen toisensa perästä, niinkuin lamput
johonkin juhlaan, kunnes ne kaikki olivat punaiset ja hehkuvat. Tämä
suuremmoinen näytelmä virkisti kolmea pakolaista ja lisäsi heidän
tarmoaan. Erään vuolaan virran rannalle he seisahtuivat vähäksi
aikaa, juottaakseen hevosia ja söivät nopean aamiaisen. Lucy ja hänen
isänsä halusivat jäädä pitemmäksi aikaa siihen, mutta Jefferson Hope
oli taipumaton. "He ovat nyt meidän jälillämme", sanoi hän, "Kaikki
riippuu meidän nopeudestamme. Kun tulemme kunnollisesti Canon'iin,
niin voimme levätä kuinka kauvan tahansa."
Koko tämän päivän he kulkivat eteenpäin ja illalla laskivat olevansa
kolmenkymmenen penikulman päässä vihollisistaan. Illalla he
lepäsivät erään riippuvan kallion alla, joka suojasi heitä kylmältä
tuulelta, ja nukkuivat muutamia tunteja. Ennen aamuhämärää olivat
he taas pystyssä ja matkalla. He eivät olleet nähneet jälkeäkään
takaa-ajajista ja Jefferson Hope alkoi uskoa että he olivat päässeet
pakoon siltä hirveältä voimalta, jonka vihollisiksi he olivat
joutuneet.
Toisena pakopäivänä alkoi ruokavarasto käydä pieneksi. Tämä ei tehnyt
metsästäjää levottomaksi, sillä vuoristossa oli yllin kyllin riistaa,
ja hänen oli usein täytynyt hankkia ruokavaroja kiväärillään. Hän
valitsi suojaisen paikan, kokosi muutamia oksia ja teki tulen sillä
he olivat lähes viidentuhannen jalan korkeudessa merenpinnasta ja
ilma oli kylmä ja raaka. Pantuaan hevoset liekaan ja sanottuaan
hyvästi Lucylle, heitti hän kiväärin olalleen ja lähti matkaan
saadakseen jotakin ammutuksi. Kääntyessään katsomaan taakseen, näki
hän vanhuksen ja tytön kumartuneina tulen yli ja kolme eläintä, jotka
seisoivat liikkumattomina taustassa. Senjälkeen peittivät vuoret
heidät hänen silmiltään.
Hän vaelsi pari penikulmaa menestyksettä, vaikka merkit puun
kuorissa ja muualla osoittivat että läheisyydessä löytyi karhuja.
Kahden tahi kolmen tunnin turhan etsimisen jälkeen aikoi hän lopulta
epätoivoissaan kääntyä kotiinpäin, kun hän sattumalta huomasi
jotakin, joka ilahutti häntä. Erään vuorenhuipun reunalla, kolme
tai neljäsataa jalkaa hänen yläpuolellaan, seisoi eräs eläin, joka
jonkunverran muistutti lammasta mutta sillä oli suuret sarvet.
Paksusarvilammas -- niin sitä nimitettiin -- seisoi luultavasti
jonkun lauman vartijana, joka oli piilossa metsästäjän silmältä,
mutta onneksi se oli kääntyneenä toiseen suuntaan eikä ollut nähnyt
häntä. Hän asettui pitkälleen, nojasi kiväärinsä kiveen ja tähtäsi
kauvan ja tarkasti, ennenkuin laukaisi. Eläin hypähti, koetti hetken
pysyä tasapainossa kallion reunalla ja putosi sitten alas laaksoon.
Se oli liian raskas kannettavaksi ja metsästäjä tyytyi leikkaamaan
vaan lavan ja kappaleen kylkeä. Tämä saalis selässään hän kiiruhti
takasin päin, sillä ilta lähestyi. Tuskin hän oli kulkenut muutamia
askeleita, kun hän jo huomasi, mitkä vaikeudet hänen oli voitettava.
Innoissaan oli hän kulkenut oudoille paikoille eikä ollut helppo
löytää sitä tietä, jota myöten hän oli tullut. Sen laakson poikki,
jossa hän oli, kulki monta solaa, jotka kaikki olivat niin yhden
näköisiä, että niitä oli mahdoton eroittaa toisistaan. Hän lähti
kulkemaan erästä vuorensolaa myöten ja kulki noin penikulman verran,
kunnes saapui eräälle koskelle, jota hän ei ennen ollut nähnyt.
