"Gregson on etevin salapoliisi Scotland Yard'issa", huomautti
ystäväni. "Hän ja Lestrade ovat parhaat huonojen joukosta. Molemmat
ovat toimintakykyisiä ja tarmokkaita, mutta äärettömän kiintyneitä
vanhoihin tapoihinsa. He ovat kuin koira ja kissa ja kadehtivat
toisiaan yhtä paljon kuin kaksi kaunista tyttöä. Siitä tulee hauskaa,
jos molemmat ovat tämän rikoksen jälillä."
Minua ihmetytti miten tyynesti hän voi istua ja puhella. "Mutta tässä
ei ole aikaa tuhlattavana!" huudahdin minä. "Lähetänkö noutamaan
ajuria?"
"En tiedä huolinko koko asiasta. Minä olen suurin laiskuri mitä
löytyy -- s.t.s. toisinaan, sillä usein olen kylläkin terhakka."
"Tämähän on juuri semmoinen tilaisuus, jota olette toivonut."
"Paras ystäväni, mitä tämä oikeastaan liikuttaa minua? Jos esim. minä
selvittäisin koko arvoituksen, niin saisivat Gregson, Lestrade & C:o
koko kunnian, siitä syystä, etten ole virallinen henkilö."
"Mutta hänhän pyytää teidän apuanne."
"Niin senvuoksi, että hän tietää minun olevan itseään etevämmän,
mutta hän purisi mieluummin kielensä poikki, kuin myöntäisi sen
jonkun kolmannen henkilön kuullen. Voimmehan kuitenkin käydä
siellä katsomassa. Minä selvitän sen itselleni ja ellen mitään
muuta voittaisi niin saanpa kuitenkin nauraa kunnollisesti heidän
kustannuksellaan. Tulkaa, niin lähdemme!"
Hän heitti päällysnutun selkäänsä sellaisella innolla, että minä
huomasin energiian seuranneen hänen edellistä tilaansa.
"Ottakaa hattu päähänne", sanoi hän.
"Haluatteko, että minä seuraan mukana?"
"Kyllä! ellei teillä satu olemaan muuta tekemistä."
Minuutti senjälkeen istuimme molemmat ajopelissä joka kulki täydellä
vauhdilla Brixton Road'ia kohden.
Oli synkkä, sumuinen aamu ja rakennusten päädyissä riippui likaisen
keltainen sumu, joka oli kuin heijastus allaolevasta likaisesta
kadusta. Seuralaiseni oli erinomaisen hyvällä tuulella ja puheli
koko ajan Cremona-viuluista ja Stradivarius- ja Amati-viulujen
eroituksesta. Minä sitävastoin olin vaiti, sillä ikävä ilma sekä
surullinen asiamme tekivät minut alakuloiseksi.
"Tepä ette näy tuhlaavan paljon ajatuksia juttuun, joka meillä on
käsillä", sanoin minä ja keskeytin hänen soitannollisen keskustelunsa.
"Minulla ei vielä ole mitään tosiasioita", sanoi hän. "On suuri
erehdys, jos rupeaa tekemään teoriioja, ennenkuin on saanut kaikki
tiedot. Se vaikuttaa epäedullisesti arvostelukykyyn."
"Kohta saatte tietonne," huomautin minä ja viittasin ulos; "tämä on
Brixton Road ja tuolla on talo, ellen erehdy."
"Niin näkyykin olevan! Pysäyttäkää, ajaja, pysäyttäkää!" Me olimme
vielä 100 metriä paikalta, mutta hän vaati itsepäisesti, että
astuisimme pois, ja me lopetimme matkan jalan.
Talo N:3 Lauriston Garden näytti synkältä ja runsasvaiheiselta. Se
oli yksi neljästä talosta, jotka olivat vähän matkaa poispäin itse
katulinjasta, kaksi niistä oli asuttua, toiset kaksi asumatonta.
Jälkimmäisissä oli kadullepäin kolme ikävää akkunariviä, jotka
olivat alastomat paitsi muutamia siellä täällä, joissa oli kirjoitus
"Vuokrataan." Pieni puutarha, jossa oli muutamia sairaloisia kasveja,
eroitti joka rakennuksen kadusta ja joka puutarhan läpi kulki kapea,
väriltään keltainen, nähtävästi savesta ja karkeasta hiekasta tehty
jalkakäytävä. Kaikki oli sateesta märkää ja liukasta, kun oli
satanut koko yön. Puutarhaa ympäröi kolme jalkaa paksu muuri, jonka
päällä oli puuaidotus, ja tätä muuria vastaan nojaten seisoi eräs
poliisikonstaapeli, jonka ympärillä seisoi joukko maleksijoita, jotka
kurkottivat kaulojaan ja vaivasivat silmiään siinä turhassa toivossa,
että näkisivät edes vilaukselta sitä, mitä sisällä tapahtui.
