Emajoen rannalla, kaksitoista virstaa siitä, missä nykyinen Tarton
kaupunki sijaitsee, oli entisinä aikoina suuri ja kuuluisa luostari. Se
oli alkuaan kaiken hurskauden ja siveyden pesäpaikka, mutta tapahtui,
että eräs veljistä möi sielunsa paholaiselle, ja tämän veljen kautta
levisi pahennus koko luostariin, niin että siellä pikemmin palveltiin
paholaista kuin Neitsyt Maariaa ja Jumalaa. Luostarikopeista, joitten
kivipermantoja hurskasten rukoilijain polvet olivat kuluttaneet, tuli
ilotyttöjen olopaikka; suurissa, synkeissä luostarisaleissa, joissa
ennen kaikuivat De profundis ja Ave Maria, nousi mässäys ja viinin
ilo kattoon asti. Mutta luostarin kirkossa seisoivat puusta veistetyt
pyhimykset liikkumattomassa, sanattomassa vihassa, ja Neitsyt Maarian
silmästä tipahti kyynel Jesuslapsen poskelle, sillä eräänä aamuna oli
ikuinen lamppu hänen edessään sammunut.
Vaan huhu luostarin häväistyksestä alkoi kiertää maata, ja eräänä
päivänä se saapui itse pyhän isän korviin Roomaan saakka. Pyhä isä
vihastui silloin niin, että hänen paavinhiippansa horjahti, ja kutsutti
heti luokseen erään korkeista kardinaaleistaan. "Valmistaudu matkalle!"
hän sanoi, "ja jos huhu on kertonut totta, niin singahuta minun korkea,
paavillinen kirousbullani heille vasten silmiä."
Korkea kardinaali oli sangen viisas ja viekas mies. Hän ajatteli
itsekseen: "jos minä nyt menen sinne kardinaalin kauhtanassa ja paavin
bulla kainalossa, niin voisi tapahtua, että ne vintiöt saavat vihiä
ja ehtivät korjata viinitynnyrit talteen. Ja se olisi suuri vahinko
kahdestakin syystä. Ensiksikin en saisi nähdä mitään, ja toiseksi, --
toiseksi ei minulla olisi mitään sitä vastaan, jos kerran maistaisin
itse paholaisen -- abi male spiritus! -- viiniä, minä olen niin pyhä
mies, ettei minuun hänen myrkkynsä tehoa."
Tämän viisaan päätöksen tehtyään korkea kardinaali pukeutui
kerjäläismunkin pukuun, sitoi nuoran vyötäisilleen ja lähti vaeltamaan
Emajoen luostaria kohti. Mutta luostarin munkit olivat kardinaaliakin
viekkaampia, ja jo viikko ennen kardinaalin tuloa, oli heillä hänen
matkansa ja sen tarkoitus tiedossa.
Tartosta saakka kulki korkea kardinaali jalkaisin, sauva kädessä
ja kerjäten vastaantulijoilta. Tie kulki pitkin Emajoen äyrästä.
Eräässä paikassa kasvoi rannalla tiheä pajupensaikko, ja joukko miehiä
oli niitä leikkelemässä ja kuorimassa. Hevoskuormallinen sileitä
pajuvitsakimppuja seisoi tien ohessa odottamassa.
"Minnekä noita vitsoja viedään?" kysyi korkea kardinaali.
"Emajoen luostariin".
"Mitä niillä siellä tehdään?"
"Jokainen munkki pieksee kaksi paria päivässä mäsäksi omaan selkäänsä."
Kardinaali oli hyvin ihmeissään, mutta oli liian viisas jotain
sanoakseen.
Vähän matkaa kuljettuaan hän näki tien ohessa miehen, joka kaivoi
yrttejä ja juuria maasta pieneen koppaan. Miehellä oli yllä ainoastaan
vanha säkki, johon päätä ja käsiä varten oli tehty reiät.
"Kylläpä kansa on köyhää tällä kulmalla", ajatteli kardinaali, ja hänen
kävi sääliksi viheliäistä miespoloista.
"Sinä olet kai jonkun kartanon alustalaisia", hän sanoi ääneen, mutta
huomasi samalla, että miehen päälaki oli pyöreäksi ajeltu.
"En, isä, minä olen Emajoen luostarin veljiä", mies vastasi nöyrästi.
"Mistä asti teillä on tuommoiset puvut?" kysyi kardinaali.
"Jo monta kymmentä vuotta, arvoisa isä", vastasi mies.
"Onko pyhä isä Roomassa ne teille määrännyt?" kysyi kardinaali
viekkaasti.
"Ei, me olemme itse ne keksineet lihamme kuolettamiseksi."
Kardinaali ei sanonut mitään, vaan jatkoi matkaansa. Kun hän oli
saapunut luostarin portille, kompastui hänen jalkansa munkkiin, joka
pitkin pituuttaan makasi portin edessä.
"Hän on varmaan juovuksissa paholaisen viinistä", arveli kardinaali, ja
hänen sydämensä täyttyi ilolla.
Hän kosketti anturakenkänsä kärjellä makaavaa munkkia, mutta tämä ei
hievahtanut.
Samalla pisti portinvartijamunkki päänsä esiin komerostaan.
"Sinun täytyy astua hänen ylitsensä, isä", hän sanoi. "Hän on yksi
veljiämme, joka täten on pyytänyt saada harjoittaa nöyryyttä. Jokaisen
luostariin tulijan täytyy tallata häntä."
Luostarin pihalla tuli apotti kardinaalia vastaan.
"Tulet kaukaa, isä", hän sanoi.
"Niin, olen köyhä kerjäläismunkki ja pyytäisin yösijaa."
"Jokainen on tervetullut kattomme alle", vastasi apotti, "mutta hänen
täytyy samalla alistua sääntöjemme alaiseksi."
"Mielelläni, arvoisa isä", vastasi kardinaali viekkaasti. "Olen niin
paljon kuullut luostaristanne, että tahtoisin siihen lähemmin tutustua."
Apotti johdatti hänet sivukäytävään, jonka molemmin puolin olivat
luostarikopit. Ne olivat aivan tyhjiä, lattialle oli siroitettu teräviä
kiviä, ja seinällä riippui ristiinnaulittu.
"Missä veljet makaavat?" kysyi korkea kardinaali.
"Me harjoittelemme makaamaan seisaallaan", apotti vastasi, ristien
silmänsä kuvan edessä, "Muutamat veljistä ovat vielä heikkoja, mutta
toisilla on jo Herran voima ruumiissaan."
Kardinaali sai ylleen samanlaisen säkin kuten muillakin oli, ja apotti
vei hänet pitkään, valkeaksi kalkittuun saliin, jossa joukko munkkeja
seisoi pitkän pöydän ääressä.
Apotti teki kädellään muutamia merkkejä, ja kardinaalin eteen pantiin
pieni kulho.
Hän ei uskaltanut virkkaa mitään, kun kaikki muut vaikenivat, vaan
alkoi mitään kysymättä syödä.
Kulhossa oli kovasti suolattuja, kahdentuuman pituisia kaloja, joita
terävien selkäeviensä tähden nimitetään rautapiikeiksi. Kardinaalin
mielestä tuntui, kuin olisi suolattuja rautanauloja niellyt, niin ne
pistivät sekä kieltä että kurkkua.
"Luulenpa, että palvelisin itse paholaista, jos saisin kulauksen vanhaa
viiniä tämän palan painoksi", hän ajatteli, ja vaikka se ajatus oli
niin syntinen, ei hän tuntenut hitustakaan katumusta.
Mutta kukaan ei tuonut edes vettä pöydälle, vaan kaikki poistuivat yhtä
äänettöminä, kuin olivat tulleetkin.
"Minulla on kova jano, arvoisa isä", sanoi kardinaali apotille heidän
poistuessaan ruokasalista.
"Me emme koskaan juo ennenkuin kolme tuntia ruoka-ajan jälkeen",
vastasi apotti ankarasti.
Kardinaali vaikeni puhumattomaksi, mutta suolarakeet kihelmöivät hänen
sisälmyksiään.
Hän saapui apotin keralla luostarin kirkkoon, eikä hän tiennyt,
näköhäiriökö se oli, vai minkätähden hänestä näytti, kuin olisivat
kaikkien pyhimysten suupielet olleet muikeassa hymyssä.
"Mistä saakka pyhimykset ovat alkaneet hymyillä", hän kysyi apotilta.
"Meidän pyhimyksemme ovat aina iloinneet hurskaasta elämästämme",
vastasi apotti nöyrästi.
Alttarin yläpuolella oli iso, kullalla huoliteltu Neitsyt Maarian kuva.
Sen edessä seisoi munkki, kaksi suurta, paksua kynttiläjalkaa raskaasta
hopeasta käsissä, liikkumattomana kuin kuvapatsas.
"Eikö hän väsy, arvoisa isä", kysyi kardinaali kuiskaten.
"Hänen vuoronsa on nyt lopussa", vastasi apotti. "Meillä on tapana,
että jokainen luostariimme tullut vieras ottaa tämän toimen huolekseen".
Kardinaali aikoi vastustaa, mutta hetken mietittyään vaikeni. Munkki
jätti kynttilät hänelle, ja hän asettui kädet ojossa seisomaan
kuvan eteen. "Paavi-ukkoa on pahasti peijattu", hän ajatteli, "tämä
luostarihan on kaiken hurskauden huippu, -- ei itse pyhä isäkään
enempää vaatisi."
Mutta mitä kauemmin hän kynttilöitä piteli, sitä levottomammaksi hän
kävi.
"Ehkä on sinua itseäsi puijattu, poikaseni", hän sanoi itselleen.
