Suuri suola-aavikko.
Suuren pohjois-amerikkalaisen mantereen keskiosassa on poltettu,
hirmuinen erämaa, joka monta vuotta on estänyt sivistyksen eteenpäin
tunkeutumista. Sierra Nevadasta Nebraskaan, ja Yellowstone-Virrasta
pohjoisessa Coloradoon etelässä on seutu hiljaista ja autiota. Luonto
ei ole kuitenkaan samalla tavalla muodostunutta koko seudussa. Siellä
on korkeita, lumipeitteisiä vuoria ja pimeitä, synkkiä laaksoja.
Kohisevat virrat syöksyvät vuorensolien läpi ja siellä on tasankoja,
jotka talvella ovat lumen, kesällä harmaan suolatomun peitossa.
Kaikilla on kuitenkin sama hedelmätön, kolkko, ja autio luonne.
Tässä epätoivon maassa ei ole mitään asukkaita. Joku Pawnee- tahi
Mustajalka-joukkue kulkee joskus sen kautta matkallaan toisille
metsästysmaille, mutta rohkeinkin rohkeista on iloinen päästessään
pois näiltä kauheilta tasangoilta ja tullessaan takasin
ruoho-aavikolle. Präriesusi hiipii ympäri pensaissa, korppikotka
lentää raskaasti läpi ilman ja kömpelö, harmaa karhu liikuskelee
kankeasti pimeissä rotkoissa, elättää itseään sillä, mitä sattuu
löytämään kallioiden välistä. Nämä ovat erämaan ainoat asukkaat.
Koko suuressa maailmassa ei löydy autiompaa näköalaa kuin Sierra
Blancan pohjoiselta rinteeltä. Niin pitkälle kuin silmä kantaa, näkyy
vain suola-aavikkoa, jossa siellä täällä näkyy kutistuneita, okaisia
pensasryhmiä. Taivaanrannalla näkyy pitkä vuorijono epätasaisine,
lumisine huippuineen. Tässä suunnattomassa seudussa ei löydy mitään
elämää, ei viittaustakaan siihen. Ei ainoatakaan eläintä synkässä,
harmaassa maaperässä -- ja ennenkaikkea, siellä vallitsee täydellinen
hiljaisuus. Kuunnelkoon kuinka tarkasti hyvänsä, siellä ei kuulu
äänen tapaistakaan koko tässä suunnattomassa erämaassa; ei mitään
muuta kuin hiljaisuutta -- ehdotonta hiljaisuutta.
Me mainitsimme, ettei siellä ollut elon merkkiäkään, vaan tämä on
tuskin totta. Kun katselee alas Sierra Blancalta, eroittaa läpi
erämaan tien, joka luikertelee eteenpäin ja katoaa etäisyyteen. Se
on pyörien uurtama ja monen seikkailijan jalkain tallaama. Siellä ja
täällä on siroteltuna valkeita esineitä, jotka kiiltävät auringossa
ja eroavat tummasta suolatomusta. Lähene ja tarkastele niitä! Ne
ovat luita, toiset suuria ja paksuja, toiset pienempiä ja hienompia.
Edelliset ovat härkien, jälkimäiset ihmisten. 1500 penikulmaa voi
seurata tätä kamalaa karavaanitietä niiden jätteiden mukaan, jotka
ovat kaatuneet tielle.
4:nä päivänä Toukokuuta v. 1847 seisoi yksinäinen vaeltaja ja
katseli tätä näkyä. Hänen ulkonäkönsä oli sellainen kuin olisi hän
ollut tämän seudun haltia. Oli vaikeata päättää oliko hän 40 tahi
60 vuotinen. Hänen kasvonsa olivat laihat ja riutuneet ja ruskea
pergamentin tapainen nahka oli vetäytynyt kokoon esiinpistävien
kasvoluiden päälle; hänen pitkässä, ruskeassa tukassaan ja
parrassaan oli harmaita haituvia; hänen silmänsä olivat painuneet
syvälle päähän ja loistivat luonnottomasti, ja käsi, joka piteli
pyssyä, oli tuskin lihakkaampi kuin luurangon. Kun hän seisoi siinä
nojautuneena pyssyään vastaan, osoittivat hänen pitkä vartalonsa ja
vankka ruumiinrakennuksensa sitkeyttä ja voimaa. Hänen laihtuneet
kasvonsa ja vaatteensa, jotka riippuivat väljinä hänen kuivettuneilla
jäsenillään, näyttivät mikä oli syynä hänen raihnaiseen ja
voimattomaan ulkonäköönsä. Mies oli kuolemaisillaan nälkään ja janoon.