Minä olin luullut, että Sherlock Holmes heti rientäisi sisään
alkaakseen salaisuuden tutkimisen. Mutta tämä ei läheskään näyttänyt
olevan hänen aikomuksensa. Hän käveli edestakaisin katukäytävällä
näyttäen niin suruttomalta, että se, asiain tällä kannalla ollessa,
näytti minusta melkein teeskentelyltä; hän katseli maata, taivasta,
vastapäätä olevia taloja ja muuria. Päätettyään tutkistelunsa, meni
hän hitaasti polkua myöten eli ehkä paremmin pitkin ruohoreunaa
toisella laidalla, silmät maahan luotuina. Hän seisahtui kaksi
kertaa ja kerran näin hänen hymyilevän ja huudahtavan hiljaa
tyytyväisyydestä. Kosteassa savisessa maassa oli joukko jalanjälkiä,
mutta senjälkeen kuin poliisit ja muutkin olivat kävelleet siinä
edestakaisin, en voinut ymmärtää, mitä selvää ystäväni voi saada
niistä. Minä olin kuitenkin saanut niin tavattomia todisteita hänen
huomiokykynsä terävyydestä, että en suurestikaan epäillyt, ettei hän
kykenisi näkemään paljon sellaista, jota minä en huomannut.
Portilla tapasi meidät eräs pitkä, kalpea, pellavatukkainen mies,
joka riensi luoksemme muistikirja kädessä ja tervehti lämpimästi
ystävääni. "Oli hyvin ystävällisesti tehty, että tulitte tänne",
sanoi hän. "Minä olen jättänyt kaikki koskematta."
"Huomioonottamatta tätä", vastasi ystäväni ja osoitti katukäytävää.
"Vaikka tästä olisi kuletettu lauma puhvelihärkiä, niin ei se olisi
pahemmin tallattu. Te olette kaiketi itse tehneet huomioita, Gregson,
ennenkuin olette sallinut tämän."
"Minulla on ollut niin paljon tekemistä sisällä talossa", sanoi
salapoliisi vältellen. "Virkatoverini, Mr Lestrade, on myös täällä.
Minä luotin siihen, että hän tarkastaisi sen."
Holmes katsahti minuun ja kohotti halveksien kulmakarvojaan. "Kun
täällä jo on kaksi sellaista miestä kuin te ja Lestrade, niin ei
liene minulla paljoakaan selville otettavaa", sanoi hän.
Gregson hykersi itsetyytyväisenä käsiään. "Minä luulen, että me
olemme tehneet kaikki mitä voi tehdä", vastasi hän, "mutta tämä on
mutkikas juttu ja minä tiedän teidän pitävän sellaisesta."
"Tulitteko te ehkä tänne ajurilla?" kysyi Sherlock Holmes.
"En, sir."
"Eikä Lestradekaan?"
"Ei, sir."
"Menkäämme sitten katsomaan huonetta." Tämän epäjohdonmukaisen
huomautuksen jälkeen menimme sisälle taloon, Gregsonin kanssa, jonka
kasvonpiirteet osoittivat suurta hämmästystä.
Lyhyt, laudoitettu, tomuinen käytävä vei kyökkiin. Sieltä meni
kaksi ovea, toinen oikealle ja toinen vasemmalle. Toinen näistä oli
nähtävästi ollut sulettuna useita viikkoja. Toinen vei ruokasaliin,
jossa salaperäinen rikos oli tapahtunut. Holmes meni ensin sisälle ja
minä seurasin perässä sellaisen tunteen painostamana, jonka kuolema
aina vaikuttaa.
Se oli suuri nelikulmainen huone, joka näytti vieläkin suuremmalta
siksi, että se oli kalustamaton. Seiniä koristi huonot, loistavan
väriset seinäpaperit ja nämä olivat useista kohdin kosteuden
tahraamat ja siellä täällä riippui irtirevittyjä kaistaleita, jotka
jättivät keltaisen rappauksen paljaaksi. Vastapäätä ovea oli korea,
avonainen uuni, joka oli varustettu jäljitellystä marmorista tehdyllä
askeleella. Tämän nurkalla oli kiinnitettynä punaisen vahakynttilän
palanen. Ainoa akkuna, joka löytyi, oli niin likainen, että huoneessa
oli puolihämärä, joka teki kaikki likaisenharmaan näköiseksi, ja sitä
lisäsi vielä paksu tomukerros.
