John Ferrier puhelee profeetan kanssa.
Kolme viikkoa oli kulunut siitä, kun Jefferson Hope ja hänen
toverinsa olivat lähteneet Utah'ista. John Ferrier oli suruissaan
ajatellessaan nuoren miehen takaisin tuloa ja eroaan tyttärestään.
Tytön iloiset, onnelliset kasvot tekivät hänet sentään tyytyväiseksi.
Hän oli aina rehellisen sydämensä syvyydessä päättänyt ettei hän
antaisi suostumustaan, jos tyttö aikoisi mennä naimisiin jonkun
mormoonin kanssa. Sellaista avioliittoa ei hän pitänyt avioliittona
laisinkaan, vaan häpeänä. Mitä hän muuten ajattelikin mormoonien
opista yleensä, tässä tapauksessa hän oli taipumaton. Hänen täytyi
kuitenkin olla vaiti, sillä jos näinä aikoina ilmaisi jonkun
alkuperäisestä poikkeavan opin, niin oli siitä ilmaisijalle tarjolla
suuri vaara "pyhien" maassa.
Se oli niin vaarallista, että pyhimmätkin uskalsivat puhua
mielipiteistään ainoastaan kuiskaten, ettei mitään semmoista, joka
tuli heidän huuliltaan, käännettäisi toiseksi, sillä siitä seurasi
kova kosto. Ne, joita oli vainottu, vainosivat nyt vuorostaan
kauheimmalla tavalla. Milloinkaan ei Sevillan inkvisitsiooni,
saksalainen Vehm-oikeus tai Italian salaiset seurat olleet kyenneet
panemaan käytäntöön kamalampaa koneistoa kuin se, joka toimi Utah'in
valtiossa.
Sen näkymättömyys ja se salaperäisyys, johon se verhoutui tekivät
sen vielä pelottavammaksi. Se oli läsnä kaikkialla ja kaikkivaltias
eikä sitä kuitenkaan voinut nähdä eikä kuulla. Se mies, joka uskalsi
olla tottelematon kirkkoa vastaan, katosi, kukaan ei tiennyt mihin
eikä mitä hänelle oli tapahtunut. Hänen vaimonsa ja lapsensa
odottivat häntä, mutta isä ei palannut kertomaan, kuinka salaiset
tuomarit olivat häntä kohdelleet. Pikaisuudessa lausuttua sanaa
tai ajattelematonta tekoa seurasi perikato eikä kukaan kuitenkaan
tuntenut sitä hirveätä valtaa, joka ympäröi kaikkia. Eipä siis ollut
ihme että miehet olivat peloissaan eivätkä edes erämaassa uskaltaneet
mainita ääneen epäilyksiään.
Alussa käytettiin tätä voimaa ainoastaan niitä vastaan, jotka
käännyttyään mormoonien uskoon, taas tahtoivat erota siitä. Pian
se kuitenkin laajennettiin. Täysi-ikäisten naisten luku väheni
ja monivaimoisuus ilman suurta naisten lukumäärää oli todella
hedelmätön oppi. Alkoi levitä hämäriä huhuja -- huhuja murhatuista
siirtolaisista ja ryöstetyistä leireistä sellaisissa seuduissa,
joissa intiaanit eivät milloinkaan käyneet. Vanhimpien haaremeihin
ilmestyi uusia naisia, -- naisia, jotka kärsivät ja itkivät ja joiden
kasvoissa näkyi Sanomattoman kauhun jäljet. Matkustajat, jotka olivat
myöhästyneet vuoristossa, kertoivat asestetuista, naamioiduista
miesjoukoista, jotka olivat hiipien ja hiljaa kiirehtineet sivutse
pimeydessä. Nämä kertomukset ja huhut saivat varman muodon ja
ne vahvistuivat yhä, kunnes ne saivat määrätyn nimen. Lännen
yksinäisillä maatiloilla on vielä tänäänkin nimellä Daniten joukko
tahi "kostavat enkelit", synkkä ja onnettomuutta ennustava kaiku.
Lähempi tutustuminen siihen järjestelmään, joka sai aikaan sellaiset
tulokset, oli omiaan vielä lisäämään pelkoa. Kukaan ei tiennyt
kuka kuului julmaan seuraan. Niiden nimet, jotka uskonnon nimessä
suorittivat nämä verityöt, pidettiin tarkasti salassa. Ehkä se
ystäväkin, jolle te mainitsitte epäluuloistanne, oli yksi niistä,
jotka tulisivat yön pimeydessä tulella ja miekalla suorittamaan
hirveätä kostotyötä. Siten pelkäsi jokainen naapuriaan eikä kukaan
uskaltanut puhua asioista, joita kantoi sydämessään.