Hän oli laahautunut ylös rotkosta tälle pienelle kunnaalle siinä
turhassa toivossa, että löytäisi vähän vettä. Suuri suola-aavikko
ja etäinen vuoristo näkyivät nyt vaan ei ainoatakaan kasvia tai
puuta, joka olisi osoittanut veden läsnäoloa. Koko laaja maisema ei
synnyttänyt toivon kipinääkään. Hän katseli pohjoiseen, itään ja
länteen ja käsitti että hänen vaelluksensa nyt oli loppunut ja hänen
piti kuolla. "Niin, miksei yhtä hyvin tässä nyt, kun höyhenpatjalla
kahdenkymmenen vuoden päästä", mutisi hän ja istuutui suuren
kivilohkareen varjoon. Ennenkuin hän istuutui laski hän tarpeettoman
pyssynsä maahan ja sitäpaitsi erään suuren käärön, jonka ympärillä
oli harmaa suuri saali, jota hän oli kantanut selässään. Se tuntui
olevan liian raskas hänelle, sillä kun hän aikoi laskea sen alas,
niin se kävi kovasti maahan. Heti kuului harmaasta kääröstä heikko,
valittava ääni ja kaksi pientä kättä ja pienet pelästyneet kasvot
ruskeine silmineen tulivat näkyviin.
"Sinä olet tehnyt pahaa minulle", sanoi lapsellinen ääni nuhdellen.
"Olenko", vastasi mies hätäytyneenä. "Se ei ollut minun aikomukseni."
Puhuessaan avasi hän saalin ja otti esille pienen viisivuotiaan
tytön, jonka sievät kengät ja hieno hame pienine liinaesiliinoineen
todistivat äidin huolenpidosta.
Lapsi oli hiukan kalpea ja laihtunut, mutta hänen pyöreät
käsivartensa ja jalkansa osoittivat hänen kärsineen vähemmän kuin
hänen seuralaisensa.
"Miltä nyt tuntuu?" kysyi hän huolestuneena, sillä tyttönen hieroi
yhä kultaisia kiharoitaan, jotka peittivät pään takaosaa.
"Suutele minua tähän, niin siitä tulee hyvä", sanoi hän aivan
vakavasti ja näytti sormellaan kipeää kohtaa. "Niin oli äidin tapana
tehdä. Missä on äiti?"
"Äiti on mennyt pois. Luulen, että sinä pian saat tavata hänet."
"Onko äiti mennyt pois?" sanoi tyttönen. "Se oli merkillistä, ettei
hän sanonut hyvästi; sen hän aina teki, kun hän meni tädin luo teetä
juomaan, ja nyt hän on ollut poissa kolme päivää! Minun on kovin
jano. Eikö täällä ole mitään syötävää eikä juotavaa?"
"Ei mitään, rakkaani. Ole vaan kärsivällinen vielä vähän aikaa,
niin tulee hyvä olla. Laske pääsi minua vastaan, niin tunnet itsesi
pirteämmäksi. Ei ole helppo puhua kun huulet ovat kuin nahkaa, mutta
ehkä on parasta, että saat tietää, miten asia on. Mitä sinulla on
siinä?"
"Kiiltäviä kappaleita", sanoi lapsi innostuneesti ja näytti kahta
kiiltävää katinkultapalasta. "Kun tulemme kotiin niin saa Bob ne."
"Kohta saat nähdä kauniimpia kappaleita kuin nuo", sanoi mies
tyynesti. "Odota vaan. Minä kerron sinulle -- muistatko, kun lähdimme
joen luota?"
"Muistan tietysti."
"Me toivoimme löytävämme toisen virran, näetkö. Mutta jotakin oli
hullusti, kompassi tahi jokin muu, ja me emme löytäneet tietä. Vesi
loppui. Lukuunottamatta pientä tilkkaa meitä varten -- -- --"
"Ja sinä et voinut pestä itseäsi", keskeytti tyttö vakavasti, ja
katsahti hänen likaisiin kasvoihinsa.
