Nikolai I:sen ajoilta.
Henkilöt:
KUIGU ANTS, kartanon seppä. VIIU, hänen vaimonsa. VANA-KAI, hänen
äitinsä.
[Riihitupa, katossa kuivausparret, maalattia, oikealla suuri takka,
koukussa riippuvan padan alla palaa tuli, takan edessä kolmijalkainen,
rautapäinen päreteline, nurkassa suuri vuode, ikkunan alla kangaspuut
ja rukki. Ilta. _Viiu_, pystyrintainen, heleäsilmäinen nuori nainen,
tulee ulkoa, ämpäri kädessä, hameet korkealle käärittyinä.]
_Vana-kai_ (tihrusilmä, kumara eukko kurkoittautuu uunilta). Taisi ovi
käydä, -- tänne asti vetäisi kylmän viiman, -- Viiukohan se...? Viiu
hoi!
_Viiu_. Mitä nyt?
_Vana-kai_. Navetastako sinä?
_Viiu_. Vein lehmille apetta, -- tuossa on vielä ämpäri, jos et usko.
_Vana-kai_. Uskonhan minä, -- uskon toki... Taitaa olla oikein herran
ilma tänään?
_Viiu_. Pyryttää pihan tukkoon, -- kahlasin lumessa polviin saakka.
_Vana-kai_. Tuiskuttaa se suurelle tiellekin... (varovasti) Et sinä
suinkaan tienhaarassa asti käynyt?
_Viiu_ (kumarruksissa korvoa huuhtoen). Mitäpä minä siellä?
_Vana-kai_. Niin, sepä se, mitä sinä siellä! (alkaa laskeutua alas
uunin pankolta).
_Viiu_. Siunatkoon muori, -- minnekkä nyt?
_Vana-kai_. Päästä minut irti, -- minä menen katsomaan.
_Viiu_. Älä herran tähden, -- tuiskahdat silmillesi lumeen.
_Vana-kai_. Päästä minut, -- minulla on sellainen hätä koko ruumiissani
Antsin tähden.
_Viiu_ (äkillisesti). Turhaa se on, ei siellä vielä ketään näy.
_Vana-kai_. Mistä sinä sen tiedät?
_Viiu_. Kun kävin katsomassa.
_Vana-kai_. Olisit ennen sanonut, -- maksoiko se totuus nyt sulle
puolta kopeekkaa... Taitaa sinunkin sydämesi sentään pamppailla miehesi
tähden.
_Viiu_. Muori, kuulehan, -- mitä sinä luulet, -- miksi se Ants niin
viipyy?
_Vana-kai_. Herra sen tiennee... liekkö hyväksi vai pahaksi, -- ehkä
päästävät vielä syynissä vapaaksi, eivät viekkään sotaväkeen.
_Viiu_ (pitkään). Luuletko, muori?
_Vana-kai_. Tiedänkö minä, -- mutta onhan sillä paroonin kirje mukana.
Ei sitä ilman paroonin tahtoa oteta.
_Viiu_ (nopeasti nousten). Niin, -- onhan sillä paroonin kirje. -- Etkö
tule syömään, muori?
_Vana-kai_. En tiedä, -- saanko nieltyä tänä iltana.
_Viiu_. Minäpä panen silakat valmiiksi, -- kaadan kuppiin piimää.
_Vana-kai_. Ei minulla ole sitä rauhaa, että saattaisin syödä. Kuulitko
jotain?
_Viiu_ (säikähtyen). Enhän minä kuunnellutkaan.
_Vana-kai_. Istuithan taas siinä korva ikkunan tasalla.
_Viiu_. Muori, kuule, jos se Ants nyt viedään sotamieheksi, -- pitääkö
ne sen tosiaan kaksikymmentäviisi vuotta?
_Vana-kai_. Ei se keisari vähemmällä hellitä.
_Viiu_ (hiljaa). Mutta sittenhän se on jo vanha mies.
_Vana-kai_. Mitä...?
_Viiu_. Se on jo vanha mies, kun takaisin tulee, sanon minä.
_Vana-kai_. Vanha tietystikin, -- niinkuin olisi mahla puusta
juoksutettu, viskaa risukasaan! Eikä siitä enään maantyöhön ole, -- ei
ole miekasta auraksi, vaikka ovat samaa rautaa molemmat. Ei sen sormet
enään viikatteen varteen taivu. Tyhjäntoimittajaksi oppii, -- liekkö
tuosta enään muuksi kuin kapakassa istujaksi. Sanovat kielensäkin
unohtavan, alkavat ryssää solkata, -- kakpusivai, -- harasoo, --
kuuluvat toiset unohtavan puhumisen tykkänään. Ilmankos ne nuoret
miehet piileksivät rahkasoissa, kun syynille pitäisi. Mutta mihin
saarella pakenet, -- meri edessä.
