YLLÄTYKSIÄ

Jo lepäili hämärissä vanhalla sohvalla, katseli tuleen ja mietti.

Näin hän mieluimmin vietti hämäränhetken. Kukaan ei tähän aikaan

häirinnyt häntä; hän loikoi haaveksien pää Bethin punaisella tyynyllä

ja suunnitteli kertomuksia tai ajatteli sisartaan, joka tuntui yhä

olevan lähettyvillä. Tänään Jo oli väsyneen ja vakavan, melkeinpä

surullisen näköinen, sillä huomenna oli hänen syntymäpäivänsä, ja hän

mietti, miten nopeasti aika vieri ja hänen ikänsä karttui. Hän oli

jo viidenkolmatta, ja kaikki nuo vuodet tuntuivat valuneen hukkaan!

Mutta ajatellessaan näin Jo erehtyi. Nuo vuodet eivät olleet menneet

hukkaan, ja sen hän sai ennen pitkää ilokseen huomata.

-- Vanhapiika minusta tulee. Niin, kirjoitteleva ikäneito, kynä

puolisona ja kertomussikermä lapsina. Kahdenkymmenen vuoden kuluttua

olen ehkä ehtinyt kerätä itselleni mainetta, ja silloin olen jo

niin vanha, etten osaa iloita siitä, niin yksinäinen, etten voi

jakaa iloani kenenkään kanssa, ja niin riippumaton, etten mainetta

tarvitse. No, ei minusta sentään tarvitse tulla hapanta tekopyhimystä

eikä itsekästä nautiskelijaa, ja varmasti vanhoillapiioilla on oikein

mukavaa, kunhan asiaan tottuu, mutta... ja Jo huokaisi, ikään kuin

tulevaisuudenkuva ei sittenkään olisi ollut houkutteleva.

Jo taisi hetkeksi nukahtaa, sillä äkkiä hän oli näkevinään Laurien

haamun ilmielävänä edessään. Se näytti kumartuvan hänen puoleensa

aivan kuten entisinä aikoina, kun poika tunsi mielessään yhtä ja

toista, mutta halusi peitellä sitä. Jo ei ollut uskoa silmiään, vaan

makasi aivan hiljaa tuijottaen haamua, kunnes se kumartui ja suuteli

häntä. Silloin hän tunsi sen ja huudahti riemuissaan:

-- Teddy, Teddy!

-- Jo kulta, sinähän taidat olla iloinen tavatessasi minut?

-- Iloinen! Poikakulta, sanat eivät riitä kuvaamaan minun iloani.

Missä Amy on?

-- Hän jäi äitisi kanssa Megin luo. Poikkesimme sinne matkan varrella

enkä saanut vaimoani irti heidän kynsistään.

-- Mitä -- vaimoasi? huudahti Jo hämmästyneenä.

-- Kas peijakasta, nyt se livahti minulta! Laurie näytti niin

syylliseltä, että Jo iski häneen kuin salama.

-- Te olette jo menneet naimisiin!

-- Olemme, mutta lupaan etten enää koskaan mene! Laurie vaipui

polvilleen väännellen katuvaisena käsiään, ja hänen kasvoillaan oli

samalla kertaa ilkikurinen, hilpeä ja voitonriemuinen ilme.

-- Oletteko oikein laillisesti naimisissa?

-- Mitä laillisimmin, kiitos kysymästä.

-- Varjelkoon! Mitähän hirveätä keksit seuraavaksi? Jo vaipui

istumaan henkeään haukkoen.

-- Aivan sinun tapaisesi, vaikkei ylen kohtelias onnittelu, virnisti

Laurie alamaisesta asennostaan mutta tyytyväisenä myhäillen.

-- Mitä sinä sitten odotat saavasi, kun salpaat toiselta hengen

hiipimällä sisään kuin murtovaras ja päästämällä suustasi mokomia

juttuja? Nouse pystyyn, hassu poika, ja kerro minulle koko tarina!

-- En sano sanaakaan, ellet päästä minua vanhalle paikalleni ja jätä

pois tyynymuuria.

Jo nauroi makeasti, mitä ei ollut kuultu pitkään aikaan, taputti

kutsuvasti sohvaa ja sanoi lämpimästi:

-- Vanha tyyny on ullakolla, emmekä me tarvitse sitä enää. Tule

ripittäytymään, Teddy!

-- Kuulostaapa mukavalta, kun sanot minua Teddyksi! Kukaan muu ei

sano minua siksi. Laurie istahti tyytyväisenä sohvaan.

-- Miksi Amy sinua sanoo?

-- Herrakseen.

-- Se on hänen tapaistaan. Mutta kyllä sinä näyt sen nimen arvoinen

olevankin, sanoi Jo, ja hänen silmistäänkin näkyi, että Laurie oli

hänestä entistä komeampi.

Tyyny oli poissa, mutta silti heidän välillään oli muuri, vuosien

eron ja muuttuneiden tunteiden kasvattama. He tunsivat sen, ja hetken

he katselivat toisiaan kuin tuo näkymätön muuri olisi heittänyt

varjon heidän ylleen. Se haihtui kuitenkin kohta, kun Laurie sanoi

koettaen turhaan näyttää arvokkaalta:

-- Enkö tosiaan ole kuin ainakin nainut mies ja perheen pää?

