BATHSEBA SAARENMAALLA.

Nikolai I:sen ajoilta.

Henkilöt:

KUIGU ANTS, kartanon seppä. VIIU, hänen vaimonsa. VANA-KAI, hänen

äitinsä.

[Riihitupa, katossa kuivausparret, maalattia, oikealla suuri takka,

koukussa riippuvan padan alla palaa tuli, takan edessä kolmijalkainen,

rautapäinen päreteline, nurkassa suuri vuode, ikkunan alla kangaspuut

ja rukki. Ilta. _Viiu_, pystyrintainen, heleäsilmäinen nuori nainen,

tulee ulkoa, ämpäri kädessä, hameet korkealle käärittyinä.]

_Vana-kai_ (tihrusilmä, kumara eukko kurkoittautuu uunilta). Taisi ovi

käydä, -- tänne asti vetäisi kylmän viiman, -- Viiukohan se...? Viiu

hoi!

_Viiu_. Mitä nyt?

_Vana-kai_. Navetastako sinä?

_Viiu_. Vein lehmille apetta, -- tuossa on vielä ämpäri, jos et usko.

_Vana-kai_. Uskonhan minä, -- uskon toki... Taitaa olla oikein herran

ilma tänään?

_Viiu_. Pyryttää pihan tukkoon, -- kahlasin lumessa polviin saakka.

_Vana-kai_. Tuiskuttaa se suurelle tiellekin... (varovasti) Et sinä

suinkaan tienhaarassa asti käynyt?

_Viiu_ (kumarruksissa korvoa huuhtoen). Mitäpä minä siellä?

_Vana-kai_. Niin, sepä se, mitä sinä siellä! (alkaa laskeutua alas

uunin pankolta).

_Viiu_. Siunatkoon muori, -- minnekkä nyt?

_Vana-kai_. Päästä minut irti, -- minä menen katsomaan.

_Viiu_. Älä herran tähden, -- tuiskahdat silmillesi lumeen.

_Vana-kai_. Päästä minut, -- minulla on sellainen hätä koko ruumiissani

Antsin tähden.

_Viiu_ (äkillisesti). Turhaa se on, ei siellä vielä ketään näy.

_Vana-kai_. Mistä sinä sen tiedät?

_Viiu_. Kun kävin katsomassa.

_Vana-kai_. Olisit ennen sanonut, -- maksoiko se totuus nyt sulle

puolta kopeekkaa... Taitaa sinunkin sydämesi sentään pamppailla miehesi

tähden.

_Viiu_. Muori, kuulehan, -- mitä sinä luulet, -- miksi se Ants niin

viipyy?

_Vana-kai_. Herra sen tiennee... liekkö hyväksi vai pahaksi, -- ehkä

päästävät vielä syynissä vapaaksi, eivät viekkään sotaväkeen.

_Viiu_ (pitkään). Luuletko, muori?

_Vana-kai_. Tiedänkö minä, -- mutta onhan sillä paroonin kirje mukana.

Ei sitä ilman paroonin tahtoa oteta.

_Viiu_ (nopeasti nousten). Niin, -- onhan sillä paroonin kirje. -- Etkö

tule syömään, muori?

_Vana-kai_. En tiedä, -- saanko nieltyä tänä iltana.

_Viiu_. Minäpä panen silakat valmiiksi, -- kaadan kuppiin piimää.

_Vana-kai_. Ei minulla ole sitä rauhaa, että saattaisin syödä. Kuulitko

jotain?

_Viiu_ (säikähtyen). Enhän minä kuunnellutkaan.

_Vana-kai_. Istuithan taas siinä korva ikkunan tasalla.

_Viiu_. Muori, kuule, jos se Ants nyt viedään sotamieheksi, -- pitääkö

ne sen tosiaan kaksikymmentäviisi vuotta?

_Vana-kai_. Ei se keisari vähemmällä hellitä.

_Viiu_ (hiljaa). Mutta sittenhän se on jo vanha mies.

_Vana-kai_. Mitä...?

_Viiu_. Se on jo vanha mies, kun takaisin tulee, sanon minä.

_Vana-kai_. Vanha tietystikin, -- niinkuin olisi mahla puusta

juoksutettu, viskaa risukasaan! Eikä siitä enään maantyöhön ole, -- ei

ole miekasta auraksi, vaikka ovat samaa rautaa molemmat. Ei sen sormet

enään viikatteen varteen taivu. Tyhjäntoimittajaksi oppii, -- liekkö

tuosta enään muuksi kuin kapakassa istujaksi. Sanovat kielensäkin

unohtavan, alkavat ryssää solkata, -- kakpusivai, -- harasoo, --

kuuluvat toiset unohtavan puhumisen tykkänään. Ilmankos ne nuoret

miehet piileksivät rahkasoissa, kun syynille pitäisi. Mutta mihin

saarella pakenet, -- meri edessä.

