Utah'in kukka.
Tässä ei ole syytä luetella niitä koettelemuksia ja kieltäymyksiä,
joita mormooni-siirtolaiset saivat kärsiä ennenkuin pääsivät uuteen
maahansa. Aina Missisippivirrasta Kalliovuorten läntiselle rinteelle
olivat he kulkeneet sellaisella sitkeydellä, jonka vertaista
historia ei tunne. Villit ihmiset, villit eläimet, nälän, janon
väsymyksen ja taudit -- kaikki esteet, jotka luonto, asetti heidän
tiellensä, olivat he voittaneet anglosaxilaisella sitkeydellä.
Pitkä matka monine vaaroineen oli järkyttänyt rohkeintakin
heistä. Ei ollut ainoatakaan, joka ei olisi langennut polvilleen
sydämelliseen kiitosrukoukseen, nähdessään Utah'in suuren laakson,
auringonpaisteessa alapuolellaan ja kuullessaan johtajansa huulilta,
että tämä oli se luvattu maa, jonka neitseellinen maaperä aina tulisi
olemaan heidän omansa.
Young osoitti pian, että hän oli yhtä taitava hallitsija kuin
johtajakin. Tehtiin karttoja, joille merkittiin tulevaisuuden
kaupunkien paikat. Jokaiselle jaettiin arvonsa mukaan maata. Kauppias
jatkoi kauppaansa ja työmies ammattiaan. Katuja ja toreja syntyi
kuin taian kautta kaupunkiin. Maaseudulla ojitettiin, aidotettiin,
istutettiin ja raivattiin, niin että jo seuraavana kesänä kypsät
nisuvainiot kultasivat maan. Kaikki kukoisti tässä ihmeellisessä
yhteiskunnassa ja ennenkaikkea suuri temppeli, jota rakennettiin
kaupungin keskelle, se nousi korkeammaksi ja korkeammaksi.
Auringon noususta sen laskuun kuului vasaran ja sahan ääni siitä
muistomerkistä, jonka he valmistivat Hänelle, joka oli vienyt heidät
vahingoittumattomina niin monien vaarojen lävitse.
Molemmat onnettomat, John Ferrier ja pieni tyttö, joka oli kärsinyt
yhdessä hänen kanssaan ja jonka Ferrier oli ottanut ottolapsekseen,
seurasivat mormooneja matkan loppuun asti. Pieni Lucy Ferrier
matkusti Vanhemman Stangersonin vaunussa, jossa oli myöskin
Stangersonin kolme vaimoa ja hänen poikansa, hurja, pahantapainen,
kahdentoistavuotias poika; Lapsuuden pontevuudella sai hän pian
takaisin voimansa, ja unohti nopeasti äidin kuoleman aiheuttaman
surun. Hänestä tuli pian naisten lemmikki ja hän tottui uuteen
elämäänsä liikkuvassa kodissaan. Ferrier oli myös tointunut ja
osottautui mainioksi oppaaksi ja taitavaksi metsästäjäksi. Hän hankki
niin pian seuralaistensa kunnioituksen, että kun he pääsivät matkansa
perille, niin päätettiin, että hänen piti saada yhtä suuri maapalsta
kuin toistenkin uutisasukkaiden lukuunottamatta Young'ia itseään,
Stangersonia, Kemboll'ia, Johnston'ia ja Drebberiä, jotka olivat
neljä etevintä "vanhinta."
Tälle palstalle rakensi John Ferrier itselleen lujan
hirsilinnoituksen, johon seuraavina vuosina ilmestyi niin monta
lisärakennusta, että se paisui tilavaksi huvilaksi. Hän oli
käytännöllinen mies, teräväjärkinen aikeissaan ja kätevä. Sen vuoksi
kukoisti hänen tilansa ja hänen omaisuutensa. Kolmen vuoden päästä
oli hänen parempi olla kuin naapureilla, kuuden vuoden kuluttua oli
hän varakas ja yhdeksän vuoden perästä rikas ja kahdentoista vuoden
kuluttua ei ollut koko uutisasutuksessa tusinaakaan henkilöitä,
joita olisi voinut pitää hänen arvoisinaan. Suuresta Suolajärvestä
kaukaisiin Wahsatchvuoriin asti ei ainoakaan nimi ollut parempi kuin
John Ferrierin.
Ainoastaan yhdessä suhteessa ei hän ollut uskonveljiensä mieleinen.
