Sillä aikaa kuin Laurie ja Amy astelivat plyyssimatoilla
järjestellessään kotiaan ja rakennellessaan hauskoja tulevaisuuden
suunnitelmia, herra Bhaer ja Jo nauttivat aivan toisenlaisista
kävelyretkistä pitkin kuraisia teitä ja savisia peltoja.
-- Minulla on aina ollut tapana käydä iltaisin kävelemässä enkä
ymmärrä, miksi minun pitäisi luopua siitä vain sen vuoksi, että usein
satun tapaamaan professorin jaloittelemassa, tuumi Jo kohdattuaan
tämän jo kolmisen kertaa ulkona.
Megin luo johti kaksi tietä, mutta valitsipa Jo niistä kumman hyvänsä
aina hän tapasi professorin joko meno- tai tulomatkalla. Hän käveli
aina kiireesti eikä näyttänyt huomaavan Jota ennen kuin tämä oli
aivan hänen edessään. Silloin hän oli hämmästyvinään ikään kuin hän
likinäköisyytensä vuoksi ei olisi aikaisemmin tuntenut tulijaa. Jos
Jo oli menossa Megin luo, professorilla oli aina jotakin lapsille
vietäväksi, jos taas tyttö oli kotimatkalla, herra Bhaer oli ollut
kävelemässä joen rannalla ja oli juuri aikeissa tulla tervehtimään
Marcheja mikäli nämä eivät olleet kyllästyneet hänen alituisiin
vierailuihinsa.
Asiain näin ollen Jo ei voinut muuta kuin kohteliaasti tervehtiä
häntä ja toivottaa hänet tervetulleeksi. Jos hän oli kyllästynyt
professorin käynteihin, hän salasi erinomaisen taitavasti
ikävystymisensä, ja piti aina huolta, että illallisella tarjottiin
kahvia, "koska Friedrich -- tarkoitan herra Bhaer -- ei pidä teestä".
Jo toisella viikolla kaikki olivat huomanneet mitä oli tekeillä,
mutta kukaan ei ollut näkevinään muutosta, joka Jon olemuksessa oli
tapahtunut. He eivät kyselleet miksi hän lauleli työtä tehdessään,
järjesti tukkansa kolmesti päivässä ja palasi niin säteilevänä
iltakävelyiltään. Eikä kukaan näyttänyt huomaavan, että professori
Bhaer pastorin kanssa filosofoidessaan antoi hänen tyttärelleen
rakkauden oppitunteja.
Jo ei edes osannut rakastua säädyllisesti, vaan koetti ankarasti
hillitä tunteitaan. Se ei kuitenkaan onnistunut, ja siksi tyttö oli
jokseenkin levottomassa mielentilassa. Hän pelkäsi kuollakseen, että
hänelle naurettaisiin, kun hän luopui kiihkeästi julistamistaan
riippumattomuusperiaatteista. Laurie oli kaikkein suurin pelonaihe.
Mutta Laurien uusi hallitsijatar sai miehensä käyttäytymään
moitteettomasti eikä hän milloinkaan julkisesti nimittänyt
herra Bhaeria hauskaksi vanhaksi kaveriksi, ei vihjaillut Jon
kaunistuneeseen ulkomuotoon eikä osoittanut lainkaan hämmästyvänsä,
vaikka näki professorin hatun melkein joka ilta Marchin naulakossa.
Mutta kaikessa hiljaisuudessa hän riemuitsi ja toivoi, että pian
koittaisi aika, jolloin hän voisi lahjoittaa Jolle sopivaksi
vaakunaksi lautasen, jota koristi ryhmysauvaa kantava karhu.
Parin viikon ajan professori kävi talossa säännöllisesti kuin ainakin
sulhasmies. Mutta sitten häntä ei näkynyt kolmeen päivään. Se sai
kaikki totisiksi ja Jon ensin miettiväiseksi, mutta sitten -- voi
niitä tunteita -- vihaiseksi.
Hän on tietystikin kyllästynyt meihin ja lähtenyt kotiin yhtä äkkiä
kuin ilmestyikin. Eihän se minua liikuta, mutta olisin luullut, että
hän olisi herrasmiehen lailla käynyt jättämässä jäähyväiset, mietti
Jo katsellen epätoivoisen näköisenä portille pukeutuessaan eräänä
synkkänä iltapäivänä tavanmukaiselle kävelylleen.
-- On parasta ottaa mukaasi sateensuoja; näyttää tulevan sade, sanoi
rouva March, joka huomasi, että Jolla oli päässään uusi hattunsa,
mutta ei puhunut siitä mitään.
