Loppu.
Me olimme saaneet kutsun saapua tuorstaina, mutta kun päivä tuli,
niin ei meidän todistustamme tarvittukaan. Korkeampi tuomari oli
ottanut asian käsiinsä ja Jefferson Hope oli kutsuttu korkeamman
tuomioistuimen eteen, jossa hän sai oikeutta. Yöllä vangitsemispäivän
jälkeen repesi suoni, ja hänet löydettiin makaamassa pitkällään
kopin lattialla, onnellinen ilme kasvoillaan, ikäänkuin hän olisi
viimeisillä hetkillään voinut tyytyväisenä katsella taakseen hyvin
elettyyn elämään.
"Gregson ja Lestrade raivostuivat hänen kuolemansa tähden", huomautti
Holmes, kun istuimme ja puhelimme tästä seuraavana iltana. "Missä
heidän reklaaminsa nyt on?"
"Minä en voi huomata, että heillä oli paljoakaan tekemistä hänen
vangitsemisensa kanssa", vastasin minä.
"Mitä te _'teette'_ tässä maailmassa ei ole suuresta arvosta",
muistutti hän katkerasti. "Kysymys on siitä mitä saatte ihmiset
_'luulemaan'_teidän tehneen. Missään tapauksessa", jatkoi hän
iloisesti hetken kuluttua, "en olisi tahtonut jättää tätä tekemättä.
En voi muistaa ainoatakaan näin mieltäkiinnittävää tapausta, vaikka
se oli yksinkertainen, mutta kuitenkin erittäin opettavainen."
"Yksinkertainen?" huudahdin minä.
"Niin, sitä voi tuskin muuksi sanoa", sanoi Sherlock Holmes
hymyillen minun hämmästykselleni. "Todistus siitä on, että voin
jo kolmen päivän kuluttua saada hänet kiinni ainoastaan muutamien
yksinkertaisten johtopäätösten avulla."
"Se on totta", sanoin minä.
"Olen jo selittänyt teille, että eriskummaisuus on enemmän
avuksi kuin vastukseksi. Vaikeinta tämän tapaista brobleemia
ratkaistaessa on kyllä tekemään johtopäätöksiä takaperin. Se on sekä
hyödyllistä että helppoa, mutta ihmiset eivät harjoittele sitä.
Jokapäiväisessä elämässä on suurin hyöty siitä, että kykenee tekemään
johtopäätöksensä eteenpäin, ja sentähden jää toinen tapa käyttämättä.
Jos viisikymmentä voi päättää synteettisesti, niin voi ainoastaan
yksi tehdä sen analyyttisesti."
"Minä tunnustan", sanoin, "etten oikein ymmärrä teitä."
"Sitä tuskin luulinkaan. Saa nähdä, jos voin selittää paremmin. Jos
minä luettelen sarjan tapahtumia, niin voivat useimmat sanoa, mikä
niistä seuraa. He liittävät yhteen tapahtumat ja päättävät sitten,
että jotakin tapahtuu. Sitävastoin löytyy vain harvoja, jotka, jos
te kertoisitte tuloksen heille, voisivat siitä johtaa ne tapaukset,
jotka ovat johtaneet tähän tulokseen. Tätä kykyä tarkoitin, kuin
puhuin johtopäätösten tekemisestä analyyttisesti eli takaperin."
"Nyt ymmärrän", sanoin minä.
"Tämä oli nyt yksi tapaus, jossa tulos oli tunnettu ja meidän oli
pakko itsemme ottaa selko muusta. Minä koetan osoittaa teille,
millä tavalla tein johtopäätökseni. Alotan alusta. Minä lähestyin
rakennusta, niinkuin tiedätte, jalan, eivätkä mitkään seikat
olleet vaikuttaneet arvostelukykyyni. Alotin tietysti tutkimalla
tietä ja näin siinä selvät vaunujen jäljet, niin kuin jo olen
ennen selittänyt, joiden huomasin käyneen siellä yön kuluessa.
Tiesin, että ne olivat olleet ajurin vaunut eikä yksityiset, lyhyen
pyörä-välimatkan tähden. Tavallisissa ajurinvaunuissa Lontoossa on
väli paljon kapeampi kuin yksityisissä vaunuissa. Se oli ensimäinen
kohta. Senjälkeen kävelin hitaasti puutarhakäytävää myöten, joka
sattumalta oli savimaata, jossa helposti näkyy jäljet. Teidän
mielestänne se kaiketi näytti ainoastaan tallatulta sohjolta,
mutta minun tottuneissa silmissäni kertoi jokainen syvennys oman
historiansa. Ei mikään haara salapoliisin tieteessä ole niin tärkeä
ja kuitenkin niin laiminlyöty kuin taito seurata jalan jälkiä.
Onneksi olen minä aina pannut paljon painoa siihen. Minä näin
konstaapelin raskaat jäljet, mutta myöskin kahden miehen jäljet,
jotka olivat kulkeneet aikaisemmin puutarhan läpi. Näkyi selvästi,
että nämä kaksi olivat tulleet ennen toisia, sillä jälkimäisten
jäljet olivat monessa kohden hävittäneet tykkänään edellisten jäljet.
Tällä tavoin sain toisen nivelen, joka sanoi minulle, että yöllisiä
vieraita oli ollut kaksi, toinen pitkä (jälkien mukaan laskettuna)
ja toinen muodinmukaisessa puvussa, jonka osoittivat hänen kenkiensä
pienet sirot painamat.
"Kun tulimme sisälle taloon, niin näyttäytyi jälkimäinen otaksuma
oikeaksi, sillä hienokenkäinen mies makasi edessämme. Siis oli pitkä
mies tehnyt murhan, jos sellainen oli tapahtunut. Kuolleen ruumiissa
ei ollut ainoatakaan haavaa, mutta kauhistunut kasvojensa ilme
osoitti, että hänellä oli ollut aikaa arvata kohtalonsa, ennenkuin
se tapasi hänet. Ihmisillä, jotka kuolevat sydämmen halvaukseen
tai muulla äkillisellä, luonnollisella tavalla, ei milloinkaan ole
kasvoillaan ankaran mielenliikutuksen ilmettä. Minä haistoin kuolleen
miehen huulia ja tunsin heikon happaman hajun ja tulin siihen
päätökseen, että hänet oli pakotettu nauttimaan myrkkyä. Pelokas
ilme hänen kasvoillaan saattoi minut siihen käsitykseen, että se
oli tapahtunut pakottamalla. Älkää luulko, että tämä on mikään uusi
ajatus. Rikosasioissa ei tämä ole millään tavoin uutta. Dolskyn
tapaus Odessassa ja Leturiér'in Montpellierissä olivat samanlaiset."
"Nyt tuli suuri kysymys, mistä syystä? Ryöstö ei ollut syynä, sillä
mitään ei ollut otettu. Oliko se politiikka vai nainen, joka oli
syynä? Se oli kysymys. Minä kallistuin heti jälkimäisen otaksuman
puoleen. Poliittiset murhaajat pakenevat heti rikoksen tehtyään. Tämä
murha oli tehty varman harkitsemisen jälkeen, sillä murhaaja oli
jättänyt jälkiä koko huoneeseen, joka osoitti hänen olleen siellä
pitemmän ajan. Syynä tähän sääntöperäiseen kostoon täytyi olla
joku yksityinen eikä poliittinen vääryys. Kun löydettiin kirjoitus
seinältä, niin se vahvisti vaan tätä otaksumaa. Se oli selvästi vain
petos. Kun sormus löytyi, niin oli arvoitus ratkaistu. Murhaaja
oli nähtävästi käyttänyt sitä muistuttaakseen uhriaan jostakin
kuolleesta tai poissaolevasta naisesta. Juuri tässä kohdassa minä
kysyin Gregsonilta oliko hän erityisesti pyytänyt Clevelandista
tietoja Drebberin entisestä elämästä. Hän vastasi kieltäen, niinkuin
muistatte.
"Senjälkeen tarkastin koko huoneen huolellisesti ja se vahvisti
otaksumani miehen pituudesta todeksi sekä hankki minulle muutamia
muita yksityisseikkoja, niinkuin Trichinopoy-sikaari ja hänen
kynsiensä pituus. Kun ei mikään osoittanut, että olisi tapahtunut
mitään taistelua, tulin siihen loppupäätökseen, että se veri,
joka oli lattialla, oli juossut murhaajan nenästä hänen liiaksi
kiihoittuneen mielentilansa vaikutuksesta. Näin, että veripilkut
olivat yhtäpitäviä hänen jalanjälkiensä kanssa. Sellaista sattuu
hyvin harvoin, ellei mies ole erikoisen verevä, ja siitä syystä
arvasin, että mies oli roteva ja punakka. Tämä näyttäytyikin todeksi
sittemmin. Kun olimme lähteneet talosta, niin tein minä sen,
jonka Gregson oli jättänyt tekemättä. Minä sähkötin Clevelandin
poliisipäällikölle ja pyysin tietoja ainoastaan Drebberin
avioliitosta. Vastaus oli ratkaiseva. Se ilmoitti, että Drebber
oli pyytänyt poliisin suojelusta erästä vanhaa, Jefferson Hope
nimistä kilpakosijaa vastaan, ja että tämä Hope oli nyt Europassa.
Tiesin nyt, että minulla oli käsissäni arvoituksen avain ja nyt oli
ainoastaan otettava murhaaja vangiksi. Olin jo arvellut, että juuri
vaunujen ajaja oli saattanut Drebberiä. Merkit tiellä osoittivat
hevosen kävelleen sinne tänne tavalla, joka oli mahdotonta, jos joku
olisi pitänyt silmällä sitä. Missä ajaja siinä tapauksessa olisi
ollut, ellei juuri sisällä talossa? Toiselta puolen on mahdoton
ajatella, että täysijärkinen ihminen tekisi niin hyvin suunnitellun
rikoksen kolmannen henkilön nähden, sillä tämä olisi varmaan antanut
hänet ilmi. Lopuksi, jos joku mies tahtoi seurata toista Lontoossa,
niin voiko hän valita mitään parempaa keinoa kuin ajaa ajurinvaunuja.
Tämä kaikki johti minut siihen epäilemättömään loppupäätökseen, että
Jefferson Hope oli löydettävissä pääkaupungin ajurien joukossa.
"Jos hän oli ollut sellainen, niin ei ollut luultavaa, että hän olisi
jättänyt toimensa. Päinvastoin olisi se, hänen katsantokannaltaan
nähtynä, kiinnittänyt huomion häneen. Ainakin jonkun aikaa hän
jatkaisi ammattiaan. Ei ollut mitään syytä luulla, että hän olisi
muuttanut nimeänsä sellaisessa maassa, jossa hänen alkuperäistä
nimeänsä ei tunnettu. Sentähden järjestin minä katupoikaprikaattini
ja lähetin heidät Lontoon kaikkien ajurivaunujen omistajien luo,
kunnes he löysivät hänet. Teillä on kaiketi tuoreessa muistossa,
miten hyvin he onnistuivat ja kuinka pian minä käytin sitä hyväkseni.
Stangersonin murha oli aivan odottamaton eikä sitä luultavasti olisi
voinut estää. Sen kautta sain käsiini pillerit, joiden olemassaolon
olin jo aavistanut. Te näette, että kaikki muodostaa ketjun
loogillisia johtopäätöksiä ilman ainoatakaan keskeytystä."
"Se on ihmeteltävää!" huudahdin minä. "Teidän ansionne pitäisi
julkisesti palkita. Teidän pitäisi kirjoittaa kertomus asiasta.
Ellette te tee sitä, niin teen minä sen."
"Tehkää, niinkuin tahdotte, tohtori", vastasi hän. "Katsokaa tähän",
sanoi hän ja ojensi minulle erään sanomalehden.
Se oli päivän "Echo", jossa oli artikkeli rikoksesta.
"Yleisö", sanoi se, "ei päässyt kuulemaan huomiota herättävää
oikeusjuttua, kun Hope kuoli niin äkillisesti, sillä hänen epäiltiin
murhanneen Mr Enoch Drebberin ja Mr Joseph Stangersonin. Asian
yksityisseikat eivät luultavasti tule milloinkaan tietoon, mutta
meille on ilmoitettu varmalta taholta, että rikos johtui monta vuotta
takaperin alkaneesta, romanttisesta taistelusta, jossa rakkaus ja
mormonismi näyttelivät pääosat. Molemmat uhrit näyttävät nuorina
ollessaan kuuluneen 'viimeisten päivien pyhiin' ja myöskin Hope,
kuollut vanki, oli kotoisin Suuresta Suolajärvenkaupungista. Jos
asia ei olekkaan johtanut muihin tuloksiin, niin on se kuitenkin
tuonut esille salapoliisiemme kelvollisuuden, ja kelpaa varoitukseksi
muukalaisille, että he sopisivat riitansa kotonaan eivätkä toisi
niitä englantilaiselle maaperälle. On julkinen salaisuus, että
ansio tulee molemmille Scotland Yardin salapoliiseille, herroille
Gregson ja Lestrade. Mies vangittiin erään Mr Sherlock Holmesin
asunnossa (hän on itse, amatöörinä, osoittanut omaavansa jonkunverran
taitavuutta salapoliisin alalla ja voi sellaisten miesten johdossa
toivomme me, vielä vastaisuudessa saavuttaa jonkun osan heidän
taitavuudestaan). Puhutaan, että on aikomus antaa palkinto molemmille
salapoliiseille tunnustukseksi heidän ansiostaan."
"Enkö sitä jo sanonut, kun alotimme?" huudahti Sherlock Holmes
nauraen. "Meidän kaikkien puuhiemme tuloksena on se, että olemme
hankkineet heille kunnialahjan."
"Olkaa te tyyni", vastasin minä. "Minun päiväkirjassani löytyy kaikki
tosiseikat ja yleisö saa oppia tuntemaan ne."