YKSIN

Oli helppoa luvata uhrautuvaisuutta, kun sai antautua kokonaan

toiselle ja nähdä edessään kauniin esimerkin. Mutta kun auttava ääni

oli vaiennut, jokapäiväiset oppitunnit loppuneet ja rakas olento

poissa eikä jäljellä muuta kuin yksinäisyys ja suru, silloin Jo

huomasi lupauksensa vaikeaksi täyttää. Miten hän saattoi 'luoda

kotiin päivänpaistetta', kun kaikki valo, lämpö ja kauneus tuntui

sieltä kadonneen silloin, kun Beth vaihtoi vanhan kodin uuteen? Entä

mistä ihmeestä hän saattoi löytää hyödyllisen ja tyydytystä tuottavan

työn nyt, kun rakkaan sisaren palveleminen, mikä itse oli palkinnut

vaivansa, oli päättynyt.

Toivottomana Jo koetti sokeasti täyttää velvollisuutensa, mutta

kapinoi salaa, sillä hänen mielestään oli väärin, että hänen vähätkin

ilonsa harvenivat ja elämä kävi hänelle yhä raskaammaksi. Toisten

osana oli ainainen auringonpaiste, kun taas toiset saivat vain kulkea

varjon puolella. Se ei ollut oikein, sillä hän näki enemmän vaivaa

kuin Amy tullakseen hyväksi, mutta ei saanut koskaan palkkaa, vain

pettymyksiä, huolta ja raskasta työtä.

Nämä olivat synkkiä päiviä Jo-raukan elämässä, sillä epätoivo hiipi

hänen sydämeensä, kun hän ajatteli koko elämänsä kuluvan hiljaisessa

talossa -- kaiken maailman huolissa, harvoissa pikku iloissa

ja velvollisuuden täyttämisessä, joka ei näyttänyt milloinkaan

helpottuvan.

-- En kestä tätä. Minua ei ole luotu tällaiseen elämään ja lähden

varmasti tieheni ja teen jotakin epätoivoista, jollei kukaan tule

minua auttamaan, hän tuumi itsekseen vaipuessaan ensimmäisten

yritystensä epäonnistuttua synkkään mielentilaan.

Mutta Jo sai avun, vaikka hän ei heti tuntenut hyviä enkeleitään,

koska niillä oli tuttu hahmo ja ne käyttivät auttaessaan

yksinkertaisia keinoja. Yöllä Jo usein kavahti pystyyn luullen

Bethin kutsuneen häntä, ja nähdessään pienen tyhjän vuoteen puhkesi

katkerasti itkemään. Oi Beth, tule takaisin, tule takaisin! Eikä

hän ojentanut käsiään turhaan, sillä äidin korva oli yhtä herkkä

kuulemaan hänen nyyhkytyksensä kuin hän itse oli ollut havahtumaan

siskon hiljaisimpaankin kuiskaukseen.

Äidiltään Jo sai lohdutuksen, tämän rauhoittava kosketus ja lempeät

sanat tyynnyttivät tuskan, kyynelet kertoivat surusta, joka oli

vielä syvempi kuin Jon, ja katkonaiset kuiskaukset puhuivat hänelle

selvempää kieltä kuin rukoukset, sillä niissä ilmeni surun lisäksi

toiveikas alistuminen. Näinä pyhinä hetkinä sydämet puhuivat

sanatonta kieltään yön hiljaisuudessa ja muuttivat kärsimyksen

siunaukseksi, joka jalosti surun ja lujitti rakkauden. Jo tunsi

sen ja hänen taakkansa tuntui keveämmältä kantaa, velvollisuudet

mieluisemmilta ja elämä siedettävämmältä, kun hän sai katsella niitä

turvapaikastaan äidin sylistä.

Samoin kuin sydämen kipu lievittyi, samoin levoton mielikin sai avun.

Eräänä päivänä Jo meni kirjastoon ja kumartuen hyväilemään isän

harmaata päätä hän pyysi arasti:

-- Isä, puhu minulle niin kuin puhuit Bethille. Minä olen enemmän sen

tarpeessa kuin hän konsanaan, sillä minä olen kerta kaikkiaan kehno.