Kaikki nämä yksityisseikat huomasin vasta myöhemmin. Sillä hetkellä
kiinnitti minun huomiotani ainoastaan hirveä, liikkumaton olento,
joka makasi pitkänään lattialla ja tuijotti likaseen kattoon
ilmeettömin, avonaisin silmin. Se oli 43-44 vuotiaan, keskikokoisen,
leveäharteisen miehen ruumis, jolla oli kihara tukka ja sänkiparta.
Hän oli puettuna pitkään hännystakkiin ja hienoihin liiveihin,
vaaleisiin housuihin ja lumivalkeisiin kalvosimiin ja kaulukseen.
Hieno, harjattu silinterihattu seisoi vieressä lattialla. Hänen
kätensä olivat nyrkissä ja käsivartensa ylösnostetut ja jalat olivat
kiertyneet toistensa ympäri, aivan kuin hänen kuolinkamppauksensa
olisi ollut tuskallinen. Hänen jäykistyneet kasvonpiirteensä
osoittivat kauhua ja vihaa. Hänen ilkeät, hirveästi vääntyneet
kasvonsa, matala otsansa, tylppä nenänsä ja eteentyöntyvä alaleukansa
antoivat kuolleelle merkillisen, apinamaisen muodon, jota näköä vielä
lisäsi ruumiin luonnoton asento. Monta kertaa olen nähnyt kuoleman,
vaan milloinkaan se ei ole tuntunut niin kamalalta kuin tässä
pimeässä, kurjassa huoneessa Brixton Road'in varrella.
Ovella seisoi Lestrade, laihana ja notkeana kuin kärppä ja tervehti
meitä.
"Tämä juttu tulee kyllä herättämään huomiota, sir", huomautti hän.
"Se voittaa kaikki, joita olen ennen kokenut, enkä minä ole mikään
eilisen teiren poika."
"Siinä ei ole mitään johtolankaa", sanoi Gregson.
Sherlock Holmes lähestyi ruumista, polvistui sen viereen ja tutki
sitä tarkasti. "Oletteko varma siitä ettei löydy mitään haavoja?"
kysyi hän osoittaessaan useita veripilkkuja, jotka värjäsivät lattian.
"Täydellisesti!" huudahtivat molemmat salapoliisit.
"Siinä tapauksessa on veri tullut toisesta henkilöstä -- luultavasti
murhaajasta, jos nyt murha olisi tapahtunut. Tämä muistuttaa
tapahtumista van Jensen'in kuolemasta Utrecht'issa vuonna '34.
Muistatteko sen tapauksen, Gregson?"
"En, sir."
"Tutkistelkaa sitä sitten -- se teidän on tosiaankin tehtävä. Ei
mikään ole uutta auringon alla. Kaikki on tapahtunut kerran ennen."
Puhuessaan hän kopeloi nopeasti käsillään joka kohtaa, hän
tunnusteli, painoi, avasi nappeja ja tutki ja koko ajan oli hänen
silmissään sama hajamielinen ilme, jonka jo ennen olin havainnut.
Tutkiminen tapahtui niin nopeasti, että sitä tuskin voi aavistaa,
kuinka huolellisesti se kävi. Lopuksi hän haistoi kuolleen huulia ja
tarkasti sitten hänen kiiltonahkakenkiensä anturat.
"Oletteko siirtäneet häntä?" kysyi hän.
"Ei enempää kuin tarkastuksemme vaati."
"Nyt voitte viedä hänet ruumishuoneeseen", sanoi hän. "Enempää emme
tarvitse häntä."
Gregsonilla oli käsillä paarit ja neljä miestä. Ne tulivat hänen
käskystään sisälle ja veivät ruumiin pois. Kun he nostivat sen, niin
putosi eräs sormus lattialle ja vieri jonkun matkaa. Lestrade otti
sen ylös ja tuijotti hämmästyneenä siihen.
"Tässä leikissä on mukana joku nainenkin!" huudahti hän. "Tässä on
naisen vihkimäsormus."
