Mitä John Rance tiesi kertoa.
Kello oli yksi, kun lähdimme n:o 3:sta Lauriston Garden'issa. Menimme
lähimmälle sähkösanoma-asemalle ja Sherlock Holmes lähetti sieltä
pitkän sähkösanoman. Senjälkeen kutsui hän erään ajurin ja käski
tämän ajaa siihen osoitteeseen, jonka Lestrade oli ilmoittanut.
"On aina parasta hankkia itse tiedot", huomautti hän; "itse asiassa
on minulla koko juttu selvillä, mutta joka tapauksessa on parasta
ottaa tietoja niin paljon, kun voi saada".
"Te hämmästytätte minut, Holmes", sanoin minä. "Mutta te ette
kuitenkaan ole niin varma kaikista yksityisseikoista, kuin olitte
olevinanne?"
"Niistä on mahdoton erehtyä", sanoi hän. "Ensimäinen, jonka huomasin,
oli se, että jotkut nelipyöräiset ajopelit olivat tehneet kahdet
jälet aivan jalkakäytävän viereen. Koko viikolla ei ole satanut muuta
kuin viime yönä, joten niiden pyörien, jotka tekivät niin syvät
uurteet maahan, on täytynyt käydä siellä yöllä. Myöskin löysin merkit
hevosen kengistä ja näistä oli yksi paljon terävämpi kuin toiset
kolme; se todistaa, että hevosella oli yksi uusi kenkä. Kun nyt siis
ajoneuvot ovat olleet siellä, senjälkeen kun on alkanut sataa eikä
aamulla -- Gregson vakuutti minulle sen --, niin seuraa siitä, että
ne ovat käyneet yöllä ja siksi tuoneet molemmat henkilöt sinne."
"Tämä tuntuu perin yksinkertaiselta", sanoin minä, "mutta nyt miehen
pituudesta?"
"Niin, miehen pituus voidaan 9:ssä tapauksessa 10:stä laskea hänen
askeltensa pituudesta. Tämä on hyvin yksinkertainen lasku, vaan ei
hyödytä ollenkaan että vaivaan teitä numeroilla. Minä löysin miehen
jälet sekä savessa ulkona että sisältä tomusta. Sen lisäksi olin
tilaisuudessa tarkistamaan laskuni. Kun ihminen kirjoittaa seinälle
niin kirjoittaa hän vaistomaisesti silmiensä tasalla. Tämä kirjoitus
oli 6 jalkaa lattiasta. Koko juttuhan oli oikeastaan leikintekoa."
"Entä hänen ikänsä?" kysyin minä.
"Jos mies voi ottaa neljä ja puoli jalkaa pitkiä askeleita ilman
pienintäkään ponnistusta, niin ei hän juuri voi olla vanha eikä
kuihtunut. Tämä oli erään vesilätäkön leveys puutarhatiellä, josta
hän oli astunut ylitse. Kiiltonahkakengät olivat menneet ympäri
ja saappaat olivat hypänneet ylitse. Minä sovitan ainoastaan
jokapäiväiseen elämään muutamia niistä määräyksistä, joita
suosittelin siinä artikkelissa. Onko jotakin muuta, jota ette
ymmärrä?"
"Kynnet ja Trichinopoly-sikaari", ehdotin minä.
"Sana seinällä oli kirjoitettu miehen etusormella, joka oli kastettu
hänen omaan vereensä. Suurennuslasini näytti, että rappaus oli
raapiintunut, kun hän kirjoitti. Tämä ei olisi tapahtunut, jos
hänellä olisi ollut lyhyet kynnet. Minä kokosin vähän tuhkaa, joka
oli pudonnut lattialle. Se oli väriltään tummaa ja suomuksista --
sellaista tuhkaa tulee ainoastaan Trichinopoly-sikaarista. Minä
olen erikoisesti tutkinut sikaarin tuhkaa -- vieläpä kirjoittanut
artikkelinkin siitä. Minä luulen kykeneväni tuhasta määräämään
jokaisen tunnetun sikaari- ja tupakkalajin. Juuri semmoisissa
yksityisseikoissa eroaa taitava salapoliisi sellaisista kuin Gregson
ja Lestrade."
"Ja hänen punakka naamansa?" kysyin minä.
"Se oli ainoastaan arvaaminen, vaikka minä en epäile, että minulla on
oikein. Mutta jutun tällä kannalla ollessa ette saa kysellä minulta
enempää."