-- Et ollenkaan, etkä koskaan tule olemaankaan. Sinusta on tullut

tärkeämpi ja hauskemman näköinen, mutta muuten olet sama hulivili

kuin ennenkin.

-- Kuulehan, Jo, sinun pitäisi kyllä kohdella minua vähän

kunnioittavammin, yritteli Laurie, joka nautti täydestä sydämestään.

-- En minä voi, kun jo pelkkä ajatuskin, että sinä olet naimisissa,

tuntuu niin hassunkuriselta, etten voi pysyä vakavana! vastasi Jo

hymyillen niin tarttuvasti, että molemmat purskahtivat taas nauruun

ja alkoivat sitten puhella vanhaan mukavaan tapaan.

-- Sinun ei kannata lähteä ulos kylmään Amya vastaan, sillä he

kaikki tulevat pian tänne. Minä en malttanut odottaa, sillä halusin

itse päästä kertomaan sinulle suuren yllätyksen nähdäkseni sinun

ällistyksesi.

-- Tietysti, ja sitten pilasit koko kertomuksen alkamalla väärästä

päästä. Ala nyt alusta ja kerro miten kaikki kävi.

-- Niin, tein sen Amyn mieliksi, alkoi Laurie silmissään välke, joka

sai Jon huudahtamaan:

-- Ensimmäinen valhe! Amy teki sen sinun mieliksesi. Jatka ja puhu

totta, hyvä herra, jos voit.

-- Nyt hän alkaa saivarrella. Eikö hän olekin lystikäs? huomautti

Laurie takkatulelle. -- Asiahan on aivan sama, koska hän ja minä

olemme yhtä. Olimme aikoneet tulla kotiin Carrolien kanssa jo

kuukausi tai pari sitten, mutta he muuttivat äkkiä mielensä ja

päättivät jäädä vielä talveksi Pariisiin. Mutta isoisä halusi kotiin.

Hän oli lähtenyt matkalle minun tähteni enkä siksi voinut antaa

hänen palata yksinään, mutta en liioin voinut jättää Amya, ja kun

rouva Carrol oli saanut päähänsä, ettei Amyn muka sopinut lähteä

yksin meidän seurassamme, minä ratkaisin asian sanomalla: "Mennään

naimisiin, silloin voimme tehdä mitä ikinä haluamme."

-- Niin tietysti. Sinähän järjestät aina asiat niin kuin sinulle

sopii.

-- En aina. Jokin Laurien äänessä sai Jon nopeasti lisäämään:

-- Miten ihmeessä sait tädin suostumaan?

-- Kovalle se ottikin, mutta näin meidän kesken sanottuna me puhuimme

hänet pyörryksiin. Ei ollut aikaa kirjoittaa teille ja kysyä lupaa,

mutta tehän olisitte sen joka tapauksessa antaneet, niin että otimme

vain 'aikaa kauluksesta', kuten vaimoni sanoo.

-- Eräät taitavat olla ylpeitä tuosta vaimo-sanasta ja käyttävät sitä

mielellään, keskeytti Jo kohdistaen vuorostaan sanansa takkatulelle.

Hän oli iloinen nähdessään sen loimussa onnellisen välkkeen noissa

silmissä, jotka heidän viimeksi tavatessaan olivat olleet surullisen

synkät.

-- Kenties hiukan. Hän on niin hurmaava pikku nainen, etten voi olla

muuta kuin ylpeä hänestä. No niin, setä ja täti olivat paikalla,

niin että asia saattoi sujua säädyllisesti. Me olimme niin toistemme

lumoissa, ettei meistä erillämme ollut mihinkään. Tämä järjestely

helpotti asioita, ja niin panimme toimeksi.

-- Milloin, missä, miten? kysyi Jo täynnä naisellista mielenkiintoa

ja uteliaisuutta, sillä hänen oli vieläkin vaikea uskoa asia todeksi.

-- Kuusi viikkoa sitten Amerikan konsulaatissa Pariisissa; ne olivat

tietysti hiljaiset vihkiäiset, sillä vaikka olimmekin onnellisia,

emme unohtaneet pikku Bethiä.

Kuullessaan sanat Jo pujotti kätensä Laurien käteen, ja Laurie

silitteli hiljaa pientä punaista tyynyä, jonka hän muisti hyvin.

-- Miksi ette kirjoittaneet meille jäljestäpäinkään? kysyi Jo hetken

vaitiolon jälkeen vähän rauhoittuneena.

-- Tahdoimme yllättää teidät, sillä meidän oli ensin määrä tulla

heti häiden jälkeen kotiin. Mutta isoisä keksikin, ettei hän

selviäisi lähtemään moneen viikkoon ja lähetti meidät viettämään

kuherruskuukautta mihin vain itse halusimme. Amy oli kerran

nimittänyt Valrosaa oikeaksi kuherruskuukausiparatiisiksi, joten me

menimme sinne ja olimme niin onnellisia kuin ihminen voi olla vain

kerran elämässään.

Laurie näytti hetkeksi unohtavan Jon ja tämä oli iloinen siitä. Se

että Laurie kertoi asioistaan näin avoimesti ja luontevasti, osoitti

että hän oli unohtanut ja antanut anteeksi. Jo koetti vetää kätensä

pois, mutta Laurie piti siitä lujasti kiinni, ikään kuin olisi

arvannut hänen ajatuksensa, ja sanoi vakavasti:

-- Jo-kulta, tahtoisin sanoa sinulle erään asian, ja sitten

hautaamme sen ikipäiviksi. Sanoin kirjeessäni, jossa kerroin

Amyn ystävällisyydestä minua kohtaan, etten milloinkaan lakkaa

rakastamasta sinua. Mutta rakkauteni on nyt toisenlaista ja olen

oppinut ymmärtämään, että näin on parasta. Amy ja sinä olette

vaihtaneet paikkaa sydämessäni, siinä kaikki. Luulen että niin oli

säädetty, ja kaikki olisi kehittynyt itsestään siihen suuntaan, jos

vain olisin noudattanut neuvoasi ja odottanut. Mutta minä en koskaan

pysy kärsivällisenä ja siksi sain pettyä. Minä olin silloin vasta

poika, itsepäinen ja kiihkeä, ja minun oli nieltävä monta kovaa palaa

ennen kuin ymmärsin erehtyneeni. Sillä olin erehtynyt, niin kuin

sinä, Jo, sanoit, mutta minä huomasin sen vasta tehtyäni tarpeeksi

narrimaisuuksia. Totta tosiaan, joskus olin niin pyörällä päästäni,

etten tietänyt kumpaa rakastin enemmän, sinua vai Amya. Koetin

rakastaa teitä molempia yhtä paljon, mutta en voinut, ja kun sitten

tapasin hänet Sveitsissä, kaikki selvisi minulle yhdellä iskulla. Te

kumpikin saitte oman paikkanne sydämessäni ja tunsin selvästi, että

olin voittanut vanhan rakkauteni, ennen kuin uusi valtasi minut.

Saatoin vilpittömästi jakaa sydämeni Jo-siskon ja Amy-vaimon kesken

ja rakastaa heitä kumpaakin lämpimästi. Uskothan sen, Jo? Kohtele

minua niin kuin vanhoina hyvinä aikoina, jolloin opimme tuntemaan

toisemme.

-- Uskon varmasti. Mutta Teddy, meistä ei koskaan enää tule lapsia,

vanhat hyvät ajat eivät palaa, meidän on turha toivoa sitä. Nyt

olemme mies ja nainen, ja meidän on tehtävä oikeaa työtä, sillä

leikin aika on ohi emmekä enää jouda hulluttelemaan. Minä näen että

sinä olet muuttunut, ja pian huomaat, että minäkin olen. Minä kaipaan

entistä poikaa, mutta pidän yhtä paljon sinusta nyt ja lisäksi

ihailen sinua, koska näyt täyttävän odotukseni. Emme enää voi olla

leikkitovereita, mutta olemme sisar ja veli, jotka auttavat ja

rakastavat toisiaan. Eikö niin, Laurie?

Vastaukseksi Laurie tarttui Jon ojentamaan käteen ja painoi hetkeksi

kasvonsa sitä vasten tuntien, että kiihkeän lapsuusrakkauden

sirpaleista oli kasvanut luja, kaunis ystävyys, joka oli siunaukseksi

kummallekin. Mutta Jo, joka ei halunnut kotiintulon muodostuvan

murheelliseksi, sanoi iloisesti:

-- Uskomatonta, että te lapset olette tosiaan naimisissa ja aiotte

perustaa oman kodin. Minusta tuntuu kuin vielä eilen olisin

napittanut Amyn esiliinan ja tarttunut sinua tukasta, kun kiusasit

minua. Hyvänen aika, miten aika lentää.

-- Älä viitsi puhua noin tätimäisesti, varsinkin kun toinen lapsi on

itseäsi vanhempi. Minä voin kehua olevani täysi-ikäinen mies, ja kun

tapaat Amyn, huomaat, että hän on sangen varhaiskypsä lapsi, sanoi

Laurie huvittuneena Jon äidillisestä sävystä.

-- Sinä lienet vuosiltasi vähän vanhempi, mutta minä tunnen olevani

paljon iäkkäämpi. Naisten laita on aina niin, ja viimeksi kulunut

vuosi on ollut niin vaikea, että minusta tuntuu kuin olisin

nelikymmenvuotias.

-- Jo raukka! Me lähdimme huvittelemaan ja jätimme sinut yksin

kantamaan raskaan taakan. Sinä oletkin vanhentunut. Tuossa näkyy

ryppy ja tuolla toinen. Katseesi on surullinen, ja koskettaessani

äsken tyynyä huomasin, että se oli kyynelistä kostea. Sinulla on

ollut paljon kestettävää ja olet joutunut kärsimään aivan yksin. Mikä

itsekäs elukka minä olenkaan ollut! Laurie repi katuvaisen näköisenä

tukkaansa.

Mutta Jo vain käänsi tyynyn, joka oli antanut hänet ilmi, ja koettaen

tehdä äänensä iloiseksi hän vastasi:

-- Ei ensinkään, minullahan oli isä ja äiti apunani, lapsikullat

lohdutuksenani, ja kun tiesin sinun ja Amyn voivan hyvin ja olevan

onnellisia, huolet tuntuivat kevyemmiltä. En kiellä, että toisinaan

tunnen itseni yksinäiseksi, mutta se on vain hyväksi minulle ja...

-- Nyt se on loppuva, puuttui Laurie puheeseen ja kiersi käsivartensa

hänen ympärilleen ikään kuin puolustaakseen häntä kaikelta pahalta.

-- Amy ja minä emme tule toimeen ilman sinua, sinun on tultava

opettamaan meille lapsille talonpitoa ja jakamaan kaikki kanssamme,

niin kuin ennenkin. Me pidämme sinua oikein hyvänä ja elämme

onnellisina yhdessä.

-- Jollen vain olisi teidän tiellänne, siitä voisi tulla oikein

hauskaakin. Alan tuntea itseni taas nuoreksi, sillä jotenkin kaikki

huoleni tuntuivat haihtuvan sinun tultuasi, Teddy. Sinä osaat aina

lohduttaa, sanoi Jo ja painoi päänsä Laurien olkapäälle aivan kuin

vuosia sitten, kun Beth makasi sairaana ja Laurie pyysi saada olla

Jon tukena.

Laurie katsahti tyttöön pohtien, mahtoiko tämä muistaa sitä aikaa,

mutta Jo hymyili itsekseen ikään kuin hänen huolensa tosiaan olisivat

Laurien tullessa haihtuneet.

-- Sinä olet pysynyt ihan samanlaisena, äsken vuodatit kyyneliä ja

nyt naurat. Tällä hetkellä näytät vähän vallattomalta. Mitä sinulla

on mielessäsi, täti?

-- Aprikoin vain, miten te tulette toimeen keskenänne.

-- Kuin enkelit!

-- Niin, tietysti nyt alussa, mutta kumpi määrää?

-- Tunnustan suoraan, että hän määrää nyt, annan hänen ainakin

luulla niin -- tiedäthän että se on hänestä hauskaa. Kohta rupeamme

vuorottelemaan, sillä kuten sanotaan, avioliitto vie puolet

oikeuksista ja tuo toisen verran velvollisuuksia.

-- Kyllä teillä asiat pysyvät nykyisellään. Amy on valtiattarena koko

ikänsä.

-- No niin, hän tekee sen niin huomaamatta, ettei minulla oikeastaan

ole sitä vastaan mitään. Hän kuuluu niihin naisiin, jotka osaavat

hallita hyvin. Melkein pidän siitä, sillä hän osaa kiertää ihmisen

sormensa ympäri pehmeästi ja taitavasti kuin silkkilangan ja saa

toisen vielä pitämään sitä suosionosoituksena.

-- Ajatella että sain nähdä sinun tyytyväisenä alistuvan

tohvelisankariksi! huudahti Jo heilauttaen käsivartensa ilmaan.

Oli hupaisaa nähdä Laurien kohauttavan olkapäitään ja miehisen

halveksivasti hymyilevän olettamukselle vastatessaan mahtavasti:

-- Amy on liian tahdikas sellaiseen, enkä minä ole niitä miehiä,

jotka alistuvat mihin hyvänsä. Vaimoni ja minä kunnioitamme itseämme

ja toisiamme niin paljon, ettemme ikinä sorra toisiamme emmekä

riitele.

Tämä oli Jolle mieleen ja hänen mielestään uusi arvokkuus sopi hyvin

Laurielle. Mutta paljon hän oli muuttunut kehittyessään pojasta

mieheksi, Jo oli siitä hyvillä mielin mutta samalla vähän kaihoisa.

-- Varmaankin. Amy ja sinä ette milloinkaan riidelleet niin kuin

me. Hän on aurinko, minä olen tuuli ja, kuten muistat, sadussakin

auringolla oli suurempi valta.

-- Kyllä hän osaa riepottaakin miestä, nauroi Laurie. -- Sain

totisesti kuulla kunniani Nizzassa! Voin vakuuttaa, että se oli

hyvän joukon tuimempi läksytys kuin olen saanut sinulta ikinä.

Joskus kerron sinulle kaikki -- hän ei sitä varmastikaan tee,

sillä väitettyänsä ensin halveksivansa minua ja häpeävänsä minun

tähteni hän menetti sydämensä tälle kurjalle ja meni naimisiin

tyhjäntoimittajan kanssa.

-- Miten halpamaista! Jos hän vastedes solvaa sinua, tule minun

luokseni, niin minä puolustan sinua.

-- Sitä tarvitsenkin, kuten näkyy, vastasi Laurie ponnahtaen pystyyn.

Samassa hänen kasvoilleen levisi ihastunut ilme, kun hän kuuli Amyn

huutavan:

-- Missä on Jo? Missä on minun vanha rakas Jo-siskoni?

Koko perhe työntyi sisään. Yleinen syleileminen ja suuteleminen

seurasi ja ulkomaanmatkaajat asetettiin sohvaan istumaan kaikkien

ihailtaviksi. Herra Laurence oli yhtä reipas ja sydämellinen kuin

ennenkin ja ulkomaanmatka näytti tehneen hänelle yhtä hyvää kuin

toisillekin. Äreys oli melkein kadonnut ja hänen vanhanaikainen

kohteliaisuutensa oli entistäkin hioutuneempaa. Hän hymyili suopeasti

'lapsilleen', kuten hän nimitti nuorta paria, ja Amy kohteli häntä

huomaavasti ja hellästi kuin tytär.

Heti Amyn nähtyään Meg huomasi, ettei hänen oma pukunsa ollut

pariisilaismallinen. Rouva Moffatkin joutuisi kokonaan varjoon

rouva Laurencen rinnalla, joka oli mitä siroimmin ja aistikkaimmin

pukeutunut.

Miten hyvin he sopivatkaan yhteen, mietti Jo katsellessaan

nuorta paria. Olin oikeassa, Laurie on saanut omakseen kauniin,

hyvinkasvatetun tytön, joka sopii hänen kotiinsa paremmin kuin vanha

Jo ja on hänelle ylpeyden aiheena eikä vaivana. Herra ja rouva

March hymyilivät ja nyökkäsivät toisilleen onnellisina siitä, että

heidän nuorimpansa oli käynyt hyvin, ei ainoastaan aineellisesti

vaan myös sikäli, että tämä oli saanut omakseen rakkauden, onnen ja

luottamuksen.

Amyn kasvot säteilivät sydämen rauhasta versovaa hiljaista iloa,

äänessä oli uusi, hellä sointi ja hänen olemuksensa viileys ja

jäykkyys oli muuttunut lempeäksi arvokkuudeksi. Teeskentelystä ei

näkynyt jälkeäkään, ja hänen herttainen sydämellinen käytöksensä

ihastutti enemmän kuin kauneus tai sirous, sillä se osoitti hänen

varmasti olevan hieno nainen, joksi hän oli toivonut tulevansa.

-- Rakkaudella on ollut hyvä vaikutus pikku tyttöömme, sanoi äiti

hiljaa.

-- Amylla on koko elämänsä ajan ollut hyvä esimerkki edessään,

kuiskasi pastori March katsoen hellästi väsyneitä kasvoja ja harmaita

hiuksia.

Daisy ei saanut silmiään irti 'nätistä tädistä', vaan tarrautui

kuin sylikoira tämän ihmeellisiin käätyihin, jotka olivat täynnä

jännittäviä riipukkeita. Demi tutki tarkasti uusia sukulaisiaan ennen

kuin suostui ottamaan vastaan herttaisen puisen karhuperheen, joka

tuotiin tuliaisiksi Bernistä. Mutta Laurie tiesi miten poikaa oli

kohdeltava, ja vihdoin tämä antautuikin täydellisesti:

-- Nuori mies, kun viimeksi tein tuttavuutta kanssasi, löit minua

vasten kasvoja; nyt vaadin kunniallista hyvitystä! Ja pitkän enon

filosofinen arvokkuus hävisi kokonaan, kun hän alkoi telmiä pikku

miehen kanssa.

-- Siunatkoon, eikö tuo tyttö ole silkissä kiireestä kantapäähän,

hienona kuin mikäkin. Onpa hauska kuulla ihmisten karahteeraavan

meidän pikku Amya rouva Laurenceksi! mumisi vanha Hanna, jonka piti

vähän väliä kurkistaa sisään samalla kun hän kattoi pöytää erittäin

hajamielisenä.

Hyvänen aika minkälainen ääntensorina siinä kävi, kaikki puhuivat

yhtaikaa koettaen puolessa tunnissa tehdä selvää kolmen vuoden

tapauksista. Onneksi teen juonti toi tyynnyttävän keskeytyksen,

iloinen kulkue vaelsi ruokasaliin: herra March saatteli ylpeänä rouva

Laurencea ja rouva March nojasi ylpeänä 'poikansa' käsivarteen; vanha

herra vei pöytään Jon ja kuiskasi tämän korvaan:

-- Tule sinä nyt minun tytökseni.

Jon huulet vavahtivat hiukan, kun hän katsahti uunin vieressä olevaan

tyhjään paikkaan ja kuiskasi vastaukseksi:

-- Koetan täyttää hänen paikkansa, sir.

Kaksoset hyppelivät perässä autuaina; kaikki olivat näet

vastatulleiden lumoissa, niin että lapset saivat huvitella parhaan

taitonsa mukaan. Kyllä he käyttivätkin tilaisuutta hyväkseen. He

maistoivat salaa teetä, ahmivat piparkakkuja ja kaiken kruunuksi

kumpikin sujautti herkullisen leivoksen pieneen taskuunsa, missä

ne pian murenivat näkymättömiin todistaen sekä ihmisluonnon että

torttujen heikkoutta. Mutta salaa otetut tortut alkoivat kaivaa

kummankin omaatuntoa ja peläten, että Jo-tädin terävä silmä voisi

nähdä vaatteenkin lävitse, pienet rikolliset vetäytyivät ukin

turviin, jolla ei tällä kertaa ollut silmälaseja nenällään.

Amy joka kulki toisen luota toisen luo kuin makeisvati, palasi saliin

herra Laurencen käsipuolessa. Muilla oli entiset parinsa, ja siten

Jo jäi ilman kavaljeeria. Hän ei sitä ensin huomannut, sillä hän jäi

vastaamaan Hannalle, kun tämä innokkaana tiedusteli:

-- Saako Amy-neiti ajella omissa vaunuissa ja käyttää niitä upeita

hopea-astioita, joita herra Laurencella on varastoissaan?

-- Ei kumma, vaikka hän saisi kuusi valkoista hevosta vaunujensa

eteen, söisi kultalautasilta ja pukeutuisi joka päivä pitseihin

ja jalokiviin. Teddyn mielestä ei mikään ole liian hyvää hänelle,

vastasi Jo säteillen tyytyväisyyttä.

-- No kaikkea! Syödäänkö aamiaiseksi lihamuhennosta vai

kalapyöryköitä? kysyi Hanna sitten yhteen menoon.

-- Ei sillä ole väliä, vastasi Jo ja sulki oven, sillä ruoka

tuntui hänestä nyt kovin vastenmieliseltä puheenaiheelta. Hän jäi

hetkeksi katselemaan seuruetta, joka katosi yläkertaan, ja kun Demin

lyhyet, ruudukkaat sääret olivat selviytyneet ylimmälle portaalle,

hänet valtasi äkkiä sellainen yksinäisyyden tunne, että kyynelet

kihosivat hänelle silmiin ja hän vilkuili ympärilleen kuin etsien

jonkun käsivartta tuekseen. Jospa hän vain olisi tiennyt millainen

syntymäpäivälahja oli häntä lähestymässä, hän ei olisi tuuminut:

-- Kun pääsen vuoteeseen, saan hiukan vetistellä. Nyt täytyy pysyä

iloisen näköisenä. Hän kuivasi kädellään kyynelensä -- nenäliinaa

ei tietenkään löytynyt -- ja oli juuri onnistunut saamaan hymyn

kasvoilleen, kun ulko-ovelta kuului kolkutus.

Hän avasi sen viipymättä, ja hätkähti kuin olisi taas nähnyt aaveen.

Siellä oli pitkä, parrakas mies, joka säteili hänelle pimeästä kuin

keskiyön aurinko.

-- Voi, herra Bhaer, miten hauska nähdä teitä! huudahti Jo tarttuen

hänen käteensä ikään kuin peloissaan, että pimeys voisi niellä hänet

ennen kuin hän oli päässyt sisään.

-- Entä teitä sitten, neiti March, mutta ei, teillä on vieraita,

ja professori pysähtyi kuullessaan yläkerrasta iloisia ääniä ja

tanssiaskelia.

-- Ei ole, omaisia vain. Sisareni ja ystäväni ovat juuri palanneet

kotiin ja me juhlimme sitä. Tulkaa vain joukkoon.

Herra Bhaer olisi varmaan arvokkaasti kääntynyt takaisin ja tullut

uudelleen toisena päivänä. Mutta se ei oikein käynyt, sillä Jo

sulki oven hänen jälkeensä ja otti hatun hänen päästään. Ehkäpä Jon

kasvotkin vaikuttivat asiaan, sillä tyttö ei ollenkaan peitellyt

iloaan hänet nähdessään ja osoitti siten yksinäiselle miehelle, että

tämä oli tervetulleempi kuin oli uskaltanut odottaakaan.

-- Jollen häiritse perhepiiriänne, haluan oikein mielelläni tutustua

heihin. Oletteko ollut sairas, hyvä ystävä?

Professori teki tämän odottamattoman kysymyksen, kun Jo ripusti hänen

takkiaan naulaan ja valo lankesi hänen kasvoilleen paljastaen niissä

tapahtuneen muutoksen.

-- En sairas, vain väsynyt ja surullinen. Meillä on ollut surua sen

jälkeen kun viimeksi näin teidät.

-- Niin, minä tiedän. Sydämeeni koski, kun sain kuulla siitä.

Professori puristi uudelleen Jon kättä, ja tytöstä tuntui, ettei

mikään lohdutus voinut vetää vertoja hänen ystävälliselle katseelleen.

-- Isä, äiti, täällä on professori Bhaer, Jo sanoi niin

peittelemättömän ylpeänä, että olisi yhtä hyvin voinut puhaltaa

torvella fanfaarin saattaessaan vieraansa sisään.

Professori sai osakseen niin sydämellisen vastaanoton, että hänen

epäilyksensä haihtuivat heti. Hän tunsi olevansa kuin kulkija,

joka kolkutettuaan oudolle ovelle ja päästyään siitä sisään

huomaa olevansa kotonaan. Pienokaiset tulivat hänen luokseen,

kapusivat hänen polvilleen ja lumosivat hänet tyhjentämällä hänen

taskunsa, kiskomalla häntä parrasta ja tutkimalla uskaliaasti

hänen kelloaan. Naiset vilkuilivat hyväksyvästi toisiinsa, ja

pastori March, joka tunsi löytäneensä hengenheimolaisen, alkoi

keskustella mieliaiheistaan tämän kanssa. Harvapuheinen John kuunteli

innostuneena mutta sanomatta sanaakaan, ja herra Laurence ei

malttanut lähteä nukkumaan.

Laurien käytös olisi huvittanut Jota, jollei tämän huomio olisi

suuntautunut muualle. Lauriella oli epämukava tunne, joka ei johtunut

mustasukkaisuudesta, vaan jonkinlaisesta epäluulosta, ja se sai hänet

suhtautumaan vieraaseen veljellisen arvostelevasti.

Mutta sitä ei kestänyt kauan. Hän tempautui tahtomattaan mukaan,

sillä professorin oli helppo puhua tässä leppoisassa seurassa, ja

hän esiintyi oikein edukseen. Hän ei puhunut Laurielle paljon, mutta

hänen kasvoillaan häivähti varjo ikään kuin hän olisi kaivannut omaa

kadonnutta nuoruuttaan nähdessään parhaissa voimissaan olevan nuoren

miehen. Sitten hänen katseensa pysähtyi Johon niin kaihoisana, että

tämä olisi varmaan vastannut sen mykkään kysymykseen, jos olisi

kohdannut hänen katseensa. Mutta Jon oli pidettävä varansa omien

silmiensä suhteen, ja koska hän ei uskaltanut luottaa niihin, hän

viisaasti kiinnitti katseensa villasukkaan, jota kutoi kuin kelpo

vanhapiika ainakin.

Hän virkistäytyi kuitenkin vilkaisemalla silloin tällöin vaivihkaa

professoriin ja näki suotuisia ennusmerkkejä. Herra Bhaerin kasvoilta

oli kadonnut hajamielinen ilme ja hän näytti oikein pirteältä ja

nykyhetkestä kiinnostuneelta. Jon mielestä hän oli ihan nuorekas ja

komea, ja Jo unohti verrata häntä Laurieen, niin kuin tavallisesti

muita miehiä, mikä koitui näille tappioksi. Professori oikein

säteili innosta huolimatta siitä, että keskusteltiin entisistä

hautaustavoista, mitä ei oikein voi pitää piristävänä puheenaiheena.

Jo lämpeni voitonriemusta, kun Teddy vaikeni erään todisteen edessä,

ja katsellessaan isänsä lumoutuneita kasvoja, hän mietti itsekseen:

Hänestä olisi varmasti hauskaa keskustella joka päivä professorin

kaltaisen miehen kanssa.

Professorilla oli jopa yllään uusi musta puku, joka sai hänet

näyttämään kerrassaan hienolta mieheltä. Hän oli leikkauttanut

paksun tukkansa ja harjannut sen sileäksi, mutta kauan se ei pysynyt

järjestyksessä, sillä innostuessaan hän pörrötti sen hassuun

tapaansa. Jota se ei kylläkään vaivannut, sillä hänen mielestään se

sai professorin kauniin otsan näyttämään aivan kreikkalaiselta. Jo

rukka ympäröi siinä istuessaan hiljaisena kutimensa ääressä tämän

arkipäiväisen miehen kultaisella sädekehällä. Häneltä ei jäänyt

mikään huomaamatta, ei edes se, että herra Bhaerilla tosiaan oli

kultaiset napit hohtavan valkoisissa kalvosimissaan.

Vanha kunnon ystävä! Hän ei olisi kosintaretkelläkään voinut pukeutua

huolellisemmin, mietti Jo. Samassa muuan ajatus sai hänen poskilleen

niin hehkuvan punan, että hän tipautti lankakeränsä maahan ja

kumartui sitä etsimään, ettei kukaan olisi nähnyt hänen kasvojaan.

Mutta temppu ei onnistunut niin hyvin kuin Jo oli odottanut, sillä

professori, joka parhaillaan kuvaili noitien polttamista, jätti

toistaiseksi rovion sytyttämättä ja syöksyi tavoittamaan pientä

sinistä kerää. Tietysti he löivät päänsä yhteen, näkivät tähtiä ja

nousivat pystyyn tulipunaisina ja nauravina. Kerää ei löytynyt ja he

palasivat paikoilleen toivoen, etteivät olisi niiltä nousseetkaan.

Kukaan ei käsittänyt, mihin ilta kului. Hanna oli älynnyt hyvissä

ajoin viedä pois lapset, jotka nuokkuivat jo kuin unikot, ja herra

Laurence oli lähtenyt kotiin lepäämään. Toiset jäivät istumaan tulen

ääreen unohtaen kokonaan ajan kulun. Vihdoin Megin äidinmielen

valtasi äkkiä vakaumus, että Daisy oli pudonnut vuoteesta ja Demi

sytyttänyt tulitikkuja tutkiessaan yöpaitansa palamaan. Ja hän nousi

lähteäkseen.

-- Emmekö taas laulaisi, kun pitkästä aikaa olemme kaikki koolla?

ehdotti Jo, josta tuntui että lauluun voisi turvallisesti purkaa

sydämen riemukkaita tunteita.

Kaikki eivät tosin olleet läsnä. Mutta Jon sanat tuntuivat kuitenkin

tosilta sillä Beth oli ikään kuin vielä heidän joukossaan,

näkymättömänä, mutta entistä rakkaampana. Kuolema ei voinut

katkaista perhesiteitä, jotka rakkaus on lujittanut. Bethin pieni

tuoli oli entisellä paikallaan, ja siisti ompelukori, joka sisälsi

hänen keskenjääneen käsityönsä, oli hyllyllään. Piano oli niin

ikään vanhalla paikallaan. Niiden yläpuolella seinällä Bethin kuva

hymyilevänä ja rauhallisena ikään kuin se olisi tahtonut sanoa: --

Olkaa onnellisia! Minä olen täällä.

-- Soita jotakin, Amy. Näytä heille, miten paljon olet edistynyt,

sanoi Laurie, joka tietenkin halusi saada kunniaa lahjakkaasta

oppilaastaan.

Mutta Amy kuiskasi kyynelet silmissä pyöritellen kauhtunutta

pianojakkaraa:

-- Ei tänä iltana. Tänä iltana en voi.

Mutta hän esitti sellaista, joka on arvokkaampaa kuin taituruus ja

kyky. Hän lauloi Bethin lauluja äänessään hellä sointi, jota ei

suurinkaan mestari pysty opettamaan. Huoneessa oli aivan hiljaista,

kun kirkas ääni Bethin lempivirren viimeisen säkeen kohdalla äkkiä

petti. Oli vaikea sanoa:

"Ei löydy maassa murhetta,

jot' ei voi auttaa taivas."

Amy nojautui mieheensä, joka seisoi hänen takanaan, ja tunsi kovin

kaipaavansa Bethin tervetuliaissuudelmaa.

-- Meidän täytyy laulaa lopuksi Mignonin laulu, sillä herra Bhaer

osaa sen, virkkoi Jo, kun äänettömyys alkoi käydä painostavaksi.

Professori rykäisi ilahtuneena ja astui Jon luo sanoen:

-- Laulakaa te minun kanssani. Meidän äänemme sopivat erinomaisesti

yhteen.

Se oli muuten kohtelias valhe, sillä Jo ei ollut musikaalisempi

kuin heinäsirkka. Mutta hän olisi professorin pyytäessä suostunut

laulamaan vaikkapa kokonaisen oopperan välittämättä vähääkään

tahdista tai melodiasta. Se ei haitannut paljoa, sillä herra Bhaer

lauloi hyvin ja tunteikkaasti. Pian Jo vain hyräili hiljaa voidakseen

kuulla pehmeän äänen, joka tuntui laulavan hänelle yksin.

"Tunnetko maan, sitruunat kukkivat."

Tämä oli tavallisesti professorin lempisäe, sillä hänelle se

tarkoitti Saksaa. Mutta nyt hän tuntui panevan erikoista lämpöä ja

sointua sanoihin:

"Jos voisinkin,

kanssasi, armas,

sinne liitäisin!"

Ja erästä kuulijaa tämä hellä kutsu liikutti niin, että hän olisi

tahtonut vastata tietävänsä tuon maan ja olevansa valmis lähtemään

sinne, milloin laulaja vain tahtoisi.

Laulu loppui, ja professori sai lämpimät kiitokset. Mutta vähän ajan

kuluttua hän joutui kokonaan ymmälleen ja jäi tuijottamaan Amya, joka

asetteli hattua päähänsä. Tämä oli esitetty hänelle vain sisarena

eikä kukaan ollut tullut maininneeksi hänen sukunimeään. Professori

joutui yhä enemmän ymmälle, kun Laurie hyvästellessään sanoi

ystävällisesti:

-- Vaimostani ja minusta oli oikein hauska tutustua teihin.

Muistakaa, että olette aina tervetullut kotiimme tien toiselle puolen.

Silloin professori kiitti häntä niin sydämellisesti ja näytti äkkiä

niin säteilevältä, että Laurien mielestä hän oli maailman herttaisin

professori.

-- Minäkin lähden nyt, mutta tulen mielelläni uudelleen, jos

sallitte, hyvä rouva. Viivyn nimittäin jonkin aikaa kaupungissa

eräiden asioiden takia.

Hän puhui rouva Marchille, mutta katseli Jota, ja äidin kutsu oli

yhtä lämmin kuin tyttären katse. Rouva March piti nimittäin paremmin

huolta lastensa eduista kuin rouva Moffat oletti.

-- Hän taitaa olla viisas mies, huomautti pastori March takan äärestä

viimeisen vieraan lähdettyä.

-- Ja varmasti hyvä ihminen, lisäsi rouva March vetäessään kelloa.

-- Arvasin että pitäisitte hänestä, Jo sanoi vain hiipiessään

nukkumaan.

Hän aprikoi, mitkä asiat olivat tuoneet herra Bhaerin tähän

kaupunkiin, ja päätteli lopuksi, että professorin osaksi oli tullut

jokin huomattava kunnianosoitus, josta hän ei vaatimattomuudessaan

ollut maininnut mitään. Jos Jo olisi nähnyt professorin kasvot, kun

tämä katseli erästä muotokuvapiirrosta, asia olisi ehkä valjennut

hänelle.

21