-- Kultaseni, se on minulle paras lohdutus, hän vastasi ääni vähän

vapisten ja kiersin käsivartensa tyttären ympärille.

Jo istahti Bethin pieneen tuoliin aivan isän viereen ja kertoi tälle

huolistaan, surustaan, turhista ponnistuksistaan jotka masensivat

häntä, epäuskostaan joka sai elämän näyttämään kovin synkältä, ja

koko hämmennyksestään. Jo antoi isälle täyden luottamuksensa ja isä

puolestaan hänelle avun, jota hän tarvitsi, ja niin molemmat saivat

lohdutuksen suruunsa; sillä nyt he saattoivat puhua toisilleen ei

vain isänä ja tyttärenä vaan myös ihmisinä. Vanhassa kirjastossa,

jota Jo nimitti 'yhden seurakuntalaisen kirkoksi', hän vietti

onnellisia ja opettavia hetkiä ja palasi sieltä entistä iloisempana,

rohkeampana ja nöyrempänä. Sillä hänen vanhempansa, jotka olivat

opettaneet yhden tyttärensä pelkäämättä kohtaamaan kuoleman,

koettivat nyt neuvoa toista astumaan pelottomana ja luottavaisena

elämään ja käyttämään kiitollisena ja taitavasti hyväkseen sen

tarjoamia mahdollisuuksia.

Jon avuksi tulivat vielä vaatimattomat kotiaskareet ja ilot, joita

hän vähitellen oppi pitämään arvossa ja ymmärtämään. Luudat ja

pesurievut eivät enää olleet vastenmielisiä, sillä ne olivat olleet

Bethin käytössä. Jotakin hänen huolehtivuudestaan näytti jääneen

pieneen pölyliinaan ja vanhaan harjaankin, jota Jo ei milloinkaan

hennonnut heittää pois. Niitä käyttäessään Jo huomasi hyräilevänsä

Bethin lauluja ja hän koetti Bethin tavoin järjestää ja siistiä

pitääkseen ympäristönsä sievänä ja viihtyisänä. Hän auttoi sillä

tekemään kodista taas onnellisen, vaikkei itse tiennyt sitä, ennen

kuin Hanna hänen kättään hyväksyvästi puristaen virkkoi: -- Sinä

tyttö kulta teet kaikkesi, ettemme me kaipaisi rakasta lasta. Kyllä

me sen huomaamme, ja Jumala siunaa sinua vielä siitä, saat nähdä.

Istuessaan Megin luona ompelemassa Jo huomasi sisarensa edistyneen

paljon: tämä osasi keskustella, oli hyvin selvillä naisen tehtävistä,

ajatuksista ja tunteista, oli onnellinen miehestään ja lapsistaan.

Kaikki perheenjäsenet olivat kilttejä ja avuliaita toisilleen.

-- Naimisissaolo on loppujen lopuksi mukavaa. Mahtaisinkohan minä

menestyä siinä puoleksikaan niin hyvin kuin sinä, Jo sanoi kootessaan

leijaa Demille sekasortoisessa lastenkamarissa.

-- Naimisiin sinun pitäisi mennäkin, jotta luonteesi hellä ja

naisellinen puoli tulisi esiin. Sinä olet kuin kuorimaton kastanja,

piikikäs päältä, mutta sisältä silkinhieno, ja jos pääsee pinnan

alle, löytää sydämen. Jonakin päivänä rakkaus saa kyllä piikkisen

kuoresi putoamaan pois.

-- Pakkanen se avaa kastanjan kuoret, hyvä rouva, ja tarvitaan

aikamoista ravistelua ennen kuin kastanjat tipahtavat puusta. Pojat

poimivat niitä, eikä minua haluta joutua keruupusseihin, vastasi Jo

ja liisteröi leijaansa, jota ei voimakkainkaan tuulenpuuska olisi

jaksanut kohottaa ilmaan, Daisy kun oli takertunut painoksi sen

nauhoihin.