Minä vein käden otsalleni ja sanoin: "Kaikki pyörii päässäni ja
jota enemmän ajattelen asiaa sitä vaikeammalta se tuntuu. Kuinka
voivat nämä kaksi miestä -- jos heitä nyt oli kaksi -- tulla sisälle
asumattomaan taloon? Mihin ajaja on hävinnyt? Kuinka voi mies
pakottaa toisen ottamaan myrkkyä? Mistä veri on tullut? Millä tavalla
tuli naisen sormus sinne? Ja, ennen kaikkea, miksi kirjoitti murhaaja
saksalaisen sanan Rache seinälle, ennenkuin lähti pois? Minä myönnän,
etten voi keksiä mitään teoriiaa, joka sopisi näihin kaikkiin
tosiseikkoihin."
Seuralaiseni hymyili hyväksyvästi.
"Te olette lyhyesti maininneet kaikki vaikeudet", sanoi hän. "Vielä
on paljon pimeyden peitossa, mutta pääasiassa on kaikki minulle
selvillä. Lestraden löytö oli aivan yksinkertaisesti viekkaus
johdattaakseen poliisia väärille jälille koettaen saada heitä
ajattelemaan sosialisteja ja salaisia seuroja. Huomasitteko että
suuri 'A' oli kirjoitettu saksalaisella tavalla. Oikea saksalainen
kirjoittaa sen aina latinaksi ja tämän perusteella voimme varmuudella
sanoa, ettei tämä ollut saksalaisen kirjoittama, vaan kömpelön
jäljittelijän, joka on liioitellut sen. Se oli ainoastaan temppu,
jolla koetettiin eksyttää takaa ajajat. Tehän tiedätte, että noita
menettää sädekehänsä, kun hän on selvittänyt temppunsa, ja jos minä
näytän temppuni, niin tulette te siihen päätökseen, että minä olen
tavallinen kuolevainen."
"Sitä en milloinkaan tule tekemään", huudahdin minä. "Te olette
saattanut ammattinne niin lähelle tiedettä, kuin se koskaan voi
tulla."
Ystäväni punastui tyytyväisyydestä kuullessaan minun sanani ja
nähdessään sen vakavuuden, jolla olin sanonut sanani. Olen jo ennen
maininnut, että hän oli yhtä herkkä imartelulle, kun oli puhe hänen
ammatistaan, kuin nuori tyttö kuullessaan kauneudestaan.
"Sanon teille vielä erään asian", jatkoi hän. "Kiiltonahkakengät ja
saappaat tulivat samoissa ajoneuvoissa ja kävelivät polkua myöten
kuin hyvät ystävät ainakin -- luultavasti käsikoukussa. Kun he
olivat tulleet sisälle, niin kävelivät he edestakaisin huoneessa,
eli oikeammin, kiiltonahkakengät seisoivat alallaan ja saappaat
kävelivät edestakaisin. Sen voin nähdä tomussa ja sitäpaitsi
näin, että sitämukaa, kuin jälkimäiset kävelivät, tuli omistaja
yhä kiihtyneemmäksi. Tämä näkyi siitä että askelten pituus eneni.
Hän puhui koko ajan, saattoi itsensä vähitellen raivoon ja sitten
tapahtui murhenäytelmä. Nyt olen kertonut kaikki, mitä tiedän; kaikki
loppu on arvaamisia ja olettamuksia. Meillä on kuitenkin hyvä pohja,
jolle rakentaa. Kiiruhtakaamme, sillä minä aijon Hallé'n konserttiin
iltapuolella kuulemaan Norman-Neruda'a."
Tämä puhelu tapahtui silläaikaa, kun vaunut vierivät likaisilla
kaduilla ja pimeillä kujilla. Pimeimmässä ja likaisimmassa kaikista
seisahtui ajaja. "Tuolla on Audley Court", sanoi hän ja osoitti
erästä aukkoa likaisten tiilirakennusten välissä. "Minä odotan,
kunnes te tulette takaisin."
Audley Court ei ollut mikään hauska paikka. Kapea aukko johti
kivitetylle pihalle, jota ympäröi joukko kurjia rakennuksia. Me
kiipeilimme varovasti likaisten lapsiryhmien välitse ja pujottelimme
pyykkinuorien alta, joilla riippui puolipuhtaita alusvaatteita,
kunnes tulimme n:o 46:een, jonka ovea koristi pieni messinkilevy,
jolle oli kaiverrettu nimi Rance. Kysymykseemme saimme vastaukseksi,
että konstaapeli oli vielä sängyssä, ja meidät pyydettiin pieneen
vierashuoneeseen odottamaan, kunnes hän ehtisi pukeutua.