Eräänä aamuna kun John Ferrier aikoi lähteä nisuvainioilleen,
kuuli hän puutarhan portin aukeavan ja katsoessaan ulos akkunasta,
näki hän paksun, vaaleaverisen keski-ikäisen miehen tulevan polkua
myöten. Hänen sydämensä vavahti, sillä tulija oli Brigham Young itse.
Peloissaan -- sillä hän tiesi, ettei tämä käynti merkinnyt hyvää --
kiirehti Ferrier portille tervehtimään mormoonien päämiestä. Tämä
vastasi kylmästi hänen tervehdykseensä ja seurasi vakavana häntä
sisälle vierashuoneeseen.
"Veli Ferrier", sanoi hän istuutuen ja katsoen terävästi tätä,
"todelliset uskovaiset ovat olleet sinun hyviä ystäviäsi. Me
korjasimme sinut, kun olit nälkään kuolemaisillasi erämaassa, me
jaoimme leipämme sinun kanssasi ja veimme sinut tähän laaksoon
ja annoimme sinulle maata ja sallimme sinun koota rikkauksia
suojeluksemme alla. Eikö ole niin?"
"Niin on", vastasi John Ferrier.
"Kiitokseksi siitä olemme vaatineet ainoastaan yhden ehdon ja se
oli, että sinun piti kääntyä oikeaan uskoon ja seurata kaikessa sen
määräyksiä. Sen sinä lupasit tehdä, ja sen, jos se, mitä kerrotaan,
on totta, olet sinä jättänyt tekemättä."
"Ja miten minä olen laiminlyönyt sen?" kysyi Ferrier ja ojensi
kätensä moittivasti. "Enkö ole auttanut yhteistä rahastoa? Enkö ole
aina käynyt temppelissä? Enkö ole -- --?"
"Missä sinun vaimosi ovat?" sanoi Young ja katsahti ympärilleen.
"Käske heidän tulla sisälle, että voin tervehtiä heitä."
"On kyllä tosi, etten ole naimisissa", vastasi hän. "Mutta täällä on
vähän naisia ja on ollut toisia, joilla oli suuremmat edellytykset
kuin minulla. Minä en ollut yksin kun tyttäreni oli luonani."
"Juuri tästä tyttärestä haluan puhua", jatkoi mormooni. "Hän on
kukoistanut ja hänestä on tullut Utah'in kukka ja hän on saanut armon
monen korkean henkilön silmissä."
John Ferrier huokasi hiljaa.
"Minä olen kuullut huhuja, joita en kuitenkaan tahdo uskoa, --
huhuja, jotka kertovat, että hän on luvattu pakanalle. Tämä on
kaiketi kuitenkin tyhjää puhetta. Mikä on kolmastoista opinkappale
Joseph Smithin pyhässä laissa? 'Sallikaa jokaisen oikeauskoisen
tytön mennä naimisiin jonkun valitun kanssa; sillä, jos hän menee
naimisiin pakanan kanssa, niin tekee hän suuren synnin.' Niinmuodoin
on mahdotonta, että sinä, joka sanot tunnustavasi oikeata oppia,
antaisit tyttäresi rikkoa sen."
John Ferrier ei vastannut vaan sormisteli hermostuneesti
ratsuruoskaansa.
"Tässä kohdassa tulee sinun uskosi koeteltavaksi -- niin on pyhä
neljänmiehenneuvosto päättänyt. Tyttö on nuori ja emmekä me tahdo,
että hän menisi naimisiin jonkun vanhan miehen kanssa, emmekä
myöskään tahdo ottaa häneltä kaikkea valitsemisoikeutta. Meillä
Vanhimmilla on monta vaimoa, mutta meidän on huolehdittava myös
lapsistamme. Stangersonilla on poika ja Drebberillä myös ja molemmat
ottaisivat tyttäresi mielihyvällä kotiinsa. Anna tytön valita heidän
välillään. He ovat nuoria, rikkaita ja oikeauskoisia. Mitä sanotte
tästä?"
Ferrier oli vaiti muutamia hetkiä ja rypisti kulmiaan.