_Viiu_. Mitähän sitten minusta tulee? Niinkuin elävän leski. On mies
eikä ole.
_Vana-kai_. Sinusta? -- kyllä sinulle aina paikka keksitään. Menet
vaikka takaisin kartanon sisäneitsyeksi, -- sehän sulla vielä on
verissä, -- ei nämä multalattiat ole sinun liepeittesi laahata.
_Viiu_. Älä jorua joutavia, vanha ihminen!
_Vana-kai_. Niinkuin minä en tietäisi, -- liian hienot ovat sinun
kätesi näihin alhaisiin askareihin... Kyllä sinä kaikki teet, mutta
nyrpistät nenääsi ja nostelet helmojasi... Olisi edes lapsi sinulla,
-- hoitelisit ja hyssyttäisit sitä... Ei olisi silloin Antsia ehkä
sotamieheksi tahdottukaan, -- harvoin se kruunu perheellisiä... Mutta
eipäs, -- toista vuotta jo on naimisissa ja hoikka kuin humalan seiväs.
_Viiu_. Rupea nyt taas näykkimään!
_Vana-kai_. Mihin se lapseton nainen kelpaa, -- on kuin kesantopelto!
Sillä on liian paljon aikaa, -- rupeaa hautomaan hullutuksia päässään.
_Viiu_. Pidä paikalla suusi... Asustat siellä uunin pankolla kuin
lepakko ullakon nurkassa, -- kaikki muka tiedät ja näet. Yhtä hyvä minä
olen kuin toisetkin!
_Vana-kai_. Ettäkö ehkä sentään olisit sinnepäin... Kuuletko, Viiu!
_Viiu_. Jätä minut rauhaan, -- en ole sanonut niin halaistua sanaa
sinne enkä tänne.
_Vana-kai_. Tietääkö Ants siitä?
_Viiu_ (alkaa kovasti kolistellen pestä kiviastioita).
_Vana-kai_. Mitä sinä tänä aamuna kartanossa teit?
_Viiu_. Mitäkö tein? -- navettavuorolla kävin.
_Vana-kai_. Mistä asti sinä siellä karjavuorossa käyt, -- ethän sinä
alussa?
_Viiu_. Viime kuusta asti, -- etkö sitä tiedä?
_Vana-kai_. Kuka minulle enään mitään kertoisi, -- parasta olisikin
olla kuuro ja mykkä kuin maa. Mutta en minä vielä sokea ole, vaikka
uuninkin loukossa kykin.
_Viiu_. Mitä sinä...?
_Vana-kai_. Sanon vaan, että pimeässä ne kissan silmät näkevät.
_Viiu_ (pysähtyy, -- kuuntelee). Ui-ih, herra Jumala!
_Vana-kai_. Mitä sinä kiljaisit, -- ihan minullakin sydän kurkkuun
hypähti.
_Viiu_. Eikös ollut kuin reen rapinaa, -- kuulkaa nyt, -- jalakset
hankaavat lunta, -- hevosen kaviot lyövät pehmeää kinosta, -- jos nyt
Ants tulee... Minä en uskalla kuulla, -- peitän pääni huppuun, --
menen vuoteeseen, tukin korvani, -- sano, että makaan, että käännyin
kipeäksi, että kuolin, -- mitä vaan.
_Vana-kai_. Älähän nyt, Viiu, -- se ajoi ohitse, -- kääntyi kirkolle,
-- kuuletko, Viiu, -- älä nyt vapise, -- juo vettä, -- nähkääs, kun
tärisee koko ihminen.
_Viiu_. Ui-ih, jos se nyt tulee!
_Vana-kai_. Ole nyt vaiti, ei sieltä ketään tule. Enpä olisi uskonut,
että sinä Antsin tähden noin tuskaan tulisit.
_Viiu_. Anna minun olla, -- muori!
_Vana-kai_. Älä nyt, hyvä ihminen, noin hätäänny, -- onhan Antsilla
paroonin kirje.
_Viiu_ (kylmästi, nousten). Sinäkin uskot siihen paroonin kirjeeseen,
niinkuin isä Jumala olisi sen kirjoittanut.
_Vana-kai_. Kuinka sen kirjeen laita oikein oli, -- jos sinä kertoisit
vielä kerran.
_Viiu_. Johan sinä sen kerran kuulit.
_Vana-kai_. Minä olen niin huonokuuloinen, -- murenee puheesta toinen
puoli tielle. -- Tapasitko itse paroonin?
_Viiu_. Tapasin.
_Vana-kai_ (varovasti tunnustellen). Oliko Se yksin huoneessa?
_Viiu_. Oli, tai en minä varmaan muista, -- odotas, -- ehkä oli
armollinen rouvakin siinä.
_Vana-kai_. Mitä rouva siellä teki?
_Viiu_. Mitä armolliset rouvat tekevät? -- kädet ristissä istuvat.
_Vana-kai_. Älä koukuttele, -- ei siellä huoneessa armollista rouvaa
ollut.
_Viiu_. Sinähän näyt sen asian paremmin tietävän.
_Vana-kai_. Ja parooni lupasi kirjoittaa sotaherralle, mitä? Etteivät
ottaisi Antsia sotamieheksi? Että hänellä on vanha äiti, joka jo haudan
viertä kompuroi? Että on toisia paroonin alustalaisia, -- joutopoikia,
mailmanmatteja, -- menkööt ne! Samannäköisiä ne sitten sentään ovat
ruunun sarassa, -- kuin silakat, -- ei muuta kuin mätä päälletysten
tynnyriin. Vaikka tusinan tappaisi, ei säälittäisi, ei niitä ihmisiksi
muista. Mutta kun ne omissa pukeissaan näkee, silloin vasta tietää,
että niillä on maat ja mannut, vaimot ja äidit... Lupasiko se
kirjoittaa sen kaiken?
_Viiu_ (pöydän luona askarellen). Muori, -- et ole syönyt palan
painamaakaan, -- perunat koskematta.
_Vana-kai_. Älä sekoita, -- en minä nyt muusta, vaikka sulaa sianrasvaa
tarjottaisi... Tietää minä tahdon, kirjoittiko parooni.
_Viiu_. Kai se sitten kirjoitti.
_Vana-kai_. Mitä -- "kai"! Etkö sitten tiedä? Itsehän kävit pyytämässä.
_Viiu_. Olenko minä sitä kirjettä lukenut?
_Vana-kai_. Pyysitkö edes? Rukoilitko niinkuin henkeäsi...? -- olitko
polvillasi? -- vastaa --!
_Viiu_. Nyt voit kysyä niinkuin pappi ripillä, mutta minä en hiiskahda
sanaakaan.
_Vana-kai_. Tahdotko tietää, mitä Antsilla vielä on, -- sanonko? Nuori
vaimo Antsilla on, joka herrojen edessä liukastelee!
_Viiu_. Muori -- minä -- minä
_Vana-kai_. Kynnet siivolla, metsäkissa!
(Vaitiolo. Viiu askartaa levottomasti tuvassa polkee rukkia, nousee,
kohentaa kangasta, seisahtaa, kuuntelee).
_Viiu_. Etkö pane maata, muori.
_Vana-kai_. En.
_Viiu_. Tahdotko syödä, -- vai korjaanko pöydältä?
_Vana-kai_. En, -- vie vaan pois.
_Viiu_. Mitä sinä sitten tahdot -- menisit toki pankolle, -- siellä on
lämpöisempi.
_Vana-kai_. Kiusoittaako se sinua jos tässä istun?
_Viiu_. Mitä sinä minusta niin katsot?
_Vana-kai_. Katselee kissakin kuningasta.
_Viiu_. Ei se Ants sen kiireemmin tule, vaikka siinä istutkin.
_Vana-kai_. Ehkä hänellä ei enään hoppua olekkaan.
_Viiu_ (terävästi.) Mitä sinä sillä...?
_Vana-kai_. Sitä vaan, että kyllä Ants nyt viedään.
_Viiu_. Kuinka sinä, -- mistä sinä...?
_Vana-kai_. Siinä kirjeessä seisoikin jotain _muuta_.
_Viiu_. Mitä, -- tiedätkö sinä sen sitten?
_Vana-kai_. Etkö sinäkin tiedä...? No, miksi et vastaa? Tietää ihminen
paljon muutakin, ei vaan sen, mitä korvaan huudetaan.
_Viiu_ (ei vastaa).
_Vana-kai_. Sanonko minä, -- siinä kirjeessä seisoi: ottakaa Ants
sotamieheksi! Eikö se ole niin?
(Ulkoa kuuluu hevosen hirnahdus, kova rusahdus).
_Viiu_ (säpsähtäen). Nyt se tulee, ruuna pärskyi, -- herra Jumala, --
minä hyppään alas kellarin luukusta, -- minä en voi sitä nähdä.