Vakuutettuna siitä, että hän oli eksynyt koetti hän kulkea toista
solaa myöten, mutta tulos oli sama. Alkoi hämärtää ja oli miltei
pimeä ennenkuin hän pääsi tutulle seudulle. Silloinkaan ei ollut
helppo pysyä oikealla tiellä, sillä kuu ei ollut vielä noussut, ja
korkeat vuorenseinät loivat tummia varjoja. Taakkansa painamana ja
ponnistustensa väsyttämänä, pyrki hän eteenpäin, sillä se herätti
hänessä toivoa, että jokainen askel vei hänet lähemmäksi Lucya ja
että hänellä oli mukanaan tarpeeksi ruokavaroja koko jälellä olevalle
osalle matkaa. Hän oli nyt saapunut sen vuorensolan alkupäähän, johon
oli jättänyt seuralaisensa. Hän tunsi pimeässäkin niiden kallioiden
rajapiirteet, jotka olivat sen ympärillä. Heidän täytyi -- ajatteli
hän -- odotella peloissaan hänen paluutaan, sillä hän oli ollut
poissa viisi tuntia. Iloissaan hän vei käden suulleen ja huusi
kaikuvan halloon, merkiksi siitä, että hän oli tulossa. Hän seisahtui
ja kuunteli hetken. Ei kuulunut mitään muita ääniä kuin hänen oman
huutonsa kaiku, joka toistui ja tuli takaisin tuhatkertaisena.
Vielä kerran hän huusi ja lujemmin kuin ennen, mutta hän ei kuullut
kuiskaustakaan niiltä ystäviltä, joista niin vähän aikaa sitten oli
eronnut. Hänessä syntyi hämärä, epävarma pelko, hän kiirehti yhä
enemmän ja pudotti kiireissään kalliin taakkansa.
Kääntyessään nurkkauksessa, näki hän täydellisesti sen paikan, jossa
tuli oli ollut. Se kyti vielä mutta sitä ei ollut kukaan korjannut,
sen jälkeen kuin hän oli lähtenyt. Joka paikassa oli yhtä hiljaista.
Hänen pelkonsa oli muuttunut varmuudeksi. Tulen lähistöllä ei ollut
ainoatakaan elävää olentoa; eläimet, mies ja tyttö olivat kadonneet.
Joku äkillinen hirveä onnettomuus oli nähtävästi tapahtunut hänen
poissa ollessaan -- onnettomuus, joka oli kohdannut heitä kaikkia
eikä kuitenkaan jättänyt mitään jälkiä.
Hän oli niin hämmästynyt ja huumaantunut tästä iskusta, että
häntä alkoi pyörryttää ja hänen täytyi nojata kivääriinsä ettei
kaatuisi. Mutta hän oli perinpohjin toiminnan mies ja tointui
pian satunnaisesta heikkoustilastaan. Hän otti puoliksi palaneen
puukappaleen hehkuvasta tuhasta, puhalsi siihen, niin että se syttyi
tuleen, ja alkoi tutkia pientä leiriä. Maa oli hevosten polkema,
ja se osoitti, että joku suurempi ratsujoukko oli saavuttanut
pakolaiset, ja jälkien suunta osoitti heidän sitten kääntyneen
takasin Suureen Suolakaupunkiin. Olivatko he vieneet pois mukanaan
hänen molemmat seuralaisensa? Jefferson Hope oli miltei vakuutettu
siitä kun hänen silmänsä sattuivat erääseen esineeseen, joka jääti
hänen verensä. Heti leirin vieressä oli pieni punertava multaläjä,
jota siinä ei ennen ollut. Se oli nähtävästi vastakaivettu hauta. Kun
nuori metsästäjä lähestyi, näki hän pienen halaistun puupuikon, johon
oli kiinnitetty paperilippu. Kirjoitus siinä oli lyhyt mutta selvä:
John Ferrier
Suuresta Suolakaupungista.
Kuollut 4:nä p:nä Elokuuta 1860.
Rehellinen, vanha mies, josta hän niin äsken oli eronnut oli kuollut
ja tämä oli koko hänen hautakirjoituksensa. Jefferson Hope tuijotti
raivoisasti ympärilleen näkyisikö toista hautaa missään, mutta
sellaista ei ollut. Takaa-ajajat olivat vieneet Lucyn mukanaan.