"Anna meille aikaa!" sanoi hän vihdoin. "Tyttäreni on hyvin nuori --
hän on tuskin naimaijässä."
"Hän saa yhden kuukauden", sanoi Young ja nousi ylös, "Sen ajan
kuluttua on hänen annettava vastauksensa."
Kun hän oli menossa, niin hän kääntyi ympäri ja kasvot vihaisen
näköisinä ja silmät säkenöiden. "Parempi olisi ollut, John Ferrier",
jyrisi hän, "jos sinä ja tyttö makaisitte vaalenneina luurankoina
Sierra Blancalla, kuin että asettaisit heikon tahtosi neljän pyhän
käskyä vastaan."
Tehden uhkaavan liikkeen kääntyi hän pois ja Ferrier kuuli hänen
raskaiden askeltensa narisevan hiekkakäytävällä.
Hän istui kyynärpää polven varassa tuumien, miten voisi ilmoittaa
asian tyttärelleen, kun pehmeä käsi laskeutui hänen kädelleen ja kun
hän katsahti ylös, niin seisoi tyttö hänen vieressään. Katsaus hänen
kalpeihin, pelästyneisiin kasvoihinsa saattoi Ferrierin käsittämään,
että tyttö oli kuullut kaikki.
"Minä en voinut estää sitä", vastasi tyttö hänen katseeseensa. "Hänen
äänensä kuului läpi koko talon. Oi isä! Mitä meidän on tehtävä?"
"Älä pelkää", sanoi tämä ja veti tytön luokseen ja antoi suuren
kätensä luisua hyväillen hänen ruskean tukkansa yli. "Kyllä me
järjestämme sen tavalla tahi toisella. Et suinkaan sinä ole
havainnut, että rakkautesi siihen poikaan olisi vähentynyt?"
Nyyhkytys ja käden puristus olivat tytön ainoat vastaukset.
"Ei; luonnollisesti ei. Minä en olisi tahtonut sinun sanovankaan
sitä. Hän on hyvä poika ja kristitty, joka on enemmän kuin voi sanoa
yhdestäkään täällä olevasta, huolimatta heidän rukouksistaan ja
saarnoistaan. Huomenna lähtee eräs seurue Nevadaan ja minä koetan
antaa hänelle tiedon siitä, mihin pulaan olemme joutuneet. Jos tunnen
nuoren miehen oikein, niin tulee hän tänne sellaisella nopeudella,
joka voittaa sähkösanoman nopeuden."
Kyyneleet silmissä nauroi Lucy isänsä kuvaukselle.
"Kun hän tulee, niin kyllä hän pelastaa meidät. Mutta minä pelkään
vain sinun tähtesi. Kuulee niin kamalia huhuja niistä, jotka
vastustavat profeettaa; heille tapahtuu aina jotakin kauheata."
"Mutta emmehän me vielä ole vastustaneet häntä", sanoi hänen isänsä.
"Meillä on kuukausi aikaa. Kun se on lopussa, niin on parasta että
katoamme Utahista."
"Jättää Utah!"
"Aivan niin."
"Entä maatila?"
"Me koetamme saada kokoon niin paljon rahoja kuin suinkin ja loppu
saa jäädä. Sanoakseni totuuden Lucy, ei tämä ole ensi kerta, kun
ajattelen tätä. Minua ei haluta antaa tuon kirotun profeetan komentaa
itseäni. Minä olen vapaa amerikkalainen ja tämä on uutta minulle.
Luulen olevani liian vanha opetettavaksi. Jos hän vielä tulee tänne
juonittelemaan, niin voisi sattua, että hän tapaisi hauliparven, joka
kulkisi päinvastaiseen suuntaan."
"Mutta he eivät missään tapauksessa anna meidän matkustaa", vastusti
tyttö.
"Odota vaan, kunnes Jeffersson tulee, niin me kyllä järjestämme sen
asian. Älä ole peloissasi sillä aikaa äläkä itke silmiäsi punaisiksi,
sillä silloin minä saan takkiini, kun hän tulee tänne. Tässä ei ole
mitään vaaraa eikä mitään, jota pitäisi pelätä."
John Ferrier sanoi nämä sanat vakuuttavalla äänellä, mutta tyttö
ei voinut olla huomaamatta, että hän sulki ovet illalla tavattoman
tarkasti ja että hän puhdisti ja latasi vanhan ruostuneen
haulikkonsa, joka riippui hänen makuuhuoneensa seinällä.