_Viiu_. Mitähän sitten minusta tulee? Niinkuin elävän leski. On mies

eikä ole.

_Vana-kai_. Sinusta? -- kyllä sinulle aina paikka keksitään. Menet

vaikka takaisin kartanon sisäneitsyeksi, -- sehän sulla vielä on

verissä, -- ei nämä multalattiat ole sinun liepeittesi laahata.

_Viiu_. Älä jorua joutavia, vanha ihminen!

_Vana-kai_. Niinkuin minä en tietäisi, -- liian hienot ovat sinun

kätesi näihin alhaisiin askareihin... Kyllä sinä kaikki teet, mutta

nyrpistät nenääsi ja nostelet helmojasi... Olisi edes lapsi sinulla,

-- hoitelisit ja hyssyttäisit sitä... Ei olisi silloin Antsia ehkä

sotamieheksi tahdottukaan, -- harvoin se kruunu perheellisiä... Mutta

eipäs, -- toista vuotta jo on naimisissa ja hoikka kuin humalan seiväs.

_Viiu_. Rupea nyt taas näykkimään!

_Vana-kai_. Mihin se lapseton nainen kelpaa, -- on kuin kesantopelto!

Sillä on liian paljon aikaa, -- rupeaa hautomaan hullutuksia päässään.

_Viiu_. Pidä paikalla suusi... Asustat siellä uunin pankolla kuin

lepakko ullakon nurkassa, -- kaikki muka tiedät ja näet. Yhtä hyvä minä

olen kuin toisetkin!

_Vana-kai_. Ettäkö ehkä sentään olisit sinnepäin... Kuuletko, Viiu!

_Viiu_. Jätä minut rauhaan, -- en ole sanonut niin halaistua sanaa

sinne enkä tänne.

_Vana-kai_. Tietääkö Ants siitä?

_Viiu_ (alkaa kovasti kolistellen pestä kiviastioita).

_Vana-kai_. Mitä sinä tänä aamuna kartanossa teit?

_Viiu_. Mitäkö tein? -- navettavuorolla kävin.

_Vana-kai_. Mistä asti sinä siellä karjavuorossa käyt, -- ethän sinä

alussa?

_Viiu_. Viime kuusta asti, -- etkö sitä tiedä?

_Vana-kai_. Kuka minulle enään mitään kertoisi, -- parasta olisikin

olla kuuro ja mykkä kuin maa. Mutta en minä vielä sokea ole, vaikka

uuninkin loukossa kykin.

_Viiu_. Mitä sinä...?

_Vana-kai_. Sanon vaan, että pimeässä ne kissan silmät näkevät.

_Viiu_ (pysähtyy, -- kuuntelee). Ui-ih, herra Jumala!

_Vana-kai_. Mitä sinä kiljaisit, -- ihan minullakin sydän kurkkuun

hypähti.

_Viiu_. Eikös ollut kuin reen rapinaa, -- kuulkaa nyt, -- jalakset

hankaavat lunta, -- hevosen kaviot lyövät pehmeää kinosta, -- jos nyt

Ants tulee... Minä en uskalla kuulla, -- peitän pääni huppuun, --

menen vuoteeseen, tukin korvani, -- sano, että makaan, että käännyin

kipeäksi, että kuolin, -- mitä vaan.

_Vana-kai_. Älähän nyt, Viiu, -- se ajoi ohitse, -- kääntyi kirkolle,

-- kuuletko, Viiu, -- älä nyt vapise, -- juo vettä, -- nähkääs, kun

tärisee koko ihminen.

_Viiu_. Ui-ih, jos se nyt tulee!

_Vana-kai_. Ole nyt vaiti, ei sieltä ketään tule. Enpä olisi uskonut,

että sinä Antsin tähden noin tuskaan tulisit.

_Viiu_. Anna minun olla, -- muori!

_Vana-kai_. Älä nyt, hyvä ihminen, noin hätäänny, -- onhan Antsilla

paroonin kirje.

_Viiu_ (kylmästi, nousten). Sinäkin uskot siihen paroonin kirjeeseen,

niinkuin isä Jumala olisi sen kirjoittanut.

_Vana-kai_. Kuinka sen kirjeen laita oikein oli, -- jos sinä kertoisit

vielä kerran.

_Viiu_. Johan sinä sen kerran kuulit.