Puhuessaan näytti hän sormuksen meille kämmeneltään. Me kokoonnuimme
kaikki hänen ympärilleen ja katselimme sitä. Ei ollut pienintäkään
epäilystä siitä, ettei tämä yksinkertainen kultasormus joskus ollut
koristanut morsiamen sormea.
"Tämä tekee asian sekavammaksi", sanoi Gregson. "Ja Jumala tietää,
että se jo ennaltaankin oli kyllin sekava."
"Oletteko varma, ettei se sen sijaan tee asiaa yksinkertaisemmaksi",
huomautti Holmes. "Ei se hyödytä mitään, että seisoo ja töllistelee
siihen. Mitä löysitte hänen taskuistaan?"
"Tässä on kaikki", sanoi Gregson ja osoitti sormellaan muutamia
esineitä, jotka olivat kasassa alimmalla rapun astimella.
"Kultakello n:o 97,163 Barrand'ilta Lontoosta. Painavat ja vankat,
kultaiset perät. Vapaa-muurarimerkillä varustettu kultasormus.
Kultainen rintaneula -- rubiinisilmäinen verikoiran pää.
Käyntikorttikirja venäläisestä nahasta, sisältäen korttia nimellä
Enoch J. Drebber, Cleveland, sopii E.J.D:hen alusvaatteissa. Kukkaro
puuttuu, mutta taskussa on 7 puntaa 13 shillingiä pieniä rahoja.
Taskupainos Boccaccio'n 'Decameronea' Joseph Stangerson'in nimi
kansilehdellä. Kaksi kirjettä -- toinen osoitettu E.J. Drebberille ja
toinen Joseph Stangersonille."
"Millä osoitteella?"
"American Exchange, Strand -- post -- restante. Molemmat ovat
Guionin höyrylaivayhtiöltä ja huomauttavat heidän höyrylaivojensa
lähtöajoista Liverpoolista. Arvattavasti aikoi onneton palata
New-York'iin."
"Oletteko kyselleet Stangersonia?"
"Sen tein heti, sir", sanoi Gregson. "Minä olen lähettänyt
ilmoituksen kaikkiin sanomalehtiin ja yksi miehistäni on mennyt
American Exchang'iin, mutta ei ole vielä palannut."
"Oletteko kirjoittanut Cleveland'iin?"
"Me sähkötimme aamulla."
"Miten kirjoititte sähkösanoman?"
"Me ilmoitimme yksinkertaisesti kaikki seikat ja sanoimme, että
olimme kiitolliset minkälaisista tiedoista hyvänsä, jotka voivat
meitä hyödyttää."
"Te ette pyytänyt tietoa mistään erityisestä kohdasta, jota piditte
tärkeänä!"
"Kysyin vaan Stangersonia."
"Eikö mitään muuta? Eikö ole mitään asiaa, josta tämä juttu voisi
riippua? Ettekö aijo sähköittää enempää?"
"Olen sanonut kaikki, joka minulla on sanottavaa," sanoi Gregson
loukatun näköisenä.
Sherlock Holmes naurahteli itsekseen ja aikoi juuri tehdä jonkun
huomautuksen, kun Lestrade, joka oli ollut sisällä huoneessa, sillä
aikaa kun tämä keskustelu tapahtui eteisessä, äkisti tuli ulos
hykertäen käsiään kehuskelevan ja itsetyytyväisen näköisenä.
"Mr Gregson", sanoi hän, "minä olen juuri tehnyt huomion, joka
varmaankin olisi jäänyt tekemättä, ellen minä olisi tutkinut seiniä
niin tarkoin."
Pienen miehen silmät loistivat, kuin hän puhui, ja hän oli nähtävästi
äärettömän ihastunut siitä, että oli voittanut yhden pisteen
virkaveljestään, vaikka hän koetti peittää sitä.
"Tulkaa mukaan", sanoi hän ja kääntyi takaisin huoneeseen, jonka ilma
tuntui käyneen puhtaammaksi, senjälkeen kun kamala vieras oli viety
pois. "Asettukaa nyt tähän!"
Hän sytytti tulitikun ja piti sitä lähellä seinää.
"Katsokaa tätä!" huudahti hän voitonriemuisena.
Olen jo huomauttanut, että seinäpaperi oli lähtenyt irti toisin
paikoin. Nurkasta oli suuri palanen pudonnut pois ja jättänyt
neliön keltaiseen rappaukseen. Tämän alan poikki oli kirjoitettu
veripunaisilla kirjaimilla yksi ainoa sana: