Ilmoitus hankkii meille vierailun.
Aamu oli ollut niin rasittava heikolle terveydelleni, että minä
olin aivan uupunut, kun tulimme kotiin. Kun Holmes oli lähtenyt
konserttiin, niin minä laskeusin sohvalle nukkuakseni pari tuntia.
Vaan se oli turhaa yrittääkkään. Minä olin liian kauhuissani siitä,
mitä oli tapahtunut; mitä ihmeellisimmät ajatukset ja arvelut
risteilivät aivoissani. Joka kerran kun suljin silmäni, näin edessäni
murhatun miehen apinan näköiset, vääristyneet kasvot. Se vaikutelma,
jonka nämät kasvot olivat tehneet minuun, oli niin kauhea, että minun
oli vaikea tuntea muuta kuin kiitollisuutta sitä kohtaan, joka oli
toimittanut niiden omistajan pois maailmasta. Jos milloinkaan mitkään
kasvot ovat osoittaneet kurjimpia paheita, niin olivat ne Enoch J.
Drebberin. Minä käsitin kuitenkin, että lain täytyy kulkea tietänsä,
ja ettei uhrin kunnottomuus ollut mikään puolustus lain edessä.
Jota enemmän minä ajattelin, sitä vähemmän todenmukaiseksi kävi
ystäväni otaksuma, että mies olisi myrkytetty. Minä muistin, että hän
oli haistanut ruumiin huulia, enkä epäillyt vähintäkään, ettei hän
olisi huomannut jotakin, joka antoi tukea tälle käsitykselle. Jos ei
myrkkyä kuitenkaan olisi käytetty, niin mikä sitten oli syynä miehen
kuolemaan, kun ei mitään haavoja eikä kuristuksen jälkiä löytynyt?
Mutta taaskin, kenen verta se oli, jota oli räiskynyt ympäri
lattiata? Ei ollut mitään jälkiä taistelusta eikä uhrilla ollut
mitään asetta, jolla hän olisi voinut haavoittaa vastustajaansa.
Minä tunsin, että uni oli mahdottomuus sekä Holmesille että minulle,
niinkauan kuin nämä kysymykset olivat vastausta vailla. Hänen tyyni,
tyytyväinen käytöksensä sai minut vakuutetuksi siitä, että hänellä
oli joku teoriia, joka selvitti kaikki tosiasiat, mutta minun oli
mahdoton ymmärtää, minkälainen se oli.
Hän tuli hyvin myöhään kotiin, -- niin myöhään, että minä ymmärsin,
ettei hän ollut voinut olla konsertissa koko aikaa. Päivällinen oli
jo pöydässä, ennenkuin hän saapui.
"Se oli erinomaista", sanoi hän istuutuessaan. "Muistatteko mitä
Darwin sanoo? Hän väittää, että kyky synnyttää ja käsittää säveliä
oli ihmissuvussa jo, ennenkuin puhe keksittiin. Ehkä se on syynä
siihen, että me olemme herkkiä niille. Meidän sieluissamme löytyy
ehkä hämäriä muistoja niiltä pimeiltä vuosisadoilta, jolloin
maapallomme vielä oli kätkyessään."
"Se on suuri ajatus", huomautin minä.
"Meidän ajatustemme täytyy olla suuria niinkuin luonto, jos niiden
pitää kyetä selvittämään sitä", vastasi hän. "Miten on teidän
laitanne? Te ette voi hyvin. Murha Brixton Road'illa on pelottanut
teitä."
"Niin, sehän se on", vastasin minä. "Seikkailujeni jälkeen
Afghanistanissa olisi minun pitänyt olla karaistuneempi. Maiwandin
luona näin miten omia tovereitani hakattiin kappaleiksi enkä
menettänyt malttiani."
"Minä ymmärrän. Se on tämän asian salaperäisyys, joka kiihottaa
mielikuvitusta; siinä, jossa mielikuvitus ei ole mukana, ei ole
mitään hätää. Oletteko nähnyt iltalehden?"
"En."
"Siinä on jotenkin hyvä selonteko asiasta. Vihkimäsormuksesta, joka
putosi lattialle ei siinä mainita mitään, ja se oli hyvä."
"Miten niin?"
"Lukekaa tämä ilmoitus", vastasi hän. "Minä lähetin heti aamulla sen
kaikkiin sanomalehtiin."