_Vana-kai_. Minä olen niin huonokuuloinen, -- murenee puheesta toinen

puoli tielle. -- Tapasitko itse paroonin?

_Viiu_. Tapasin.

_Vana-kai_ (varovasti tunnustellen). Oliko Se yksin huoneessa?

_Viiu_. Oli, tai en minä varmaan muista, -- odotas, -- ehkä oli

armollinen rouvakin siinä.

_Vana-kai_. Mitä rouva siellä teki?

_Viiu_. Mitä armolliset rouvat tekevät? -- kädet ristissä istuvat.

_Vana-kai_. Älä koukuttele, -- ei siellä huoneessa armollista rouvaa

ollut.

_Viiu_. Sinähän näyt sen asian paremmin tietävän.

_Vana-kai_. Ja parooni lupasi kirjoittaa sotaherralle, mitä? Etteivät

ottaisi Antsia sotamieheksi? Että hänellä on vanha äiti, joka jo haudan

viertä kompuroi? Että on toisia paroonin alustalaisia, -- joutopoikia,

mailmanmatteja, -- menkööt ne! Samannäköisiä ne sitten sentään ovat

ruunun sarassa, -- kuin silakat, -- ei muuta kuin mätä päälletysten

tynnyriin. Vaikka tusinan tappaisi, ei säälittäisi, ei niitä ihmisiksi

muista. Mutta kun ne omissa pukeissaan näkee, silloin vasta tietää,

että niillä on maat ja mannut, vaimot ja äidit... Lupasiko se

kirjoittaa sen kaiken?

_Viiu_ (pöydän luona askarellen). Muori, -- et ole syönyt palan

painamaakaan, -- perunat koskematta.

_Vana-kai_. Älä sekoita, -- en minä nyt muusta, vaikka sulaa sianrasvaa

tarjottaisi... Tietää minä tahdon, kirjoittiko parooni.

_Viiu_. Kai se sitten kirjoitti.

_Vana-kai_. Mitä -- "kai"! Etkö sitten tiedä? Itsehän kävit pyytämässä.

_Viiu_. Olenko minä sitä kirjettä lukenut?

_Vana-kai_. Pyysitkö edes? Rukoilitko niinkuin henkeäsi...? -- olitko

polvillasi? -- vastaa --!

_Viiu_. Nyt voit kysyä niinkuin pappi ripillä, mutta minä en hiiskahda

sanaakaan.

_Vana-kai_. Tahdotko tietää, mitä Antsilla vielä on, -- sanonko? Nuori

vaimo Antsilla on, joka herrojen edessä liukastelee!

_Viiu_. Muori -- minä -- minä

_Vana-kai_. Kynnet siivolla, metsäkissa!

(Vaitiolo. Viiu askartaa levottomasti tuvassa polkee rukkia, nousee,

kohentaa kangasta, seisahtaa, kuuntelee).

_Viiu_. Etkö pane maata, muori.

_Vana-kai_. En.

_Viiu_. Tahdotko syödä, -- vai korjaanko pöydältä?

_Vana-kai_. En, -- vie vaan pois.

_Viiu_. Mitä sinä sitten tahdot -- menisit toki pankolle, -- siellä on

lämpöisempi.

_Vana-kai_. Kiusoittaako se sinua jos tässä istun?

_Viiu_. Mitä sinä minusta niin katsot?

_Vana-kai_. Katselee kissakin kuningasta.

_Viiu_. Ei se Ants sen kiireemmin tule, vaikka siinä istutkin.

_Vana-kai_. Ehkä hänellä ei enään hoppua olekkaan.

_Viiu_ (terävästi.) Mitä sinä sillä...?

_Vana-kai_. Sitä vaan, että kyllä Ants nyt viedään.

_Viiu_. Kuinka sinä, -- mistä sinä...?

_Vana-kai_. Siinä kirjeessä seisoikin jotain _muuta_.

_Viiu_. Mitä, -- tiedätkö sinä sen sitten?

_Vana-kai_. Etkö sinäkin tiedä...? No, miksi et vastaa? Tietää ihminen

paljon muutakin, ei vaan sen, mitä korvaan huudetaan.

_Viiu_ (ei vastaa).

_Vana-kai_. Sanonko minä, -- siinä kirjeessä seisoi: ottakaa Ants

sotamieheksi! Eikö se ole niin?

(Ulkoa kuuluu hevosen hirnahdus, kova rusahdus).

_Viiu_ (säpsähtäen). Nyt se tulee, ruuna pärskyi, -- herra Jumala, --

minä hyppään alas kellarin luukusta, -- minä en voi sitä nähdä.

_Vana-kai_ (nousten). Kuinka se niin ravia ajaa, mikä siellä niin

rysähti, -- eikö vaan ajanut aisat poikki veräjän pieleen.

_Ants_ (tempaisee oven auki, lyhyessä turkissa, yltä yleensä lumessa,

takissa metallinumero. Tummahipiäiset, sileäksi ajellut kasvot, lyhyet

viikset, silmät syvällä). Iltaa! -- iltaa, sanon minä, -- eikös kukaan

vastaa?

_Vana-kai_. Hyvää iltaa, poika.

_Ants_ (riisuuntuen). Iltaa, Viiu, -- tule vaan esiin, näetkös, mikä

pojan rinnassa välkkyy, -- niinkuin kulkunen vaan kilisee, tiriliri,

tiriliri...

_Vana-kai_. Mikä siinä on, poika, -- ruununko raha?

_Ants_. Kiiltävä raha niinkuin suurilla saksoilla. Nyt sitä ollaan

herraa, eletään kuin viimeistä päivää. Tänään syödään ja juodaan ja

mässätään, annetaan suuta sorjan tytön, -- huomenna asetutaan kanuunan

suun eteen, pyydetään: hei, toveri siellä, ammuppas pari naulaa rautaa

tästä piskuisesta koneesta läpi, joka rinnassa raksuttaa.

_Vana-kai_. Sinä olet istunut Luugusen krouvissa kotimatkalla, poika.

_Ants_. Juopuu sitä tällaisena päivänä, vaikka ei olisi tippaakaan

viinaa kielellä. Kaikki menee päähän, -- kun hengitätkin, jo huimasee.

No, Viiu, tulehan tänne!

_Viiu_ (lähestyy vastahakoisesti).

_Ants_. Tule nyt vaan, Viiu, -- istu tuohon, paina ruunun rengin

polvea, likistetään nyt viimeisiä kertoja, -- likistetään lähemmäksi,

-- noin... Sattuiko, oliko liian kovasti, -- ei ole minulla paroonin

kourat, -- ei ole maidossa pestyt nämä käpälät, isomoukarin varressa

ovat kovettuneet. Ehkä ne nyt siliävät, kun alkavat pyssyä pidellä.

_Vana-kai_ (itkien.) Että ne nyt sinut sentään ottivat, Ants, -- umpeen

painamatta minunkin silmäni jäävät, kun kuolen.

_Ants_. Ei jouda pulskat pojat lavitsoja hautomaan. -- Onko sinulla

viinaa kotona, Viiu?

_Viiu_. Ei ole.

_Ants_. Mitä sinä niin allapäin käyt... Ettäkö sinun on minua ikävä? --

Leskeksi jäät, uutta miestä vaan et saa, -- sieltä kaukaakin minä sinua

kiinni pitelen. -- Onko sinun minua ikävä, Viiu?

_Viiu_ (peittää kasvonsa, itkee).

_Ants_ (pehmeästi). Vähän sentään, -- ei paljoa pyydetäkään. Kyllä

minä sen siellä kaukana muistan, -- kuinka sinä tulit pajan ovelle

kykkimään, ja kipunat lensivät, -- kyllä silloin rauta rauskui, ja

moukari putosi... Eikö ole viinaa? Ei haittaa, juodaan pelkkää vettä,

humaltuu siitäkin... Äitimuori, kuulkaas!

_Vana-kai_. Mitä nyt, poikani?

_Ants_. Mikset sinä koskaan ole pitänyt ehtoorukouksia? Syntisiä olemme

olleet, syntisiä. Nyt alamme pitää, missä raamattu on. Viiu, missä on

raamattu?

_Viiu_. Mitä sinä sillä?

_Ants_. Saathan nähdä. Missä se on?

_Viiu_. Tuolla hyllyllä.

_Ants_. Anna tänne, -- kas, kuinka kuuliainen vaimo minulla on... Ja

nuori se on; -- silmät kiiluvat kuin metsämarjat.

_Vana-kai_. Mitä sinä nyt aiot tehdä, poika?

_Ants_. Lukea teille raamatusta, Jumalan sanaa sieluillenne ravinnoksi,

niinkuin pappi sanoo. Taikka, -- Viiu se lukeekin, -- sillä on selkeä

ääni, -- soi kuin kello. Minä tahtoisin kuulla kuningas Taavetista, --

missä paikassa hänestä puhutaankaan?

_Viiu_ (kääntelee vapisevin käsin raamattua, -- on pudottaa sen). Minä

-- en vaan -- tiedä.

