-- Tämä on hirveän huono runo, mutta se kuvaa tunteitani kerran kun
olin hyvin yksinäinen ja itkin pitkät itkut ullakolla. Mieleeni
ei juolahtanut, että tämä runo voisi juoruta, sanoi Jo ja repi
paperinpalan, jota professori oli säilyttänyt kauan kalliina
aarteenaan.
-- Antaa sen mennä, se on tehnyt tehtävänsä ja minä saan uuden, kun
luen sen ruskean kirjan, jossa sinun salaisuutesi ovat, sanoi herra
Bhaer hymyillen katsellessaan miten paperinpalat lentelivät tuulessa.
-- Niin, hän lisäsi vakavana, luin sen ja ajattelin: hänellä on
suruja, hän on yksin ja rakkaus voisi lohduttaa häntä. Minun tunteeni
häntä kohtaan ovat syvät. Enkö menisi sanomaan hänelle: "Tässä on
sydämeni, jos se vain kelpaa vastalahjaksi siitä mitä pyydän, niin
ota se omaksesi."
-- Ja sitten tulit ja sait nähdä, että se olikin mitä kallein aarre,
jota juuri kaipasin, kuiskasi Jo.
-- Aluksi en rohjennut uskoa sitä, vaikka otitkin minut niin
herttaisesti vastaan. Mutta kohta aloin toivoa ja silloin tuumin:
"Aion saada hänet vaikka henki menisi", ja niin minä aionkin,
huudahti herra Bhaer nyökäten päättäväisesti ikään kuin heitä
ympäröivä tiheä sumu olisi ollut varustus, joka hänen oli voitettava.
Jon mielestä se kuulosti suurenmoiselta ja hän päätti tulla ritarinsa
arvoiseksi, vaikka tämä ei tullutkaan loistavissa varustuksissa ja
uljaalla ratsulla häntä noutamaan.
-- Miksi viivyit niin kauan? kysyi Jo samassa, sillä hänestä oli
niin hauskaa tehdä luottamuksellisia kysymyksiä ja saada niihin
miellyttäviä vastauksia, että ei voinut pysyä vaiti.
-- Se ei ollut helppoa, mutta enhän hennonut viedä sinua onnellisesta
kodistasi, ennen kuin minulla oli tiedossa sinulle toinen koti.
Kuinka olisin voinut pyytää sinua luopumaan niin paljosta vanhan
miehen vuoksi, jolla ei ole muuta omaisuutta kuin vähän oppia.
-- Minä olen iloinen köyhyydestäsi. En voisi sietää rikasta miestä,
sanoi Jo päättäväisesti ja lisäsi sitten hiljemmin: -- Älä pelkää
köyhyyttä. Olen kyllin kauan ollut sen tuttavana, pelkoni on
haihtunut, ja teen mielelläni työtä niiden hyväksi, joita rakastan.
Äläkä liioin sano itseäsi vanhaksi. Nelikymmenvuotiaana mies on
parhaassa iässään. Rakastaisin sinua sitä paitsi vaikka olisit
seitsemänkymmenen.
Sanat liikuttivat professoria siinä määrin, että hän olisi mielellään
kaivanut nenäliinan esille. Mutta koska se ei käynyt päinsä, Jo
kuivasi hänen silmänsä omaan nenäliinaansa ja sanoi sitten nauraen
ottaessaan pari kääröä professorin käsistä:
-- Olen ehkä karskiluontoinen, mutta nyt ainakin käyttäydyn
asianmukaisesti, sillä naisen varsinaisena tehtävänähän pidetään
kyynelten kuivaamista ja taakkojen huojentamista. Friedrich, minä
tahdon kantaa osani taakasta ja tehdä työtä kotimme hyväksi. Sinun
on suostuttava siihen, muuten en lähde minnekään, hän lisäsi
päättäväisesti, kun professori yritti ottaa takaisin käärönsä.
-- Saapa nähdä. Jaksatko odottaa kauan, Jo? Minun täytyy matkustaa
täältä tekemään yksin työtäni; minun täytyy ensin auttaa poikiani,
koska en sinunkaan tähtesi voi rikkoa Minnalle antamaani lupausta.
Voitko antaa anteeksi ja jäädä onnellisena odottamaan?
-- Voin, tiedän voivani. Mehän rakastamme toisiamme ja silloin kaikki
vastukset tuntuvat mitättömiltä. Minullakin on omat velvollisuuteni
ja työni. En voisi nauttia onnestani, jos löisin ne laimin vaikka
sinun tähtesi. Meillä ei siis ole syytä pitää kiirettä. Sinä teet
työsi lännessä, minä täällä, ja molemmat toivomme iloisina parasta ja
jätämme tulevaisuuden Jumalan huomaan.
-- Voi, sinä annat minulle toivoa ja rohkeutta eikä minulla ole antaa
vastalahjaksi muuta kuin tyhjät kädet ja sydän täynnä rakkautta,
huudahti professori lumoutuneena.
Jo ei voinut oppia käyttäytymään säädyllisesti. Professorin lausuessa
sanat he seisoivat portailla ja Jo pani kätensä professorin käsiin ja
kuiskasi hellästi:
-- Nyt ne eivät ole tyhjät. Sitten hän suuteli Friedrichiään
sateensuojan alla.
Se oli kauheaa, mutta Jo olisi tehnyt sen vaikka pensasaidalla
istuvat harmaavarpuset olisivat olleet ihmisiä. Hän oli tosiaan kovin
rakastunut ja unohti sillä hetkellä kaiken muun paitsi oman onnensa.
Vaikka kaikki tapahtui yksinkertaisesti ja välittömästi, heidän
elämänsä suurin hetki oli se, jona Jo vei rakastettunsa pimeästä,
myrskystä ja yksinäisyydestä heitä odottavan kodin valoon, lämpöön ja
rauhaan ja sulki oven jälkeensä.
24