Kun nuori mies oli varmistunut tytön kohtalosta ja käsitti oman
voimattomuutensa sitä estämään, toivoi hän makaavansa yhdessä
vanhuksen kanssa tämän viimeisessä, hiljaisessa Iepokammiossa.
Mutta hän pudisti uudelleen pois sen horrostilan, jonka epätoivo
vaikuttaa. Ellei hän voinut tehdä muuta, niin voi hän kuitenkin
pyhittää elämänsä kostolle. Seisoessaan tulen ääressä tunsi hän,
että ainoa, joka voi lieventää hänen surunsa, oli se, että hän
omin käsin saisi kostaa täydellisesti vihollisilleen. Hän päätti
pyhittää voimakkaan tahtonsa ja väsymättömän tarmonsa yksinään tälle
asialle. Synkin, kalpein kasvoin palasi hän takasin sinne, johon oli
pudottanut saaliinsa, ja kohennettuaan tulta vähän hän paistoi niin
suuren osan lihasta, että se riitti muutamiksi päiviksi. Tämän sitoi
hän kääröön ja lähti, vaikka hän oli väsynyt, seuraamaan "kostavien
enkelien" jälkiä. Viisi kokonaista päivää laahasi hän itseään
eteenpäin helläjalkaisena ja väsyneenä samojen solien kautta, joista
oli ennen kulkenut hevosella. Illalla heittäytyi hän johonkin kallion
koloon muutamiksi tunneiksi nukkumaan, mutta ennen auringonnousua
oli hän taas matkalla. Kuudentena päivänä saapui hän Cagle Canoniin,
josta heidän runsasvaiheinen pakonsa oli alkanut. Sieltä voi hän
katsella alas pyhien kaupunkiin. Heikkona ja väsyneenä nojautui
hän kivääriinsä ja puisti uhkaavasti jänteistä kättänsä hiljaista
kaupunkia kohden allansa. Katsellessaan sitä, huomasi hän, että
suurimmat kadut olivat koristetut lipuilla. Hän seisoi ja tuumi,
mikä tarkoitus sillä oli, kun hän kuuli hevosen astuntaa ja näki
erään ratsastajan tulevan vastaansa. Kun tämä lähestyi, tunsi hän
mormoonin, jonka nimi oli Cowper, jolle hän oli ollut tilaisuudessa
tekemään muutamia palveluksia. Hän huusi miehen luokseen koettaakseen
saada tietoja Lucy Ferrierin kohtalosta.
"Minä olen Jefferson Hope", sanoi hän. "Muistatteko minut?"
Mormooni katseli häneen peittämättömän hämmästyksen valtaamana
-- oli todellakin vaikea tuntea tämä repaleinen, raaka vaeltaja
aaveentapaisine kasvoineen ja villine silmineen, entiseksi
reippaaksi metsästäjäksi. Tunnettuaan hänet lopuksi, muuttui hänen
hämmästyksensä peloksi.
"Te olette hullu, kun tulette tänne", huudahti hän. "Oma elämäni
ei olisi suuren arvoinen, jos joku näkisi minun puhelevan teidän
kanssanne, Neljänmiehenneuvosto on laatinut vangitsemismääräyksen
teitä varten, kun autoitte Ferrierin pakoa."
"Minä en pelkää heitä enkä heidän määräyksiään", sanoi Hope
vakavasti. "Teidän täytyy tietää jotakin tästä, Cowper. Minä vannotan
teitä kaiken nimessä, joka teille on rakasta, vastaamaan muutamiin
kysymyksiin. Mehän olemme aina olleet ystäviä. Elkää Jumalan tähden
kieltäytykö vastaamasta."
"Mitä se on?" kysyi mies levottomasti. "Kiiruhtakaa. Täällä on
kalliolla korvat ja puilla silmät".
"Mitä Lucy Ferrieristä on tullut?"
"Nuori Drebber meni naimisiin hänen kanssaan eilen. Rohkaiskaa
mielenne; tehän olette aivan menehtynyt".
"Älkää ajatelko minua", sanoi Hope hiljaa. Hän oli kalpea kuin
kuolema ja oli vaipunut istumaan kivelle, jota vastaan hän oli
nojannut. "Naimisiin sanotte te?"
"Meni naimisiin eilen -- sentähden liputetaan Endowment Housessa.
