Pakolaiset.
Seuraavana aamuna meni John Ferrier kaupunkiin ja antoi Jefferson
Hopelle menevän kirjeensä eräälle henkilölle, joka oli menossa
Nevadaan. Kirjeessä kertoi hän nuorelle miehelle vaarasta, joka heitä
uhkasi ja pyysi häntä palaamaan mahdollisimman pian. Sen tehtyään
tunsi hän sydämensä kevenneen ja palasi kotiin.
Lähestyessään asuntoaan huomasi hän ihmeekseen kaksi hevosta, jotka
olivat sidotut veräjän pylväisiin. Vielä enemmän hän hämmästyi
tavatessaan kaksi nuorta miestä vierashuoneessaan. Toinen niistä,
jolla oli pitkät, kalpeat kasvot, makasi pitkällään keinutuolissa
jalat kamiinin päällä. Toinen, nuori herra, jolla oli lyhyt niska ja
karkeat kasvonpiirteet, seisoi akkunan ääressä kädet housuntaskuissa
ja vihelsi erästä yleistä laulua. Molemmat nyökäyttivät päätänsä
Ferrierille, kun hän tuli sisälle, ja se, joka makasi keinutuolissa,
alkoi keskustelun.
"Te ette luultavasti tunne meitä", sanoi hän. "Tämä on Drebberin
poika, ja minä olen Joseph Stangerson, joka matkusti teidän kanssanne
erämaassa, kun Herra ojensi kätensä ja otti teidät laumaansa."
"Niinkuin hän on tekevä kaikille kansoille", sanoi toinen, puhuen
nenäänsä.
John Ferrier kumarsi kylmästi. Hän oli aavistanut keitä vieraat
olivat.
"Me olemme tulleet", sanoi Stangerson, "isiemme kehotuksesta
pyytämään tyttärenne kättä sille, jota hän ja te pidätte parempana.
Kun minulla on vaan neljä vaimoa ja Drebberillä on seitsemän niin
pidän omaa vaatimustani oikeutetumpana."
"Ei, ei, veli Stangerson", huudahti toinen. "Siitä ei ole kysymys
kuinka monta vaimoa meillä on, vaan siitä kuinka voimme elättää
heidät. Isäni on antanut minulle myllynsä, ja siis olen minä
rikkaampi meistä kahdesta."
"Mutta minun tulevaisuustoiveeni ovat paremmat", sanoi toinen
vilkkaasti. "Kun Herra katsoo sopivaksi kutsua pois isäni, niin jää
minulle hänen nahkuritehtaansa. Sitäpaitsi olen minä vanhempi kuin te
ja kirkollinen arvoni on korkeampi."
"Antaa tytön valita", jatkoi nuori Drebber ja hymyili kuvalleen
peilissä. "Me jätämme sen hänen päätettäväkseen".
Tämän vuorokeskustelun aikana oli Ferrier seisonut ovessa voiden
tuskin hillitä vihaansa.
"Herrani", sanoi hän vihdoin ja meni heidän luokseen. "Kun tyttäreni
lähettää hakemaan teitä voitte tulla, mutta sitä ennen en tahdo nähdä
kasvojanne."
Molemmat nuoret miehet tuijottivat ihmeissään toisiinsa. Heidän
mielestään oli tämä kilpailu tyttären kädestä suuri kunnia sekä
hänelle että isälle.
"Tästä huoneesta on kaksi tietä ulos", huudahti Ferrier. "Toinen on
oven kautta toinen akkunan kautta. Kumpaa pidätte parempana?"
Hänen kasvonsa olivat niin raivoisat ja hänen jäntereiset kätensä
puristuivat niin uhkaavasti nyrkkiin, että hänen vieraansa syöksyivät
pystyyn ja poistuivat nopeasti. Ferrier seurasi heitä portille.
"Lähettäkää minulle tieto, kun olette sopineet keskenänne", sanoi hän
pilkallisesti.
"Te saatte kärsiä tästä!" huudahti Stangerson ollen vihasta pois
suunniltaan. "Te olette uskaltanut uhmata profeettaa ja neljänmiehen
neuvostoa. Sitä saatte katua elämänne loppuun asti."
"Herran käsi putoaa raskaasti teidän päällenne", huusi Drebber. "Hän
nousee ylös ja tappaa teidät."
"Kyllä minä tapan", huudahti Ferrier vimmoissaan ja olisi käynyt
hakemassa kivääriä, ellei Lucy olisi ottanut häntä käsivarresta ja
estänyt häntä. Ennenkuin hän ehti riuhtaista itsensä irti, kuului
hevosten astunta, joka osoitti niiden jo olevan kaukana.
