SADONKORJUU

Vuoden ajan Jo ja hänen professorinsa tekivät työtä, odottivat,

toivoivat ja rakastivat, tapasivat silloin tällöin, ja kirjoittivat

toisilleen niin suunnattoman pitkiä kirjeitä, että Laurie väitti

paperin hinnan kohonneen sen vuoksi. Toinen vuosi alkoi melko

synkästi, sillä tulevaisuudennäkymät eivät olleet yhtään parantuneet

ja lisäksi Marchin täti kuoli odottamatta. Mutta kun raskain suru oli

hälvennyt -- kaikki näet olivat kiintyneet vanhaan tätiin, vaikka

hänellä olikin terävä kieli -- huomattiin, että oli syytä iloonkin,

sillä hän oli jättänyt Plumfieldin perinnöksi Jolle, mikä teki

kaikenlaisten hauskojen suunnitelmien toteuttamisen mahdolliseksi.

-- Se on vanha, hieno kartano ja tuottaa sievoisen summan, sinähän

tietysti myyt sen, sanoi Laurie, kun asiaa pohdittiin pari viikkoa

myöhemmin.

-- Ei, en myy, vastasi Jo taputellen lihavaa villakoiraa, jonka hän

oli ottanut huostaansa kunnioituksesta sen entistä emäntää kohtaan.

-- Et kai aio asettua sinne asumaan.

-- Aionpa niinkin.

-- Mutta tyttö kulta, talohan on valtava ja sen kunnossapitoon menee

äärettömästi rahaa. Puutarhassakin tarvitaan pari kolme miestä, eikä

maanviljelys taida kuulua herra Bhaerin alaan.

-- Hän yrittää ainakin, jos minä pyydän.

-- Ja sitten luulet teidän elävän maatilanne tuotteilla. No tehän

olisitte kyllä kuin paratiisissa, mutta saatpa nähdä, että joudutte

tekemään toivottoman paljon työtä.

-- Se laiho, jota kasvatamme on erityisen satoisaa, nauroi Jo.

-- Mitä sitten kasvatatte, hyvä rouva?

-- Poikia. Haluan perustaa koulun pikku pojille -- hauskan hyvän,

kodikkaan koulun, jossa minä hoivaisin heitä ja Fritz olisi

opettajana.

-- Tuo on ihan sinun tapaistasi, Jo! Eikö olekin? huudahti Laurie ja

katsahti muuhun perheeseen, jota Jon ilmoitus näytti hämmästyttävän

yhtä paljon.

-- Minä pidän siitä, ilmoitti rouva March päättäväisesti.

-- Niin minäkin, lisäsi hänen miehensä, joka näki tässä tilaisuuden

soveltaa Sokrateen kasvatustapaa nykyajan nuorisoon.

-- Siitä on Jolle suunnattomasti huolta, huomautti Meg silitellen

poikansa päätä ja ajatellen että tässä ainokaisessa oli hänelle ihan

tarpeeksi huolehtimista.

-- Jo kyllä pystyy siihen ja hänelle se on ilo. Se on loistava

ajatus. Kerro meille kaikki perin pohjin, huudahti herra Laurence,

joka olisi tahtonut jollakin tavoin auttaa nuorta paria, mutta tiesi

heidän kieltäytyvän hänen avustaan.

-- Arvasinhan, että te pidätte minun puoltani, sir. Amykin pitää --

näen sen hänen silmistään, vaikka hän varovaiseen tapaansa ensin

miettii ja antaa vasta sitten lausuntonsa. No niin, hyvät ihmiset,

jatkoi Jo vakavana, ottakaa huomioon, että tämä ei ole mikään uusi

päähänpisto, vaan vanha suunnitelmani. Ennen kuin Fritz tuli,

ajattelin usein, että kun olen ansainnut vähän rahaa eikä minua enää

tarvita kotona, minä vuokraan suuren talon, ja kerään sinne muutamia

köyhiä, kodittomia poikia, rupean heille äidiksi ja teen heidän

elämänsä hauskaksi. Monet joutuvat huonoille teille, kun he eivät

saa apua silloin kun tarvitsevat. Tahtoisin mielelläni tehdä jotakin

heidän hyväkseen. Luulen tietäväni heidän tarpeensa ja ymmärtäväni

heidän huolensa ja olisin niin onnellinen saadessani olla heille

äitinä.