"En, enkä juoda myöskään. Ja Mr Bender meni ensin pois ja sitten
Indian Pete ja sitten mrs Mc Gregor ja sitten Johnny Hones ja vihdoin
sinun äitisi."
"Silloin on myös minun äitini kuollut?" huudahti pienokainen ja kätki
kasvonsa esiliinaansa nyyhkyttäen katkerasti.
"Niin, kaikki muut ovat kuolleet paitsi sinä ja minä. Minä luulin,
että olisimme löytäneet vettä tältä suunnalta, ja niin nostin minä
sinut olalleni ja lähdin matkalle. Ei kuitenkaan näytä siltä kuin
tilamme olisi parantunut. Mahdollisuus, joka meillä on jälellä, on
äärettömän pieni."
"Tarkoitatko, että me kuolemme"? kysyi lapsi, lakkasi nyyhkyttämästä
ja nosti ylös kyyneleiset kasvonsa.
"Niin, sitä melkein tarkoitan."
"Miksi et sitä ennen sanonut?" sanoi hän nauraen iloisesti. "Sinä
pelotit minut kovasti. Jos me kuolemme, niin tulemme me taas äidin
luo."
"Niin, rakkaani."
"Ja sinä myös. Minä kerron, kuinka tavattoman kiltti sinä olet ollut
minulle. Minä luulen varmaan, että äiti tulee meitä vastaan taivaan
portille suuri vesisankko muassaan ja monta lämmintä vehnäleipää
käsissään, sellaista, joista Bob ja minä niin paljon pidimme. Kuinka
kauvan siihen kestää?"
"En tiedä -- ei kauvan." Miehen silmät tuijottivat taivaan rantaan.
Sinisellä taivaalla näkyi kolme pientä pilkkua, jotka suurenivat joka
hetki; niin nopeasti ne lähenivät. Ne olivat kolme suurta, ruskeata
lintua, jotka kiertelivät ympyröissä kulkijoiden päiden päällä ja
istahtivat sitten muutamille kiville heidän yläpuolellaan. Ne olivat
korppikotkia, joiden tulo oli kuoleman enne.
"Kukkoja ja kanoja", huudahti pienokainen iloisesti ja näytti ilkeitä
lintuja ja paukutti käsiään niin että ne lensivät ylös. "Sanohan,
loiko Jumala tämän maan?"
"Tietysti", vastasi mies hämmästyneenä tästä odottamattomasta
kysymyksestä.
"Mutta hänhän on tehnyt maan myöskin Illinois'issa ja Missourissa",
jatkoi lapsi. "Minä luulen, että joku toinen on luonut nämä seudut.
Ne eivät puoliksikaan ole niin hyvin luodut. Veden ja puut ovat ne
unohtaneet."
"Ehkä me lukisimme jonkun rukouksen?" sanoi mies epäröiden.
"Ei ole ilta vielä", vastasi lapsi.
"Se ei tee mitään. Eihän tämä kylläkään ole tavallinen aika, mutta ei
Hän katso siihen, siitä voit olla varma. Lue läpi ne yhden kerran,
joita tavallisesti luit präriellä vaunussa."
"Miksi et lue itse?" kysyi lapsi ihmetellen.
"Minä olen unohtanut ne", sanoi mies. "Minä en ole lukenut
ainoatakaan rukousta, sitten kun olin niin pitkä kun puolet tästä
pyssystä. Mutta se ei ole milloinkaan liian myöhäistä. Lue ne ääneen
niin minä seison vieressä ja luen mukana ne kohdat, jotka osaan."
"Silloin täytyy sinun olla polvillasi ja minun myös", sanoi lapsi ja
levitti saalin maahan polvistuakseen sen päälle. "Pane kädet ristiin
tällä tavalla, niin tuntee itsensä aivan kuin kiltimmäksi."