Ei millään syillä eikä kehotuksilla saatu häntä ottamaan itselleen
vaimoja. Hän ei maininnut mitään syytä kieltämiseensä, vaan tyytyi
sitkeästi ja itsepintaisesti pitämään kiinni päätöksestään. Useat
syyttivät häntä siitä, että hän oli laimea uskonharjoituksissaan,
kun taas toiset arvelivat sen riippuvan itaruudesta, ettei hän
halunnut suuria menoja. Jotkut taasen puhuivat jostakin entisestä
rakkausjutusta ja eräästä vaaleatukkaisesta tytöstä, joka kuihtui
ikävissään Atlannin valtameren rannalla. Mikä lieneekin syy ollut,
mutta Ferrier jäi naimattomaksi. Kaikissa muissa suhteissa seurasi
hän uuden yhteiskunnan uskontoa ja hänen sanottiin olevan Jumalaa
pelkääväisen ja rehellisen.
Lucy Ferrier kasvoi hirsirakennuksessa ja auttoi kasvatusisäänsä
kaikissa tämän toimissa. Raitis vuoristoilma ja kuusimetsän
balsamituoksu korvasivat sekä hoitajattaren että äidin. Vuosien
vieriessä hän kasvoi ja vahvistui, hänen poskensa kävivät
punakammiksi ja askeleensa joustavammiksi. Moni matkustaja
maantiellä, joka kulki sivu Ferrierin asunnon, tunsi kauvan sitten
unohdettujen muistojen elpyvän rinnassaan katsellessaan tytön hienoa,
miellyttävää vartaloa vehnävainiolla tai hevosen selässä, kuin hän
ohjasi sitä lännen lapsen helppoudella ja suloudella. Siten puhkesi
nuppu kukaksi, kun hänen isänsä oli rikkain kaikista, oli hän kaunein
tyttö koko Tyyneen Valtamereen viettävällä rinteellä.
Isä ei kuitenkaan ensiksi huomannut, että lapsesta oli tullut nainen.
Sehän sattuu harvoin. Tämä salaperäinen muutos tapahtuu liian
huomaamatta. Kaikkein vähimmin tietää tyttö itse siitä, ennenkuin
joku ääni tahi kädenpuristus on liikuttanut hänen sydäntään, ja hän
tuntee sekä ylpeyttä että pelkoa siitä, että uusi, suurempi luonto on
herännyt henkiin hänessä. Harvat ovat jotka eivät muista sitä päivää
tai sattumaa, joka oli uuden elämän enteenä. Se päivä oli kylläkin
vakava itsessäänkin Lucylle, ellei ota huomioon sen vaikutusta hänen
myöhempiin vaiheisiinsa.
Oli lämmin kesäkuun päivä, ja "viimeisten päiväin pyhät" olivat
ahkeria kuin mehiläiset, joiden keon he olivat valinneet
tunnusmerkikseen. Vainioilla ja kaduilla kuului sama ihmisellisen
uutteruuden hälinä. Tomuisella maantiellä kulki pitkät rivit
painavien taakkojensa alla huojuvia muuleja, kaikki menossa
länteenpäin, sillä Kaliforniassa oli alkanut raivota kultakuume ja
tie sinne kulki valittujen kaupungin läpi. Lammas- ja härkälaumat
palasivat ympäristön laitumilta ja tiellä kulki väsyneitä
siirtolaisjoukkoja. Lucy Ferrier, kasvot ratsastuksen lämmittäminä
nelisti tämän kirjavan joukon läpi, valiten tiensä tottuneen
ratsastajan taitavuudella. Hänen piti toimittaa joku asia kaupungissa
ja kiirehti sinne, niinkuin monta kertaa ennenkin, pelottomana ja
ajatellen ainoastaan, miten paraiten voisi täyttää tehtävänsä.
Tomuttuneet matkustajat katselivat häntä ihastuneina ja intiaanitkin,
jotka kulettivat valmistamattomia vuotiaan markkinoille, unohtivat
tavallisen tyyneytensä, ihaillessaan hänen kalpeata kauneuttaan. Hän
oli saapunut kaupungin ulkolaitaan, kun tien sulki suuri karjalauma,
jota villit paimenet ajoivat eteenpäin. Kärsimättömyydessään ajoi
hän hevosensa karjan joukkoon. Mutta tuskin hän oli joutunut
elukoiden keskeen kun nämä sulkivat paluutien. Hän oli joutunut
villien pitkäkarvaisten härkien joukkoon. Häntä ei kuitenkaan
peloittanut, sillä hän oli tottunut käsittelemään elukoita, vaan
ajoi yhä eteenpäin toivoen pääsevänsä läpi. Mutta onnettomuudeksi
sattui eräs eläimistä koskettamaan hevosen kylkeä sarvillaan.
Hevonen pillastui. Se nousi takajaloilleen korskuen vihaisesti ja
potki niin, että tottumaton ratsastaja olisi pudonnut satulasta.
Asema oli vaarallinen. Jokainen villiintyneen hevosen hyppy saattoi
sen uudelleen koskettamaan härkien sarviin ja se raivostui yhä
enemmän. Tyttö ei voinut tehdä mitään muuta kuin koettaa pysyttäytyä
satulassa, sillä, jos hän putoisi, niin sotkisivat pelästyneet elukat
hänet jalkoihinsa. Hänen päätään alkoi pyörryttää, ja hänen kätensä
alkoivat herpoutua. Tomu ja taistelevista eläimistä lähtevät höyryt
olivat tukehuttamaisillaan hänet ja hän olisi ehkä epätoivoissaan
lopettanut ponnistelunsa, ellei hän olisi kuullut viereltään
ystävällistä ääntä, joka lupasi apua. Samalla hetkellä tarttui
jäntevä käsi hänen pelästyneen hevosensa suitsiin, raivasi tien
lauman lävitse ja vei hänet pian ulkopuolelle.
"Toivon, ettette ole loukkaantunut, miss", sanoi hänen ritarinsa
kunnioittavasti.
Tyttö katsahti miehen tummiin, uhkamielisiin kasvoihin ja naurahti.
"Minä olin hirveästi peloissani", sanoi hän yksinkertaisesti, "kukapa
olisi uskonut, että Poncho pelästyi niin lehmäjoukkoa."
"Kiittäkää Jumalaa siitä, että voitte pysyttäytyä satulassa",
sanoi mies vakavasti. Hän oli pitkä hurjan näköinen mies, ratsasti
voimakkaalla ruskealla hevosella ja oli metsästäjän huonossa puvussa,
pyssy olalla.
"Otaksun, että te olette John Ferrierin tytär", huomautti hän. "Näin
teidän tulevan hänen talostaan. Kun tapaatte hänet, niin kysykää jos
hän muistaa Jefferson Hope'n S:t Louis'ista. Jos hän on sama Ferrier,
niin olivat hän ja minun isäni hyvät ystävät."
"Eikö olisi parasta, jos te tulisitte ja kysyisitte itse", sanoi
tyttö yksinkertaisesti.
Nuori mies näytti niin tyytyväiseltä kuullessaan tämän ehdotuksen ja
hänen tummat silmänsä loistivat mielihyvästä. "Sen minä teenkin",
sanoi hän, "mutta me olemme asustaneet vuoristossa viimeiset kaksi
kuukautta emmekä ole juuri vierailupuvussa. Hänen täytyy kaiketi
ottaa vastaan meidät semmoisina kuin olemme."
"Hän on teille suuressa kiitollisuuden velassa ja minä myös", vastasi
tyttö. "Hän pitää äärettömästi minusta, ja jos nuo lehmät olisivat
sotkeneet minut kuoliaaksi, niin olisi hän ollut suunniltaan surusta."
"Minä myös", sanoi hänen seuralaisensa.
"Te! Minä en voi käsittää, mitä se olisi vaikuttanut teihin. Ettehän
te ole edes meidän tuttavammekaan."
Nuoren metsästäjän kasvot kävivät niin synkiksi, kun hän kuuli tämän
huomautuksen, että Lucy purskahti nauruun.
"Sitä minä en tarkoittanut", sanoi hän, "nyt te tietysti olette
meidän ystävämme. Teidän täytyy tulla tervehtimään meitä. Nyt minun
täytyy kiiruhtaa, sillä muuten ei isä koskaan enää usko minulle
mitään asioita. Hyvästi."
"Hyvästi", sanoi mies ja nosti leveäreunaista hattuaan ja kumarsi.
Tyttö käänsi hevosensa, läimäytti sitä ratsuruoskalla ja katosi
tomupilveen.
Nuori Jefferson Hope jatkoi synkkänä ja ajatuksiinsa vaipuneena
ratsastustaan. Hän ja muutamat toiset olivat olleet Nevadan vuorissa
hakemassa hopeaa, ja palasivat nyt Utah'iin, koettaakseen hankkia
pääomaa, jolla voisivat ruveta kaivamaan muutamia malmisuonia, joita
olivat löytäneet. Hän oli ollut yhtä innostunut kuin toisetkin,
kunnes tämä tapaus muutti hänen ajatustensa juoksun. Kauniin,
nuoren tytön näkeminen oli saattanut hänen tulisen, kesyttämättömän
sydämensä kuohumaan. Kun tyttö katosi hänen näkyvistään käsitti hän,
että hänen elämässään oli sattunut käännekohta. Se rakkaus, joka
hänessä oli syttynyt, ei ollut nuoren pojan äkillistä ihastusta,
vaan vahvan, päättäväisen miehen hillitön intohimo. Onni oli aina
seurannut häntä kaikessa. Hän vannoi onnistuvansa tässäkin, jos vaan
inhimilliset ponnistukset ja sitkeys voivat jotakin vaikuttaa.
Ennen iltaa kävi hän Ferrier'in luona ja sittemmin monta kertaa.
Ferrier, joka oli asunut laaksossaan tehden ahkerasti työtä, ei
ollut ollut tilaisuudessa kuulemaan mitään uutisia ulkoapäin
viimeisten kahdentoista vuoden kuluessa. Jefferson Hope tiesi
kertoa paljon, joka huvitti sekä Lucya että hänen isäänsä. Hän oli
ollut kullankaivajana Kaliforniassa ja kertoi monta merkillistä
juttua sieltä, miten omaisuuksia oli voitettu ja menetetty näinä
onnellisina päivinä. Hän oli ollut tarjoilijana, turkismetsästäjänä
ja karjankasvattajana. Missä vaan oli seikkailuja, siellä oli
hänkin. Pian hänestä tuli vanhuksen suosikki ja tämä ylisti häntä
usein. Semmoisissa tilaisuuksissa istui Lucy hiljaa, mutta hänen
punastuvat poskensa ja loistavat silmänsä osoittivat selvästi, ettei
hänen sydämensä ollut enään hänen omansa. Hänen rehellinen isänsä
ei huomannut näitä oireita, mutta se mies näki ne kyllä, joka oli
voittanut hänen sydämensä.
Eräänä kesäiltana nelisti hän alas tietä myöten ja seisahtui
portille. Tyttö seisoi ovella ja meni miestä vastaan, kun tämä heitti
ohjat aidalle ja lähti rakennukseen päin.
"Minä matkustan pois Lucy", sanoi hän ottaen tytön kädet omiinsa ja
katsoen hellästi hänen kasvoihinsa. "Nyt minä en tahdo pyytää sinua
seuraamaan itseäni, mutta tahdotko tehdä sen, kun tulen takasin?"
"Koska se tapahtuu?" kysyi tyttö punastuen ja nauraen.
"Kahden kuukauden kuluessa. Silloin tulen pyytämään sinua, rakkaani.
Ei kukaan voi eroittaa meitä."
"Entä isäni?" kysyi tyttö.
"Hän on suostunut siihen jos saamme oikeuden kaivoksiin, ja sitä minä
en epäilekkään."
"Vai niin! Tietysti jos sinä ja isä jo olette järjestäneet kaikki,
niin ei ole mitään muuta sanottavaa", kuiskasi tyttö nojaten päätään
miehen leveään rintaan.
"Jumalan kiitos!" sanoi mies ja kumartui suutelemaan tyttöä. "Me
olemme siis yhtä mieltä. Jota kauvemmin viivyn sitä vaikeampi on
minun lähteä. Toiset odottavat minua ylhäällä vuorensolassa. Hyvästi,
rakkaani, hyvästi. Kahden kuukauden päästä tapaamme toisemme."
Hän irtautui tytöstä puhuessaan, heittäytyi satulaan ja nelisti
pois kääntymättä kertaakaan katsomaan taakseen, ikäänkuin peläten
päätöksensä pettävän. Tyttö seisot veräjällä ja katseli hänen
jälkeensä, kunnes hän hävisi. Sitten meni hän sisään ja oli
onnellisin tyttö Utah'issa.