Drebber ja Stangerson kuuluvat joutuneen kiistaan siitä, kenen
piti saada tyttö. He olivat molemmat seuranneet retkikuntaa ja
Stangerson oli ampunut hänen isänsä, joka näytti antavan hänelle
parhaat toiveet; mutta kun asiasta keskusteltiin neuvostossa, niin
oli Drebberillä enemmän puolustajia, niin että profeetta antoi tytön
hänelle. Kukaan ei häntä kuitenkaan saa pitää kauvaa, sillä minä näin
eilen kuoleman hänen kasvoissaan. Hän muistutti enemmän aavetta kuin
naista. Joko te lähdette?"
"Jo", vastasi Hope, joka oli noussut ylös. Hänen kasvonsa näyttivät
olevan veistetyt marmorista, niin kova oli niiden ilme, ja silmissä
hehkui onnettomuutta ennustava tuli.
"Mihinkä te aijotte?"
"Se on yhdentekevää", vastasi hän, heitti aseen olalleen ja meni ylös
vuorensoliin, jossa villit eläimet asustivat. Niiden joukossa ei
kuitenkaan ollut ainoatakaan niin raivoisaa ja vaarallista kuin hän
itse.
Miehen ennustus toteutui liiankin hyvin. Lucy raukka kuihtui ja
kuoli kuukauden kuluessa ja oliko siihen syynä hänen isänsä hirveä
kuolema tai se vastenmielinen avioliitto, johon hänet oli pakotettu,
on mahdoton sanoa. Hänen tylsä puolisonsa, joka oli mennyt naimisiin
hänen kanssaan ainoastaan Ferrierin rikkauksien tähden, ei osoittanut
minkäänlaista surua hänen kuollessaan; mutta Drebberin toiset vaimot
surivat ja valvoivat ruumiin luona yön ennen hautausta, niinkuin
mormoonien tapa oli. Varhain aamulla istuivat he paarien ympärillä,
kun ovi heidän ihmeekseen lensi auki ja sisälle tuli päivänpaahtama
repaleinen mies. Suomatta ainoatakaan sanaa tai silmäystä vapiseville
naisille meni hän kuolleen ruumiin luo, jossa kerran oli asunut Lucy
Ferrierin puhdas sielu. Hän kumartui ruumiin yli ja painoi hartaasti
huulensa tytön otsaan, otti sitten hänen kätensä ja veti pois
vihkimäsormuksen siitä. "Häntä ei haudata sen kanssa", huudahti mies
raivoisasti, ja ennenkuin kukaan ehti hälyyttää, syöksyi hän alas
rappusista ja katosi. Niin merkillinen ja lyhyt oli tämä kohtaus,
että ne, jotka valvoivat, tuskin uskoivat sitä todeksi itsekkään
ellei vihkimäsormus olisi ollut poissa.
Jefferson Hope oli muutamia kuukausia vuorilla ja kantoi sydämessään
sitä raivoisaa koston toivetta, joka täytti hänet. Kuului huhuja
kuihtuneesta olennosta, joka hiipi kaupungin ulkolaidoilla ja
kummitteli vuoristossa. Kerran suhisi luoti Stangersonin akkunan läpi
ja litistyi seinään yhden jalan päässä hänestä. Toisen kerran kun
Drebber kulki erään kallion sivu, tuli suuri kallionlohkare hyppien
alaspäin ja hän säilyi hirveältä kuolemalta vaan heittäytymällä
pitkälleen. Molemmat nuoret mormoonit huomasivat pian syyn näihin
murhayrityksiin ja tekivät useita retkiä vuorille saadakseen
vihollisensa vangiksi tai ammutuksi, mutta aina menestyksettä.
Senjälkeen olivat he niin varovaisia, etteivät he menneet ulos pimeän
tultua ja antoivat sitäpaitsi vartioida talojansa. Jonkun ajan
kuluttua he lopettivat nämä varokeinot, sillä heidän vastustajastaan
ei kuulunut mitään, ja he toivoivat hänen kostonhimonsa laimenneen.
Se oli päinvastoin kasvanut. Metsästäjän luonne oli kova ja
talttumaton ja ajatus kostosta oli saanut sellaisen vallan, ettei
hänen sydämessään ollut tilaa muille tunteille. Ennen kaikkea oli
hän käytännöllinen. Hän huomasi pian, ettei edes hänenkään voimakas
ruumiinsa jaksaisi kestää sellaisia rasituksia. Jos hän kuolisi kuin
koira vuorille, niin mitä hänen kostostaan sitten tulisi? Niin palasi
hän vaikka vastenmielisesti kaivoksiin Nevadassa, parantaakseen
terveytensä ja kootakseen varoja voidakseen täyttää päätöksensä
kärsimättä puutetta.