Olisi ollut outo näky, jos siellä olisi ollut muita katselijoita
kuin korppikotkat. Saalilla olivat molemmat onnettomat polvillaan
rinnakkain, viaton lapsi ja peloton, karaistunut seikkailija. Tytön
pyöreät ja miehen kuihtuneet kasvot olivat molemmat käännetyt
taivaaseen päin hartaassa rukouksessa, ja molemmat äänet -- toinen
heikko ja kirkas, toinen syvä ja karkea -- yhtyivät rukoilemaan armoa
ja sääliä. Lopetettuaan rukouksensa menivät he jälleen paikoilleen
kallionlohkareen varjoon, kunnes lapsi nukkui suojelijansa leveälle
rinnalle. Mies valvoi vielä vähän aikaa lapsen nukkuessa, mutta
luonto voitti kuitenkin lopuksi. Kolmeen päivään ja yöhön ei hän
ollut suonut itselleen lepoa eikä rauhaa. Hiljaa painuivat väsyneet
silmäluomet väsyneille silmille, ja pää painui alas rinnalle, kunnes
miehen karkea parta sekaantui lapsen kultaisiin kiharoihin, ja
molemmat nukkuivat samaa syvää, levollista unta.
Jos molemmat vaeltajat olisivat olleet valveilla vielä puoli tuntia,
niin olisivat he nähneet merkillisen näyn. Kaukana suola-aavikon
laidalla näkyi pieni tomupilvi, ensin hyvin pienenä, niin että sitä
oli miltei mahdoton eroittaa sumusta kaukana, mutta vähitellen se
tuli suuremmaksi ja leveämmäksi ja lopulta se oli suuri näkyvä
pilvi. Tämä pilvi suureni yhä, kunnes kävi selväksi, että sen voivat
aikaansaada ainoastaan elävät ihmiset ja eläimet. Jos se olisi ollut
hedelmällistä maata, niin olisi voinut luulla, että se oli joku
suunnaton biisoni-lauma, joka lähestyi, mutta se oli mahdotonta tässä
erämaassa. Sitämukaa kuin pilvi lähestyi sitä yksinäistä vuorta,
jolla nuo kaksi onnetonta lepäsivät, alkoi telttakankaalla verhottuja
vaunuja ja asestettuja ratsastajia vilahdella tomun seasta, vihdoin
näyttäytyi se olevan suuri karavaani matkalla länteenpäin. Mutta
minkälainen karavaani! Kun joukon alkupää oli kallion juurella, niin
ei loppua vielä näkynyt taivaan rannalta. Läpi koko suuren erämaan
ulottui tämä epäsäännöllinen jono vaunuja ja kärryjä, miehiä ratsain
ja jalkasin, lukemattomia naisia, jotka nääntyivät taakkojensa alla,
ja lapsia, jotka juoksivat vieressä tahi katselivat ulos valkean
telttakankaan läpi. Tämä ei nähtävästi ollut mikään tavallinen
siirtolaisjoukko, vaan paremmin joku paimentolaiskansa, jonka
olosuhteet olivat pakottaneet etsimään uutta kotimaata. Kirkkaassa
ilmassa kuului sekava hälinä ja melu suuresta ihmisjoukosta ja
siihen sekaantui pyörien kitinä ja hevosten hirnunta. Vaikka se
oli äänekästä niin ei se kuitenkaan kyennyt herättämään väsyneitä
matkamiehiä.
Karavaanin etunenässä ratsasti tusinan verta vakavia miehiä,
puettuina tummiin, kotikutoisiin pukuihin, ja varustettuina
kivääreillä. Tullessaan kallion juurelle, he pysähtyivät ja pitivät
lyhyen neuvottelun.
"Lähteet ovat oikealla, veljeni", sanoi eräs parraton, ohuthuulinen,
harmaapäinen mies.
"Sierra Blancan oikealta puolen joudumme Rio Grande'en", sanoi toinen.
"Älkää pelätkö veden puutetta!" huudahti kolmas. "Hän, joka voi saada
vettä kalliosta, ei hylkää valitsemaansa kansaa."
"Amen! Amen!" yhtyivät kaikki.
He aikoivat juuri jatkaa matkaansa, kun eräs nuoremmista ja
tarkkasilmäisimmistä huudahti ja näytti ylös kalliolle. Huipulla
liehui jotakin vaaleata, joka erosi jyrkästi takana olevasta
harmaasta vuoresta! Nähdessään tämän pysäyttivät he kaikki hevosensa
ja ottivat käsille kiväärinsä, samalla kun uusia ratsastajia tuli
nelistäen auttaakseen etujoukkoa. Sana "punanahka" oli kaikkein
huulilla.
"Täällä ei voi löytyä mitään suurempaa punanahkajoukkoa", sanoi eräs
vanhempi mies, joka tuntui komentavan kaikkia. "Me olemme kulkeneet
Mustajalkojen sivu, ja tällä puolen vuoria ei löydy toisia heimoja."