Hän heitti sanomalehden minulle ja minä silmäsin läpi sen
ilmoituksen, jonka hän oli näyttänyt. Se oli ensimäinen ilmoitus
päällekirjotuksen "Talteen otettu" alla! "Aamulla", kuului se,
"löydettiin Brixton Road'illa 'Valkoinen sydän' nimisen ravintolan
ja Holland Groven välillä sileä kultasormus. Sen voi periä Tri
Watson'ilta, 221 B Baker Street, klo 8 ja 9 välillä tänä iltana."
"Suokaa anteeksi, että käytin teidän nimeänne", sanoi Holmes. "Jos
minä olisin käyttänyt omaani, niin olisi joku noista houkkioista
tuntenut sen ja tarttunut asiaan."
"Se ei tee mitään", vastasin minä. "Mutta jos joku tulee kysymään
sitä, niin ei minulla olekkaan sormusta."
"Onpa kyllä", sanoi hän ja antoi minulle sellaisen. "Se on hyvä
kylläkin; hyvänlainen jäljitelmä."
"Kenenkä luulette tulevan vastaamaan ilmoitukseen?"
"Ruskeatakkisen miehen -- punakan ystävämme saappaineen. Ellei hän
tule itse, niin tulee joku hänen rikostovereistaan."
"Ettekö luule, että hän pitää sitä liian uskallettuna?"
"En suinkaan. Jos minun käsitykseni asiasta on oikea, ja minulla on
syytä luulla niin, niin uskaltaa tämä mies mitä hyvänsä saadakseen
sormuksen takasin. Luulen, että hän kadotti sen, seisoessaan
kumartuneena Drebber'in ruumiin yli huomaamatta sitä silloin.
Lähdettyään talosta kaipasi hän sormusta ja kiiruhti takaisin, mutta
tapasi poliisin jo siellä, kun hän oli ollut niin ajattelematon,
että oli jättänyt kynttilän palamaan. Hänen oli pakko näyttäytyä
juopuneelta päästäkseen niistä epäluuloista, joita hänen portilla
olonsa mahdollisesti oli herättänyt. Asettukaapa itse tämän miehen
asemaan. Kun hän ajatteli asiaa, niin juolahti hänen mieleensä, että
hän oli pudottanut sen talosta lähdettyään. Mitä hän tekisi siinä
tapauksessa? Hän lukisi tarkoin sanomalehdet toivoen löytävänsä
sen talteen otettujen tavaroiden joukossa. Hän huomaa tietysti
ilmoituksemme. Hän riemastuu tavattomasti. Minkätähden hän pelkäisi
ansaa? Hänen näkökannaltaan katsottuna ei sormuksen löytöä missään
tapauksessa voitaisi yhdistää murhaan. Hän tulee tänne. Hänen täytyy
tulla. Te saatte nähdä hänet tunnin päästä!"
"Entä sitten?"
"Jättäkää se minun haltuuni. Onko teillä mitään asetta?"
"On, virkarevolverini ja muutamia patroonia."
"On parasta, että lataatte sen. Hän on epätoivoinen mies; ja vaikka
minä vangitsen hänet, niin ettei hän huomaa sitä, niin on parasta
kuitenkin olla varuillaan."
Minä menin makuuhuoneeseeni ja seurasin hänen neuvoansa. Kun palasin
revolvereineni oli pöytä jo puhdistettu ja Holmes oli mieli työssään
-- hän soitti viulua.
"Juoni vetäytyy kokoon", sanoi hän, kun tulin sisään. "Olen juuri
saanut vastauksen sähkösanomaani Amerikasta. Minun käsitykseni on
oikea."
"Ja se on?" kysyin minä innokkaasti.
"Viuluni tarvitsee uudet kielet", huomautti hän. "Pistäkää revolveri
taskuun. Kun mies tulee, niin puhukaa tyyneesti hänen kanssaan.
Lopusta minä pidän huolen. Älkää pelottako häntä katsomalla liian
tarkasti häneen."
"Kello on 8", sanoin minä ja katsoin kelloani.
"Muutaman minuutin kuluttua on hän luultavasti täällä. Asettakaa
ovi raolleen! Se on hyvä! Ottakaa avain sisäpuolelle! Kiitos!
Katsokaahan, minkälaisen omituisen, vanhan kirjan sain käsiini eilen
-- 'De Jure inter Gentes' --, ilmestynyt latinaksi Luttich'issä
Belgiassa v. 1642. Charles I:sellä oli silloin vielä päänsä jälellä,
kun tämä pieni ruskea kirja ilmestyi."
"Kuka sen on painanut?"
"Philippo de Groy, kuka hän sitten lie ollut. Nimilehdelle on
vaalenneella musteella kirjoitettu 'Ex libris Guliolmi Whyte'.