Hän oli aikonut olla poissa vaan yhden vuoden, mutta arvaamattomat
tapaukset estivät hänet lähtemästä kaivoksilta viiteen vuoteen.
Tämän ajan kuluttua oli hänen kostonhimonsa vielä yhtä voimakas
kuin sinä yönä, kun hän seisoi Ferrierin haudalla. Valepuvussa ja
vieraalla nimellä palasi hän Suureen Suolakaupunkiin, välittämättä
omasta hengestään, niin kauvan kun hän voi kostaa. Siellä oli häntä
vastassa huonot uutiset. Muutamia kuukausia aikaisemmin oli sattunut
erimielisyyksiä valittujen joukossa; muutamat nuoremmat jäsenet
olivat tehneet kapinan Vanhimpien valtaa vastaan, ja seuraus oli että
he olivat eronneet kirkosta, jättäneet Utahin ja menneet "pakanain"
sekaan. Näiden joukossa olivat Drebber ja Stangerson, eikä kukaan
tiennyt, mihin he olivat lähteneet. Huhu kertoi, että Drebberin
oli onnistunut muuttaa suurin osa omaisuudestaan rahaksi ja hän
oli matkustanut rikkaana miehenä, kun taas Stangerson oli verraten
köyhä. Moni olisi ehkä jättänyt kostontuumansa kohdatessaan tällaisia
vaikeuksia, mutta Jefferson Hope ei horjunut milloinkaan. Mukanaan
ne vähät, jotka hänellä oli, ja ansaiten leipänsä kaikenlaisella
työllä, matkusti hän kaupungista kaupunkiin Yhdysvalloissa etsimässä
vihollisiaan. Vuodet kuluivat, hänen musta tukkansa oli harmaantunut,
mutta hän jatkoi yhä samaa päämäärää kohden. Vihdoin tuli hänen
uutteruutensa palkituksi. Hän näki ainoastaan vilaukselta eräät
kasvot, mutta se vilaus sanoi hänelle, että miehet, joita hän
etsi olivat Clevelandissa Ohiossa. Hän palasi huonoon asuntoonsa
kostonsuunnitelmat valmiina. Sattumalta oli Drebber tuntenut
maankiertäjän kadulla ja lukenut murhaa hänen katseestaan. Hän
kiiruhti rauhantuomarin luo mukanaan Stangerson, josta oli tullut
hänen yksityissihteerinsä, ja kertoi tuomarille, että heidän
henkensä oli vaarassa erään vanhan kilpakosijan mustasukkaisuuden
tähden. Samana iltana vangittiin Hope, ja kun hän ei voinut hankkia
takauksia, niin sai hän olla kiinni pari viikkoa. Kun hän vihdoinkin
pääsi vapaaksi, niin hän näki että Drebberin talo oli tyhjä ja että
tämä ja Stangerson olivat matkustaneet Eurooppaan.
Taas oli kostaja pettynyt ja taas kehoitti viha häntä jatkamaan
vainoomistaan. Hän oli varaton ja hän oli pakotettu hakemaan työtä
hankkiakseen matkarahat. Kun hän oli saanut kokoon tarpeeksi
pysyäkseen hengissä, matkusti hän Eurooppaan, seurasi vihollistensa
jälkiä kaupungista kaupunkiin ja eli ottamalla tehdäkseen mitä
kehnoimpia töitä, mutta ei saavuttanut heitä milloinkaan. Kun hän
tuli Pietariin, olivat he lähteneet Pariisiin, ja kun hän oli
seurannut sinne, olivat he juuri lähteneet Kööpenhaminaan. Tanskan
pääkaupunkiin tuli hän taas muutamia päiviä liian myöhään, sillä he
olivat jatkaneet Lontooseen, jossa hän vihdoin saavutti heidät. Emme
voi tehdä paremmin kuin käyttää tästä lähtien vangin omaa kertomusta,
joka on kirjoitettuna tri Watsonin päiväkirjassa, jolle jo olemme
niin suuressa kiitollisuuden velassa.