"Menenkö minä ylös katsomaan, veli Stangerson?" kysyi yksi heistä.
"Ja minä! ja minä!" huusi tusina ääniä.
"Jättäkää hevosenne tänne alas, niin me odotamme täällä", sanoi eräs
vanhemmista. Pian olivat nuoret miehet nousseet selästä ja sitoneet
hevosensa ja he kiipesivät rinnettä ylöspäin, esinettä kohden, joka
oli herättänyt heidän uteliaisuutensa. He etenivät nopeasti ja
äänettömästi tottuneiden vakoojien luottamuksella ja taitavuudella.
Katselijat alhaalta voivat nähdä heidän hyppivän kalliolta kalliolle
kunnes saapuivat huipulle. Nuori mies, joka heidät oli ensin
huomannut, kulki etunenässä. Yhtäkkiä näkivät toiset hänen lyövän
yhteen kätensä niinkuin hämmästyksen valtaamana, ja kun he joutuivat
yhtä pitkälle, vaikutti näky heihin yhtäpaljon.
Sillä pienellä tasangolla, joka oli kallion huipulla, seisoi
yksinäinen, jättiläismäinen kivilohkare, ja sen varjossa makasi
pitkäpartainen mies, jolla oli terävät kasvonpiirteet, ja tavattoman
kuihtunut ruumis. Hänen tyynet kasvonsa ja tasainen hengityksensä
osoittivat hänen nukkuvan. Hänen vieressään makasi pieni lapsi,
joka oli kiertänyt valkeat käsivartensa hänen ruskean, jäntereisen
kaulansa ympärille, ja laskenut päänsä hänen rinnalleen. Tytön
ruusunväriset huulet olivat raollaan ja paljastivat kaksi riviä
valkeita hampaita, ja hänen lapsellisilla kasvoillaan väikkyi iloinen
hymy. Hänen pienet, paksut jalkansa, jotka päättyivät valkoisiin
sääryksiin ja sieviin kenkiin olivat jyrkkänä vastakohtana miehen
kuivuneille jäsenille. Kallion huipulla, tämän merkillisen parin
yläpuolella, istui kolme kamalaa korppikotkaa, jotka miesten tullessa
päästivät kovia huutoja pettymyksestä ja lensivät pois.
Näiden inhottavien lintujen kirkuna herätti molemmat nukkuvat, jotka
katselivat unenpöpperössä ihmetellen ympärilleen. Mies hoiperteli
pystyyn ja katseli alas aavikolle, joka oli ollut niin autio, kun hän
oli nukkunut, ja jolla nyt oli semmoinen joukko eläimiä ja ihmisiä.
Hänen kasvoihinsa tuli epäilevä ilme, katsellessaan niitä, ja hän
pyyhkäisi kädellään silmänsä. "Tämä mahtaa olla sitä, jota kutsutaan
deliriumiksi", mutisi hän. Lapsi seisoi vaiti hänen vieressään ja
piteli häntä nutusta, mutta se katseli ympärilleen kummastelevin ja
kysyvin katsein.
Tulleet saivat onnettomat kuitenkin pian vakuutetuksi siitä, ettei
se ollut mikään näköhäiriö. Eräs heistä nosti lapsen hartioilleen
ja kaksi muuta tukivat hänen seuralaistaan ja auttoivat hänet alas
vaunujen luo.
"Minun nimeni on John Ferrier", selitti mies. "Minä ja tämä
pienokainen olemme kaikki, mitä on jälellä kahdestakymmenestäyhdestä
ihmisestä. Toiset kuolivat janoon ja nälkään tuolla etelämpänä."
"Onko tyttö teidän lapsenne?" kysyi joku.
"On, hän on nyt minun", vastasi hän ärsyttävästi. "Hän on minun,
sillä minä olen pelastanut hänet. Kukaan ei ota häntä minulta. Tästä
päivästä lähtien on hän Lucy Ferrier. Mutta keitä te olette", kysyi
hän, ja katseli uteliaana reippaita päivänpaahtamia pelastajiaan.
"Teitä näkyy olevan koko joukko."
"Lähes kymmenen tuhatta", sanoi eräs nuorista miehistä, "me olemme
Jumalan vainottuja lapsia -- enkeli Meronan valittuja."
