Oli kerran äiti, jolla oli kaksi poikaa sodassa. Aina sydäntalven
taisteluun saakka oli hänen sydämensä yhtälailla vapissut ja toivonut
molempain tähden, mutta saatuaan ensimäiset tiedot taistelusta,
tapahtui hänessä muutos. Jokin ääni sanoi hänelle: "poikasi on
kuollut." "Minulla on kaksi poikaa", hän vastasi selvälle, armottomalle
äänelle, -- "vanhempi ja nuorempi, -- kumpiko?" Mutta vastausta ei
kuulunut, -- hänen aivoissaan oli vaan yksi ainoa, pimeä ajatus, ja
hänen sielussaan oli hiljaista.
Mutta siitä päivästä asti hän pukeutui mustiin.
Kerran tuli eräs entinen tuttava hänen luokseen.
"Teillähän on kaksi poikaa sodassa", hän sanoi.
"Niin on", vastasi äiti.
"Oletteko saanut tietoja heistä?"
"En, -- en ole saanut", sanoo äiti ja huokaa.
"Miksi sitten käytte surupuvussa?"
"Toinen heistä on kuollut", sanoo äiti ja katsoo epäillen vieraaseen.
"Mistä te sen tiedätte?"
"Minäpä vaan tiedän", sanoo äiti ihan hiljaa.
"Kumpaako te sitten murehditte, -- vanhempaa vai nuorempaa, --
teillähän oli kaksi?"
"Sehän se on, etten tiedä", sanoo äiti murheellisena.
"Kumpaako te enemmän rakastitte?"
Äiti ei vastaa mitään.
"Eihän vaan nuorempi liene kuollut?"
"Ei -- ei, -- ei nuorempi!" huutaa äiti kiihkeästi. "Nuorempi elää."
"Pelkäätte siis, että vanhempi?"
"Ehkä vanhempi", sanoo äiti sortuneesti. "Olen hyvin levoton hänen
tähtensä, ajatukseni askartavat alati hänessä, öisin hän ilmestyy
eteeni unessa, -- minun ruumiissani on alituinen kipu hänen tähtensä,
ikäänkuin joka hetki hänet uudestaan synnyttäisin. Mitä se merkitsee?"
"Entä nuorempi?"
"Nuoremman suhteen olen ihan rauhassa, ajatukseni lepäävät hänessä,
-- en tunne mitään hänen tähtensä, hän on kuin turvassa ja takeessa,
-- kun muistan häntä, niin näen hänet aina pikku poikana, hän leikkii
hiekassa ja kaataa hiekkaa toisesta kädestä toiseen, ikäänkuin
tuntilasia kääntäisi, -- aina toisesta kädestä toiseen..."
"Mutta sehän onkin nuorempi", sanoo äiti yhtäkkiä nousten. "Hyvä
Jumala, -- nuorempihan onkin kuollut!"
"Miksi te sitä luulette, äiti parka?"
"Ettekö ymmärrä, hän ei tarvitse enään minua, sentähden hän ei tee
minua rauhattomaksi", sanoo äiti ja itkee. "Hän on kuollut."
Siitä asti hän ei enään avannut nuoremman kirjeitä, joita saapui joka
toinen päivä, -- kaikki ennen taistelua kirjoitettuja, -- eikä hän
enään itsekään kirjoittanut nuoremmalle.
Mutta eräänä päivänä hän muisti, että nuoremman syntymäpäivä oli
tulossa. "Annan sen mennä ohitse huomaamatta", hän ajatteli, ja hänen
teki mieli panna maata ja nukkua koko vuorokausi. Mutta illan tullen
hän kuitenkin sytytti pöydälle palamaan kaksikymmentä viisi kynttilää.
"Tämä kynttilätapa täytyisi jättää, niitä kerääntyy liian paljon",
hän sanoi itsekseen. Kynttilät liekehtivät levottomasti vedossa. "Jos
tuo keskimäinen kynttilä palaa kauemmin kuin muut, niin hän elää",
hän ajatteli. Mutta lopuksi hän ei malttanut katsella kynttilöiden
sulamista, vaan sammutti ne itse kaikki tyyni.
"Täytyisi kirjoittaa hänelle kirje", hän ajatteli. "Mutta minun
täytyisi olla aivan vapaa kaikesta maallisesta sitä kirjoittaakseni.
Niin kauan kuin toivon kipinäkään kytee, on mieleni liian raskas. Aivan
kevyt minun pitäisi olla, ihan irtautunut, muuten häiritsen hänen
rauhaansa."
Hän otti paperia ja alkoi kirjoittaa.
"Rakas poikani, joka olet taivaassa."
"Se on ihan kuin Isämeidän rukous, mutta mitä se tekee", hän sanoi
itselleen.
Sitte hän jatkoi:
"Kun olit pieni, niin vuoteesi oli välihuoneessa ruokasalin ja
isäsi huoneen välillä, ja sillä huoneella oli kolme ovea, joista
yhtämittaa kuljettiin. Ja joka kerta, kun minä Sinun nukkuessasi
kuljin huoneen läpi, niin joko riisuin kengät oven taakse, tai
sitten kuljin varpaillani. En millään lailla olisi tahtonut Sinua
häiritä. Ja nyt on minulla taas sellainen tunne, että Sinä makaat
jossakin sellaisessa välihuoneessa, ja Sinun unesi on makea ja
syvä kuin lapsen, ja että sitä millään lailla ei saa häiritä. Ja
minä niin mielelläni tahtoisin nähdä Sinut, kuinka Sinä makaat,
mutta minä tunnen, kuinka raskaat ja kovat minun kenkäni ovat,
enkä minä voi astua niin kevyesti, etten Sinua herättäisi.
"Minä tahtoisin mielelläni kysyä Sinulta kaikenlaista, sillä
olen varma siitä, että Sinä tiedät paljon enemmän kuin minä ja
muut, mutta minusta tuntuu, kuin ei olisi Sinulla nyt aikaa
kirjoittamiseen, sillä Sinä näet niin paljon kaunista, että koko
aikasi menee siihen.
"Rakas poikani, minä olen varma siitä, että Sinä nyt joka päivä
voit puhua Jumalan kanssa niinkuin hyvän ystävän, melkein
niinkuin vertaisen. Ja jos nyt Jumala sattuu kysymään, kuinka
Sinun vanhan äitisi laita on, niin sano hänelle, että hän
toivoisi itselleen kevyitä kenkiä. Jumala ymmärtää kyllä, mitä
minä tarkoitan."
Kun äiti näin pitkälle oli joutunut, luki hän kirjeen läpi ja tunsi
iloa siitä, että niin oli voinut irtautua kaikesta maallisesta.
Mutta yhtäkkiä hän vetäisi paperilehden lähemmäksi ja kirjoitti siihen
vielä:
"Johtuu mieleeni, ettet Sinä vielä ole ilmoittanut, oletko
saanut sitä makuusäkkiä, jonka jo Marraskuussa lähetin, -- se
oli kaikkein parhaista lampaan villoista, ja olin sen omin käsin
ommellut, -- se tuli maksamaan kymmenen ruplaa."
Hän istui ja tuijotti siihen, mitä viimeksi oli kirjoittanut, --
yhtäkkiä tuntui kuin olisi verho silmiltä pudonnut. Hän oli ymmärtänyt
yhä vielä toivovansa, että nuorempi olisi elossa. "Ne kovat, kovat
kengät!" hän sanoi ja itki.