Mr Sherlock Holmes.
Vuonna 1878 suoritin lääketieteen tohtorin tutkinnon Lontoon
yliopistossa ja menin Netley'hin suorittaakseni sotilaslääkäreiksi
aikovilta vaaditun kurssin. Päätettyäni opintoni siellä sain toisen
rykmentinlääkärin paikan 5:nessä Northumberlandin rykmentissä.
Rykmentti oli silloin Intiassa ja, ennenkuin minä ehdin sinne, oli
toinen Afghanilainen sota alkanut. Bombay'hin saapuessani sain
kuulla, että minun rykmenttini jo oli kulkenut vuorensolien läpi ja
oli jo kaukana vihollisen maassa. Minä ja joukko toisia upseereita,
jotka olivat samassa asemassa, seurasimme joukkojen jälessä ja
onnistuimmekin pääsemään Candahar'iin, jossa löysin rykmenttini ja
rupesin heti palvelukseen.
Sotaretki tuotti monelle sekä kunniaa että virkaylennyksiä, mutta
minulle ainoastaan onnettomuutta ja kurjuutta. Minut siirrettiin
omasta rykmentistäni Berkshir'in rykmenttiin, jossa palvelin
Maiwand'in verisessä taistelussa. Minun olkapäähäni sattui
Jezail-luoti, joka muserti luun ja kosketti solisluusuonta. Ellei
ordonnanssini Murray olisi osoittanut sellaista uskollisuutta ja
miehuutta, niin olisin varmaan joutunut verenhimoisten vihollisten
käsiin; hän heitti minut poikkipuolin erään kuormahevosen selkään
ja hänen onnistui kulettaa minut varmaan paikkaan englantilaisen
rintaman taakse.
Perin laihtuneena ja kärsimieni tuskien ja vaivojen heikontamana
muutettiin minut ja osa toisista haavoittuneista Peshawur'in
kelvottomaan sairaalaan. Siellä aloin toipua ja olin jo siksi
parantunut, että voin kävellä ympäri sairassalia ja vieläpä istua
kuistikolla auringonpaisteessa, kun sain suolitulehduksen. Henkeni
oli useita kuukausia vaarassa, ja kun vihdoinkin jälleen tulin
tajuihini ja aloin parantua, niin olin niin heikko ja riutunut, että
lääkärit päättivät, päivääkään menettämättä, lähettää minut kotiin
Englantiin. Niinmuodoin lähetettiin minut kuljetuslaivalla Orontes ja
nousin maihin kuukauden kuluttua Portsmouthin satamassa. Terveyteni
oli tykkänään pilalla, mutta isällinen hallitus salli minun käyttää
seuraavat yhdeksän kuukautta parantaakseni.
Englannissa ei minulla ollut ystäviä eikä sukulaisia, joten olin
vapaa kuin lintu -- tai ainakin niin vapaa, kuin ihminen 11 1/2
shillingin päiväpalkalla voi olla. Kun olosuhteet olivat sellaiset
niin jouduin tietysti Lontooseen, siihen suureen likaviemäriin, joka
vastustamattomasti vetää puoleensa kaikki maan tyhjäntoimittajat.
Jonkun aikaa asuin eräässä yksityisessä hotellissa Strand'illa
viettäen sietämätöntä elämää ja jakelin rahojani anteliaammin kuin
varani sallivat. Ei kestänytkään kaukaa, ennenkuin asiani joutuivat
niin pelottavalle kannalle, että huomasin olevani pakotettu lähtemään
pääkaupungista kaivautuakseni johonkin paikkaan maaseudulla tai
ainakin täydellisesti muuttamaan elintapaani. Valitsin jälkimäisen ja
päätin lähteä hotellista muuttaakseni johonkin vaatimattomampaan ja
halvempaan paikkaan.
Samana päivänä, kuin olin tehnyt tämän päätöksen ja seisoin
Criterian Barin luona, löi joku minua olkapäälle, ja kääntyessäni
ympäri, näin nuoren Stamford'in, joka ennen oli ollut apulaisenani
sairashuoneella. Kun ihminen on yksinään, niinkuin minä, on
todellakin hauskaa nähdä tutut kasvot rajattomassa Lontoossa.
Stamford ja minä emme milloinkaan olleet olleet erittäin läheisiä,
vaan nyt tervehdin häntä innostuneesti ja myöskin hän tuntui olevan
ihastunut saadessaan nähdä minut. Iloissani pyysin hänet aamiaiselle
Holborn Restaurantiin ja me lähdimme sinne ajurilla.
"Mitä ihmeitä te olette tehnyt, Watson?" kysyi hän peittämättömällä
kummastuksella, kieriessämme Lontoon vilkasliikkeisiä katuja myöten.
"Olettehan kapea kuin humalaseiväs ja ruskea kuin intiaani."
Kerroin lyhyesti seikkailuni ja ehdin juuri lopettaa kun saavuimme
määräpaikkaamme.
"Miesraukka", sanoi hän kuultuaan kertomuksen onnettomuuksistani.
"Mihin aijotte nyt ryhtyä?"
"Haen asuntoa", vastasin minä. "Koettelen ratkaista sitä probleemia,
josko on mahdollista saada hauskoja huoneita kohtalaisesta hinnasta."
"Sepä oli ihmeellinen yhteensattumus", huomautti seuralaiseni. "Te
olette jo toinen, joka tänä päivänä sanoo minulle samat sanat."
"Kuka oli ensimäinen?" kysyin minä.
"Eräs tuttavani, joka työskentelee sairashuoneen laboratooriossa. Hän
valitteli aamulla sitä, ettei ole tavannut ketään, joka olisi halukas
asumaan yhdessä hänen kanssaan muutamissa hauskoissa huoneissa; hän
lienee löytänyt sellaiset, mutta ne olivat liian kalliit hänelle
yksinään".
"No turkanen", huudahdin minä, "jos hän todellakin haluaa
asuntotoveria, niin olen minä oikea mies. Minäkin asun mieluummin
jonkun kanssa kuin yksinäni".
Stamford katsahti hiukan merkillisesti minuun. "Te ette vielä tunne
Sherlock Holmes'ia", sanoi hän, "on mahdollista, ettette viihtyisi
hänen seurassaan joka päivä".
"Kuinka niin? Mitä muistuttamista teillä on häntä vastaan?"
"Oh! Enhän minä sanokkaan, että häntä vastaan olisi muistuttamista.
Hänellä on muutamia omituisia aatteita -- -- hän on intoilija
muutamissa tieteenhaaroissa. Sen mukaan minkä minä tunnen häntä, on
hän kelpo mies."
"Hän opiskelee kaiketi lääketiedettä?" sanoin minä.
"Ei! Minulla ei ole aavistustakaan siitä, miksi hän aikoo. Luulen,
että hän tuntee hyvin anatomiian ja on taitava kemisti; en ole
milloinkaan kuullut hänen käyneen lääketieteen luennoilla. Hänen
opintonsa ovat kerrassaan tarkoituksettomia ja epäsäännöllisiä, mutta
hän on koonnut joukon tietoja, jotka ihmetyttäisivät professoriakin."
"Ettekö milloinkaan ole kysynyt häneltä, miksikä hän aikoo?" kysyin
minä.
"En! Hän ei ole sellainen mies, joka antaa urkkia itseltään, vaikka
hän toisinaan on hyvinkin puhelias, kun sattuu sille tuulelle."
"Minä tahtoisin päästä tuttavuuteen hänen kanssaan", sanoin minä.
"Jos minun pitää asua yhdessä jonkun kanssa, niin valitsen mieluummin
henkilön, jolla on taipumusta opiskeluun ja joka on hiljainen
tavoiltaan. En ole vielä kylliksi vahva kärsimään melua ja hälinää.
Afghanistan'issa sain niin kyllältäni kummastakin, että siitä riittää
koko elinajakseni. Missä voin tavata ystävänne?"
"Hän on luultavasti laboratooriossa," toisti Stamford. "Hän joko
karttaa sitä viikkokausia, tahi myös tekee työtä siellä aamusta
iltaan. Jos teitä haluttaa, niin ajamme sinne aamiaisen jälkeen?"
"Hyvin mielelläni!" vastasin minä ja keskustelu siirtyi sitten
toisiin asioihin.
Tiellä sairashuoneelle antoi Stamford minulle koko joukon tietoja
henkilöstä, jonka kanssa aijoin ruveta yhdessä asumaan.
"Ei ole minun syyni, ellette viihdy yhdessä," sanoi hän. "Minä
olen ollut yksissä hänen kanssaan ainoastaan silloin tällöin
laboratooriossa. Te ehdotitte itse asian ja minä en voi sille mitään."
"Ellemme me sovi, niin onhan helppo erota," vastasin minä. "Minusta
tuntuu siltä, Stamford", sanoin minä katsoen tarkasti häntä, "kuin
teillä olisi joku erikoinen syy, jonka vuoksi haluatte päästä eroon
koko asiasta. Onko hän häijyluontoinen, tai mikä sitten on? Puhukaa
suoraan!"
"Ei ole helppo selittää sitä, joka on selittämätöntä", vastasi hän
nauraen. "Holmes on liian tieteellinen ollakseen minun mieleiseni; se
lähenee kylmäverisyyttä. Voin kuvitella mielessäni, että hän voisi
antaa ystävälleen annoksen uusinta alkaloidia, ei ilkeydestä, vaan
ainoastaan tutkimisen halusta, saadakseen kunnollisesti selville
sen vaikutukset. Jotta kuitenkin tekisin hänelle oikein, niin
luulen, että hän itsekkin olisi valmis nauttimaan sitä. Hän haluaa
intohimoisesti kaikenlaista määrättyä ja tarkkaa oppia."
"Se on kyllä oikein."
"Vaan se voi mennä liiallisuuksiin. Kun se menee niin pitkälle,
että hän lyö kepillä raatoja anatomiasalissa, niin tuntuu se hiukan
hullulta."
"Lyö raatoja?"
"Niin! Saadakseen selville, tuleeko ruumiiseen mustelmia kuoleman
jälkeen. Minä olen itse nähnyt sen."
"Ja kuitenkin te sanotte, ettei hän opiskele lääketiedettä."
"Niin! Jumala ties, mihin tarkoitukseen hän käyttää oppiaan. Mutta
nyt olemme täällä ja saatte itse arvostella." Me käännyimme kapealle
kujalle ja ajoimme sisään pienestä sivuportista, joka vie erääseen
suuren sairashuoneen sivurakennuksista. Tämä oli minulle tunnettua
tietä enkä tarvinnut ketään, joka näytti tien, kun menimme ylös
kolkkoja kivirappuja ja kuljimme pitkää käytävää, jonka pitkissä,
valkeiksi kalkituissa seinissä oli tummanruskeat ovet. Lähellä toista
päätä oli matala, holvikattoinen käytävä, joka vei laboratoorioon.
Se oli suuri huone, jonka seiniä lukemattomat pullot peittivät.
Siellä täällä seisoi matalia leveitä pöytiä, jotka olivat retorttien,
koeputkien ja Bunsenin siniliekkisten lamppujen peitossa. Siellä
seisoi ainoastaan yksi mies, joka oli kumartunut erään pöydän yli
syventyneenä työhönsä. Kuullessaan meidän askeleemme kääntyi hän
ympäri ja huudahti ilosta. "Minä olen löytänyt sen! Olen löytänyt
sen", huudahti hän seuralaiselleni kiirehtien meitä kohden koeputki
käsissään. "Olen keksinyt reagenssin, jonka ainoastaan veri saostaa."
Jos hän olisi löytänyt kultakaivoksen, niin eivät hänen kasvonsa
olisi voineet osoittaa suurempaa ihastusta.
"D:r Watson, -- Mr Sherlock Holmes", sanoi Stamford esittäen minut.
"Miten voitte?" sanoi hän sydämmellisesti, samalla kun hän puristi
kättäni sellaisella voimalla, jota tuskin olisin luullut hänessä
olevan. "Näen, että olette ollut Afghanistanissa."
"Millä ihmeen tavalla te sen voitte tietää?" kysyin minä
hämmästyneenä.
"Sehän on yhdentekevää", sanoi hän naurahtaen. "Nyt on kysymys
veripisaroista. Te ymmärrätte epäilemättä keksintöni tärkeyden."
"Kemian kannalta kyllä", vastasin minä, "mutta käytännölliseltä..."
"Tuhat tulimmaista, sehän on käytännöllisin oikeuslääkeopillinen
keksintö, mitä useampaan vuoteen on tehty. Ettekö huomaa, että
se tuottaa meille pettämättömän tavan huomata veripilkut. Tulkaa
mukanani tänne!" Innoissaan tarttui hän takkiini ja veti minut sen
pöydän luo, jossa hän oli työskennellyt. "Hankkikaamme vähän tuoretta
verta", sanoi hän ja työnsi pitkän neulan sormeensa ja antoi veren
tippua kemialliseen pipettiin. "Katsokaa nyt. Minä kaadan nämä
muutamat veritipat yhteen litraan vettä. Uusi seos on aivan veden
näköistä. Veren suhde veteen ei voi olla suurempi kuin 1 yhteen
miljoonaan. Minä en kuitenkaan epäile, ettei luontaista reaktionia
tapahtuisi." Puhuessaan heitti hän muutamia valkeita kristalleja
veteen ja kaatoi sitten siihen muutamia pisaroita väritöntä nestettä.
Sisällys muuttui heti tumman mahognyn väriseksi ja astian pohjalle
laskeutui ruskea sakka.
"Ha! ha!" nauroi hän ja paukutti käsiänsä näyttäen iloiselta kuin
lapsi, joka on saanut uuden lelun.
"Se näyttää olevan jotenkin merkillinen koe", huomautin minä.
"Erittäin mainio! Vanha guaiacu-koe oli kömpelö ja epävarma. Samaten
on myös verihiukkasten mikroskooppinen tutkiminen. Jos pilkut ovat
vain muutamankin tunnin vanhoja, niin on viimemainittu arvoton. Tämä
sitävastoin tuntuu olevan yhtä varma, jos pilkut ovat tuoreet tai
vanhat. Jos tämä olisi ennen keksitty, niin olisivat sadat ihmiset,
jotka nyt kävelevät vapaina saaneet sovittaa rikoksensa jo kauvan
sitten."
"Todellakin", mutisin minä.
"Tähän juuri rikosasiat aina seisahtuvat. Mies on esim.
epäilyksenalainen murhasta, kuukausia teon tapahduttua. Hänen
päällys- ja alusvaatteensa tutkitaan ja niissä on ruskeita pilkkuja.
Ovatko nämä nyt likaa tai verta -- tai ruostetta tai hedelmäpilkkuja
-- tai mitä ne ovat? Tämä on kysymys, joka on saattanut monen
asiantuntijan pulaan, ja minkätähden? Sentähden, ettei ole ollut
mitään varmaa koetta. Kun nyt sitävastoin olemme saaneet Sherlock
Holmes-kokeen, käy se helposti päinsä."
Hänen silmänsä loistivat, kun hän puhui, ja hän laski käden
sydämelleen kumartaen niinkuin käsiään taputtavalle yleisölle, jonka
hänen mielikuvituksensa loihti esille.
"Teitä täytyy onnitella," sanoin minä jotenkin hämmästyneenä hänen
ihastuksestaan.
"Ajatelkaa Bishoff-asiaa viime vuonna Frankfurtissa. Hänet olisi
varmaan hirtetty jos tämä koe olisi ollut tunnettu. Samaten olisi
käynyt Mason'in Bradfordissa ja kuuluisan Müllerin ja Lefevren
Montpellierissä ja Samson'in New-Orleans'issa. Voisin luetella
kymmenittäin juttuja, joissa se olisi ollut ratkaiseva."
"Tehän olette elävä rikosasiain kalenteri", sanoi Stamford nauraen.
"Te voisitte julkaista kirjan niistä. Antakaa sille nimeksi
'rikosasiakertomuksia menneisyydestä'."
"Ja siitä tulisi erittäin hauskaa lukemista", huomautti Holmes
sovittaessaan pientä laastarilappua neulanreikään sormessaan. "Minun
täytyy olla varovainen", sanoi hän kääntyen hymyillen minuun, "sillä
minä käsittelen paljon myrkkyjä." Hän ojensi kätensä ja minä näin,
että se oli täynnä samanlaisia laastaritilkkuja ja voimakkaiden
happojen tuottamia pilkkuja.
"Me tulimme tänne liikeasioissa", sanoi Stamford istuutuen korkealle,
kolmijalkaiselle tuolille vetäen jalallaan samallaisen minulle.
"Tämä ystäväni aikoo vuokrata huoneita, ja kun kuulin, että te
valititte sitä, ettette saa ketään asumaan kanssanne, niin arvelin,
että voin hyvin toimittaa teidät yhteen."
Sherlock Holmes tuntui olevan ihastunut ajatukseen. "Minulla on",
sanoi hän, "Baker Streetin varrelta tiedossani eräs pieni huoneusto,
joka juuri sopisi meille. Toivon, ettei tupakansavu haittaa teitä."
"Savuan itse kuin uuninpiippu", vastasin minä.
"Sepä oli hyvä. Minulla on aina kemikalioita kotona ja teen toisinaan
kokeita. Onko se mielestänne epämiellyttävää?"
"Ei mitenkään."
"Antakaahan kun tuumin -- mitä muita huonoja tapoja minulla on!
Toisinaan olen huonolla tuulella enkä avaa suutani moneen päivään. Ei
teidän silti pidä luulla, että olisin vihoissani. Antakaa vain minun
olla rauhassa, niin se menee pian ohi. Mitä teillä on tunnustettavaa?
Jos kaksi henkilöä aikovat asua yhdessä, niin on parasta, että he
ensin oppivat tuntemaan toistensa huonot puolet."
Minä nauroin hänen ristikuulustelulleen ja sanoin: "Minulla on
verikoiran penikka enkä pidä hälinästä hermojeni tähden, ja sitten
nousen ylös kaikilla mahdollisilla ja mahdottomilla ajoilla ja olen
hirveän laiska. Kun voin hyvin niin on minulla vielä joukko muita
huonoja tapoja, vaan mainitsemani ovat pääasiallisimmat nykyhetkellä."
"Pidättekö viulunsoittoa hälinänä?" kysyi hän arasti.
"Se riippuu soittajasta", vastasin minä. "Hyvä viulunsoitto on
Jumalallista -- vaan huonosti..."
"Se oli hyvä", huudahti hän nauraen iloisesti. "Minä ehdotan että me
pidämme asian päätettynä s.t.s. jos te hyväksytte huoneet."
"Milloin tarkastamme ne?"
"Tulkaa tänne huomenna klo 12, niin voimme mennä sinne ja järjestää
kaikki", sanoi hän.
"Hyvä -- tarkalleen klo 12", sanoin minä lyöden kättä.
Me jätimme hänet kemikaalioidensa joukkoon ja palasimme jalan
hotelliin.
"Sepä oli tosi", sanoin äkisti, seisahtuen ja kääntyen Stamfordiin.
"Millä ihmeen tavalla hän voi tietää minun tulleen Afghanistan'ista?"
Seuralaiseni hymyili salaperäisesti. "Se on eräs hänen pienistä
omituisuuksistaan", sanoi hän. "Moni ihminen on halunnut saada
tietää, miten hän saa selvän kaikenlaisista asioista."
"Vai niin! Se on salaisuus!" huudahdin minä hykertäen käsiäni.
"Sehän on tosiaankin hauskaa. Olen erittäin kiitollinen siitä, että
saatoitte meidät tuttaviksi. Voidakseen oppia tuntemaan ihmissuvun
täytyy tutkia ihmistä".
"Tutkikaa sitä sitte", sanoi Stamford. "Tulette huomaamaan, että
ainakin tämä on vaikea arvoitus. Lyön vetoa, että hän oppii tuntemaan
teidät paremmin kuin te hänet. Hyvästi."
"Hyvästi", vastasin minä ja kävelin hitaasti kotiin päin, melkoisen
huvitettuna uudesta tuttavuudestani.