-- Niin, äiti. Tarvitsetko jotakin kaupungilta? Minun on mentävä
ostamaan paperia, vastasi Jo ja solmi peilin ääressä hattunsa
rusettia, ettei hänen tarvinnut katsoa äitiin.
-- Tarvitsen vähän neliniitistä palttinaa, kirjeen yhdeksännumeroisia
silmäneuloja ja kaksi metriä kapeaa vihreätä nauhaa. Onko sinulla
tukevat kengät jalassa ja jotakin lämmintä viitan alla?
-- Kyllä kai, Jo vastasi hajamielisenä.
-- Jos satut tapaamaan herra Bhaerin, niin tuo hänet mukanasi teelle.
Alan jo kaivata tuota kunnon miestä, lisäsi rouva March.
Sen Jo kuuli, mutta ei vastannut, suuteli vain hellästi äitiään
ja lähti kiireesti. Huolimatta sydänsurustaan hän tunsi lämmintä
kiitollisuutta.
-- Miten hyvä äiti onkaan minulle! En ymmärrä miten ne tytöt tulevat
toimeen, joilla ei ole äitiä huolia huojentamassa.
Kangaskaupat eivät sijainneet samassa kaupunginosassa kuin virastot,
pankit ja tukkuvarastot, missä herrat yleensä asioivat. Mutta
Jo huomasi harhailevansa sillä suunnalla, vaikka ei vielä ollut
toimittanut ainoatakaan asiaansa. Hän kulki hitaasti kuin jotakuta
odotellen, tarkasteli epänaisellisen kiinnostuneena eräässä ikkunassa
näkyviä koneita ja toisessa olevia villanäytteitä. Hän kompasteli
tynnyreihin ja väisteli laskeutuvia villapaaleja. Kiireiset työmiehet
töykkivät häntä ja näyttivät ajattelevan: -- Mitä hiidessä tuo nainen
täältä hakee?
Poskelle putoava sadepisara palautti Jon ajatukset pettyneistä
toiveista kastuviin hatunnauhoihin. Pisaroita tippui yhä tiheämmin
ja naisena, vaikkapa rakastuneenakin, Jo tuli ajatelleeksi että
hattu oli vielä pelastettavissa vaikka sydän olikin mennyttä. Hän
muisti sateensuojan, jonka lähtöinnossaan oli unohtanut kotiin.
Murehtimisesta ei ollut hyötyä, ei ollut siis muuta neuvoa kuin
lainata sateensuoja tai kastua läpimäräksi.
Jo katsahti synkälle taivaalle ja sitten punaisiin hatunnauhoihinsa,
joissa jo näkyi mustia tahroja. Sitten hän katsoi edessään olevaa
kuraista katua ja epäröiden nokista varastoa, jonka oven päällä luki
"Hoffman, Schwartz & Co.", ja mietti ankaran moittivasti:
Tämä on juuri parahiksi minulle. Kuka minun käski pukeutua
parhaisiini ja tulla tänne haikailemaan siltä varalta, että tapaisin
professorin. Jo, minä häpeän sinun takiasi! Ei, sinä et mene
lainaamaan sateenvarjoa eli siis tiedustelemaan hänen ystäviltään,
missä hän on. Tallustele vain sateessa ja toimita asiasi. Jos tulet
kuolemansairaaksi ja turmelet hattusi, olet sen tosiaan ansainnut.
Kas niin, eteenpäin!
Näin sanoen Jo ryntäsi kadun poikki niin kiivaasti, että oli vähällä
joutua suurten vaunujen alle ja syöksyi erään arvokkaan, vanhan
herrasmiehen syliin, mistä tämä näkyi kovin pahastuvan. Hiukan
säikähtyneenä Jo ryhdistäytyi, levitti nenäliinan tuhoon tuomittujen
hatunnauhojensa suojaksi ja kiiruhti eteenpäin jalkojen kastuessa yhä
pahemmin ja sateensuojien törmäillessä hänen yläpuolellaan toisiinsa.
Hänen huomionsa kiintyi siihen, että muuan kulunut, sininen
sateenvarjo pysytteli jatkuvasti hänen turvattoman hattunsa suojana,
ja nostaessaan katseensa hän näki vierellään herra Bhaerin.
-- Taidan tuntea tämän tarmokkaan neitosen, joka pujottelee
pelkäämättä hevosenturpien lomitse ja kulkee urhoollisesti rapakoiden
halki. Mitä teette täällä, ystäväiseni?
-- Olen ostoksilla.
Herra Bhaer hymyili vilkaistessaan kadun toisella puolella olevasta
etikkatehtaasta vastapäiseen nahka- ja vuotakauppaan, mutta hän sanoi
vain kohteliaasti:
-- Teillä ei ole sateensuojaa. Saanko tulla kantamaan teidän
pakettejanne.
-- Kiitos.
Jon posket olivat yhtä punaiset kuin hänen hattunsa nauhat ja hän
ihmetteli, mitä professori mahtoi hänestä ajatella. Mutta sillä
ei ollut enää väliä, kun hän huomasi astelevansa professorinsa
käsipuolessa. Hänestä tuntui kuin aurinko olisi äkkiä alkanut paistaa
tavattoman kirkkaasti, koko maailma hymyili taas, ja läpeensä
onnellinen nainen kahlasi nyt kuran halki.
-- Me luulimme teidän jo matkustaneen, sanoi Jo nopeasti, koska hän
tiesi professorin katsovan häntä. Hattu ei peittänyt hänen kasvojaan
ja hän pelkäsi professorin pitävän hänen iloisuuttaan sopimattomana.
-- Luulitteko että lähtisin täältä sanomatta hyvästejä niille
ihmisille, jotka ovat olleet minulle niin äärettömän ystävällisiä?
Bhaer kysyi niin moittivasti, että Jo luuli loukanneensa häntä ja
vastasi sydämellisesti.
-- Ei, en minä. Tiesin että teillä on paljon tekemistä omissa
asioissanne. Mutta meillä oli oikein ikävä teitä, varsinkin isällä ja
äidillä.
-- Entä teillä?
-- Minusta on aina hauskaa tavata teitä, sir.
Koettaessaan pysyttää äänensä rauhallisena Jo tuli lausuneeksi
nuo sanat kylmäkiskoisesti, ja virallinen puhuttelusana masensi
professorin, hymy haihtui hänen huuliltaan ja hän virkkoi vakavana:
-- Kiitoksia. Tulen käymään vielä kerran ennen kuin matkustan.
-- Te siis todella aiotte lähteä?
-- Minulla ei ole enää mitään tehtävää täällä. Olen toimittanut
asiani.
-- Toivottavasti ne ovat menneet hyvin, lausui Jo kuullessaan
vastauksesta professorin pettymyksen.
-- Kyllä oikeastaan, sillä olen saanut hyvän viran, jonka avulla voin
ansaita elatukseni ja huolehtia pojista.
-- Kertokaa siitä! Minusta olisi hauskaa kuulla kaikki -- pojista,
sanoi Jo innokkaasti.
-- Te olette kovin ystävällinen; kerron mielelläni. Ystävieni avulla
olen päässyt opettajaksi korkeakouluun ja ansaitsen tarpeeksi
voidakseni kouluttaa Franzin ja Emilin. Saan olla kiitollinen siitä,
eikö totta?
-- Tietysti. Miten hauskaa, että saatte mieleisenne toimen ja että
saamme usein tavata teidät ja pojat! huudahti Jo ottaen pojat
selvästi näkyvän riemunsa tekosyyksi.
-- Voi, mutta pelkäänpä ettemme tapaa usein. Tuo paikka on näet
lännessä.
-- Niin kaukana! ja Jo antoi hameen helman pudota maahan ikään kuin
enää ei olisi ollut väliä sillä miten hänen vaatteittensa tai hänen
itsensä kävi.
Herra Bhaer osasi monia kieliä, mutta naista hän ei ollut vielä
oppinut ymmärtämään. Hän oli kuvitellut tuntevansa Jon jotakuinkin
hyvin, mutta tänään hän joutui ymmälle tämän äänen ja käytöksen
muuttuessa yhtenään. Kohdatessaan professorin Jo oli hämmästynyt,
vaikka näytti ilmeiseltä, että hän oli juuri siksi tullut kävelemään.
Kun professori tarjosi käsivartensa, tyttö tarttui siihen tavalla,
joka sai seuralaisen ilahtumaan, mutta kysyessään oliko Jo kaivannut
häntä hän sai niin kylmän ja muodollisen vastauksen, että hänet
valtasi epätoivo. Kuullessaan hänen menestyksestään tyttö melkein
taputti käsiään -- oliko tämä niin iloinen vain poikien vuoksi?
Saatuaan sitten tietää, mihin hän sijoittuisi asumaan, Jo oli
sanonut: "Niin kaukana!" niin murheellisesti, että professori tunsi
saavansa uutta toivoa. Mutta seuraavassa hetkessä hän oli taas
arjessa, kun Jo virkkoi niin kuin ei olisi mitään muuta ajatellutkaan:
-- Tässä kaupassa minun on käytävä, tuletteko mukaan? En viivy kauan.
Jo ylpeili kaupantekotaidostaan ja tahtoi nyt tehdä vaikutuksen
seuralaiseensa toimittamalla asiansa nopeasti ja näppärästi. Mutta
hän oli niin kiihtynyt, että kaikki kävikin hullusti. Hän kaatoi
neularasian, muisti että palttinan tuli olla neliniitistä vasta kun
se oli leikattu, antoi väärin rahaa maksuksi ja saattoi itsensä
häpeään pyytämällä silkkinauhaa pumpulikangasosastolta. Herra Bhaer
seisoi vieressä ja seurasi hänen punasteluaan ja kömmähdyksiään.
Sitä katsellessaan hänen oma hämmennyksensä hävisi, sillä hän alkoi
ymmärtää, että erinäisissä tilanteissa naiset, samoin kuin unet,
tietävät päinvastaista kuin näyttää.
Heidän tullessaan kadulle professori pisti käärön kainaloonsa jo
iloisemman näköisenä ja porskutteli lätäköiden halki, kuin se olisi
ollut suorastaan hauskaa.
-- Eikö osteta jotakin lapsille ja pidetä pienet jäähyväiskekkerit,
kun tulen viimeistä kertaa teidän herttaiseen kotiinne? hän kysyi
pysähtyen hedelmäkaupan ikkunan eteen.
-- Mitä ostettaisiin? kysyi Jo nuuhkien muka ihastuneena kaupan
tuoksuja niin kuin ei olisi ensinkään huomannut professorin viimeisiä
sanoja.
-- Syövätkö he appelsiineja ja viikunoita? kysyi professori
isällisesti.
-- Milloin vain saavat.
-- Pidättekö pähkinöistä.
-- Yhtä paljon kuin orava.
-- Tuossa on hampurilaista rypäleviiniä. Sitä meidän on juotava
isänmaan onneksi.
Jo rypisti kulmiaan moiselle tuhlaavaisuudelle ja huomautti,
että professori voisi saman tien ostaa korillisen taateleita,
rusinatynnyrin ja mantelisäkin. Sen kuullessaan professori
takavarikoi Jon kukkaron, veti esiin omansa ja teki lopun
kaupanhieronnasta ostamalla monta naulaa rypäleitä, kauniin
hunajapurkin ja kimpun vaaleanpunaisia tuhatkaunoja. Hän tunki kääröt
taskuunsa, ojensi kukat Jolle, ja niin jatkettiin matkaa sateensuojan
alla.
-- Neiti March, pyytäisin teiltä suosionosoitusta, aloitti professori
heidän käveltyään puolen korttelin matkan kurassa.
-- Niin, sir. Jon sydän alkoi lyödä niin kiivaasti, että hän pelkäsi
professorinkin kuulevan sen.
-- Rohkenen esittää pyyntöni sateesta huolimatta, koska aikani on
täpärällä.
-- Niin, sir, sanoi Jo ja oli vähällä rutistaa kukat piloille.
-- Ostaisin mekon pikku Tinalleni, mutta en ymmärrä lainkaan
sellaisia asioita. Tahtoisitteko olla ystävällinen ja auttaa minua
valitsemaan?
-- Kyllä, sir. Josta tuntui kuin hän äkkiä olisi vajonnut
jääkellariin.
-- Ostaisin myös hartiahuivin Tinan äidille, hän on niin köyhä ja
sairas ja miehestä on vain vaivaa. Niin, lämmin, pehmeä hartiahuivi
olisi varmaan tervetullut pienelle äitiraukalle.
-- Autan teitä mielelläni, herra Bhaer, vastasi Jo ja ryhtyi
pontevasti kaupantekoon.
Herra Bhaer jätti sen Jon huoleksi, ja niinpä hän valitsi pienen
sievän mekon Tinalle ja pyysi sen jälkeen hartiahuiveja nähtäväksi.
Myyjä joka oli itse perheenisä, osoitti mielenkiintoa pariskuntaa
kohtaan luullen heidän suorittavan omia perheostoksiaan.
-- Vaimonne pitää varmaan tästä. Se on hyvää laatua, kauniin värinen
ja yksinkertainen ja arvokas, hän sanoi levittäen pehmeän, harmaan
huivin Jon hartioille.