Meg nauroi, tuossa oli jo pilkahdus entistä Pippuri-Jota. Mutta hän

piti velvollisuutenaan peruutella väitettään niin monin todistein

kuin suinkin keksi. Hänen parhaita puolestapuhujiaan olivat

lapset, joita Jo rakasti hellästi. Muutamien sydänten paras avain

on murhe, Jon sydämellä oli juuri nyt kypsymisaikansa. Tarvittiin

vain vielä vähän auringonpaistetta, jotta kuori irtoaisi ja sisältä

löytyisi hyvä ja terve sydän. Jos Jo olisi aavistanut sen, hän

olisi vetäytynyt entistä tiukemmin kuoreensa ja muuttunut vielä

piikikkäämmäksi.

Ennen pitkää Jon elämänhalu alkoi palata toistakin tietä.

-- Miksi et enää kirjoita, Jo? Sehän ennen aina piristi sinua, sanoi

äiti kerran, kun haluttomuus oli taas vallannut tytön.

-- Minulla ei ole halua kirjoittaa, ja vaikka olisikin, niin kuka

minun jutuistani välittää?

-- Me välitämme. Kirjoita meille äläkä piittaa muista. Koeta,

kultaseni. Se tekisi sinulle varmasti hyvää, ja meistä se olisi

hauskaa.

-- En usko osaavani, vastasi Jo, mutta istuutui kuitenkin

kirjoituspöytänsä ääreen selailemaan keskeneräisiä käsikirjoituksiaan.

Kun äiti tunnin kuluttua kurkisti sisään, hän näki Jon olevan

täydessä työssä musta esiliina edessään ja kasvoillaan keskittynyt

ilme, mikä sai rouva Marchin hymyilemään ja hiipimään hiljaa takaisin

tyytyväisenä. Jo ei tiennyt mitä oikein tapahtui, mutta hän tunsi

itsekin että tähän kertomukseen tuli jotakin, joka kävi suoraan

lukijain sydämeen. Kun kotiväki oli nauranut ja itkenyt tarinalle,

isä lähetti sen, oikeastaan vastoin Jon tahtoa, erääseen suosittuun

aikakauslehteen. Tytön suureksi hämmästykseksi siitä maksettiin

runsaasti ja hänen toivottiin kirjoittavan lisää. Kertomus herätti

ilmestyttyään suurta huomiota, ja Jo oli vielä hämmästyneempi kuin

silloin, kun hänen romaaninsa sai kiitosta ja moitetta samalla kertaa.

-- En ymmärrä tätä ensinkään. Mikä ihme siinä pienessä kertomuksessa

voi saada ihmiset noin innostumaan? hän sanoi aivan hämillään.

-- Se on todenmukainen, siinä on sen salaisuus. Huumori ja tunne

antavat siihen eloa ja sinä olet vihdoin löytänyt oman tyylisi.

Sinä et ajatellut rahoja etkä mainetta kirjoittaessasi; sinä panit

siihen oman sielusi, rakas lapsi. Sinulla on ollut vastoinkäymisiä,

nyt on menestyksen vuoro. Tee edelleen parhaasi ja ole onnellinen

onnistumisestasi niin kuin mekin.

-- Jos siinä on jotakin kaunista ja totta, niin se ei ole minun

ansiotani; minä saan siitä kiittää sinua, äitiä ja Bethiä, sanoi Jo,

jota isän sanat liikuttivat enemmän kuin koko maailman kiitos.

Niinpä Jo rohkeuden ja surun ja ilon kasvattamana kirjoitteli pieniä

tarinoitaan, ja sekä ne että hän itse saivat paljon ystäviä, sillä

maailma on suopea vaatimattomia kulkijoita kohtaan, kuten Jo huomasi.

Kun Laurie ja Amy kirjoittivat kihlauksestaan, rouva March pelkäsi,

että Jon olisi vaikeata yhtyä iloon. Hänen pelkonsa haihtui kuitenkin

pian, sillä vaikka Jo ensin kävi vakavaksi, hän suhtautui asiaan

hyvin rauhallisesti ja hänellä oli paljon suunnitelmia 'lasten'

varalle jo ennen kuin oli lukenut kirjeen toistamiseen. Se oli

kaksinlaulu, jossa he ylistivät toisiaan kuin rakastavaiset ainakin.

Sitä oli hauska lukea ja kaikki yhtyivät sen ajatuksiin.

-- Oletko hyvilläsi, äiti? kysyi Jo, kun he laskivat tiheästi

kirjoitetut arkit syrjään ja katsahtivat toisiinsa.

-- Olen, toivoin tätä siitä lähtien, kun Amy kirjoitti antaneensa

rukkaset Fredille. Olin varma, että hänet oli vallannut jokin

kauniimpi tunne kuin se, mitä sinä sanot käytännölliseksi

näkökannaksi, ja pikku vihjeet hänen kirjeissään saivat minut

aavistamaan, että rakkaus ja Laurie pääsisivät voitolle.

-- Sinäpä olet tarkkanäköinen! Etkä puhunut siitä minulle sanaakaan!

-- Äidillä täytyy tyttöjen asioissa olla tarkat silmät ja varovainen

kieli. En uskaltanut saattaa sinun päähäsi ajatusta, ties vaikka

olisit onnitellut heitä ennen kuin asia oli selväkään.

-- En ole enää niin ajattelematon kuin ennen. Voit luottaa minuun,

nyt olen tarpeeksi vakava ja järkevä kenen tahansa uskotuksi.

-- Niin oletkin, kultaseni, ja minä olisin ottanut sinut uskotukseni,

jollen olisi ajatellut sinun tulevan pahoillesi, kun kuulet Teddysi

rakastavan toista.

-- Mutta äiti, miten olisin käyttäytynyt niin typerästi, vaikka olin

antanut hänelle rukkaset?

-- Tiesin että silloin tarkoitit totta, mutta viime aikoina olen

ajatellut, että saattaisit antaa hänelle toisen vastauksen, jos

hän tulisi uudelleen kysymään. Suo anteeksi, kultaseni, mutta en

voi olla huomaamatta, että tunnet olevasi kovin yksinäinen, ja

sydämeeni koskee, kun näen joskus ikävöivän ilmeen silmissäsi. Niinpä

ajattelin, että Teddy voisi ehkä nyt täyttää tyhjän tilan sydämessäsi.

-- Ei, äiti, näin on parempi, ja minä olen iloinen, että Amy on

oppinut rakastamaan häntä. Mutta yhdessä asiassa olet oikeassa: minä

olen yksin, ja jos Teddy olisi koettanut uudelleen, olisin kenties

saattanut vastata myöntävästi -- en siksi, että rakastaisin häntä

enempää kuin ennenkään, vaan siksi että haluan nyt enemmän kuin

silloin, että minua rakastettaisiin.

-- Olen iloinen siitä, Jo, sillä se osoittaa sinun edistyvän. Meitä

on aika monta, jotka rakastamme sinua, isä ja äiti, sisaret ja

veljet, ystävät ja lapset. Koeta tyytyä meihin siihen asti, kun

kohtaat sen, joka lahjoittaa sinulle parhaan rakkauden.

-- Äidin rakkaus on varmasti kaikkein parasta, mutta sinulle voin

kuiskata, että haluan kokea muitakin lajeja. Kumma juttu, mitä

runsaammin saan nälkääni hellyyttä ja rakkautta, sitä enemmän tunnen

kaipaavani. En olisi uskonut, että sydämeen mahtuu niin paljon. Minun

sydämeni on kauhean venyvä, se ei tunnu täyttyvän mistään. Ennen

minulle riitti oma perhe oikein hyvin. En oikein ymmärrä tätä.

-- Minä ymmärrän, sanoi rouva March ja hymyili tietäväisesti, kun Jo

etsi kirjeestä kohdan, jossa Amy puhui Lauriesta.

"On suloista olla Laurien rakkauden kohteena. Hän ei ole

tunteellinen eikä usein puhu rakkaudestaan, mutta minä näen ja

tunnen sen kaikesta, mitä hän tekee ja sanoo, ja se tekee minut

niin onnelliseksi ja nöyräksi, että minusta tuntuu kuin olisin

aivan toinen tyttö kuin ennen.