_Vana-kai_ (nousten). Kuinka se niin ravia ajaa, mikä siellä niin
rysähti, -- eikö vaan ajanut aisat poikki veräjän pieleen.
_Ants_ (tempaisee oven auki, lyhyessä turkissa, yltä yleensä lumessa,
takissa metallinumero. Tummahipiäiset, sileäksi ajellut kasvot, lyhyet
viikset, silmät syvällä). Iltaa! -- iltaa, sanon minä, -- eikös kukaan
vastaa?
_Vana-kai_. Hyvää iltaa, poika.
_Ants_ (riisuuntuen). Iltaa, Viiu, -- tule vaan esiin, näetkös, mikä
pojan rinnassa välkkyy, -- niinkuin kulkunen vaan kilisee, tiriliri,
tiriliri...
_Vana-kai_. Mikä siinä on, poika, -- ruununko raha?
_Ants_. Kiiltävä raha niinkuin suurilla saksoilla. Nyt sitä ollaan
herraa, eletään kuin viimeistä päivää. Tänään syödään ja juodaan ja
mässätään, annetaan suuta sorjan tytön, -- huomenna asetutaan kanuunan
suun eteen, pyydetään: hei, toveri siellä, ammuppas pari naulaa rautaa
tästä piskuisesta koneesta läpi, joka rinnassa raksuttaa.
_Vana-kai_. Sinä olet istunut Luugusen krouvissa kotimatkalla, poika.
_Ants_. Juopuu sitä tällaisena päivänä, vaikka ei olisi tippaakaan
viinaa kielellä. Kaikki menee päähän, -- kun hengitätkin, jo huimasee.
No, Viiu, tulehan tänne!
_Viiu_ (lähestyy vastahakoisesti).
_Ants_. Tule nyt vaan, Viiu, -- istu tuohon, paina ruunun rengin
polvea, likistetään nyt viimeisiä kertoja, -- likistetään lähemmäksi,
-- noin... Sattuiko, oliko liian kovasti, -- ei ole minulla paroonin
kourat, -- ei ole maidossa pestyt nämä käpälät, isomoukarin varressa
ovat kovettuneet. Ehkä ne nyt siliävät, kun alkavat pyssyä pidellä.
_Vana-kai_ (itkien.) Että ne nyt sinut sentään ottivat, Ants, -- umpeen
painamatta minunkin silmäni jäävät, kun kuolen.
_Ants_. Ei jouda pulskat pojat lavitsoja hautomaan. -- Onko sinulla
viinaa kotona, Viiu?
_Viiu_. Ei ole.
_Ants_. Mitä sinä niin allapäin käyt... Ettäkö sinun on minua ikävä? --
Leskeksi jäät, uutta miestä vaan et saa, -- sieltä kaukaakin minä sinua
kiinni pitelen. -- Onko sinun minua ikävä, Viiu?
_Viiu_ (peittää kasvonsa, itkee).
_Ants_ (pehmeästi). Vähän sentään, -- ei paljoa pyydetäkään. Kyllä
minä sen siellä kaukana muistan, -- kuinka sinä tulit pajan ovelle
kykkimään, ja kipunat lensivät, -- kyllä silloin rauta rauskui, ja
moukari putosi... Eikö ole viinaa? Ei haittaa, juodaan pelkkää vettä,
humaltuu siitäkin... Äitimuori, kuulkaas!
_Vana-kai_. Mitä nyt, poikani?
_Ants_. Mikset sinä koskaan ole pitänyt ehtoorukouksia? Syntisiä olemme
olleet, syntisiä. Nyt alamme pitää, missä raamattu on. Viiu, missä on
raamattu?
_Viiu_. Mitä sinä sillä?
_Ants_. Saathan nähdä. Missä se on?
_Viiu_. Tuolla hyllyllä.
_Ants_. Anna tänne, -- kas, kuinka kuuliainen vaimo minulla on... Ja
nuori se on; -- silmät kiiluvat kuin metsämarjat.
_Vana-kai_. Mitä sinä nyt aiot tehdä, poika?
_Ants_. Lukea teille raamatusta, Jumalan sanaa sieluillenne ravinnoksi,
niinkuin pappi sanoo. Taikka, -- Viiu se lukeekin, -- sillä on selkeä
ääni, -- soi kuin kello. Minä tahtoisin kuulla kuningas Taavetista, --
missä paikassa hänestä puhutaankaan?
_Viiu_ (kääntelee vapisevin käsin raamattua, -- on pudottaa sen). Minä
-- en vaan -- tiedä.
_Ants_. Sinä kirjanoppinut, -- etkä tunne raamattua. Äitimuori,
tiedätkö sinä?
_Vana-kai_. Mitä paikkaa sinä...?
_Ants_. Siitä minä tahtoisin kuulla, kuinka se kuningas Taavetti toisen
miehen vaimoa rakasteli, -- sitä Bathsebaa.
_Vana-kai_. Eikö se ole toisessa Samuelin kirjassa.
_Viiu_ (selaillen). Minä en löydä.
_Ants_. Anna tänne, -- minä etsin. Näe, -- tuossa siitä on, ala lukea.
_Viiu_. Eihän tässä näe, -- silmät sokaisee.
_Ants_ (panee uuden päreen). No nyt... (painolla). Lue, Viiu!
_Viiu_ (katkonaisesti sanoja niellen). "Ja koska se aika joutui
vuodesta, jolla kuningasten oli tapa sotiin mennä, lähetti David Joabin
ja palvelijansa hänen kanssansa ja kaiken Israelin hukuttamaan Ammonin
lapsia, ja he piirittivät Rabban, mutta David jäi Jerusalemiin."
"Ja tapahtui, että David ehtoopuolella nousi vuoteeltaan ja käyskenteli
kuninkaan huoneen katon päällä ja näki vaimon pesevän itseään, ja vaimo
oli sangen ihana näkyänsä."
"Ja David lähetti ja antoi kysyä vaimoa ja sanoi: eikö tämä ole
Bathseba, Eliamin tytär, Urian, sen Hethiläisen emäntä?"
(Purskahtaa itkuun).
_Ants_ (ottaa kirjan). Mutta nyt minä luen täältä muutamia värssyjä
eteenpäin.
"Huomeneltain kirjoitti David Joabin tykö kirjan ja lähetti sen Urian
myötä."
"Ja hän kirjoitti kirjaan sanoen: pankaa Uria kovimman sodan eteen ja
käätkäät teitänne hänen tyköänsä takaperin, että hän lyötäisiin ja
kuolisi."
(Sulkee kirjan).
Viiu, kun sinä tänään tulit paroonin luota, etkö tiennyt, mitä
kirjeessä seisoi?
_Viiu_ (suuressa tuskassa). Oh Jumala, Jumala...
_Ants_. Etkö sinä sitä aavistanut?
_Viiu_. Minä en voi, -- en voi...
_Ants_. Vastaa Jumalan nimessä!
_Viiu_ (hiljaa). Aavistin.
_Ants_. No nyt, -- tiesinhän minä sen... Nyt puhu minulle kuin papille.
Tunnusta syntisi. Aloita. Kuinka kävi tänään paroonin luona?
_Viiu_. Parooni -- oli -- yksin. Minä sanon: Antsille on tullut käsky
saapua sotamiehenottoon. Parooni tulee, ottaa leuasta: ja sinä jäät
nyt yksin, sanoo. Menee pöytänsä luo, viheltelee: sinä jäät nyt yksin,
sanoo. Tulee luo: tiedätkö, että kaksikymmentäviisi vuotta on pitkä
aika... Armahtakaa, parooni, minä sanon, kirjoittakaa pari sanaa, niin
Antsia ei viedä. Kyllä sinusta huoli pidetään, sanoo ja nauraa. Minä...
nauroin myös... tahdoin pyytää, rukoilla, mutta huulille nousee vaan
nauru. Sinä olet yhtä kaunis kuin ennenkin, sanoo. Samalla suutelee...
_Ants_. Ja sinä...
_Viiu_. Minä työntäisin kädellä, -- nauroin. Tahtoisitko hyville
päiville, sanoo. Armahtakaa Antsia, minä sanon. Parooni menee,
kirjoittaa kiireesti paperille, sulkee koteloon. Minua pistää kipeästi,
kysyn, että mitä se nyt kirjoitti. Siinä on pidetty huolta, ettei sinun
tule ikävä kahdenkymmenenviiden vuoden aikana, sanoo. Sitten minä tulin
kotiin ja annoin kirjeen Antsille.
_Ants_. Etkä sanonut mitään, vaimo?
_Viiu_. En sanonut mitään.
_Ants_. Annoit minun mennä siinä uskossa, että siinä oli vapautuskäsky?
_Viiu_. Niin... armahda...
_Ants_. Älä tule lähelle, taikka... Älä tartu minuun, minä en tiedä,
mitä teen... (Vaipuu lavitsalle, sisällisesti murtuneena), Bathseba,
köyhän miehen ainoa karitsa!