Marchin suvun kallisarvoisimmat ja tärkeimmät jäsenet, Daisy ja Demi,
olivat nyt päässeet valtansa huipulle. Kolmi- ja nelivuotiaina lapset
näet alkavat ajaa oikeuksiaan ja onnistuvatkin useammin kuin monet
vanhemmat. Jos mikään kaksospari on ollut vaarassa tulla perin juurin
hemmotelluksi, niin ainakin Brooken pikku lörpöttelijät.
He olivat tietysti maailman ihmeellisimpiä lapsia: jo kahdeksan
kuukauden ikäisinä he osasivat kävellä, puhuivat sujuvasti vuoden
vanhoina ja kaksivuotiaina saivat paikkansa ruokapöydässä, jossa he
käyttäytyivät niin sievästi, että se ihastutti suuresti katselijoita.
Kolmivuotiaana Daisy pyysi neulaa ja lankaa ja tosiaan kyhäsi
kukkaron neljällä pistolla. Niin ikään hän perusti oman taloutensa
tarjoilupöydälle ja hoiteli niin taidokkaasti pikku liettään, että
ylpeyden kyynelet kohosivat vanhan Hannan silmiin. Demi opetteli
aakkosia isoisän johdolla, joka oli keksinyt uuden tavan opettaa
kirjaimia antamalla pojan muodostaa ne käsivarsiensa ja jalkojensa
avulla. Jo aikaisin pojassa ilmeni teknisiä taipumuksia. Se
ilahdutti isää, mutta äiti oli aivan hämmennyksissään, kun poika sai
lastenkamarin aivan sekaisin koneillaan. Hän rakensi 'ompelukoneen',
joka oli salaperäisesti kyhätty kokoon nauhoista, tuoleista,
nuppineuloista ja puolista, viimeksi mainittujen oli määrä korvata
pyörät. Toisen kerran oli korkean tuolin selustalle ripustettu kori;
Demi koetti turhaan hinata siinä ylös hyväuskoista sisartaan, joka
nöyrästi salli pikku päätään kolhittavan, kunnes äiti tuli hänet
pelastamaan. Nuori keksijä huomautti harmissaan, että hän oli vain
yrittänyt kuljettaa siskoa hississä.
Lapset olivat luonteeltaan aivan erilaiset, mutta sopivat yhteen
eivätkä juuri riidelleet enempää kuin kolmesti päivässä. Demi
tietysti tyrannisoi Daisya, mutta puolusti häntä ritarillisesti
toisten hyökkäyksiltä.
Daisy oli veljensä alhainen orja ja palvoi tätä maailman
täydellisimpänä olentona. Tyttö oli punaposkinen, pullea ja
päivänpaisteinen olento, joka löysi tien kaikkien sydämiin. Hän oli
kuin luotu suudeltavaksi ja hyväiltäväksi, ja hänet tuotiin aina
vieraiden ihailtavaksi. Suloisimmalta puoleltaan hän oli suorastaan
enkelimäinen, mutta muutamat pienet ilkeydet tekivät hänestä
ihastuttavan inhimillisen. Hänen pienessä maailmassaan paistoi aina
aurinko. Aamuisin hän kömpi yöpaitasillaan ikkunaan:
-- Voi, kaunis päivä, voi kaunis päivä!
Kaikki ihmiset olivat hänen ystäviään ja hän jakeli suukkoja niin
luottavaisena vieraillekin, että piintyneinkin vanhapoika heltyi ja
lapsirakkaat ihmiset joutuivat haltioihinsa.
-- Daisy rakastaa kaikkia, hän kerran huudahti ja avasi sylinsä
toisessa kädessä lusikka, toisessa muki, ikään kuin hän olisi ollut
valmis syleilemään ja ruokkimaan koko maailmaa.
Kun tyttö kasvoi, hänen äitinsä alkoi tuntea Kyyhkyslakassa
samanlaisen hellän ja iloisen olennon vaikutusta kuin ennen kotona
Bethin eläessä. Ja hän rukoili, ettei joutuisi kokemaan samanlaista
menetystä. Isoisä sanoi Daisya usein Bethiksi, ja isoäiti vartioi
häntä väsymättä kuin korjatakseen jonkin laiminlyöntinsä.
Demi oli amerikkalaisittain tiedonhaluinen. Hän kyseli alituisesti
ja oli toisinaan aivan onneton, kun ei saanut tyydyttäviä vastauksia
loputtomiin tiedusteluihinsa.
Hänessä ilmeni isoisän suureksi iloksi taipumuksia myös filosofiaan.
Tällä oli tapana käydä sokratesmaisia keskusteluja hänen kanssaan ja
silloin tällöin varhaiskypsä oppilas pani opettajansa pussiin, mikä
herätti peittelemätöntä tyytyväisyyttä naisväessä.
-- Mikä saa minun jalkani liikkumaan, ukki? kysyi nuori filosofi
eräänä iltana tarkastellen ankaran telmimisen jälkeen miettiväisenä
noita ruumiinsa liikkuvia osia.
-- Sinun pieni tahtosi, Demi, vastasi viisas vanhus silitellen
nöyränä pojan vaaleaa päätä.
-- Mikä se pieni tahto on?
-- Se on semmoinen, joka panee ruumiisi liikkeelle, niin kuin jousi
saa minun kelloni rattaat pyörimään kuten äsken näit.
-- Avaa minut! Minä tahdon nähdä mikä minussa pyörii.
-- En minä osaa avata sinua, niin kuin et sinäkään kelloa. Jumala
vetää sinut ja sinä käyt niin kauan kuin Hän tahtoo.
-- Käynkö? Demin ruskeat silmät kävivät suuriksi ja iloisiksi kun hän
omaksui tämän uuden ajatuksen. -- Vedetäänkö minut niin kuin kello?
-- Kyllä, mutta en voi näyttää sinulle miten se tapahtuu, sillä se
toimitetaan silloin, kun me emme näe.
Demi tunnusteli selkäänsä päästäkseen selville, oliko se samanlainen
kuin kellon tausta. Sitten hän sanoi vakavana.
-- Jumala tekee sen kai silloin kun minä nukun.
Nyt seurasi tarkka selitys, jota poika kuunteli niin kiinnostuneena,
että isoäiti huomautti levottomana:
-- Hyvä ystävä, onko sinusta viisasta puhua tuollaista lapselle? Hän
saa pian ryppyjä otsaansa ja rupeaa tekemään kysymyksiä, joihin on
mahdotonta vastata.
-- Jos hän on kyllin vanha tekemään kysymyksiä, hän on myös kyllin
vanha saamaan niihin oikeat vastaukset. Minä en pane ajatuksia hänen
päähänsä, vaan autan häntä omien ajatustensa selvittelemisessä.
Lapset ovat viisaampia kuin me, ja minä olen varma, että poika on
ymmärtänyt joka sanan, minkä olen sanonut. Kas niin, Demi, sano
minulle missä sinun tahtosi on?
Jos poika olisi Alkibiadeen tavoin vastannut: Kautta jumalten,
Sokrates, en tiedä, hänen isoisänsä ei olisi hämmästynyt. Mutta
seistyään hetken toisella jalallaan kuin mietteliäs haikara poika
vastasi tyynesti ja vakuuttavasti: -- Minun pikku mahassani. Sen
kuultuaan vanhan herran täytyi vain yhtyä isoäidin nauruun ja jättää
metafysiikka rauhaan.
Äiti olisi voinut käydä levottomaksi, jollei Demi olisi selvästi
osoittanut olevansa tavallinen poikalapsi huolimatta filosofisista
harrastuksistaan. Usein sellaisten keskustelujen jälkeen, jotka
saivat Hannan merkitsevästi nyökytellen ennustamaan, ettei poika
eläisi kauan, Demi käänsi esille toisen puolen luonteestaan ja
haihdutti hänen pelkonsa jollakin kujeellaan, joilla rakkaat
likaiset, pahankuriset veijarit säikyttelevät ja riemastuttavat
vanhempiaan.
Meg oli omaksunut joukon kasvatusperiaatteita, joita hän koetti
noudattaa. Mutta milloin on äiti voinut vastustaa noiden
pikkuihmisten ovelaa viekkautta, kekseliäitä verukkeita tai
rauhallista häikäilemättömyyttä, jotka jo varhain osoittivat heidän
kehittyneen taitaviksi petkuttajiksi.
-- Nyt et saa enää rusinoita, Demi, muuten tulet kipeäksi, sanoo äiti
pikkumiehelle, joka säännöllisesti tarjoaa apuaan kun valmistetaan
rusinavanukasta.
-- Minusta on kivaa olla kipeä.
-- Mutta minä en halua sinun tulevan kipeäksi. Juoksehan nyt tiehesi
ja mene vaikka auttamaan Daisya, joka leipoo piirakoita.
Poika tottelee vastahakoisesti, mutta hänen kärsimänsä vääryys jää
kivistelemään mieleen, ja tilaisuuden tullen hän hankkii korvauksen
tekemällä ovelan kaupan äidin kanssa.
-- Nyt te olette kilttejä ja minä leikin teidän kanssanne mitä vain
haluatte, lausuu Meg taluttaessaan keittiöapulaisiaan yläkertaan, kun
vanukas on kaikella kunnialla saatu vuokaan hyytymään.
-- Varmastiko, äiti? kysyy Demi, jonka päähän välähtää loistava
keksintö.
-- Aivan varmasti, ihan mitä haluatte, vastaa lyhytnäköinen äiti,
joka valmistautuu laulamaan heille "Kolme pientä kissinpoikaa"
kymmeneen kertaan tai viemään heidät sämpylöitä ostamaan. Mutta Demi
paneekin hänet ahtaalle vastaamalla kylmäverisesti:
-- Sitten mennään syömään kaikki rusinat.
Jo-täti oli molempien paras leikkitoveri ja uskottu, ja kolmikko
pani usein koko talon mullin mallin. Amy-tätiin he olivat vasta nyt
tutustuneet, Beth-täti häipyi pian hämäräksi muistoksi, mutta Jo-täti
oli heille elävää todellisuutta, ja lapset käyttivät häntä hyväkseen
tädin itsensä suureksi iloksi. Mutta herra Bhaerin tultua Jo unohti
leikkitoverinsa, joiden mielet valtasi tyrmistys ja lohduttomuus,
Daisy joka oli tottunut kaupittelemaan suukkosia, menetti parhaan
asiakkaansa. Tarkkanäköinen Demi huomasi pian, että Jo-täti leikki
mieluummin 'partasedän' kanssa kuin hänen. Mutta vaikka hän olikin
loukkaantunut, hän salasi surunsa, koska ei tahtonut suututtaa
kilpailijaansa, jonka taskussa oli loppumaton suklaanappivarasto ja
kello, jota sai pudistella mielin määrin.
Näitä hauskoja oikeuksia olisi voinut pitää lahjomisena, mutta Demi
ei ottanut asiaa siltä kaimalta, vaan suosi 'partasetää' edelleen
lämpimästi. Daisy puolestaan osoitti tälle hellyyttään jo kolmannella
tapaamiskerralla ja piti hänen olkapäätään valtaistuimenaan, hänen
käsivarttaan turvanaan ja hänen antimiaan kallisarvoisina aarteina.
Professorin asiat, mitä laatua ne sitten lienevät olleet, pidättivät
häntä päivästä toiseen kaupungissa, ja kului tuskin iltaa, jolloin
hän ei olisi tullut tervehtimään -- niin, hän kysyi aina pastori
Marchia, joten tämä kai veti häntä sinne. Siinä luulossa tämä
verraton isä ainakin oli ja syventyi aina pitkiin keskusteluihin
sukulaissielunsa kanssa, kunnes terävänäköisemmän tyttärenpojan
satunnainen huomautus äkkiä paljasti hänelle asian oikean laidan.
Eräänä iltana herra Bhaer taloon tullessaan jäi seisomaan kirjaston
kynnykselle hämmästyneenä näystä, jonka hän kohtasi. Pastori
makasi pitkin pituuttaan lattialla tukevat sääret ilmassa ja hänen
vieressään makasi Demi, joka koetti lyhyine punasukkaisine jalkoineen
matkia isoisän asentoa. Molemmat olivat niin syventyneet puuhaansa,
etteivät lainkaan huomanneet katselijaa, ennen kuin tämä puhkesi
raikuvaan nauruun, jolloin Jo hätääntyneenä huudahti:
-- Isä, isä, professori on täällä!
Mustat sääret painuivat lattialle, harmaa pää kohosi pystyyn ja
opettaja sanoi tyynen arvokkaasti:
-- Hyvää iltaa, herra Bhaer. Suokaa anteeksi, viivyn vielä hetken,
oppituntimme loppuu aivan heti. Kas niin Demi, muodosta nyt kirjain
ja sano mikä se on.
-- Minä osaan sen! Muutaman kerran nytkähdeltyään punaiset sääret
kohosivat ilmaan muodostaen kulman, ja etevä oppilas huusi
voitonriemuisena: -- Tämä on V, ukki, tämä on V!
-- Isä on mainio koulumestari, nauroi Jo, kun vanha herra kömpi
seisomaan ja tyttärenpoika koetti seisoa päällään osoittaakseen
iloaan oppitunnin päättymisestä.
-- Mitä sinä olet tänään puuhannut, Bübchen? kysyi herra Bhaer ja
poimi voimistelijan polvelleen.
-- Minä olin katsomassa pikku Meriä.
-- Entä mitä teit siellä?
-- Minä annoin sille suukon, tokaisi Demi peittelemättä.
-- No mutta sinäpä alat varhain. Mitä pikku Meri siitä arveli?
ripitti professori pientä rikollista, joka seisoi hänen polvellaan
takintaskuja kaivellen.
-- No se tykkäsi siitä ja se antoi minulle suukon ja se oli minusta
kivaa. Eikös pikku pojat tykkää pikku tytöistä? jatkoi Demi suu
täynnä suklaata ja naama tyytyväisyydestä loistaen.
-- Sinä pikku kukonpoika! Mistä sinä sen sait päähäsi? kysyi Jo, jota
nämä viattomat paljastukset huvittivat yhtä paljon kuin professoria.
-- Ei se ole minun päässäni, se on minun suussani, vastasi Demi ja
pisti esiin kielensä, jolla näkyi suklaanappi.
-- Säästä toki muutama suklaanappi pienelle ystävättärellesi.
Suloista suloiselle, pikku mies. Herra Bhaer tarjosi Jollekin niin
kauniisti hymyillen, että tästä tuntui kuin hänelle olisi tarjottu
jumalten nektaria. Demikin näki hymyn, pani sen merkille ja kysäisi
epähienosti:
-- Tykkäävätkö isot pojat isoista tytöistä, setä?
Herra Bhaer ei osannut valehdella. Hän vastasi sen vuoksi
epämääräisesti, että he taisivat toisinaan pitääkin. Ääni, jolla
selitys annettiin, sai pastori Marchin laskemaan vaateharjan
kädestään, istahtamaan nojatuoliin sen näköisenä, kuin 'pikku
kukonpoika' olisi saanut hänen päähänsä ajatuksen, joka oli sekä
suloinen että katkera.
Miksi Jo-täti tavatessaan Demin hetkeä myöhemmin astiakaapilla
melkein rutisti hänet hengiltä, vaikka poika oli luullut saavansa
toruja, ja miksi hän jatkoi tätä uutta kasvatustapaa antamalla
odottamatta pojalle suuren marmeladileivän, jäi Demille arvoitukseksi.
23