"Pyhä isä on ehkä saanut kuulla hairahduksistasi, -- ja kukapa
meistä täydellinen olisi!! -- ja lähetti sinut nyt tähän luostariin
katumusretkelle, vaikka ei hiiskahtanut mitään sääntöjen ankaruudesta,
ettei säikyttäisi."
"Nyt en jaksa enään", hän sanoi ja antoi kätensä vaipua. Hiki juoksi
hänellä pitkin ruumista.
Mutta kuullessaan munkkien kuoron parvekkeelle astuvan, hän kohotti
kynttilät entiseen asentoon.
"Suolaisia ne kalat", hän ajatteli. "Voisin juoda joen täyden vettä."
"Kyllä minä olen suuri syntinen", hän sanoi itsekseen, "mutta että
minun tänne asti piti parannettavaksi tulla, se ei sentään päähäni
mene."
Pitkällinen seisonta alkoi häntä pyörryttää, kirkko tanssi hänen
silmissään, puupyhimykset hyppelivät vallan hurjasti ylös, alas
synnillisessä, maallisessa karkelossa. Kynttiläin liekit liehuivat kuin
virvatulet.
"Nyt kaadun maahan", hän sanoi, mutta samalla joku tarttui häntä
kädestä.
Apotti vei hänet takaisin ruokasaliin, jossa pitkälle pöydälle oli
ladottu puuhaarikoita.
Kardinaali tarttui ahnaasti haarikan korvaan ja vei sen huulilleen,
mutta irvisti pahasti ensi kulauksella.
"Tämähän on vedellä sekoitettua etikkaa", hän sanoi itsekseen.
"Se on kaljaa", kuiskasi munkki hänen vieressään, ikään kuin arvaten
hänen ajatuksensa.
Kardinaali tunsi kielensä kitalakeen kuivuvan, ja paholaisen
viinitynnyrit vierivät hänen mielikuvituksessaan pitkässä jonossa
saliin.
"Nyt menemme saunaan", sanoi apotti hänelle.
"Mikä se semmoinen on?" kysyi kardinaali.
"Meillä on tapana lauantai-iltasin viedä vieraamme saunaan", vastasi
apotti kierrellen.
Kardinaali astui apotin kera pimeähköön huoneeseen, jota ainoastaan
suuren kiukaan loimu valaisi. Lattia oli kivestä.
"Riisuudu", käski apotti.
Kardinaali totteli väristen.
"Tämä on varmaan piinakammio", hän ajatteli kauhulla, ja kaikki hänen
syntinsä pistivät häntä kuin tulisilla neuloilla.
"Astu portaita myöten parvelle", käski apotti.
Kardinaali kiipesi vapisevin polvin pimeitä portaita myöten.
Tukehduttava kuumuus huokui hänelle vastaan.
"Mitä he aikovat tehdä? Korventaa minut elävältä", hän ajatteli.
"Pane pitkäksesi", huusi apotti alhaalta.
Kardinaali heittäytyi oljille.
Yhtäkkiä kuului sähinää, niinkuin olisivat kiukaan kivet alkaneet
kiehua. Kuumuus kohosi kaksikertaiseksi, kardinaali luuli lihan ja luun
sulavan.
Toistamiseen kuului läiskäys, vihaisesti pihahti kuuma höyry.
"Jokos riittää löylyä?" kysyi apotti portaitten päästä.
"Jo -- jo -- Armahtakaa, -- minä olen suuri syntinen", vaikeroi
kardinaali.
Samalla nousi apotti portaille, ja kardinaali tunsi äkkiä selkänsä
kihelmöivän nopeista lyönneistä.
"Nyt vihdotaan", sanoi apotti.
"Minä tunnustan, -- minä tunnustan", huusi kardinaali. "Kaksi kertaa
olen pistänyt kirkon rahoja omaan taskuuni."
"Entä vielä", sanoi apotti, vihtoen edelleen.
"Olen käyttänyt salarippiä väärin, -- olen valhetellut, varastanut,
ylönsyönyt ja ylönjuonut, -- naisten kanssa kemuja pitänyt..."
Apotti heitti taas kiululla vettä kiukaalle.
"Kuka sinut lähetti?"
"Minä palan, -- armahtakaa! Pyhä isä lähetti."
"Mitä sinun piti tehdä?"
"Kirota luostari."
"No ja minkä sanoman sinä nyt paaville viet?" kysyi apotti, tarttuen
toiseen saunavihtaan.
"Jo riittää... Te olette hurskaita, siveitä, itsenne kieltäjiä,
lihankiduttajia, paastoojia, pyhiä miehiä..."
"Hyvä, -- nyt voit mennä".
Kardinaali kömpi saunan lavalta alas punaisena kuin keitetty rapu.
"Sinä menet säkki ylläsi Roomaan saakka, huomaa se", sanoi apotti,
"muuten ilmoitan tunnustuksesi paaville".
Säkkipukuinen kardinaali livahti luostarin portista maantielle ja alkoi
paljain jaloin laputtaa kohti Roomaa.