_Ants_. Sinä kirjanoppinut, -- etkä tunne raamattua. Äitimuori,

tiedätkö sinä?

_Vana-kai_. Mitä paikkaa sinä...?

_Ants_. Siitä minä tahtoisin kuulla, kuinka se kuningas Taavetti toisen

miehen vaimoa rakasteli, -- sitä Bathsebaa.

_Vana-kai_. Eikö se ole toisessa Samuelin kirjassa.

_Viiu_ (selaillen). Minä en löydä.

_Ants_. Anna tänne, -- minä etsin. Näe, -- tuossa siitä on, ala lukea.

_Viiu_. Eihän tässä näe, -- silmät sokaisee.

_Ants_ (panee uuden päreen). No nyt... (painolla). Lue, Viiu!

_Viiu_ (katkonaisesti sanoja niellen). "Ja koska se aika joutui

vuodesta, jolla kuningasten oli tapa sotiin mennä, lähetti David Joabin

ja palvelijansa hänen kanssansa ja kaiken Israelin hukuttamaan Ammonin

lapsia, ja he piirittivät Rabban, mutta David jäi Jerusalemiin."

"Ja tapahtui, että David ehtoopuolella nousi vuoteeltaan ja käyskenteli

kuninkaan huoneen katon päällä ja näki vaimon pesevän itseään, ja vaimo

oli sangen ihana näkyänsä."

"Ja David lähetti ja antoi kysyä vaimoa ja sanoi: eikö tämä ole

Bathseba, Eliamin tytär, Urian, sen Hethiläisen emäntä?"

(Purskahtaa itkuun).

_Ants_ (ottaa kirjan). Mutta nyt minä luen täältä muutamia värssyjä

eteenpäin.

"Huomeneltain kirjoitti David Joabin tykö kirjan ja lähetti sen Urian

myötä."

"Ja hän kirjoitti kirjaan sanoen: pankaa Uria kovimman sodan eteen ja

käätkäät teitänne hänen tyköänsä takaperin, että hän lyötäisiin ja

kuolisi."

(Sulkee kirjan).

Viiu, kun sinä tänään tulit paroonin luota, etkö tiennyt, mitä

kirjeessä seisoi?

_Viiu_ (suuressa tuskassa). Oh Jumala, Jumala...

_Ants_. Etkö sinä sitä aavistanut?

_Viiu_. Minä en voi, -- en voi...

_Ants_. Vastaa Jumalan nimessä!

_Viiu_ (hiljaa). Aavistin.

_Ants_. No nyt, -- tiesinhän minä sen... Nyt puhu minulle kuin papille.

Tunnusta syntisi. Aloita. Kuinka kävi tänään paroonin luona?

_Viiu_. Parooni -- oli -- yksin. Minä sanon: Antsille on tullut käsky

saapua sotamiehenottoon. Parooni tulee, ottaa leuasta: ja sinä jäät

nyt yksin, sanoo. Menee pöytänsä luo, viheltelee: sinä jäät nyt yksin,

sanoo. Tulee luo: tiedätkö, että kaksikymmentäviisi vuotta on pitkä

aika... Armahtakaa, parooni, minä sanon, kirjoittakaa pari sanaa, niin

Antsia ei viedä. Kyllä sinusta huoli pidetään, sanoo ja nauraa. Minä...

nauroin myös... tahdoin pyytää, rukoilla, mutta huulille nousee vaan

nauru. Sinä olet yhtä kaunis kuin ennenkin, sanoo. Samalla suutelee...

_Ants_. Ja sinä...

_Viiu_. Minä työntäisin kädellä, -- nauroin. Tahtoisitko hyville

päiville, sanoo. Armahtakaa Antsia, minä sanon. Parooni menee,

kirjoittaa kiireesti paperille, sulkee koteloon. Minua pistää kipeästi,

kysyn, että mitä se nyt kirjoitti. Siinä on pidetty huolta, ettei sinun

tule ikävä kahdenkymmenenviiden vuoden aikana, sanoo. Sitten minä tulin

kotiin ja annoin kirjeen Antsille.

_Ants_. Etkä sanonut mitään, vaimo?

_Viiu_. En sanonut mitään.

_Ants_. Annoit minun mennä siinä uskossa, että siinä oli vapautuskäsky?

_Viiu_. Niin... armahda...

_Ants_. Älä tule lähelle, taikka... Älä tartu minuun, minä en tiedä,

mitä teen... (Vaipuu lavitsalle, sisällisesti murtuneena), Bathseba,

köyhän miehen ainoa karitsa!

Meren takaa II · 第 8 / 16 题