Vähän ajan kuluttua tuli hän sisään ja näytti olevan suutuksissaan
siitä, että häntä oli häiritty. "Minä jätin raporttini
poliisikonttooriin", sanoi hän.
Holmes otti esille 10-shillingin rahan ja leikki sen kanssa. "Meistä
olisi ollut hauskaa kuulla se teiltä itseltänne", sanoi hän.
"Suurimmalla mielihyvällä kerron kaikki, mitä tiedän", vastasi
konstaapeli silmät luotuina pieneen kultarahaan.
"Kertokaa kaikki siinä järjestyksessä, kuin se tapahtui."
Rance istuutui jouhisohvaan ja rypisti kulmansa, ikäänkuin hän olisi
päättänyt, ettei hän jätä mitään pois kertomuksestaan.
"Minä alotan alusta", sanoi hän. "Virantoimitukseni kestää klo
10:stä illalla klo 6:teen aamulla. Kello 11 oli tappelu 'Valkoisessa
sydämmessä', mutta muuten oli kaikki rauhallista. Klo 1 alkoi sataa
ja minä tapasin Harry Murcherin -- hänet, jolla on paikkansa Holland
Grovella -- ja me seisoimme puhellen vähän aikaa Henriettekadulla.
Vähän ajan päästä, noin klo 2:n tienoissa, arvelin että voin käydä
katsomassa Brixton Road'illa, oliko kaikki, niinkuin piti. Oli kovin
likaista ja yksinäistä. En tavannut yhtään sielua koko matkalla
vaan parit ajopelit ajoivat ohi. Minä kävelin hiljalleen alaspäin
ja tuumin itsekseni, miten hyvältä yksi gintoti maistuisi, kun
yhtäkkiä huomasin tulentuikkeen siitä talosta. Minä tiesin, että
kaksi rakennusta Lauriston Garden'issa olivat asumatta, kun ei niiden
omistaja ollut korjauttanut lokaviemäreitä, vaikka viimeinen asukas
oli kuollut lavantautiin. Minä seisoin kuin puusta pudonnut, kun näin
tulen akkunasta, ja epäilin heti, että jotakin oli hullusti. Kun
tulin portille --"
"Seisatuitte te ja menitte takaisin puutarhan portille", keskeytti
Holmes. "Minkätähden teitte sen?"
Rance hypähti ja tuijotti äärettömällä hämmästyksellä häneen.
"Se on totta, sir", sanoi hän, "vaan kuinka te sen voitte tietää,
se menee yli minun ymmärrykseni. Niin, nähkääs, kun minä tulin ylös
portille, niin oli niin hiljaista ja kolkkoa, että minä tuumin, ettei
olisi vahinko, jos saisi jonkun mukaansa. Minä en pelkää mitään tällä
puolen haudan, vaan minä ajattelin, että se ehkä oli se lavantautiin
kuollut joka oli tullut takasin tarkastaakseen likaviemäreissä,
mikä hänet oli tappanut. Tämä vähän niinkuin pelotti minua ja minä
menin takaisin puutarhan portille nähdäkseni jos Murcherin lyhty
oli näkyvissä, mutta ei hänestä eikä kenestäkään muusta näkynyt
jälkeäkään."
"Ettekö nähnyt ketään kadulla?"
"En sieluakaan, sir, en edes kissaakaan. Silloin minä rohkasin
mieleni, käännyin takasin ja avasin portin. Kaikki oli hiljaa,
niin että minä menin sisään huoneeseen, jossa tuli oli. Punainen
vahakynttilä lekutti uunilla, ja sen valossa minä näin -- -- --"
"Niin, minä tiedän, mitä te näitte. Te kulitte ympäri huonetta useita
kertoja, te laskeusitte polvillenne ruumiin viereen ja sitten te
menitte pois ja koetitte kyökin ovea ja sitten --"
John Rance hyökkäsi pystyyn pelästyneenä ja katseli epäilevästi
ystävääni. "Missä te olitte piilossa, kun te voitte nähdä kaikki?"
huudahti hän. "Te näytätte tietävän koko joukon enemmän, kun teidän
pitäisi."
Holmes nauroi ja heitti käyntikorttinsa pöydälle. "Elkää viitsikö
vangita minua murhasta", sanoi hän. "Minä olen yksi koirista enkä
kettu; Mr Gregson ja Mr Lestrade vastaavat siitä. Mitä teitte sitten?"