"Niistä en koskaan ole kuullut puhuttavan", sanoi vaeltaja. "Hän
näyttää valinneen suuren joukon."
"Älä puhu pilkkaa pyhistä asioista", jatkoi toinen terävästi. "Me
olemme niitä, jotka uskomme pyhään sanaan, joka on kirjoitettu
egyptiläisillä kirjaimilla kultaisille tauluille, jotka pyhä Joseph
Smith on saanut Palmyyrassa. Me tulemme Nauvo'osta Illinoisin
valtiossa, jossa olimme rakentaneet temppelin. Me lähdimme etsimään
pakopaikkaa häijyiltä jumalattomilta ihmisiltä, vaikka täytyisi jäädä
keskelle erämaata."
Nimi Nauvoo muistutti John Ferrieriä jostakin. "Vai niin", sanoi hän,
"te olette mormooneja."
"Me olemme mormooneja", vastasivat kaikki yhteen ääneen.
"Ja mihin aijotte?"
"Sitä emme tiedä. Jumalan käsi ohjaa meitä profeetan persoonassa.
Teidän täytyy seurata meitä hänen luokseen. Hän määrää mitä me teemme
teille."
He olivat nyt tulleet tasangolle ja heidät ympäröi joukko
pyhiinvaeltajia -- kalpeita, nöyriä naisia, reippaita, iloisia lapsia
ja arkoja, vakavia miehiä. Monta ihmettelyn ja säälin huudahdusta
kuului kun he näkivät toisen nuoruuden ja toisen avuttomuuden. He
eivät kuitenkaan seisahtuneet, vaan kulkivat eteenpäin muutamien
mormoonien saattamina, kunnes saapuivat erään vaunun luo, joka
suuruutensa ja komeutensa kautta erosi muista. Sen edessä oli
kuusi hevosta kun taas toisissa oli vaan kaksi, korkeintaan neljä.
Ajajan vieressä istui eräs mies, joka ei voinut olla vanhempi kuin
korkeintaan 30 vuotta ja jonka suuri pää ja päättäväinen ulkomuoto
osoittivat, että hän oli johtaja. Hän luki erästä tumman ruskeata
kirjaa, mutta kun joukko lähestyi, laski hän pois sen ja kuunteli
tarkkaavaisesti kertomusta molemmista onnettomista. Sen jälkeen hän
kääntyi heihin päin ja sanoi juhlallisella äänellä:
"Jos me otamme heidät mukaamme, niin voi se tapahtua ainoastaan
uskonheimolaisina. Me emme tahdo susia lammaslaumaan. Parempi olisi,
että teidän luunne valkenisivat tässä erämaassa, kuin että te
olisitte sen mädännäisyyden siemenenä, joka vähitellen pilaisi koko
hedelmän. Tahdotteko seurata meitä näillä ehdoilla?"
"Minä seuraisin teitä millä ehdoilla hyvänsä", sanoi Ferrier
sellaisella painolla, etteivät totiset Vanhimmatkaan voineet olla
hymyilemättä. Ainoastaan johtaja pysyi totisen ja kunnioitusta
herättävän näköisenä.
"Ota hänet, veli Stangerson", sanoi hän, "anna hänelle ruokaa ja
juomaa ja lapselle myös. Jääköön sinun tehtäväksesi opettaa hänelle
meidän pyhä oppimme. Eteenpäin! Eteenpäin Zioniin!"
"Eteenpäin Zioniin!" huusi kansanjoukko ja nämä sanat kulkivat
karavaania myöten, kunnes vihdoin kuolivat etäisyyteen.
Monin ruoskaniskuin ja meluten pantiin suuret vaunut liikkeelle, ja
pian luikerteli suuri karavaani taas eteenpäin. Se vanhin, jonka
hoitoon onnettomat oli jätetty, saattoi heidät erääseen vaunuun,
jossa heitä odotti hyvä ateria.
"Te saatte jäädä tänne", sanoi hän. "Muutaman päivän perästä olette
parantunut vaivoistanne. Muistakaa sillä aikaa, että te nyt kaikessa
tulevaisuudessa kuulutte meidän uskontoomme. Brigham Young on sen
sanonut ja hän puhuu Joseph Smith'in äänellä joka on Jumalan".