Oli toinen äiti, joka heti suuren taistelun jälkeen sai rykmentin
päälliköltä sanoman poikansa kuolemasta. Se oli hyvin tavallinen ja
hyvin virallinen sähkösanoma, se alkoi kuten kaikki sellaiset viestit,
jotka väliäpitämätön vieras lähettää: "surullinen velvollisuuteni on
ilmoittaa", ja niin edespäin. Tätä sähkösanomaa ei seurannut mikään
kirje. Äiti odotti kauan lähempiä tietoja, mutta herkesi vihdoin,
ajatellen, että pojan lähimmät sotatoverit olivat itsekin kaatuneet.
Mutta eräänä päivänä, kun hän tapansa mukaan luki raamattua
lohdutuksekseen, sattui hänen silmiinsä seuraava lause: älkää niitä
peljätkö, jotka ruumiin tappavat, mutta eivät voi sielua vahingoittaa,
-- vaan jotka sielun tappavat, niitä peljätkää. Tämä lause meni kuin
miekka hänen sydämensä puhki. Siitä asti muuttui hänen surunsa, siitä
tuli tympeä, harmaa alakuloisuus, joka kutoi kuin hämähäkki verkkonsa
hänen ylitseen, ja hän vaelsi päivät pääksytysten ajatustensa sumussa
kuin eksyksissä.
Mitä oli tehty hänen pojastaan? Ketä hän suri, tiesikö hän sitä
itsekään, tunsiko miestä, joka oli kaatunut? Kymmenen pitkää
sotakuukautta, -- mitä oli niitten kuluessa tapahtunut hänen poikansa
sielussa? Eikö hänellä ollut vanhuksen kokemus ennen kuolemaansa,
-- eikö hän ollut juonut yhdellä siemauksella elämän pohjasakkaa?
Hän kysyi kysymästä päästyään. Pojan kirjeet, joita hän oli ennen
lukenut ajattelemattomasti ja kevyesti, kuten muitakin sota-uutisia,
tuntuivat hänestä äkkiä käsittämättömiltä ja julmilta: "eilen teimme
tiedusteluretken, -- kadotimme vaan kolme miestä." Sana "vaan" sai
hänet vapisemaan. "Äskeinen mieshukkamme kukkulaa valloittaessa oli
kaksi tuhatta miestä." Ei sanaakaan lisäksi, -- ei yhtä säälin sanaa
kaatuneitten muistoksi.
"Ruumiin voitte pitää, mutta antakaa minulle sielu takaisin", hän
sanoi tuskissaan. "Kuinka hän yhtäkkiä on näin tylsä ja tunteeton,
hän, joka ennen niin suuresti rakasti kaikkea, mikä kasvoi ja liikkui,
kaikkea, missä oli elämää. Kun hän oli pikku poika, hyvästeli hän
iltasin kukkaset taimilavoissa, -- metsässä kävellessämme hän toi
minulle oravan nakertamia käpyjä ja puhalsi nauraen silmiini voikukan
haituvapalloja."
"En voi kestää", hän sanoi itsekseen Jumalalle. "Anna minulle merkki,
että suren juuri tätä samaa rakasta lasta, muuten suru tappaa minun
sieluni."
Eräänä päivänä tuli hänen luokseen sotilas, jolta toinen käsi oli
katkaistu.
"Tuon terveisiä pojaltanne", hän sanoi.
Äiti tunsi alkavansa väristä.
"Minkälainen hän oli, -- se minun poikani?" hän sanoi.
"Urhoollinen sotilas taistelussa ja kelpo toveri levossa."
"Mitä se sitten merkitsee: urhoollinen sotilas", kysyi äiti hiljaa.
"Ettäkö hän hyvin osasi toisia tappaa?"
Viimeisen lauseen hän sanoi vaan itselleen.
Sotilas ei sitä kuullut, vaan kertoi:
"Kerran hän omin käsin katkaisi kolmelta viholliselta pään, -- olen
omin silmin nähnyt, kuinka hän yhdellä lyönnillä halkaisi jaapanilaisen
pääkallon."
Äiti istui verettömänä ja kuunteli.
"Yhtenä yönä hän oli urheista urhein. Meillä ei ollut puita, palelimme,
hän johdatti meidät kiinalaisten hautuumaalle, kuivettunut vainaja
istuu arkussa, -- emme uskaltaneet koskettaakaan, -- hän viskasi
ruumiin sivulle ja kantoi arkun polttopuiksi."
"Semmoinenko hän oli", sanoo äiti ja kuuntelee.
"Kerran olimme menneet joen avannolle vettä tuomaan. Pieni parvi
vihollisia hyökkäsi kimppuumme. Käsikähmän päätyttyä pakenivat toiset,
ainoastaan yksi jäi jäljelle painimaan poikanne kanssa. Poikanne
tarttui miestä niskasta, työnsi hänet jääkylmään veteen ja painoi veden
alle, kunnes miehestä henki erkani."
Äiti istui yhä vaiti. Hän luuli koko ajan huutavansa, mutta ääntä ei
kuulunut, hänen sisällään huusi, huusi joku: en tahdo, en tahdo, se ei
ole minun poikani, -- antakaa minulle takaisin minun poikani...
"Jäikö häneltä mitään kapineita?" hän kysyi, ja hänestä tuntui, kuin
olisi toinen hänen huuliaan liikuttanut.
"En tiedä, -- hänellä oli kyllä pieni kiinalainen aasi, jonka selkään
sälytti kapineensa, mutta mihin ne sitten joutuivat, en tiedä."
Äiti katsoi ensi kertaa miestä silmiin.
"Pieni kiinalainen aasi, -- missä se nyt on?"
"Hän ampui sen omin käsin, -- iltaa ennen suurta taistelua."
Äidin sydän alkoi kiireesti sykkiä.
"Ampui sen, -- miksi niin?"
"Hän piti siitä pikku elävästä. Iltaa ennen taistelua hän tuli hyvin
surulliseksi ja sanoi minulle: huomenna on minun vuoroni. Sitten hän
otti pyssynsä, meni pikku aasin luo, raaputti sitä korvan taakse ja
sanoi: mitäpä sinäkään suotta jäät kärsimään, nälkää saat nähdä ja
piiskaa maistaa, kun minua ei ole, -- ja ampui."
"Tekikö hän sen todella?" kysyi äiti.
"Kyllä, -- juuri niinkuin kerroin", sanoi sotilas ihmetellen.
"Kiitos", sanoi äiti, tarttuen sotilasta jäljellejääneeseen käteen.
"Oliko teillä siitä niin hyvä mieli?" kysyi sotilas yhä enemmän
ihmeissään.
Mutta äiti ei vastannut, vaan itki ensi kertaa pitkien aikojen päästä
kevyestä sydämestä.