Haluaisinpa tietää kuka William Whyte oli. Kenties joku hätiköivä
asianajaja seitsemännellätoista vuosisadalla. Käsiala muistuttaa
lakimiestä. Mutta nyt taitaa hän tulla."
Samassa kuului kova kellonsoitto. Sherlock Holmes nousi hiljaa ylös
ja siirti tuolinsa lähemmäksi ovea. Me kuulimme palvelustytön menevän
eteisen läpi ja avaavan oven.
"Asuuko Dr Watson tässä?" kysyi selvä, mutta jotenkin terävä ääni.
Me emme kuulleet palvelijattaren vastausta, mutta ovi sulettiin ja
joku alkoi astua ylös rappusia. Askeleet kuuluivat epävarmoilta
ja hitailta. Ystäväni kasvoilla näkyi hämmästynyt ilme, kun hän
kuunteli. Askeleet lähenivät hitaasti ja vihdoin kuului heikko
naputus ovelle.
"Tulkaa sisään!" huusin minä.
Minun kehoituksestani tuli sisään, sen rajun miehen asemesta, jota
olimme odottaneet, vanha, ryppyinen akka. Äkillinen valo näytti
häikäisevän häntä ja niiattuaan, hän vilkkui meihin vetisillä
silmillään ja hapuili käsillään. Minä katsoin Holmes'iin ja hänen
kasvonsa osoittivat sellaista toivottomuutta, että minun oli vaikeata
pidättää nauruani.
Vanha akka otti esille erään iltalehden ja näytti sormellaan
meidän ilmoitustamme. "Tämä on tuonut minut tänne, kiltit, kiltit
herrat", sanoi hän ja niiasi. "Kultainen vihkimäsormus löydetty
Brixton Road'ilta, se on minun tyttäreni Sallyn, joka meni naimisiin
12 kuukautta sitten, ja hänen miehensä on tarjoilijana eräällä
Unionyhtiön laivoista, ja mitä mies sanoisi, jos tulisi kotiin ja
näkisi hänet ilman vihkimäsormusta, en uskalla ajatellakkaan; sillä
hän on häijy kylläkin, ollessaan selvänä, mutta humalassa ollessaan
on hän vaarallinen. Niin katsokaa tyttäreni meni sirkukseen eilen
erään --"
"Onko tämä hänen sormuksensa?" kysyin minä.
"Jumalan kiitos!" huudahti vanhus. "Kuinka Sally tulee iloiseksi tänä
iltana. Se on hänen sormuksensa."
"Mikä on teidän osoitteenne?" kysyin minä ja otin esille lyijykynän.
"N:o 13 Duncan Street, Houndsditch. Sinne on pitkä matka täältä."
"Brixton Road ei ole minkään sirkuksen ja Houndsditchin välillä",
sanoi Sherlock Holmes terävästi.
Vanhus kääntyi ja katsoi terävästi häneen pienillä punaisilla
silmillään. "Tämä herra kysyi minun osoitettani", sanoi hän. "Sally
asuu n:o 3:ssa Mayfield Place, Pechham."
"Mikä teidän nimenne on?"
"Minun nimeni on Sawyer -- hänen Dennis ja Tom Dennis meni naimisiin
hänen kanssaan -- reipas ja vankka poika niin kauvan, kun hän on
vesillä ja paras yhtiön kaikista tarjoilijoista; mutta maalle
tullessaan hän juo -- -- --"
"Tässä on sormuksenne, Mrs Sawyer", keskeytin minä Holmes'in
merkistä, "se on nähtävästi teidän tyttärenne ja minä olen iloinen
voidessani antaa sen oikealle omistajalleen."
Vanhus pisti sormuksen taskuunsa siunaten ja kiitellen ja ontui
alas rappusia. Samassa silmänräpäyksessä, kuin hän lähti, hyökkäsi
Sherlock Holmes huoneeseensa. Muutaman hetken päästä palasi hän
takaisin, puettuna päällystakkiin ja suuri kaulahuivi kaulassaan.
"Minä seuraan akkaa", sanoi hän nopeasti. "Hänen täytyy olla
kanssarikollinen ja hänen täytyy viedä minut miehen luo. Istukaa
valveilla ja odottakaa minua." Ovi oli tuskin mennyt lukkoon akan
jälestä, kun Holmes jo oli rappusissa. Minä katsahdin ulos akkunasta
ja näin akan hoipertelevan poispäin toisella puolen katua ja Holmes
oli vähän matkaa perässä. "Ellei Holmes'in teoriia ole väärä",
ajattelin minä, "niin saa hän nyt avaimen arvoitukseen." Hänen
kehoituksensa minulle pysyttäytyä valveilla oli tarpeeton, sillä minä
tunsin, ettei unta voinut ajatellakaan, ennenkuin olin saanut tietää,
miten hänen seikkailunsa päättyi.
Kello oli lähes 9, kun hän lähti. Minulla ei ollut aavistustakaan
siitä, miten kauvan Holmes viipyisi, istuin tyynesti tupakoiden ja
katselin Henri Murger'in "Vie de Bohéméä". Kello löi 10 ja minä
kuulin piian askeleet, kun hän meni ylös ruvetakseen makaamaan. Klo
11 kuulin emännän juhlallisemmat askeleet, kun hänkin meni ylös.
Kello oli lähes 12 kun kuulin lukon ratisevan. Samassa hetkessä,
kun hän astui sisään, näin minä hänen kasvoistaan, että hän oli
epäonnistunut. Nauru ja kiukku näyttivät taistelevan ylivallasta,
kunnes edellinen äkisti voitti, ja hän purskahti sydämmelliseen
nauruun.
"Minä en mistään hinnasta haluaisi, että Scotland Yard'in herrat
saisivat tietää tämän", huudahti hän ja heittäytyi tuoliinsa. "Minä
olen kiusannut heitä siksi paljon, että saisin syödä tämän monta
kertaa. Minä voin kuitenkin sallia itselleni naurun kun tiedän ajan
mittaan olevani heitä etevämpi."
"Mikä nyt on sitten?" kysyin minä.
"No! Eipä minulla ole mitään vastaan, vaikka kerronkin jutun, joka
on omaksi vahingokseni. Se vanha akka käveli vähän matkaa ja alkoi
sitten ontua ja näyttää siltä, kuin jalkansa olisivat käyneet
helliksi. Hän seisahtui ja huusi ohiajavaa ajuria. Minä kiirehdin
lähemmäksi kuullakseni osoitteen, mutta minun ei olisi tarvinnut
olla niin arka, sillä akka sanoi niin lujasti, että se kuului yli
kadun: 'Ajakaa N:oon 13 Duncan Streetille, Houndsditch'iin'. Tämä
näyttää todenmukaiselta, arvelin itsekseni ja tarkastettuani, että
hän oli noussut ajopeleihin kunnollisesti, kiipesin minä taakse. Se
on temppu, joka jokaisen salapoliisin olisi osattava. Me lähdimme
matkaan emmekä seisahtuneet kertaakaan, ennenkuin tulimme sanotulle
kadulle. Minä hyppäsin pois, ennenkuin tulimme portille, ja kävelin
rauhallisesti katua myöten. Minä näin ajurin pysäyttävän. Hän hyppäsi
alas ja avasi vaununoven ja odotti. Mutta ketään ei tullut ulos.
Kun tulin perille, niin hän kopeloi vimmattuna vaunussa ja lateli
kiukuissaan sellaisen joukon valittuja kiroussanoja, etten ennen
ole moista kuullut. Hänen matkustajastaan ei näkynyt jälkeäkään ja
luulen, että hän saa odottaa maksuaan vielä kauvan. Kun kyselin
n:osta 13, niin sain tietää, että talo oli erään Keswick nimisen,
vakavan verhoilijan, joka ei milloinkaan ollut kuullut puhuttavankaan
mistään Sawyeristä eikä Dennis'istä".
"Luuletteko", huudahdin minä hämmästyneenä, "että se vanha raihnas
akka olisi voinut hypätä pois vaunun ollessa täydessä vauhdissa sekä
ajajan että teidän näkemättä?"
"Heittäkää h----iin akat", sanoi Sherlock Holmes terävästi. "Me
olemme vanhoja akkoja, kun annoimme pettää itsemme. Hänen on täytynyt
olla nuori, reipas mies ja verraton näyttelijä. Hänen valepukunsa oli
mainio. Hän huomasi luultavasti, että häntä seurattiin, ja hän käytti
tätä keinoa päästäkseen pakoon. Se osoittaa, että mies, jota etsimme
ei ole yksinään, vaan on hänellä ystäviä, jotka uskaltavat koko
joukon hänen tähtensä. Nytpä te näytätte perin uupuneelta, tohtori.
Totelkaa neuvoani, ruvetkaa nukkumaan."
Minä tunsin itseni tosiaankin niin väsyneeksi, että mielelläni
seurasin hänen neuvoansa. Jätin Holmes'in istumaan tulen eteen ja
kuulin myöhään yöhön valittavat, surumieliset äänet hänen viulustaan,
joka osoitti, että hän vielä istui valveilla ja tuumiskeli
probleemia, jonka hän oli päättänyt ratkaista.