Rance istuutui jälleen, näyttäen yhä kuitenkin epäluuloiselta. "Menin
takasin portille ja annoin merkin pillilläni. Silloin tulivat Murcher
ja pari muuta paikalle".
"Oliko katu silloin tyhjä?"
"Oli melkein", vastasi Rance.
"Mitä tarkoitatte sillä?"
Konstaapelin naama vetäytyi leveään irvistykseen. "Minä olen nähnyt
monta juopunutta aikanani", sanoi hän, "mutta en ainoatakaan niin
täynnä kuin se raukka oli. Hän seisoi puutarhan portilla, kun minä
tulin ulos, nojautuen aitaa vastaan ja lauloi täyttä kurkkua laulua
'Columbian uusi lippu' tai jotakin sen tapaista. Hän ei voinut
seisoakkaan yksinään ja vielä vähemmän auttaa ketään muuta."
"Minkälainen mies se oli?" kysyi Sherlock Holmes.
John Rance tuntui suuttuvan tästä keskeytyksestä. "Hän oli hyvin
humalaisen lainen mies", vastasi hän. "Ellei meillä olisi ollut niin
paljon tekemistä, niin olisi mies varmaan saanut ryömiä putkaan."
"Hänen kasvonsa, hänen vaatteensa -- ettekö te huomannut, minkä
näköinen mies oli?" keskeytti Holmes kärsimättömästi.
"Luulisinpa kyllä, että huomasin sen, kun minun oli pakko auttaa
hänet jaloilleen -- minun ja Murcherin yhdessä. Se oli pitkä,
punainen otus, toinen puoli naamaa peitossa --"
"Se riittää," huudahti Holmes. "Mihin hän lähti?"
"Meillä oli kylliksi työtä, ettemme joutaneet katsomaan, mihin hän
hävisi", sanoi Rance jurosti. "Lyönpä vetoa siitä, että hän lopuksi
hoippuroi kotiinsa."
"Kuinka hän oli puettu?"
"Ruskeaan takkiin."
"Oliko hänellä ruoska kädessään?"
"Ruoska? Ei!"
"Sen on hän varmaan jättänyt jälkeensä", mutisi seuralaiseni.
"Kuulitteko tai näittekö jotakin vaunua senjälkeen?"
"En, sir."
"Tuossa saatte 10 shillingiä", sanoi Holmes, nousten ylös ottaen
hattunsa. "Pelkään, Rance ettette koskaan ylene virassa. Teidän
pitäisi käyttää päätänne enemmän eikä pitää sitä ainoastaan
koristuksena. Sinä yönä olisitte voinut yletä. Mies, joka teillä oli
käsissänne, on sama, jolla on käsissään avain koko salaisuuteen,
ja hän on se, jota me etsimme. Ei kannata kiistellä, minä vakuutan
teille, että asia on niin. Tulkaa, tohtori, niin lähdemme."
Me lähdimme ajurin luo ja jätimme konstaapelin epäluuloisena, ja
nähtävästi hiukan peloissaan.
"Sellainen aasi!" sanoi Holmes kiukustuneena, kun me ajoimme kotiin.
"Ajatelkaa toki, kun miehellä on semmoinen tilaisuus, eikä osaa
käyttää sitä hyväkseen."
"Minä en vieläkään ymmärrä. Kuvaus miehestä, joka oli humalassa, on
tosin yhtäpitävä sen käsityksen kanssa, joka teillä on murhaajasta.
Mutta minkätähden hän tuli takasin taloon sieltä kerran lähdettyään?
Eiväthän rikokselliset tavallisesti käyttäydy sillä tavalla?"
"Sormus, tohtori, sormus! Sen tähden hän tuli takaisin. Ellemme saa
häntä käsiimme muulla tavalla, niin voimme käyttää sormusta syöttinä.
Minun täytyy saada hänet kiinni. Tohtori -- minä lyön vetoa 2 yhtä
vastaan siitä, että saan hänet käsiini. Minun täytyy kiittää teitä,
sillä ilman teitä en ehkä olisi tullut osalliseksi yhdestä hauskimpia
tapauksia koko virka-ajallani. Syökäämme nyt aamiaista ja lähtekäämme
sitten kuulemaan Norman-Nerudaa. Hänen soittonsa on mainiota. Mikä
Chopinin pienistä kappaleista se olikaan, jonka hän soittaa niin
loistavan hyvin? Tra-la-la-la."
Hän nojautui taaksepäin vaunuissa ja liverteli kuin leivonen. Minä
mietiskelin ihmissielun monipuolisuutta.