Vasta nyt olen saanut nähdä miten hyvä, jalo ja hellä hän

pohjaltaan on. Hänen sydämensä on minulle kuin avoin kirja. Se on

täynnä yleviä vaikutteita, toiveita ja aikomuksia, ja olen ylpeä

siitä että se kuuluu minulle. Hän sanoo että hänestä tuntuu kuin

hänen matkansa maailman halki tulisi onnelliseksi, kun minä olen

perämiehenä laivassa ja painolastina on paljon rakkautta. Minä

toivon, että niin käy, ja koetan täyttää hänen odotuksensa, sillä

rakastan uljasta kapteeniani kaikesta sydämestäni, sielustani ja

voimastani enkä aio jättää häntä, niin kauan kuin Jumala antaa

meidän olla yhdessä. Oi äiti, en olisi uskonut, että maailma

voisi olla kuin taivas, kun kaksi ihmistä rakastaa toisiaan ja

elää toisilleen!"

-- Tässä on viileä, pidättyväinen ja rahantunteva Amymme! Tosiaan,

rakkaus saa aikaan ihmeitä! Miten äärettömän onnellisia he

mahtavatkaan olla! Ja Jo keräsi kirjeen arkit huolehtivasti talteen.

Jo nousi hitaasti yläkertaan; ulkona satoi eikä hän voinut mennä

kävelemään. Häntä vaivasi taas levottomuus, mutta tuo kipu ei ollut

nyt sävyltään katkeraa niin kuin ennen, se oli vain osattomuuden

tuntua ja alakuloista kyselyä, miksi hänen kävi näin, kun sisar sai

kaiken mitä maailmassa toivoikin. Näinhän ei ollut, Jo tiesi sen

ja koetti torjua ajatuksen. Mutta hellyyden tarve oli voimakas, ja

Amyn onni herätti hänet ikävöimään jotakuta, jota saisi "rakastaa

sydämestään, sielustaan ja voimastaan niin kauan kuin Jumala sallisi

heidän olla yhdessä".

Ylhäällä ullakolla, jonne Jon rauhattomat askelet päätyivät,

oli neljä pientä puista arkkua rivissä. Kuhunkin oli merkitty

omistajan nimi, ja jokainen sisälsi muistoja menneiltä lapsuus- ja

tyttöajoilta. Jo katseli, mitä niissä oli. Omansa kohdalle

päästyään hän nojasi leukansa arkun reunaan ja katseli hajamielisenä

sekamelskaa, kunnes hänen silmänsä osuivat vanhaan vihkopinkkaan.

Hän otti sen käteensä, käänteli lehtiä ja eli uudelleen hauskan

talven ystävällisen rouva Kirken kodissa. Aluksi hän hymyili,

sitten hän kävi miettiväiseksi, vihdoin surulliseksi ja lopulta,

hänen lukiessaan professorin kirjoittamaa viestiä hänen huulensa

alkoivat väristä, vihkot valuivat hänen sylistään maahan ja hän jäi

tuijottamaan ystävällisiin sanoihin, ikään kuin ne olisivat saaneet

uuden merkityksen ja koskettaneet hänen sydämensä herkintä kohtaa.

-- Odottakaa minua, rakas ystävä. Kenties viivyn vähän, mutta tulen

varmasti.

-- Jospa hän tulisikin! Hän oli aina ystävällinen, hyvä ja

kärsivällinen minua kohtaan. Vanha kunnon Fritz, en silloin

ymmärtänyt antaa hänelle kyllin suurta arvoa, mutta nyt haluaisin

kovin mielelläni tavata hänet, kun kaikki lähtevät luotani ja jään

aivan yksin.

Ja puristaen paperilappua kädessään kuin lupausta, jonka oli määrä

vielä täyttyä, Jo painoi päänsä pehmeätä tilkkupussia vasten ja

purskahti itkuun, joka oli yhtä kiihkeätä ja vuolasta kuin kattoa

vasten valuva sade.

Oliko se pelkkää itsesääliä, yksinäisyyttä tai masennusta?

Vai heräsikö hänessä tunne, joka oli odottanut aikaansa yhtä

kärsivällisesti kuin sen herättäjä? Kukapa tietää?

20