Rouva March ojensi kätensä Jolle, joka tarttui siihen hymyillen

kyynelet silmissä. Sitten hän jatkoi entiseen innokkaaseen tapaansa.

-- Kerroin kerran suunnitelmani Fritzille. Hän innostui siihen heti

ja lupasi yrittää, kunhan rikastuisimme. Voi sitä poikakultaa!

Sitähän hän on tehnyt koko ikänsä -- auttanut köyhiä poikia, ei

rikastunut. Rikasta hänestä ei koskaan tulekaan, raha ei ehdi

pesiä hänen taskuihinsa. Mutta vanhan, rakkaan tätini ansiosta,

joka rakasti minua enemmän kuin ikinä olisin ansainnut, minä olen

nyt rikas tai ainakin tunnen olevani ja voimme hyvin tulla toimeen

Plumfieldissä, jos koulu alkaa menestyä. Paikka on juuri omiaan

pojille: talo on suuri ja huonekalut yksinkertaiset ja vahvat. Sinne

mahtuu kymmenittäin poikia ja piha on erinomainen. He voisivat auttaa

puutarhatyössä, sehän on terveellistä. Fritz saa sitten kasvattaa ja

opettaa heitä mielensä mukaan ja isä auttaa häntä. Minä taas äidin

avustamana ruokin, hoidan, hellin ja torun heitä. Olen aina halunnut

paljon lapsia. Nyt voin täyttää taloni noilla pienillä kullanmuruilla

ja nauttia pojista mielin määrin. Ajatelkaa miten ylellistä!

Plumfield on minun ja suuri poikalauma saa jakaa sen minun kanssani!

Jo huitoi innoissaan ja huokaili ihastuneena, koko perhe puhkesi

äänekkääseen nauruun ja herra Laurencen luultiin jo saavan

hengenahdistusta.

-- Minun mielestäni tässä ei ole mitään nauramista, sanoi Jo vakavana

saatuaan vihdoin äänensä kuuluviin. -- Onhan ihan luonnollista, että

minun professorini perustaa koulun ja että minä asetun asumaan omalle

maatilalleni.

-- Hänhän alkaa jo ylvästellä, sanoi Laurie, joka yhä piti asiaa

mainiona pilana. -- Mutta saanko kysyä miten aiotte rahoittaa

laitoksenne? Jos kaikki oppilaat ovat pieniä resupekkoja, rouva

Bhaer, niin teidän laihonne on tuskin aineellisesti ainakaan kovin

satoisaa.

-- No Teddy, älä yritä kaataa kylmää vettä niskaani. Tietysti otan

myös rikkaita oppilaita, ehkäpä aluksi vain niitä. Sitten kun

olen päässyt alkuun, otan pari resupekkaa piristämään joukkoa.

Rikkaiden lapset tarvitsevat usein hellyyttä ja huolenpitoa siinä

kuin köyhienkin. Olen nähnyt, että pienet lapsiparat jätetään

palvelijoiden armoille tai ujoja lapsia kiusataan ihan julmasti.

Jotkut ovat jääneet orvoiksi ja toisista tulee ilkeitä siksi, että

heitä kohdellaan huonosti eikä heistä välitetä. Parhaimmillakin

on sitä paitsi vasikkaikänsä, ja juuri silloin he tarvitsevat

mahdollisimman paljon ystävällisyyttä ja kärsivällisyyttä.

Tavallisesti heille nauretaan, heitä hätistellään tieltä ja heidän

odotetaan yhdellä iskulla muuttuvan suloisista lapsista hienoiksi

nuorukaisiksi. Lapsiparat ovat urheita, he eivät yleensä valita,

mutta he kärsivät siitä. Olen itse kokenut samantapaista ja tiedän

miltä se tuntuu. Minusta tuollaiset karhunpojat ovat erityisen

kiinnostavia, ja tahtoisin osoittaa huomaavani heidän rehellisen,

hyväntahtoisen mielensä, vaikka heillä onkin kömpelöt kädet ja

jalat ja pörröinen tukka. Minulla on kokemustakin, sillä olenhan

kasvattanut erään pojan niin hyvin, että hänestä on tullut omaisten

ylpeys ja kunnia, eikö totta?

-- Voin todistaa, että olet koettanut kasvattaa minua, sanoi Laurie.

-- Ja olen onnistunut paremmin kuin uskalsin toivoakaan, sillä

sinusta on tullut viisas ja vakaa liikemies, joka käyttää rahansa

hyvin ja panee säästöön köyhien siunaukset eikä kultakasoja. Etkä

sinä kuitenkaan ole pelkkä liikemies. Sinä harrastat kauniita ja

hyviä asioita, nautit itse ja jaat ilosi ystäviesi kanssa kuten

ennenkin. Minä olen ylpeä sinusta, Teddy, sillä sinä edistyt

vuosi vuodelta. Kaikki ovat sen huomanneet, vaikka et tahdo siitä

puhuttavan. Niin, ja kun minulla on parveni ympärilläni, silloin

osoitan sinua ja sanon heille: "Tuossa on esikuva teille, pojat."

Laurie-parka ei oikein tiennyt minne katsoa, sillä vaikka hän

olikin aikuinen mies, häntä alkoi ujostuttaa, kun kaikkien katseet

kääntyivät häneen.

-- Kuulehan Jo, tuo on jo liikaa, hän alkoi poikamaiseen tapaansa.

-- Te kaikki olette tehneet niin paljon minun hyväkseni, etten voi

ikinä kylliksi kiittää teitä, voin vain tehdä parhaani ettette

pettyisi toiveissanne. Viime aikoina sinä, Jo, et juuri ole

minusta huolehtinut, mutta jos kumminkin olen edistynyt, niin voit

kiittää siitä näitä kahta. Laurie laski toisen kätensä isoisän

hopeanharmaalle päälaelle ja toisen Amyn kultaisille kiharoille.

-- Minun mielestäni perhe on maailman ihanin asia, huudahti Jo,

joka sattui olemaan aivan erityisen vilkkaalla tuulella. -- Kun

saan oman perheen, toivon että siitä tulee yhtä onnellinen kuin

niistä kolmesta, joita rakastan eniten. Jospa vain John ja minun

Fritzini olisivat täällä, niin meillä olisi taivas maan päällä,

hän lisäsi vähän tyynemmin. Kun hän paneutui levolle onnellisen

perheneuvottelujen, toiveiden ja suunnitelmien illan jälkeen, hänen

sydämensä oli niin täynnä onnea, että hänen täytyi tyynnyttää sitä

polvistumalla huoneessaan olevan pienen tyhjän vuoteen ääreen ja

muistelemalla hellästi Bethiä.

Koko vuosi oli erikoinen, sillä asiat kehittyivät nopeasti ja

mukavasti: ennen kuin Jo oikein tajusikaan kuinka kaikki kävi, hän

oli naimisissa ja Plumfieldin emäntänä. Pian hänen ympärilleen

ilmestyi kuuden seitsemän pojan perhe, joka menestyi hyvin. Herra

Laurence löysi tuon tuostakin jonkun hätää kärsivän lapsen ja pyysi

Bhaerejä säälimään tätä luvaten kernaasti maksaa hiukan tämän

elatuksesta. Näin viekas vanha herra sai kierretyksi Jon ylpeyden ja

hankki hänelle juuri sellaisia poikia, joista tämä eniten piti.

Aluksi oli tietysti paljon vastoinkäymisiä, ja Jo erehtyi usein

surkeasti. Mutta viisas professori osasi tyynnyttää myrskyt ja

lopuksi he saivat vallattomimmankin viikarin voitetuksi puolelleen.

Miten onnellinen Jo olikaan poikalaumastaan ja miten Marchin

tätiparka olisikaan vaikeroinut nähdessään Tomien, Dickien ja

Harryjen juoksentelevan siistin ja juhlallisen Plumfieldin pyhillä

alueilla. Se oli kyllä tavallaan oikein ja kohtuullista, sillä

eläessään vanha rouva oli ollut seutukunnan poikien kauhu.

Mutta nyt maanpakolaiset saivat vapaasti nauttia kielletyistä

hedelmistä, he potkivat epäpyhine kenkineen hiekoitettuja käytäviä

kenenkään torumatta ja pelasivat krikettiä avaralla niityllä, jossa

vihainen sarvipää lehmä oli ennen antanut uskaliaille pojille kyytiä.

Plumfieldistä tuli poikien paratiisi, ja Laurie ehdotti sen nimeksi

"Bhaergarten" (Karhutarha) osoittaen siten kunnioitusta sen isännälle

ja viitaten samalla sen muihin asukkeihin.

Koulusta ei tullut kovin suosittua, eikä professori ansainnut sillä

omaisuutta itselleen. Se oli juuri sellainen kuin Jo oli halunnut sen

olevan: onnellinen koti pojille, jotka olivat opetuksen, huolenpidon

ja rakkauden tarpeessa.

Suuren talon joka huoneessa oli pian asukkaita, puutarhan joka

palstalla omistaja ja navetassa oli oikein eläintarha, sillä lapset

saivat pitää lemmikkieläimiä. Kolmesti päivässä Jo hymyili pitkän

ruokapöydän päässä toiseen päähän Fritzilleen ja molemmilta puolilta

iloiset nuoret kasvot kääntyivät luottavaisina ja kiitollisina äiti

Bhaerin puoleen. Jolla oli nyt poikia tarpeeksi asti, mutta hän

ei väsynyt heihin, vaikka pojat eivät suinkaan olleet enkeleitä,

vaan tuottivat sekä professorille että hänen vaimolleen paljon

huolta ja surua. Koska Jo uskoi, että ilkeimmän, nenäkkäimmän ja

ärsyttävimmänkin pikku viikarin sydämessä oli jotakin hyvää, hän

osasi kohdella heitä kärsivällisesti ja taitavasti. Ajan mittaan

hän saavutti menestystäkin, sillä yksikään poika ei viitsinyt kauan

kiukutella isä Bhaerille, joka säteili niin hyville kuin pahoillekin,

ja äiti Bhaerille, joka antoi anteeksi seitsemänkymmentä kertaa

seitsemän kertaa.

Jo piti suuressa arvossa poikien ystävyyttä. Hän kuunteli katumuksen

nyyhkytyksiä ja kuiskauksia, kun oli tehty jotakin pahaa; hän

otti säilytettäväkseen heidän hullunkurisia tai liikuttavia

salaisuuksiaan; hän innostui, toivoi ja teki suunnitelmia heidän

kanssaan; ja hän tunsi eniten hellyyttä niitä kohtaan, joille oli

sattunut vastoinkäymisiä.

Joukkoon mahtui typeriä poikia ja ujoja poikia, sairaalloisia poikia

ja meluavia poikia. Joku änkytti, toinen sammalsi ja olipa joukossa

iloinen musta poikakin, joka ei ollut päässyt mihinkään muuhun

kouluun. Bhaergarteniin hän oli tervetullut, vaikka jotkut ennustivat

sen tietävän perikatoa koululle.

Niin, Jo oli onnellinen huolimatta ankarasta työstä, monista huolista

ja alituisesta melusta. Hän piti paljon työstään ja iloitsi poikiensa

suosiosta enemmän kuin koko maailman kiitoksesta, sillä nyt hän

kertoi tarinoitaan vain pienelle, innokkaalle ihailijajoukolleen.

Hänen onneaan lisäämään ilmestyi vuosien kuluessa vielä kaksi omaa

poikaa. Ensimmäinen sai nimekseen Rob isoisän mukaan, toinen oli

Teddy, huoleton poju, joka näkyi perineen sekä isän aurinkoisuuden

että äidin vilkkauden. Isoäidin ja tätien oli mahdoton käsittää

miten lapset pysyivät hengissä siinä poikavilinässä. Mutta he

kukoistivat kuin voikukat kevätnurmella ja hoitajat olivat helliä ja

huolehtivaisia, vaikka vähän kovakouraisia.

Plumfieldissä pidettiin usein lupapäiviä, ja hauskimpia oli

jokavuotinen omenankorjuupäivä, jolloin Marchin, Laurencen, Brooken

ja Bhaerin perheet yhteisvoimin korjasivat sadon. Jon oltua jo viisi

vuotta naimisissa vietettiin kerran tällaista hedelmäjuhlaa.

Oli lämmin lokakuun päivä, ilma oli raikas, se teki mielet iloisiksi

ja pani veren kiertämään vilkkaasti suonissa. Vanha hedelmätarha

komeili juhlapuvussaan: kultasade ja asterit reunustivat sammaleisia

muureja; heinäsirkat hyppelivät ruohikossa ja sirittivät kuin

keijukaisten viuluniekat juhlan kunniaksi, oravat kokosivat

touhuissaan talvivarastoja, linnut livertelivät jäähyväislauluja

leppäkujanteessa, ja joka puu nuokkui valmiina pudottamaan ryöpyn

keltaisia tai punaisia omenoita heti ensi ravistelusta. Koko talo oli

liikkeellä. Kaikki nauroivat ja laulelivat. Kiipeiltiin puihin ja

kupsahdeltiin maahan. Kaikki julistivat että näin hienoa korjuusäätä

ja hauskaa korjuujoukkoa ei ennen ollut nähty, ja nauttivat päivän

pikku iloista, niin kuin ei maailmassa huolia ja murheita olisikaan.

Pastori March vaelteli rauhallisesti ympäriinsä lainaillen

tilaisuuteen sopivia säkeitä ja nauttien mehevistä omenista.

Professori kulki pitkin vihreitä holvikäytäviä kuin tukeva

germaanisoturi seiväs peitsenään ja pojat kantoivat tikapuita hänen

kintereillään ja näyttivät taitotemppuja puihin kiipeillen. Laurie

vietti aikansa pienten lasten parissa: ajelutti pientä tyttöstään

hedelmäkorissa, näytti Daisylle linnunpesiä ja piti huolta, ettei

seikkailunhaluinen Rob taittanut niskaansa. Rouva March ja Meg

istuivat omenakasojen ääressä lajitellen yhä kasvavaa varastoa,

kun taas kauniin äidillisen ilmeen saanut Amy piirsi luonnoksia

eri seurueista ja piti seuraa kalpealle pojalle, joka istui häntä

ihailemassa kainalosauvat vieressään.

Jo oli sinä päivänä omimmillaan, hän puuhasi milloin missäkin

helmat vyötäisille käärittyinä, hattu milloin missäkin keikkuen

ja kainalossaan kuopus, joka oli valmiina yhtymään aina uuteen

hauskuuteen.

Pikku Teddy oli haavoittumaton, hän ei koskaan loukannut itseään

eikä Jo ollut lainkaan huolissaan, kun pojat heilauttivat hänet

puun oksalle tai juoksuttivat häntä selässään ympäri puutarhaa tai

kun hänen myöntyväinen isänsä antoi hänen syödä happamia omenia.

Tällä oli näet sellainen käsitys, että lapsen vatsa sulattaa mitä

hyvänsä alkaen hapankaalista aina nappeihin, ja pieniin nahkakenkiin

saakka. Jo tiesi, että pikku Ted ilmestyisi aikanaan terveenä ja

punaposkisena, likaisena ja iloisena ja otti tämän aina avosylin

vastaan, sillä hän rakasti lapsiaan hellästi.

Kello neljältä pidettiin lepohetki. Korit tyhjennettiin ja

omenanpoimijat esittelivät toisilleen työssä saatuja naarmuja ja

mustelmia. Sitten Jo ja Meg apunaan osasto 'isot pojat' kattoivat

päivällisen nurmikolle, ja se oli koko päivän kohokohta. Silloin maa

kirjaimellisesti vuoti hunajaa ja maitoa, sillä poikien ei tarvinnut

istua pöydän ääressä, vaan he saivat nauttia herkuista miten

halusivat, ja pojista tämä vapaus maistui kaikkein parhaalta. Jotkut

urheilivat juomalla maitoa seisoessaan päällään, muutamat höystivät

pukkihyppyjä haukkaamalla piirakkaa välillä. Nurmikolle oli kylvetty

pikkuleipiä ja puiden oksilla kyyköttivät maukkaat omenamunkit kuin

uudenlajiset linnut. Pikku tytöt pitivät omia teekutsujaan, ja Ted

tepasteli maistelemassa tarjouksia mielensä mukaan.

Kun kaikki olivat syöneet kyllikseen, ehdotti professori heidän

juhlissaan perinteelliseksi käyneen maljan.

-- Marchin tädin malja, siunattu hänen muistonsa! Kunnon professori

lausui sanat lämpimästi, sillä hän ei milloinkaan unohtanut, että sai

paljosta kiittää vanhaa rouvaa. Hän oli opettanut pojatkin pitämään

arvossa tämän muistoa, ja nämä joivat maljan vakavina.

-- Sitten isoäidin kuusikymmenvuotispäivälle! Kolminkertainen

eläköönhuuto!

Sen maljan professori ehdotti innostuneena, eikä eläköön-huudoista

ollut lainkaan tulla loppua. Sitten juotiin kaikkien muidenkin malja

alkaen koulun suojelijasta, herra Laurencesta, hämmentyneeseen

marsuun, joka oli eksynyt omilta alueiltaan etsimään nuorta

isäntäänsä.

Tämän jälkeen Demi vanhimpana lapsenlapsena toi päivän

sankarittarelle lahjat, joita oli niin paljon, että ne lykättiin

kottikärryissä juhlapaikalle. Joukossa oli monta lystikästä lahjaa,

mutta niiden viatkin olivat isoäidin silmissä koristuksia, sillä

lapset olivat ne omin käsin valmistaneet. Rouva Marchin mielestä

Daisyn ahkerien sormien päärmäämät nenäliinat olivat parempia kuin

mitkään koruompelut, ja Demin kenkärasia oli hänestä tekninen

taidonnäyte, vaikka kansi ei oikein ottanut sulkeutuakseen. Robin

jakkara keikkui eripituisilla jaloillaan, mutta isoäiti selitti

keinunnan vain rauhoittavan. Amyn pikku tytön lahjoittama kirja oli

kallis aarre, ja sen kaunein sivu oli se, johon oli horjahtelevin

lapsenkirjaimin kirjoitettu: "Rakkaalle isoäidille pikku Bethiltä."

Tämän ohjelmanumeron aikana pojat olivat salaperäisellä tavalla

kadonneet. Rouva March oli yrittänyt kiittää lapsukaisiaan, mutta

purskahtanut itkuun, ja Teddy kuivaili hänen kyyneliään esiliinaansa.

Samassa professori alkoi laulaa. Hänen yläpuoleltaan yhtyi ääni

toisensa jälkeen lauluun, ja kohta kaikui puusta toiseen Jon

sepittämä pieni laulu, jonka Laurie oli säveltänyt ja professori

opettanut pojille, jotka nyt helein äänin esittivät sen päivän

sankarittarelle. Tämä oli aivan uusi keksintö ja se onnistui

erinomaisesti. Rouva March ei ollut toipua hämmästyksestään, hän

halusi välttämättä kiittää kaikkia kädestä pitäen.

Sen jälkeen pojat hajaantuivat leikkimään ja jättivät rouva Marchin

tyttärineen juhlapuun juurelle.

-- Minun ei varmasti enää milloinkaan tarvitse sanoa itseäni

Jorukaksi, koska hartain toiveeni on toteutunut näin hienosti,

virkkoi rouva Bhaer vetäen Teddyn pikku nyrkin maitokannusta, jossa

tämä oli innoissaan kirnunnut.

-- Ja kuitenkin on elämäsi aivan toisenlaista kuin ennen kuvittelit.

Muistatko meidän tuulentupiamme? kysyi Amy ja hymyili nähdessään

Laurien ja Johnin pelaavan krikettiä poikien kanssa.

-- Voi noita poikia! Tuntuu hyvältä nähdä heidän unohtavan kerrankin

liikeasiansa ja pitävän hauskaa, vastasi Jo, joka jo suhtautui

äidillisesti koko miessukuun. -- Niin, muistanhan minä, mutta elämä,

josta silloin haaveilin, tuntuu nyt itsekkäältä ja köyhältä. Toivon

kyllä vieläkin, että kerran voisin kirjoittaa hyvän kirjan, mutta

sillä ei ole kiirettä, ja tällaiset kokemukset ja näkymät ovat

varmaan hyväksi sillekin.

Jo viittasi kädellään kentällä pelaaviin poikiin, sitten isäänsä ja

professoriin, jotka kulkivat edestakaisin syventyneinä mieluisaan

keskusteluun, ja lopuksi äitiinsä, kun tämä istui tyttäriensä

ympäröimänä lastenlapset sylissään ja jalkojensa juuressa ikään kuin

kaikki olisivat saaneet avun ja ilon noista kasvoista, jotka heidän

silmissään eivät lainkaan vanhenneet.

-- Minun unelmani on tarkimmin toteutunut, sanoi Meg. Tietysti

toivoin hienojakin asioita, mutta sydämessäni tunsin, että olisin

tyytyväinen, jos saisin omakseni pienen kodin, Johnin ja muutamia

tällaisia lapsia. Ne kaikki minulla nyt on ja tunnen itseni maailman

onnellisimmaksi ihmiseksi.

Meg laski kätensä ison poikansa päälaelle hellä ja tyytyväinen ilme

kasvoillaan.

-- Minun pilvilinnani on aivan erilainen kuin suunnittelin, mutta

en silti vaihtaisi sitä mihinkään. En kuitenkaan kokonaan luovu

taiteellisista harrastuksistani enkä tyydy pelkästään auttamaan

toisia eteenpäin taiteen tiellä. Olen alkanut muovailla lapsen

muotokuvaa ja Laurie sanoo, että se on paras työ, jonka milloinkaan

olen tehnyt. Minäkin luulen niin ja aion hakkauttaa sen marmoriin,

jotta minulla on jäljellä ainakin pienen enkelini kuva, vaikka minun

olisi hänestä itsestään luovuttava.

Amyn puhuessa suuri kyynel vierähti hänen sylissään nukkuvan lapsen

kullankeltaisille kiharoille. Pieni, heikko olento oli hänelle

kaikki kaikessa ja menettämisen pelko varjosti Amyn aurinkoista

elämää. Mutta yhteinen suru liitti lapsen isän ja äidin entistä

lujemmin toisiinsa. Amyn luonne muuttui hellemmäksi, syvemmäksi

ja lempeämmäksi ja Laurie vakaammaksi, voimakkaammaksi ja

totisemmaksi. Molemmat oppivat, ettei kauneus, nuoruus tai rikkaus,

ei edes rakkauskaan pysty torjumaan tuskia ja murheita, sillä

onnellisimmankin ihmisen elämässä on synkkiä ja myrskyisiä päiviä.

-- Kyllä hän vahvistuu, kultaseni. Älä menetä toivoasi, vaan pysy

iloisena, sanoi rouva March, kun helläsydäminen Daisy kumartui hänen

polveltaan painaakseen ruusuisen poskensa pienen serkkunsa kalpeata

poskea vasten.

-- En varmaankaan niin kauan kuin sinä olet rohkaisemassa minua ja

Laurie kantaa suurimman osan taakastani, Amy vastasi lämpimästi. --

Hän ei milloinkaan näytä minulle levottomuuttaan, vaan on aina niin

herttainen ja kärsivällinen minua kohtaan, huolehtii niin hellästi

Bethistä ja tukee ja lohduttaa minua niin hyvin, etten osaa häntä

kylliksi rakastaa. Niinpä voin surustani huolimatta sanoa olevani

onnellinen, niin kuin Megkin.

-- Minun ei tarvitse sitä sanoakaan, sillä jokainen näkee, että

olen saanut osakseni paljon suuremman onnen kuin olisin ansainnut,

puuttui puheeseen Jo vilkaisten miehestään pulleisiin poikiinsa,

jotka peuhasivat nurmikolla hänen jalkainsa juuressa. Fritz on

alkanut harmaantua ja lihoa. Minä olen pian laiha kuin varjo ja olen

jo kolmenkymmenen. Meistä ei koskaan tule rikkaita ja Plumfield voi

milloin hyvänsä syttyä palamaan, sillä parantumaton Tommy Bangs

polttaa itsepintaisesti kallioimarresikareitaan sängyssä, vaikka on

jo kolmesti sytyttänyt vaatteensa tuleen. Mutta huolimatta näistä

epäromanttisista tosiseikoista ei minulla ole mitään valittamista

enkä milloinkaan elämässäni ole ollut näin iloinen.

-- Niin, Jo, luulenpa, että saat korjata runsaan sadon, sanoi rouva

March ajaen pois heinäsirkan, joka oli säikyttänyt Teddyn.

-- Sitä ei voi verratakaan sinun satoosi, äiti. Tässä näet

sen, emmekä koskaan voi sinua kylliksi kiittää kärsivällisestä

kylvämisestä ja korjaamisesta, huudahti Jo taas innostuksen vallassa.

-- Toivottavasti vehnää on vuosi vuodelta enemmän ja ohdakkeita

vähemmän, sanoi Amy hiljaa.

-- Sinulla on paljon kuhilaita, pikku äiti kulta, mutta tiedän, että

sinun sydämessäsi on tilaa kaikille, lisäsi Meg hellästi.

Liikuttuneena rouva March levitti käsivartensa ikään kuin hän olisi

tahtonut kerätä lapsensa ja lastenlapsensa syliinsä ja sanoi ääni

tulvillaan äidillistä rakkautta ja nöyryyttä ja kiitollisuutta:

-- Rakkaat tytöt, miten kauan elänettekin, en koskaan voi toivoa

teille tämän suurempaa onnea!