-- Parahin äiti rouva, saisinkohan lainata vaimoani puoleksi
tunniksi? Matkatavarat ovat saapuneet ja olen myllertänyt Amyn
pariisilaishienoudet sekaisin etsiessäni omia tavaroitani, sanoi
Laurie seuraavana päivänä löydettyään rouva Laurencen istumasta äidin
sylistä kuin olisi muuttunut lapseksi jälleen.
-- Saat tietysti. Mene vain, kultaseni. Unohdin aivan, että sinulla
on toinenkin koti. Kuin pyytääkseen äidillistä itsekkyyttään anteeksi
rouva March puristi pientä valkoista kättä, jossa vihkisormus välkkyi.
-- En olisi tullut tänne, jos olisin selviytynyt yksin, mutta en voi
tulla toimeen ilman Amya sen paremmin kuin...
--... viirikukko ilman tuulta, jatkoi Jo, josta Teddyn kotiin tultua
oli tullut melkein yhtä nenäkäs kuin aikaisemmin.
-- Aivan niin. Amy saa minut enimmäkseen viittaamaan länsituulen
suuntaan, vain joskus tuuli kääntää etelään. Idästä ei ole tuullut
kertaakaan avioliittomme aikana, eikä pohjoisesta liioin ole tietoa,
vai miten, rouva?
-- Kaunista säätä ainakin toistaiseksi. Saa nähdä kauanko sitä
riittää, mutta en pelkää myrskyjäkään, sillä alan jo oppia ohjaamaan
laivaani. Mennään kotiin, niin etsin saapaspihtisi, sillä niitä sinä
kai hait minun tavaroitteni joukosta. Miehet ovat perin avuttomia,
äiti, sanoi Amy rouvamaisesti miehensä ihastukseksi.
-- Mihin aiotte ryhtyä, kun saatte kotinne kuntoon? kysyi Jo
napittaessaan Amyn viittaa niin kuin ennen hänen esiliinojaan.
-- No, meillä on omat suunnitelmamme. Emme vielä paljon kertoile
niistä, mutta emme suinkaan aio olla jouten. Ilahdutan isoisää
käymällä innokkaasti käsiksi liikeasioihin ja näytän hänelle, etten
ole ihan kelvoton. Tarvitsen sellaista työtä vakiintuakseni. Olen
kyllästynyt vetelehtimään ja aion ryhtyä tosi toimiin.
-- Entä Amy, mitä hän aikoo? kysyi rouva March, joka oli mielissään
Laurien päätöksestä ja tarmokkuudesta.
-- Kunhan me olemme vierailleet kaikkien tuttavien luona ja
näytelleet hienointa hattuamme, te saatte hämmästellä kotimme
suurenmoista vieraanvaraisuutta, loistavaa seurapiiriämme ja sitä
kaikin puolin edullista vaikutelmaa, jonka me koetamme antaa
itsestämme. Niinhän, madame Récamier? kysyi Laurie vilkaisten
ilkikurisesti Amyyn.
-- Ken elää se näkee. Tule kotiin, herra näsäviisas, äläkä kauhistuta
omaisiani nimittelemällä minua heidän kuultensa, vastasi Amy, joka
oli päättänyt ensin luoda kodin ja tulla hyväksi vaimoksi ja vasta
sitten koota seurapiirin ympärilleen.
-- Kylläpä nuo lapset näyttävät onnellisilta, huomautti pastori
March, jonka oli vaikea nuoren parin mentyä uudelleen syventyä
Aristoteleen filosofiaan.
-- Minä uskon että he näyttävät onnellisilta vastakin, jatkoi rouva
March tyytyväisenä kuin luotsi, joka on ohjannut laivan turvallisesti
satamaan.
-- Varmastikin. Onnellinen Amy! huokasi Jo. Samassa hän hymyili
iloisesti, kun professori Bhaer malttamattomasti työnsi portin auki.
Myöhemmin illalla, kun saapaspihtien kohtalo oli selvinnyt, Laurie
sanoi äkkiä vaimolleen, joka järjesteli taideaarteitaan:
-- Rouva Laurence!
-- Herrani!
-- Tuo mies aikoo naida meidän Jomme.
-- Toivottavasti. Etkö sinä pitäisi siitä, kultaseni?
-- Hän on kaikin puolin hyvä mies. Toivoisin vain, että hän olisi
hiukan nuorempi ja hyvän joukon rikkaampi.
-- No Laurie, älä nyt puhu turhanpäiväisiä. Jos he rakastavat
toisiaan, ei merkitse mitään kuinka vanhoja he ovat tai kuinka
paljon heillä on rahaa. Naiset eivät milloinkaan menisi naimisiin
rahojen vuoksi -- Amy vaikeni äkkiä ja katsoi mieheensä, joka vastasi
vahingoniloisen arvokkaasti.
-- Eivät varmaankaan, vaikka joskus kuuleekin ihastuttavien neitosten
aikovan tehdä sellaisen tempun. Siinä on ehkä selitys siihen, että
joku lankeaa ottamaan minunlaisenikin tyhjäntoimittajan.
-- Voi rakas poika, älä viitsi. Kun suostuin kosintaasi, olin niin
sekapäinen onnesta, että sinun rikkautesi oli haihtunut mielestäni
kokonaan. Olisin ottanut sinut, vaikka olisit kirkonrotta, ja
toisinaan toivonkin, että olisit köyhä, jotta voisin näyttää, miten
paljon sinua rakastan. Ja Amy joka vieraiden nähden oli hyvin
pidättyväinen vaikkakin kahden kesken hyvin rakastunut, osoitti
vakuuttavasti puhuvansa totta.
-- Ethän tosissasi usko, että minä olen sellainen laskelmoiva otus
kuin silloin väitin olevani? Sydämeni murtuu jollet usko, että
ilomielin soutaisin kanssasi samassa veneessä, vaikka olisit lautturi.
-- Enhän minä sentään ole aasi. Sinähän annoit rukkaset minua
rikkaammalle miehelle etkä suostu ottamaan puoliakaan siitä, mitä
tahtoisin antaa sinulle, nyt kun minulla on siihen oikeus. Monille
tyttöraukoille on kyllä opetettu, että rikkaus on heidän ainoa
pelastuksensa, mutta sinä olet saanut parempaa oppia, ja vaikka
aikoinani pelkäsin sinun tähtesi, ei minun tarvinnut pettyä, sillä
sinä olit uskollinen äitisi opetuksille. Kerroin sen eilen äidillesi,
ja hän näytti yhtä iloiselta ja kiitolliselta kuin olisi saanut
miljoonan dollarin sekin käytettäväksi hyväntekeväisyyteen. Mutta
tehän ette ensinkään kuuntele minun opettavaista puhettani, rouva
Laurence. Laurie keskeytti puheensa huomatessaan hajamielisen ilmeen
Amyn kasvoilla, vaikka tämä katsoikin häntä.
-- Kyllä kuuntelen, mutta ihailen samalla sinun leukakuoppaasi. En
haluaisi sinun tulevan itserakkaaksi, mutta minun täytyy myöntää,
että olen ylpeämpi komeasta miehestäni kuin hänen rahoistaan. Älä
naura vaikka sanon, että sinun nenääsi on todella nautinto katsella.
Amy siveli hiljaa kauniita piirteitä.
Laurie oli saanut monia kohteliaisuuksia osakseen, mutta tämä oli
hänestä kaikkein mieleisin. Sen näki kyllä, vaikka Laurie oli
nauravinaan vaimonsa omituiselle maulle Amyn sanoessa:
-- Saanko kysyä sinulta erästä asiaa, rakas?
-- Totta kai, ole hyvä.
-- Oletko pahoillasi, jos Jo menee naimisiin herra Bhaerin kanssa?
-- Sekö sinua huoletti? Luulin että leuassani on jotakin, joka ei
miellyttänyt sinua. Minun ei tarvitse kadehtia toisten onnea, koska
itse olen maailman onnellisin ihminen ja voin vakuuttaa sinulle,
että tanssiessani Jon häissä sydämeni on yhtä kevyt kuin jalkani.
Epäiletkö sitä?
Amy oli tyytyväinen. Viimeinenkin mustasukkaisuuden häivä oli
kadonnut, ja hän kiitti miestään hellällä ja luottavaisella katseella.
-- Voisimmepa tehdä jotakin sen vanhan kunnon professorin hyväksi.
Emmekö voisi keksiä rikasta sukulaista, joka älyäisi kuolla Saksassa
ja jättää hänelle sievoisen omaisuuden? jatkoi Laurie, kun he
kävelivät käsikoukkua edestakaisin pitkässä olohuoneessa linnanpihan
puutarhakävelyjä muistellen.
-- Jo keksisi juonen ja pilaisi kaiken. Hän on hyvin ylpeä
professoristaan tällaisenaan, ja eilen hän sanoi ihailevansa
köyhyyttä.
-- Siunatkoon! En usko tyttöparan ajattelevan samoin, kun saa
elättääkseen lukumiehen ja tusinan pieniä professorin alkuja.
Emme puutu nyt asiaan, mutta odotamme sopivaa tilaisuutta ja
autamme heitä, vaikkeivät he haluaisikaan sitä. Olen Jolle
kiitollisuudenvelassa kasvatuksestani eikä hän velanmaksusta
varmaankaan kieltäydy.
Niin he päättivät, löivät kättä sen päälle ja jatkoivat sitten
kulkuaan edestakaisin huoneessa. He olivat entistä onnellisempia, ja
heidän kaunis kotinsa tuntui entistä enemmän kodilta, kun he saivat
jakaa yltäkylläisyydestään kovempiosaisille.
22