-- Miellyttääkö tämä teitä, herra Bhaer? kysyi Jo ja kääntyi ympäri
mielissään, kun sai kätkeä kasvonsa.
-- Erinomaisesti, me otamme sen, vastasi professori ja hymyili
itsekseen maksaessaan samalla kun Jo kulki tarkastamassa tavaroita
kuin tottunut ostaja ainakin.
-- Lähdemmekö nyt kotiin? kysyi professori ikään kuin nämä sanat
olisivat olleet hänestä kovin mieluisat.
-- Lähdetään, on jo myöhäistä ja minua väsyttää. Jon ääni kuulosti
surullisemmalta kuin hän itse aavisti. Aurinko tuntui peittyneen
yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin, maailma muuttui taas kurjaksi
ja kuraiseksi, ja hän huomasi äkkiä, että hänen jalkojaan palelsi,
päätä pakotti ja sydäntä vilutti ja särki vielä enemmän. Herra Bhaer
oli lähdössä pois. Jo oli hänelle vain ystävä. Kaikki oli ollut
erehdystä, mitä pikemmin koko juttu oli ohi, sitä parempi. Näissä
mietteissä Jo viittoili lähestyvää raitiovaunua pysähtymään niin
kiivaasti, että tuhatkaunot putosivat kadulle ja turmeltuivat pahoin.
-- Tämä ei ole meidän vaunumme, sanoi professori, antoi vaunulle
merkin jatkaa matkaa ja kumartui poimimaan maasta kukkaparat.
-- Anteeksi, en erottanut nimeä. No ei se mitään, kyllä minä jaksan
kävelläkin. Olen tottunut rämpimään rapakoissa, vastasi Jo räpytellen
silmiään, sillä hän ei mistään hinnasta halunnut pyyhkiä niitä
professorin nähden.
Herra Bhaer huomasi kyynelet hänen poskillaan, vaikka tyttö käänsi
päänsä pois. Näky liikutti häntä syvästi, hän kumartui tytön puoleen
ja kysyi äänellä, johon sisältyi paljon:
-- Ystävä kulta, miksi te itkette?
Jollei Jo olisi ollut tottumaton tällaisiin tilanteisiin, hän olisi
sanonut, ettei itkenyt vaan hänellä oli nuha, tai keksinyt jonkin
muun naisellisen hätävalheen. Mutta tämä kaikkea muuta kuin arvokas
olento vastasi nyyhkäisten:
-- Siksi, että te lähdette pois.
-- Luojan kiitos! huudahti herra Bhaer ja onnistui lyömään käsiään
yhteen sateensuojasta ja paketeista huolimatta. -- Jo, en voi
tarjota teille muuta kuin rakkautta, paljon rakkautta. Tulin
tänne nähdäkseni, välitättekö siitä, olenko minä teille muutakin
kuin ystävä. Olenko? Onko teidän sydämessänne pieni sija vanhalle
Fritzille? hän jatkoi samaan hengenvetoon.
-- On, on, sanoi Jo. Professori oli tyytyväinen, sillä Jo tarttui
molemmin käsin hänen käsivarteensa ja loi häneen katseen, jolla
ilmaisi olevansa onnellinen saadessaan vaeltaa koko elämänsä hänen
rinnallaan, vaikka ei saisi päänsä päälle muuta suojaa kuin vanhan
sateenvarjon. Kaikki oli hyvin, kun 'vanha Fritz' sitä kantoi.
Kosinta tapahtui todella hankalissa olosuhteissa, sillä vaikka
herra Bhaer olisi tahtonut laskeutua polvilleen Jon eteen, ei hän
kuran tähden voinut; hän ei liioin voinut tarjota tytölle kättään
kuin kuvaannollisesti, koska molemmat olivat täynnä tavaraa, eikä
toki käynyt päinsä osoittaa hellyyttä keskellä katua, vaikka Bhaer
oli kyllä vähällä tehdä niin. Hän ilmaisi siis ihastuksensa vain
katsomalla tyttöön kasvoillaan niin säteilevä ilme, että hänen
parrassaan olevat sadepisaratkin näyttivät kimaltelevan sateenkaaren
väreissä. Jollei hän jo olisi rakastanut Jota, hän tuskin olisi
silloin ihastunut tähän, sillä tyttö ei ollut ensinkään rakastettavan
näköinen; hameenliepeet olivat surkeassa tilassa, päällyskengät
kurassa nilkkoihin saakka ja hattu pilalla, mutta hän oli herra
Bhaerin mielestä maailman kaunein nainen. Jon mielestä professori oli
puolestaan jumalaisempi kuin koskaan ennen huolimatta siitä, että
hänen hatunlierinsä lerpattivat ja valuivat vettä (hän näet piti koko
ajan sateensuojaa Jon yllä), ja jokainen hansikkaansormi kaipasi
neulaa ja lankaa.
Ohikulkijat varmaan luulivat heitä hiukan hassahtaneiksi, sillä he
eivät välittäneet pysäyttää raitiovaunua, vaan astelivat hitaasti
edelleen kiinnittämättä huomiota yhä sakenevaan pimeyteen ja usvaan.
Eivät he piitanneet mitä ihmiset ajattelivat, sillä he nauttivat
siitä onnellisesta hetkestä, joka harvalle ihmiselle suodaan useammin
kuin kerran. Tämä ihmeellinen hetki tekee vanhan nuoreksi, köyhän
rikkaaksi ja ruman kauniiksi. Professori oli sen näköinen kuin olisi
vallannut kuningaskunnan eikä elämä tuntunut enää voivan tarjota
suurempaa onnea. Jo asteli hänen rinnallaan kuin hänen paikkansa
olisi aina ollut siinä eikä hän ymmärtänyt, kuinka hän koskaan olisi
saattanut valita toisen osan. Jo tietysti aloitti keskustelun:
-- Friedrich, miksi ette...
-- Voi taivas, tuota nimeä ei kukaan ole käyttänyt Minnan kuoleman
jälkeen! huudahti professori ja pysähtyi keskellä lammikkoa katsomaan
Jota kiitollisen ihastuneena.
-- Sanon teitä mielessäni aina siksi. En ollenkaan ajatellut, en sano
enää niin, jollette pidä siitä.
-- Ettenkö pitäisi siitä? En osaa sanoa kuinka kallis se nimi on
minulle. Ja sano minua sinuksi.
-- No niin, miksi sinä et kertonut tätä kaikkea minulle aikaisemmin?
kysyi Jo arasti.
-- Nyt minun täytyy avata sinulle koko sydämeni, mutta teen sen
mielelläni, koska tästä lähtien sinä saat sen hoitoosi. Katsohan, oma
Joni -- voi sinun rakasta, pientä hassua nimeäsi! olisin tahtonut
sanoa sinulle jotakin jo sinä päivänä, jolloin lähdit New Yorkista,
mutta luulin, että olit kihloissa komean ystäväsi kanssa ja siksi en
sanonut. Olisitko myöntynyt, jos olisin puhunut silloin?
-- En tiedä. Tuskin olisin, sillä siihen aikaan minulla ei ollut
sydäntä lainkaan.
-- Sitä minä en usko. Sydämesi vain uinui. Niin, ensirakkaus on aina
paras, mutta sitä en rohkene odottaa.
-- Niin, ensimmäinen rakkaus on paras, ja sinä saat olla tyytyväinen,
sillä en ole milloinkaan rakastanut ketään muuta kuin sinua. Teddy
oli vasta poika ja unohti kohta pikku ihastuksensa, sanoi Jo
innokkaana korjaamaan professorin erehdyksen.
-- Hyvä! Niinpä olen onnellinen ja uskon, että annat minulle koko
rakkautesi. Olen odottanut niin kauan, että minusta on tullut
itsekäs, kuten pian saat huomata, pikku professorinrouva.
-- Minä pidän siitä, huudahti Jo ihastuneena uuteen nimeensä.
-- Mutta kerro nyt mikä sinut sitten toi tänne juuri kun eniten
tarvitsin sinua?
-- Tämä, sanoi professori ja kaivoi liivintaskustaan pienen,
rypistyneen paperinpalan.
Jo levitti sen ja joutui hämilleen, sillä paperissa oli hänen
kirjoittamansa runo. Hän oli joskus lähettänyt sen erääseen
sanomalehteen, joka maksoi hyvän hinnan runoista.
-- Kuinka tämä voi tuoda sinut tänne? kysyi Jo ihmetellen mitä
professori tarkoitti.
-- Löysin sen sattumalta. Tunsin nimet ja tekijän nimikirjaimet ja
löysin siitä erään pienen säkeen, joka tuntui kutsuvan minua. Lue se,
niin huomaat. Minä pidän huolen, ettet astu vesilätäkköihin.
Jo totteli ja silmäili nopeasti rivit, joille hän oli antanut nimen: