Päätelmäoppia.
Seuraavana päivänä tapasimme toisemme sopimuksen mukaan ja
tarkastimme asunnon Baker Streetillä n:o 221 B. Siihen kuului kaksi
mukavaa makuuhuonetta ja hauskasti kalustettu, suuri, valoisa
vierashuone, johon valo tuli kahdesta suuresta akkunasta. Huoneet
olivat joka tapauksessa niin hyvät, ja vuokra kahteen osaan jaettuna,
siksi kohtuullinen, että kauppa päätettiin heti, ja me otimme
huoneet haltuumme. Minä muutin tavarani sinne vielä samana iltana ja
seuraavana aamuna saapui Sherlock Holmes mukanaan useita laatikoita
ja kapsäkkejä. Kahtena ensi päivänä oli meillä kylliksi työtä
ottaessamme esille tavaroitamme ja sovitellessamme niitä paikoilleen.
Sen jälkeen alkoi tuntua kodikkaalta ja aloimme tottua uuteen
ympäristöömme.
Holmes oli henkilö, jonka kanssa ei ollut laisinkaan paha asua.
Hän oli tyyni luonteeltaan ja säännöllinen tavoiltaan. Ainoastaan
poikkeustapauksissa valvoi hän pitempään kuin klo 10 ja hän oli
aina syönyt aamiaisensa ja lähtenyt ulos, ennenkuin minä nousin
sängystäni. Toisinaan vietti hän päivänsä laboratooriossa, toisinaan
anatomiasaleissa ja joskus teki hän pitkiä kävelyjä, jotka näyttivät
vievän hänet kaupungin kurjimpiin osiin. Kun hän sattui työtuulelle,
niin oli hänen tarmonsa suunnaton; mutta toisinaan tapahtui
reaktsiooni ja silloin voi hän maata monta päivää vierashuoneen
sohvalla sanomatta sanaakaan, liikuttamatta yhtään lihasta. Näissä
tilaisuuksissa olin huomannut niin uneksivan ja hajamielisen ilmeen
hänen silmissään, että olisin voinut epäillä hänen käyttäneen
huumaavia aineita, ellei hänen kohtuullinen ja muutenkin kunnollinen
elämäntapansa olisi tehnyt sellaista epäluuloa mahdottomaksi.
Vähitellen alkoi hän herättää minussa yhä enemmän mielenkiintoa
ja uteliaisuuteni oppia tuntemaan hänen ammattinsa, kasvoi. Hänen
persoonansa ja ulkonäkönsä olivat sellaiset, että niiden täytyi
pistää satunnaisenkin tarkkaajan silmään. Hän oli hiukan yli 6 jalkaa
pitkä ja äärettömän laihuutensa tähden näytti hän vielä pitemmältä.
Silmät olivat terävät ja läpitunkevat paitsi silloin, kun hän sattui
olemaan sellaisessa tylsässä tilassa, josta jo mainitsin; hänen
ohut kotkannenänsä antoi hänen kasvoilleen valppaan ja päättäväisen
ilmeen. Sormissa oli aina muste- ja kemikaaliotäpliä, vaan hänen
kätensä oli kuitenkin erittäin kevyt, jota olin tilaisuudessa
näkemään usein, kun hän puuhaili helposti särkyvien kemiallisten
koneidensa kanssa.
Lukija pitää minua luultavasti kauhean hätiköivänä ihmisenä, kun
tunnustan, miten tämä mies ärsytti uteliaisuuttani ja kuinka usein
minä koetin särkeä sen hiljaisuuden, jota hän noudatti, mikäli
se koski häntä itseään. Heikko terveyteni kielsi minut menemästä
ulos, ellei ilma ollut erikoisen kaunis, eikä minulla ollut
keitään ystäviä, jotka olisivat käyneet luonani keskeyttääkseen
yksitoikkoisuutta jokapäiväisessä elämässäni. Siitä syystä olin
iloinen siitä salaperäisyydestä, joka verhosi huonetoverini, ja
käytin paljon aikaa nähdäkseni verhon lävitse.
Hän ei opiskellut lääketiedettä. Hän oli itse, vastaukseksi
kysymykseeni myöntänyt Stamfordin käsityksen oikeaksi. Eikä hän
myöskään ollut päättänyt mitään opintoja, jotka olisivat oikeuttaneet
hänet pääsemään tieteelliseen maailmaan. Kuitenkin harjoitti
hän eräänlaisia opintoja ihmeellisellä innolla ja muutamissa
kummallisissa asioissa olivat hänen tietonsa niin äärettömän
täydelliset, että se ihmetytti. Ei kukaan ihminen tekisi niin paljon
työtä hankkiakseen niin tarkkoja tietoja, ellei hänellä ole jotakin
määrättyä päämäärää.
Toisissa asioissa taas oli hänen tietämättömyytensä hämmästyttävä.
Hänellä ei tuntunut olevan minkäänlaista tietoa nykyajan
kirjallisuudesta, filosofiasta ja politiikasta. Kun minä käytän
Thomas Carlylen sanoja, kysyi hän perin yksinkertaisen näköisenä,
kuka Thomas Carlyle oli ja mitä hän on tehnyt. Hämmästykseni tuli
kuitenkin äärimmilleen, kun sain sattumalta tietää ettei hänellä
ollut aavistustakaan aurinkokuntamme kokoonpanosta, Copernicuksen
laista. Se, että yhdeksännellätoista vuosisadalla vielä löytyi
sivistynyt ihminen, joka ei tiennyt, että maa kiertää auringon
ympäri, oli niin hämmästyttävä tosiasia että sitä tuskin voi uskoa.
"Te näytätte hämmästyneeltä", sanoi hän hymyillen, kun hän huomasi
miten ihmeissäni minä olin. "Nyt, kun olen saanut sen tietooni,
koetan unohtaa sen."
"Unohtaa!"
"Minun mielestäni", jatkoi hän, "ovat ihmisen aivot alunpitäen
niinkuin tyhjä ullakkokamari, joka hänen itsensä on kalustettava.
Houkkio kokoaa kaikenlaista roskaa, jota hän löytää, niin että
lopuksi ne tiedot, joista hänellä voisi olla hyötyä, häviävät
tai parhaassa tapauksessa sekaantuvat niin toisiin, että hänen
on vaikea saada niitä esille tarvittaessa. Taitava käsityöläinen
pitää sitävastoin hyvin tarkalla sitä, mitä hän kokoaa aivoihinsa.
Hän ei hanki mitään muita työkaluja kuin ne, jotka voivat työssä
olla hyödyksi, mutta näitä hänellä onkin suuri varasto ja kaikki
täydellisessä järjestyksessä. Se on erehdys, että tällä pienellä
huoneella olisi niin venyvät seinät, että niitä voisi venyttää
äärettömiin. Olkaa varma siitä, että kerran tulee joka ihmiselle
aika, jolloin jokainen uusi tieto työntää yhden vanhan pois tieltään.
Sitävarten on suuriarvoista se, ettei hanki itselleen tarpeettomia
tietoja, jotka työntävät tieltään hyödylliset."
"Mutta aurinkosysteemi", muistutin minä.
"Mitä hittoa se minuun koskee?" keskeytti hän kärsimättömästi.
"Te sanotte, että me kuljemme auringon ympäri! Jos me sensijaan
kiertäisimme kuuta, niin ei se tekisi pienintäkään muutosta minuun
eikä minun työhöni."
Minä olin aivan kysymäisilläni, mikä hänen työnsä oli, vaan hänen
käytöksessään oli jotakin, joka näytti, ettei sellainen kysymys ollut
tervetullut. Minä tuumiskelin keskusteluamme ja koetin vetää siitä
johtopäätöksiä. Hän ei sanojensa mukaan, halunnut hankkia muita
tietoja kuin sellaisia, jotka hänelle olivat hyödyksi ammatissaan.
Siis olivat kaikki hänen tietonsa yhteydessä hänen ammattinsa kanssa.
Luettelin ajatuksissani kaikki ne erilaiset aineet, jotka hän oli
näyttänyt tuntevansa erikoisen hyvin. Otinpa vielä lyijykynän ja
kirjoitin ne muistiin. Saatuani kyhäyksen valmiiksi en voinut olla
nauramatta sille. Se oli tämän näköinen.
_Sherlock Holmes'in tiedot:_
1. Kirjallisuudesta ... ei tiedä mitään.
2. Filosofiiasta ... ei tiedä mitään.
3. Tähtitieteestä ... ei tiedä mitään.
4. Politiikasta ... tietää hiukan.
5. Kasvitieteestä ... tiedot vaihtelevat. Tuntee hyvin Belladonnan,
opiumin ja myrkyt yleensä. Aivan tietämätön käytännöllisestä
puutarhanhoidosta.
6. Geologiiassa ... tiedot käytännölliset, vaan rajoitetut. Voi
silmänräpäyksessä eroittaa eri maalajit toisistaan. On kävelyjeni
jälkeen osoittanut likapilkkuja housuissani ja on tarkastettuaan
niiden väriä ja kokoomusta voinut sanoa, mistä Lontoon osasta
ne ovat kotoisin.
7. Kemiassa ... tiedot perinpohjaiset.
8. Anatomiassa ... tiedot tarkat mutta järjestelmättömät.
9. Sensatsioonikirjallisuudessa ... tiedot suunnattomat. Tuntee
jokaisen yksityiskohdan jokaisessa rikoksessa, joka on tehty
vuosisadan alusta lukien.
10. Soittaa mainiosti viulua.
11. On mainio nyrkkitaistelija ja miekkailija sekä sapelilla
että floretilla.
12. Tuntee hyvin ja käytännöllisesti Englannin lain.
Kun olin joutunut näin pitkälle, niin heitin epätoivoisena luettelon
tuleen. "Jospa vaan voisin ymmärtää hänen aikomuksensa ja huomata
jonkun ammatin, jossa nämä tiedot välttämättömästi tarvitaan," sanoin
itsekseni, "mutta sitä ei kannata koettaakaan."
Aikaisemmin olen maininnut hänen viulunsoitto-taidostaan. Se oli
ihmeellinen, mutta yhtä merkillinen kuin hänen muutkin tietonsa.
Tiesin kyllä, että hän osasi soittaa useita kappaleita, jopa
vaikeitakin, sillä hän oli minun pyynnöstäni soittanut Mendelsohnin
Lieder ja toisia mielikappaleitani. Saadessaan olla rauhassa soitti
hän harvoin mitään tunnettua säveltä. Illoin oli hänellä tapana
istuutua nojatuoliinsa, sulkea silmänsä ja hangata huolimattomasti
kieliä; viulu oli poikittain polvilla. Toisinaan olivat äänet
sointuvia ja synkkämielisiä. Usein ne olivat fantastisia ja iloisia.
Ne tulkitsivat epäilemättä niitä ajatuksia, jotka liikkuivat hänen
aivoissaan, mutta oliko soitto hänelle avuksi tai ainoastaan seuraus
oikusta, oli minun mahdoton sanoa. Ehkä olisin vastustellut näitä
hermostuttavia sooloja, ellei hän aina lopuksi olisi soittanut useita
lempilaulujani ikäänkuin palkitakseen kärsivällisyyttäni.
Ensimäisellä viikolla ei meidän luonamme käynyt ketään ja minä
aloin arvella, että toverini oli yhtä ilman ystäviä kuin minäkin.
Vähitellen huomasin kuitenkin, että hänellä oli tuttavia mitä
erilaisimmissa kansanluokissa. Eräs pieni, kalpea, tummanverinen
mies, joka esitettiin minulle nimellä Mr Lestrade, kävi luonamme
kolme, neljä kertaa yhdellä ainoalla viikolla. Eräänä aamuna tuli
eräs nuori, hienosti puettu tyttö ja viipyi puoli tuntia tai ehkä
enemmänkin. Saman päivän iltapuolella tuli eräs harmaahapsinen,
kuluneessa puvussa oleva mies, joka näytti juutalaiselta
kulkukauppiaalta ja oli erittäin kiihtynyt ja hänen seurassaan oli
vanha akka, jolla oli jalassa rikkonaiset pieksut. Toisella kertaa
keskusteli eräs harmaapäinen, vanha herra Holmes'in kanssa ja eräänä
päivänä kävi hänen luonaan eräs rautatienkonduktööri virkapuvussaan.
Kun joku näistä eriskummaisista olennoista saapui, niin pyysi
Sherlock Holmes saada käyttää vierashuonetta ja minä vetäydyin
makuuhuoneeseeni. Hän pyysi aina anteeksi sitä, että vaivasi minua.
"Minun on pakko käyttää tätä huonetta konttoorinani", sanoi hän,
"ja nämä ihmiset ovat minun liiketuttaviani." Nyt minulla taas oli
tilaisuus kysyä häneltä suoraan, mutta taas esti hienotunteisuuteni
minut siitä. Minä luulin silloin, että hänellä oli vahvat syyt olla
sanomatta sitä, mutta hän karkotti pian epäluulot siten, että alkoi
itse puhua asiasta.
Minulla on hyvät syyt pitää mielessäni 4:s p. Maaliskuuta, kun nousin
ylös tavallista varemmin ja näin, ettei Sherlock Holmes vielä ollut
lopettanut aamiaistaan. Emäntämme oli niin tottunut minun myöhäisiin
tapoihini, ettei minua varten vielä oltu katettu, ja kahvini ei
vielä ollut keitetty. Ihmisen tolkuttomassa oikullisuudessa soitin
kiivaasti kelloa ja huomautin lyhyesti olevani valmis. Sitten sain
käsiini erään aikakauskirjan pöydältä ja koetin kuluttaa aikaani
lukemalla, silläaikaa kun Holmes hiljaisuudessa söi käristettyä
leipäänsä. Erään artikkelin päällekirjoitus oli lyijykynällä
merkitty ja minä luin sen tietysti. Sen vähän liian mahtava
päällekirjoitus oli "Elämän kirja" ja se koetti osoittaa kuinka
paljon havaintokykyinen ihminen voi oppia tutkimalla tarkasti ja
järjestelmällisesti kaikkea, mikä sattuu hänen tielleen. Minun
mielestäni oli sisällys merkillinen sekoitus teräväjärkisyydestä
ja mahdottomuuksista. Tekijä sanoi kykenevänsä lukemaan jonkun
henkilön sisimmätkin ajatukset hetkellisestä kasvojenilmeestä,
lihasnytkäyksestä tai silmänluonnista. Hänen käsityksensä mukaan
olisi teeskentely mahdotonta sellaisen henkilön näkyvissä, joka on
oppinut tekemään huomioita, analyseeraamaan. Hänen johtopäätöksensä
olivat aivan yhtä kieltämättömät kuin Euklideen väitökset.
Perehtymättömille olivat nämä lopputulokset niin ihmetyttäviä, että
he varmaan pitäisivät häntä noitana, kunnes olisivat oppineet tavan,
jota hän käytti saavuttaakseen sellaiset.
"Vesipisarasta", sanoi tekijä, "voisi loogikko todistaa Atlannin
valtameren tahi Niagaran olemassaolon mahdollisuuden, vaikkakaan
hän ei milloinkaan olisi kuullut eikä nähnyt kumpaistakaan. Samaten
on elämä pitkä ketju, jonka laadun tuntee, niinpiankuin on saanut
selville yhdenkin nivelen. Niinkuin kaikki toisetkin tieteet voi opin
johtopäätöksien tekemiseen ja analyseeraamiseen saavuttaa ainoastaan
opiskelemalla kauvan ja kärsivällisyydellä, mutta elämä on niin
lyhyt, ettei ainoakaan kuolevainen voi saavuttaa täydellisyyttä
siinä. Ennenkuin voi yrittääkään selvittää ihmisen moraalisia
ja henkisiä ominaisuuksia, täytyy alottaa ratkaisemalla enemmän
alustavia tehtäviä. Koettakaa esim. tavatessanne joku henkilö saada
selvä hänen historiastaan ja hänen käsityöstään tai ammatistaan.
Vaikka semmoinen harjoitus tuntuu lapselliselta, niin teroittaa se
kuitenkin huomiokykyä ja opettaa, mikä on otettava huomioon. Miehen
kynnet, hänen takinhihansa, saappaansa, housunsa, hänen peukalonsa
ja etusormensa kovuus, hänen kasvojensa ilme, hänen kalvosimensa,
jokainen näistä osoittaa selvästi miehen ammatin. On käsittämätöntä,
etteivät kaikki nämä yhdessä voisi antaa valppaalle tarkkaajalle
jotakin tietoa."
"Sellaisia tyhmyyksiä", huudahdin minä heittäen lehden pöydälle. "En
milloinkaan elämässäni ole lukenut sellaista roskaa."
"Mitä se on?" kysyi Holmes.
"Tämä artikkeli", sanoin minä ja osoitin sitä munalusikallani
istuutuessani syömään aamiaistani. "Ymmärrän että te olette lukenut
sen, koska olette alleviivannut sen. Myönnän kuitenkin, että se
on koko hyvin kirjoitettu. Se on luultavasti joku erakko, joka
on keksinyt nämä merkilliset väitökset kotona työhuoneessaan.
Toivon että voisin viedä hänet istumaan kolmannen luokan vaunuun
maanalaisella rautatiellä ja pakottaa hänet ilmoittamaan kaikkien
matkatoveriensa ammatit. Tahtoisin lyödä vetoa 1,000 yhtä vastaan
siitä, että hän epäonnistuu."
"Ja te menettäisitte rahanne", huomautti Holmes tyynesti. "Tämä
artikkeli on minun itseni kirjoittama."
"Teidän!?"
"Niin! minulla on jonkunverran taipumuksia huomioiden ja
johtopäätösten tekemiseen. Ne teoriiat, joista olen maininnut tuossa
ja joita te pidätte niin mahdottomina, ovat itse asiassa hyvin
käytännöllisiä -- niin, vieläpä niin käytännöllisiä, että minun
jokapäiväinen leipäni on niistä riippuvainen."
"Ja miten?" kysyin minä tahtomattani.
"Niin, minun ammattini on merkillinen. Luulen olevani ainoa
alallani. Minä olen neuvotteleva salapoliisi, jos ymmärrätte mitä
sillä tarkoitetaan. Täällä Lontoossa on suuret joukot virallisia ja
yksityisiä salapoliisiliikkeitä. Kun eivät ne voi tehdä mitään, niin
tulevat he minun luokseni ja minä opastan heidät oikeille jälille.
He ilmoittavat minulle kaikki yksityisseikat ja siitä syystä, että
yleensä tunnen rikoksia, olen tavallisesti tilaisuudessa auttamaan.
Kaikki rikokset muistuttavat toisiaan enemmän tai vähemmän ja, jos
tuntee hyvin yksityiskohdat tuhannesta, niin olisi merkillistä,
ellei kykenisi selvittämään tuhatensimäistä. Lestrade on kuuluisa
salapoliisi. Hän sotkeutui eräässä väärennysjutussa ja kävi hän juuri
sentähden täällä."
"Entä ne kaikki muut?"
"Useimmat tulevat yksityisissä asioissa. Ne ovat kaikki väkeä,
jotka ovat joutuneet johonkin pulaan ja tarvitsevat apua. Minä
kuuntelen, mitä heillä on kerrottavaa; he kuuntelevat mitä minulla on
muistuttamista, ja minä pistän palkkion taskuuni".
"Tarkoitatteko," sanoin minä, "että te jättämättä huoneitanne
kykenette selvittämään jutun, jota toiset ihmiset eivät voi ymmärtää,
vaikka he itse ovat nähneet kaikki yksityisseikat."
"Aivan. Minä luulottelen sen olevan niin. Joskus sattuu jotakin
mutkikkaampaa. Siinä tapauksessa täytyy minun lähteä ulos nähdäkseni
omin silmin. Nähkääs, minulla on joukko erikoistietoja, joita
käytän näissä tehtävissä ja jotka helpottavat asiaa koko joukon.
Ne johtopäätös-säännöt, joista kirjoitin tuossa artikkelissa, joka
herätti teissä suuttumusta, ovat minulle arvaamattoman hyödylliset.
Huomioiden tekeminen on painunut veriini. Kun ensi kertaa kohtasimme
toisemme, tunnuitte hämmästyneen kun minä sanoin teidän tulleen
Afghanistanista."
"Joku oli epäilemättä kertonut siitä."
"Ei suinkaan. Minä 'tiesin', että te olitte tullut Afghanistanista.
Tavan mukaan menivät ajatukset niin nopeasti aivojeni läpi, että
tulin tähän tulokseen niin, että tuskin tiesin, miten se oli
tapahtunut. Loppupäätösten järjestys oli suunnilleen seuraava:
'Tässä on herra, joka näyttää lääkäriltä ja samalla sotilaalta.
Selvästi siis rykmentinlääkäri. Hänen on täytynyt hiljakkoin palata
troopillisesta ilmanalasta, sillä hänen kasvonsa ovat ruskeat, mutta
tämä ei ole niiden luonnollinen väri sillä ranteet ovat valkeat.
Hänen riutuneista kasvoistaan näkyy, että hän on ollut vaikeasti
sairaana. Hänen vasen käsivartensa on loukkaantunut, sillä hän pitää
sitä kankeasti ja luonnottomasti. Missä kuumassa vyöhykkeessä on
englantilainen rykmentinlääkäri kokenut sellaisia vaivoja ja saanut
haavan käsivarteensa? Tietysti Afghanistanissa.' Kaikki tämä ei vienyt
pitempää aikaa kuin sekunnin. Minä huomautin, että olitte tullut
Afghanistanista, ja te hämmästyitte."
"Nyt kun olette selvittänyt sen, näyttää se perin helpolta," sanoin
minä hymyillen. "Te muistutatte Edgar Allan Poe'n Dupin'ia. Minä
luulin aina, että semmoisia henkilöitä löytyi ainoastaan romaaneissa."
Sherlock Holmes nousi ja sytytti piippunsa. "Te luulette kaiketi
sanovanne minulle kohteliaisuuden verratessanne minua Dupin'iin",
huomautti hän. "Minun käsitykseni mukaan oli Dupin jotenkin
vähäpätöinen henkilö. Tuo temppu keskeyttää ystävän ajatukset
neljännestunnin hiljaisuuden jälkeen tuntuu todellakin jotenkin
viekkaalta. Hänellä oli kyllä analyyttistä taipumusta, mutta hän on
kaukana sellaisesta, ilmiöstä, kuin Poe luuli."
"Oletteko lukenut Gaboriaun kirjoja?" kysyin minä. "Onko Lecoq teidän
käsityksenne mukaan hyvä salapoliisi?"
Sherlock Holmes puhisi vihaisesti. "Lecoq oli oikea hutilus", sanoi
hän kärsimättömästi. "Hänellä oli ainoastaan yksi hyvä ominaisuus
ja se oli hänen tarmonsa. Se kirja teki minut oikein kipeäksi. Koko
juttu oli vaan se, että piti identtifieerata eräs vanki. Minä olisin
tehnyt sen 24:ssä tunnissa. Lecoq tarvitsi kuusi kuukautta. Kirjaa
voisi käyttää, osoittamaan salapoliiseille, mitä heidän tulee jättää
tekemättä."
Minua harmitti, että kahta henkilöä, joiden luonteita olin niin
paljon ihaillut, kohdeltiin niin välinpitämättömästi. Minä menin
akkunaan ja katselin kadulle. "Hän on ehkä lahjakas", sanoin minä
itsekseni, "mutta hän on myöskin hyvin itserakas".
"Nykyään ei esiinny yhtään rikosta eikä rikollista", sanoi hän
riitaisasti. "Mitä hyödyttää se, että on järkeä meidän ammattiimme.
Tunnen itsessäni, että minussa on jotakin, joka voisi tehdä
nimeni kuuluisaksi. Ei ole ketään eikä ole ollut ketään, joka
olisi käyttänyt niin paljon opintoja ja niin paljon luontaista
lahjakkaisuutta rikoksien paljastamiseen, kuin minä. Mutta
minkälainen on lopputulos? Ei ole paljastettavia rikoksia, tai
parhaassa tapauksessa ovat ne niin kömpelösti tehtyjä ja syyt niin
läpinäkyvät, että ne voi ymmärtää vaikka Scotland Yardin salapoliisi".
Koska minä vielä olin kiukuissani hänen kehuskelevasta puheestaan,
katsoin parhaaksi vaihtaa puheen aihetta.
"Ihmettelenpä, mitä tuo mies hakee", sanoin minä ja osoitin
sormellani erästä yksinkertaisesti puettua henkilöä, joka kulki
hiljalleen katua myöten toisella katukäytävällä ja tarkasteli talojen
numeroita.
"Tarkoitatteko tuota eroitettua laivastokersanttia", sanoi Holmes.
"Kehumista ja lörpötystä", arvelin itsekseni. "Hän tietää, etten voi
koetella hänen arvaustaan".
Tämä ajatus oli tuskin lähtenyt aivoistani, kun mies huomasi numeron
porttimme päällä ja kiiruhti poikki kadun. Me kuulimme lujan
koputuksen, bassoäänen ja raskaita askelia, jotka tulivat ylös
rappuja.
"Mr Sherlock Holmes'ille", sanoi hän astuessaan sisään huoneeseen ja
antoi hänelle sinisen kirjeen.
Nytpä oli tilaisuus nolata hänet. Hän ei tullut ajatelleeksi että
mies tulisi sisälle, kun hän lausui arvelunsa.
"Sanokaa ystäväni", sanoin minä niin ystävällisesti kuin mahdollista,
"mikä teidän ammattinne on?"
"Kaupunginlähetti, sir", sanoi hän jurosti. "Virkapuku on
korjattavana."
"Ja mikä te olette ollut?" pitkitin minä katsahtaen pilkallisesti
toveriini.
"Kersantti kunink. laivastossa. Eikö vastausta? Hyvä on sir."
Hän otti asentoaskeleet, teki kunniaa ja meni.