"Sellaisia kirottuja lurjuksia", huusi hän ja pyyhki hikeä otsaltaan.
"Mieluummin näkisin sinut kuolleena tyttöseni, kuin naimisissa
tuommoisen kanssa."
"Minä myös", sanoi tyttö voimakkaasti. "Mutta Jefferson tulee pian
tänne."
"Niin. Ei voi kestää kauvaa ennenkuin hän tulee. Kuta pikemmin sitä
parempi, sillä me emme voi tietää, mihin he nyt ryhtyvät."
Oli todellakin aika, että joku tulisi auttamaan vanhusta ja hänen
tytärtään. Koko uutisasutuksen historia ei tiennyt kertoa ainoatakaan
näin karkean tottelemattomuuden tapausta. Kun pienet rikokset
rangaistiin niin ankarasti, niin minkälainen tulisi silloin tällaisen
pääkapinallisen kohtalo olemaan. Toisia yhtä tunnettuja ja yhtä
rikkaita oli kadonnut, ja heidän omaisuutensa otettu kirkolle.
Ferrier tiesi etteivät hänen rikkautensa ja asemansa voineet
hyödyttää häntä vähäistäkään. Hän oli rohkea mies, mutta hän vapisi
ajatellessaan sitä epävarmaa, hämärää vaaraa, joka uhkasi häntä.
Hän ei pelännyt mitään näkyvää vaaraa, mutta epätietoisuus vaivasi
häntä. Hän ei kuitenkaan näyttänyt pelkoaan tyttärelleen, vaan koetti
lyödä kaikki leikiksi, mutta tytär huomasi hyvin rakkauden terävillä
silmillä, että isä oli rauhaton.
Hän odotti saavansa jonkun sanan tahi nuhtelun Young'ilta
käytöksestään, eikä hän erehtynytkään, vaikka se saapui merkillisellä
tavalla. Kun hän heräsi seuraavana aamuna löysi hän ihmeekseen pienen
paperilipun, joka oli nuppineulalla kiinnitetty peitteeseen juuri
rinnan kohdalle. Sille oli kirjoitettu suurilla kirjaimilla:
"29 päivää on teillä jälellä, jos ette silloin --."
Ajatusviiva oli pelottavampi kuin mikään uhkaus olisi ollut. John
Ferrier ihmetteli suuresti, miten tämä varoitus oli voinut tulla
hänen huoneeseensa, sillä palvelusväki nukkui toisessa rakennuksessa
ja kaikki ovet ja akkunat olivat olleet hyvin lukitut. Hän rutisti
paperin eikä puhunut mitään tyttärelleen, mutta tapaus vaikutti
masentavasti häneen. Ne 29 päivää olivat selvästi se mitä oli jälellä
Young'in lupaamasta kuukaudesta. Mitä hyödytti voima ja rohkeus
semmoista vihollista vastaan, jolla oli näin salaperäinen voima? Sama
käsi, joka oli kiinnittänyt paperin peitteeseen olisi voinut työntää
tikarin hänen sydämeensä eikä hän olisi edes tiennyt kuka hänet oli
tappanut.
Seuraavana aamuna kauhistui hän vielä enemmän. He olivat juuri
ruvenneet aamiaiselle, kun Lucy hämmästyksestä huudahtaen osoitti
ylöspäin. Keskelle kattoa oli kirjoitettu nähtävästi noetulla
kepillä -- 28. Hänen tyttärensä ei ymmärtänyt sen tarkoitusta eikä
hän selittänyt sitä. Tämän yön hän valvoi kivääri kädessään. Hän ei
nähnyt eikä kuullut mitään, mutta aamulla oli kuitenkin 27 maalattuna
portin ulkopuolelle.
Siten meni päivä toisensa perästä; ja joka aamu näki hän, että hänen
näkymättömät vihollisensa olivat kirjoittaneet jollekkin näkyvälle
paikalle luvun, joka osoitti kuinka monta päivää oli jälellä hänen
kuukaudestaan. Joskus hän huomasi turmiolliset numerot seinällä,
toisinaan lattiassa ja joskus olivat numerot paperille kirjoitettuina
kiinnitetyt veräjän pylväisiin tai aitaan. Vaikka John Ferrier
tähysteli tarkasti, niin ei hän kuitenkaan voinut huomata mistä nämä
päivittäiset varotukset tulivat. Kun hän näki ne, niin valtasi hänet
miltei taikauskoinen pelko. Hän laihtui ja tuli levottomaksi, ja
hänen silmiinsä tuli sellainen ilme, kuin on vainotulla eläimellä.
Hänellä oli ainoastaan yksi toive. Hän toivoi nuoren metsästäjän
palaavan Nevadasta.
Kahdestakymmenestä oli tullut 15; viidestätoista kymmenen, eivätkä
he vieläkään olleet saaneet tietoa poissaolevalta. Yhden kerrallaan
vähenivät numerot eikä häntä sittenkään kuulunut. Milloin vain
ratsastaja näkyi tai joku ajaja huuteli vetojuhdilleen, riensi
vanhus heti veräjälle toivoen, että apu vihdoinkin oli saapunut. Kun
hän vihdoin näki viitosen jättävän paikkansa neloselle ja nelosen
kolmoselle, niin menetti hän rohkeutensa eikä toivonutkaan apua.
Yksinäisenä ja tuntien vaillinaisesti ympärillä olevat vuoristot
oli hän voimaton. Yleisiä teitä vartioitiin, eikä kukaan saanut
kulkea ilman neuvoston lupatodistusta. Hänellä ei ollut mitään
keinoa välttääkseen uhkaavaa iskua. Vanhus ei kuitenkaan horjunut
mielipiteessään. Hän aikoi ennen uhrata henkensä kuin suostua
tyttärensä häpeään.
Eräänä iltana istui hän yksin ajatellen huoliaan ja koetti keksiä
jotakin neuvoa. Samana aamuna oli kahden numero ollut seinällä ja
seuraava päivä oli viimeinen. Mitähän sitten tapahtuisi? Ja hänen
tyttärensä, -- mitä hänestä tulisi kun isä oli kuollut? Hän laski
päänsä pöydän varaan ja itki ajatellessaan voimattomuuttaan.
Mitä se oli? Hiljaisuutta häiritsi heikko raaputtava ääni heikosti,
mutta selvästi kuului se yön hiljaisuudessa. Se tuli ovelta. Ferrier
hiipi eteiseen ja kuunteli. Muutamia hetkiä vallitsi hiljaisuus,
mutta sitten ääni uudistui. Joku kolkutti hyvin hiljaa ovelle.
Olikohan se joku öinen murhaaja, joka tuli täyttämään salaperäisen
tuomioistuimen käskyä? Tai ehkä joku kirjoitti sitä numeroa, joka
osoitti, että viimeinen päivä oli tullut? Ferrier tunsi, että
äkillinen kuolema olisi parempi kuin se epävarmuus, joka pilasi hänen
hermonsa. Hän syöksyi esille, vetäsi pois salvan ja työnsi oven auki.
Kaikki oli hiljaista ja tyyntä. Oli kaunis yö ja tähdet kimalsivat
taivaalla. Hänen edessään oli pieni puutarha, jota rajoitti aidoitus
ja veräjä, mutta ei puutarhassa eikä tielläkään näkynyt ketään
elävää olentoa. Huoahtaen helpotuksesta katseli Ferrier oikealle ja
vasemmalle, kunnes sattumalta katsahti eteensä maahan ja huomasi
kummastuksekseen miehen, joka makasi pitkällään kädet ja jalat
levällään.
Hän menetti tykkänään malttinsa, nojautui seinään ja nosti käden
suulleen tukahuttaakseen huudahdusta. Ensiksi hän luuli miehen olevan
haavoitetun tahi kuolemaisillaan, mutta katsoessaan lähemmin, näki
hän miehen matelevan sisään eteiseen notkeana ja äänettöminä kuin
käärmeen. Sisälle tultuaan hypähti mies pystyyn ja löi oven kiinni,
ja Ferrier tunsi ihmeekseen Jefferson Hopen uljaat päättäväiset
kasvot.
"Jumalani!" huudahti Ferrier. "Kuinka te säikytitte minut!
Minkätähden tulitte tuolla tavoin?"
"Antakaa minulle syötävää", sanoi toinen käheästi. "Minulla ei ole
ollut aikaa syödä eikä juoda neljäänkymmeneen kahdeksaan tuntiin."
Hän iski kiinni kylmään lihaan ja leipään, jotka olivat jääneet
isännän illallisesta, ja nielasi ne ahneesti. "Onko Lucy pysynyt
rohkeana?" kysyi hän tyydytettyään nälkänsä.
"On, hän ei tunne vaaraa", vastasi hänen isänsä.
"Se oli hyvä. Taloa piiritetään joka puolelta. Siitä syystä täytyi
minun ryömiä. Ne ovat kyllä tavattoman ovelia, mutta eivät ne petä
niin vanhaa metsästäjää kuin minä olen."
John Ferrier oli kuin toinen ihminen, huomatessaan saaneensa
uskollisen liittolaisen. Hän tarttui nuoren miehen molempiin käsiin
ja puristi niitä sydämellisesti. "Te olette mies, josta voi ylpeillä.
Ei löydy montaa, jotka olisivat halunneet jakaa meidän vaaramme ja
huolemme."
"Siinä te olette oikeassa", sanoi nuori metsästäjä. "Minä kunnioitan
teitä, mutta jos olisitte olleet yksin, niin olisin kyllä arvellut
parikin kertaa, ennenkuin olisin pistänyt pääni tällaiseen
ampiaispesään. Lucyn tähden olisin tullut ja ennenkuin hänelle
tapahtuu mitään vahinkoa, tulee Hopen suvussa Utah'issa olemaan yhtä
henkilöä vähemmän."
"Mitä nyt teemme?"
"Huomenna on viimeinen päivä, ja ellemme tänä yönä toimi, niin olemme
hukassa. Minulla on yksi muuli ja kaksi hevosta Caglen rotkossa.
Kuinka paljon teillä on rahaa?"
"Kaksi tuhatta dollaria kullassa ja viisi seteleissä."
"Se riittää. Minulla on yhtä paljon lisää. Meidän täytyy koettaa
päästä Carson Cityyn vuorien yli. On parasta herättää Lucy nyt heti.
Se oli hyvä, ettei palvelusväki makaa tässä rakennuksessa."
Sillä aikaa kun Ferrier oli poissa valmistamassa tytärtään matkaan,
kokosi Jefferson Hope kaikki syötäväksi kelpaavat aineet, jotka
voi löytää, pieneen kääröön ja täytti erään ruukun vedellä,
sillä hän tiesi kokemuksesta, että vuorilähteitä oli vähäsen ja
pitkien välimatkojen päässä. Hän oli juuri ehtinyt lopettaa nämä
valmistukset, kun vanhus palasi tyttärineen, puettuna ja valmiina
lähtemään. Rakastuneet tervehtivät toisiaan lämpimästi mutta
lyhyesti, sillä hetket olivat kalliit, ja vielä oli paljon tekemättä.
"Meidän täytyy kiiruhtaa", sanoi Jefferson Hope, puhuen matalalla
mutta päättävällä äänellä niinkuin se, joka tuntee vaaran suuruuden,
mutta on terästänyt sydämensä sitä kohtaamaan. "Molemmilla
sisäänkäytävillä on vartijat, mutta, jos olemme varovaisia, niin
voimme ehkä kiivetä ulos jostakin sivuakkunasta ja paeta peltojen
yli. Kun kerran pääsemme maantielle niin on vaan kaksi penikulmaa
siihen paikkaan, jossa hevoset ovat. Aamuhämärissä pitäisi meidän
olla jo puolimatkassa yli vuorten."
"Mutta jos ne pidättäisivät meidät?" kysyi Ferrier.
Hope löi revolverinperälle, joka pisti esille hänen takkinsa alta.
"Jos niitä on liian monta, niin saa ainakin pari kolme niistä tehdä
meille seuraa", sanoi hän hymyillen synkästi.
Kaikki valot rakennuksesta sammutettiin ja pimeästä akkunasta katseli
Ferrier peltojaan, jotka hän nyt aikoi jättää. Hän oli jo kauvan
ajatellut tätä muutosta ja ajatus tyttären onnesta voitti kaikki
epäilykset. Kaikki näytti niin kauniilta ja rauhalliselta, humisevat
puut ja laajat hiljaiset pellot, että oli vaikeata kuvitella
murhaajien odottavan ulkona.
Ferrier kantoi kulta- ja setelipussia. Hope otti haltuunsa ruokavarat
ja veden, ja Lucyllä oli pieni käärö, jossa oli hänen kalleimmat
tavaransa. Avattuaan varovasti akkunan odottivat he, kunnes suuri
pilvi oli tehnyt yön pimeäksi, ja kiipesivät senjälkeen yksi
kerrallaan puutarhaan. Hiipien henkeään pidätellen ehtivät he jo
pensasaidan luo, jota he seurasivat erääseen aukkoon asti, josta
pääsi pelloille. He olivat juuri tulleet siihen paikkaan, kun nuori
mies tarttui heihin ja veti heidät alas varjoon, jossa he makasivat
vaiti ja vapisten.
Olipa hyvä että Jefferson Hopen kuuloaisti oli niin tarkka. Tuskin
olivat hän ja hänen ystävänsä kyyristyneet kokoon, kun he kuulivat
huuhkajan huudon ainoastaan muutaman metrin päästä. Samassa tuli
eräs mies esille pensaikosta ja päästi taas valittavan huudon, jonka
jälkeen näkyi toinen mies lähestyvän pimeydessä.
"Huomenna keskiyön aikaan", sanoi ensimäinen. "Kun kehrääjä huutaa
kolme kertaa."
"Hyvä", sanoi toinen. "Ilmoitanko veli Drebberille?"
"Ilmoita vaan ja käske hänen antamaan tieto toisille. Yhdeksästä
seitsemään."
"Seitsemästä viiteen", toisti toinen, ja olennot katosivat eri
suuntiin. Heidän viimeiset sanansa olivat nähtävästi olleet
jonkunlaiset tunnussanat. Heti kun heidän askeliensa ääni oli
lakannut kuulumasta, hyökkäsi Jefferson Hope pystyyn ja auttoi
seuralaisensa aukon läpi, vei heidät suurimmalla kiireellä peltojen
yli, tukien ja puoliksi kantaen tyttöä, kun tämän voimat tahtoivat
uupua.
"Kiiruhtakaa, kiiruhtakaa!" kehotti hän. "Nyt me olemme päässeet
vahtien sivu. Kaikki riippuu nyt nopeudesta. Kiiruhtakaa!"
Kun he olivat saapuneet maantielle kului matka pikemmin. Ainoastaan
kerran tapasivat he jonkun, ja piiloutuivat peltoon ja onnistuivat
pääsemään huomaamatta. Ennenkuin he tulivat kaupunkiin asti,
kääntyivät he pienelle kapealle, epätasaiselle polulle, joka vei
vuorille. Pimeässä häämötti heidän yläpuolella kaksi epätasaista
huippua ja niiden välissä oli se rotko, joka vei Eagle Canon'iin
jossa hevoset odottivat. Pettämättömällä vaistolla haki Jefferson
Hope tien kalliolohkareiden välissä ja kuivanutta joen uomaa myöten,
kunnes hän saapui suurten kivien suojaamaan, etäiseen nurkkaan, jossa
uskolliset eläimet olivat lieassa. Tyttö istui muulin selkään ja
vanhus Ferrier toisen hevosen selkään ja Hope talutti toista jyrkkää,
vaarallista polkua myöten.
Sille, joka ei ollut tottunut, oli polku eksyttävä. Toisella puolen
nousi suuri kallio tuhannen jalkaa korkeana, mustana, synkkänä ja
uhkaavana. Pitkät basalttipilarit muodostivat sen pinnalle ikäänkuin
jonkun suunnattoman hirviön luurangon. Toisella puolen oli erämaa
täynnä kiviä ja kallionlohkareita, jotka estivät tykkänään kulun.
Niiden välissä kulki kapea polku, joka oli niin kivinen, että
ainoastaan tottuneet ratsastajat voivat kulkea sitä. Näistä vaaroista
huolimatta olivat pakolaiset hyvällä mielellä, sillä jokainen askel
suurensi välimatkan heidän ja heidän vihollistensa välillä, joilta
he olivat paenneet. Pian saivat he kuitenkin todistuksen siitä, että
he vielä olivat pyhien alueella. He olivat saapuneet yksinäisimpään
jylhimpään osaan solaa, kun tyttö huudahti ja osoitti ylöspäin.
Korkealla vuorella, joka hallitsi koko polkua, seisoi yksinäinen
vartija, kuvastuen terävästi ja selvästi taivasta vastaan. Hän näki
heidät samaan aikaan kun he näkivät hänet ja hänen sotilaallinen
huutonsa "Kuka siellä!" kaikui hiljaisessa solassa.
"Matkustavaisia Nevadaan", vastasi Jefferson Hope käsi kiväärillä,
joka oli satulassa.
"Kenen luvalla?" kysyi vartija.
"Neljänmiehenneuvoston", vastasi Ferrier. Hänen kokemuksensa oli
osoittanut, että tämä oli korkein valta, josta voi puhua.
"Yhdeksästä seitsemään", sanoi vartija.
"Seitsemästä viiteen", vastasi Jefferson Hope, äkisti muistaen sen
tunnussanan, jonka oli kuullut puutarhassa.
"Kulkekaa ja Herra olkoon kanssanne", sanoi ääni heidän
yläpuolellaan. Tämän jälkeen tie leveni, niin että he voivat antaa
hevosten juosta. Katsoessaan taakseen näkivät he vahdin seisovan
kivääriinsä nojautuneena ja tiesivät nyt kulkeneensa viimeisen
etuvartian ohi, ja että heillä oli vapaus edessään.