Amyn saarna teki hyvää Laurielle, vaikka hän ei tietenkään myöntänyt
sitä ennen kuin aikojen kuluttua. Miehen tapaistahan on noudattaa
naisen antamaa neuvoa vasta sitten, kun hän on vakuuttunut, että
muutenkin aikoi tehdä juuri niin. Jos neuvo osoittautuu hyväksi,
nainen saa puolet kunniasta, jos taas huonoksi, hänelle suodaan
jalomielisesti se kokonaan. Laurie palasi isoisänsä luo ja pysyi
tämän seurassa joitakin viikkoja niin uskollisesti, että vanha herra
selitti Nizzan ilmanalan olleen ihmeen terveellistä ja kehotti
Laurieta kokeilemaan sitä toistekin. Niin nuori mies olisi mielellään
tehnytkin, mutta saamansa nuhdesaarnan jälkeen häntä ei olisi voitu
kuljettaa sinne edes elefanttien voimalla.
Laurie mietti miettimistään Amylta saamiaan nuhteita, ja hänen täytyi
myöntää olleensa tosiaan itsekäs ja laiska, mutta kun miehellä
on syvä suru, on toki ymmärrettävää, että hän vähän oikuttelee,
kunnes pääsee kuivalle maalle. Laurie tunsi, että hänen tyhjiin
valunut tunteensa oli nyt kuollut ja haudattu, mutta vaikka hän ei
milloinkaan lakkaisi uskollisesti murehtimasta sitä, oli sentään
aiheetonta kerskailla surupuvullaan.
Jo ei rakastaisi häntä, mutta Laurie voisi saada tämän ihailemaan
ja kunnioittamaan häntä jos osoittaisi, ettei hänen elämänsä mennyt
pilalle rukkasten takia. Olihan hän aikonutkin saada aikaan jotakin,
joten Amyn neuvo oli ollut tarpeeton. Hän oli vain odottanut,
kunnes saisi onnettoman rakkautensa kunnialla hautaan. Kun se nyt
oli tapahtunut, hän tunsi voivansa kätkeä murtuneen sydämensä ja
ponnistella eteenpäin.
Niin kuin Goethe teki ilostaan ja surustaan runoja, Laurie päätti
palsamoida rakkaussurunsa musiikkiin ja säveltää sielumessun, joka
murtaisi Jon sydämen ja saisi kuulijat kyyneliin. Kun Laurie alkoi
taas käydä rauhattomaksi ja oikulliseksi, vanha herra määräsi hänet
matkoille; hän lähti Wieniin, missä hänellä oli muusikkotuttavia, ja
ryhtyi työhön totisesti vakain aikein.
Mutta ehkä suru oli liian syvä tullakseen ilmaistuksi sävelin tai
musiikki liian yliaistillista kuvatakseen maallista murhetta.
Laurie huomasi pian, etteivät hänen kykynsä riittäneet sielumessun
säveltämiseen. Oli ilmeistä, ettei hän vielä oikein ollut työvireessä
ja ajatusten täytyi saada selvitä, sillä usein, kesken valittavaa
sointua, hän huomasi hyräilevänsä tanssisäveltä, joka elävästi toi
mieleen Nizzan joulutanssiaiset ja varsinkin uljaan ranskalaisen.
Sen vuoksi hän päättävästi jätti traagisen musiikin säveltämisen
toistaiseksi.
Sitten hän koetti säveltää oopperaa, mutta odottamattomia vaikeuksia
tuli hänen tielleen tälläkin alalla. Hän tahtoi tehdä Josta
sävellyksensä sankarittaren ja koetti palauttaa mieleensä helliä
muistoja ja romanttisia mielikuvia rakastetustaan.
Mutta muisti petti hänet. Oli kuin sillä olisi ollut tytön
pahankurinen luonne, sillä se toi Laurien mieleen vain Jon
omituisuudet, viat ja oikut ja näytti hänet aina arkisilta
puoliltaan: toimittamassa mattoja huivi päässä, linnoittuneena
sohvatyynyjen taakse tai kaatamassa kylmää vettä Laurien kuumille
tunteille. Hillitön naurunpurskahdus särki hellän kuvan, jonka Laurie
yritti hänestä luoda. Ei, Jo ei mistään hinnasta tahtonut joutua
oopperasankarittareksi. Varjelkoon mikä kiusankappale hän onkaan,
Laurie huudahti ja repi tukkaansa niin kuin epätoivoisin säveltäjä
ainakin.
Kun hän rupesi etsimään toista naista, joka helpommin suostuisi
sävelin ikuistettavaksi, hänen muististaan sukeltautui eräs, joka
oli ilman muuta halukas. Ilmestyksen kasvonpiirteet olivat vähän
epäselvät, mutta sillä oli kullankeltainen tukka, sitä ympäröi
läpikuultava pilvi ja se leijaili hänen sielunsa silmien edessä
ihanassa ruusujen, riikinkukkojen, valkeiden ponien ja sinisten
nauhojen sekamelskassa. Hän ei antanut tälle herttaiselle aaveelle
nimeä, mutta otti sen sankarittarekseen ja alkoi oikein pitää
siitä, varusti sen kaikilla mahdollisilla lahjoilla ja ansioilla ja
saattoi sen vahingoittumattomana koettelemusten läpi, jotka olisivat
tuhonneet kenet tahansa kuolevaisen naisen.
Tämän innoituksen voimasta työ sujui jonkin aikaa kuin leikki, mutta
vähitellen se kadotti viehätyksensä, säveltäminen unohtui, ja hän
istui haaveissaan kynä kädessä tai harhaili ympäri iloista kaupunkia
hankkimassa uusia ideoita tai virkistämässä mieltään, joka sinä
talvena oli hiukan levottomassa tilassa. Hän ei tehnyt juuri mitään,
mutta ajatteli paljon ja huomasi, että tahtomattaan oli muuttumassa
jotenkin.
-- Ehkäpä luomisvoimani kuohuu. Annan sen kuohua ja katson mitä
siitä kehittyy, hän tuumi, mutta epäili salaa, että se ei ollutkaan
luomisvoimaa vaan jotain paljon tavallisempaa. Tästä kuohumisesta
oli kuitenkin hyötyä, sillä tarkoitukseton elämä alkoi yhä enemmän
harmittaa Laurieta ja hän rupesi kaipaamaan kunnon työtä, johon
voisi antautua sieluineen ruumiineen. Vihdoin hän päätyi myös siihen
lopputulokseen, etteivät kaikki musiikin ystävät ole säveltäjiä.
Palattuaan eräänä iltana kuuntelemasta muuatta Mozartin suurta
oopperaa, joka oli esitetty loistavasti kuninkaallisessa teatterissa,
hän otti esiin oman tekeleensä, soitti sen parhaat kohdat ja
jäi sitten tuijottamaan Mendelssohnin, Beethovenin ja Bachin
rintakuvia, jotka hymyilivät suopeasti hänelle. Sitten hän äkkiä repi
nuottilehdet kappaleiksi ja viimeisen leijaillessa hänen kädestään
sanoi vakavana itsekseen:
-- Hän on oikeassa! Lahjakkuus ei ole neroutta eikä voi siksi
muuttua. Mozartin musiikki vei minusta turhamaisuuden niin kuin Rooma
hänestä, enkä aio enää olla narri. Mutta mitä rupeaisin nyt tekemään?
Tuota kysymystä oli vaikea ratkaista ja Laurie alkoi toivoa, että
hänen täytyisi itse ansaita leipänsä. Nyt jos koskaan oli mainio
tilaisuus "mennä helvettiin" niin kuin hän oli joskus uhmakkaasti
sanonut. Hänellä oli paljon rahaa eikä mitään tehtävää, ja paholainen
keksii tunnetusti mielellään käyttöä lihavalle kukkarolle ja
joutilaille käsille. Poikaparkaa ahdistivat sekä sisäiset että
ulkonaiset kiusaukset, mutta hän kesti ne sangen hyvin. Hän rakasti
vapautta, mutta vielä suuremman arvon hän antoi kunniallisuudelle ja
luottamukselle. Hän pysyi oikealla tiellä, koska muisti isoisälle
antamansa lupauksen ja tahtoi aina kyetä rehellisesti katsomaan
silmiin niitä, jotka häntä rakastivat, ja vakuuttamaan, että kaikki
on hyvin.
Suureksi hämmästyksekseen Laurie huomasi, että hänen oli
päivä päivältä helpompaa unohtaa kärsimyksensä. Hän ei ensin
tahtonut uskoa sitä, vaan suuttui itselleen eikä voinut lainkaan
ymmärtää asiaa. Tämä käänne oli aivan odottamaton eikä hän ollut
valmistautunut siihen. Hän oli närkästynyt itselleen ja ihmetteli
omaa huikentelevaisuuttaan. Hän tunsi samalla kertaa pettymystä ja
huojennusta pystyessään niin pian toipumaan saamastaan ankarasta
kolauksesta. Huolellisesti hän kohenteli rakkautensa sammuvia
kekäleitä, mutta ne eivät enää leimahtaneet liekkiin, levittivät
vain miellyttävää lämpöä, joka tuntui hyvältä eikä tehnyt häntä
kuumeiseksi. Tahtomattaan hänen täytyi myöntää, että lapsellisen
kiihkeä rakkaus tyyntyi vähitellen rauhalliseksi tunteeksi. Se
oli hyvin hellä ja vielä hiukan surumielinen ja katkera, mutta
aikanaan sekin varmasti häviäisi ja jättäisi jälkeensä veljellisen
kiintymyksen, joka kestäisi lujana elämän loppuun asti.
Kun sana 'veljellinen' käväisi hänen mielessään, hän hymyili
itsekseen ja katsahti Mozartin kuvaa.
-- Niin, hän oli suuri mies, ja kun hän ei saanut omakseen toista
sisaruksista, hän otti toisen ja tuli onnelliseksi.
Laurie ei lausunut ääneen näitä sanoja, mutta hänen ajatuksensa
kulkivat siihen suuntaan. Seuraavassa hetkessä hän jo katseli vanhaa
sormusta ja sanoi:
-- Ei, minä en tee niin! Minä en ole unohtanut enkä unohda koskaan.
Koetan taas, mutta jos nyt epäonnistun, niin ehkäpä...
Hän jätti lauseen kesken, tarttui kynään ja ryhtyi kirjoittamaan
kirjettä Jolle, kertoi ettei osannut tarttua mihinkään niin kauan
kuin oli vähänkin toivoa, että Jo muuttaisi mielensä. Eikö tämä
sittenkin voisi ja tahtoisi antaa hänen palata kotiin ja tulla
onnelliseksi?
Vastausta odottaessaan Laurie ei tehnyt mitään, mutta hän odotti
tarmokkaasti ja kuumeisen kärsimättömänä. Vihdoin vastaus saapui
ja ratkaisi asian lopullisesti. Jo ei todellakaan voinut eikä
tahtonut. Hän oli kokonaan antautunut Bethille eikä enää milloinkaan
halunnut kuulla sanaa 'rakkaus'. Hän uskoi että Laurie tulisi jonkun
muun kanssa onnelliseksi, mutta toivoi että hänen sydämessään
olisi aina varattuna pieni kolkka Jo-siskolle. Lopuksi hän pyysi
Laurieta kertomaan Amylle, että Beth oli huonontunut. Amyn oli määrä
palata keväällä kotiin eikä ollut syytä synkistää hänen viimeisiä
kuukausiaan ulkomailla. Hän saisi kyllä aikanaan surra, mutta nyt
Laurien piti hyvin usein kirjoittaa hänelle, jotta hän ei tuntisi
itseänsä yksinäiseksi eikä kärsisi koti-ikävää ja levottomuutta.
-- Minä kirjoitan heti. Pikku tyttö parka! Pelkään että hänen
kotimatkastaan tulee hyvin surullinen.
Laurie avasi kirjoituslipaston, ikään kuin Amylle kirjoittaminen
olisi ollut sopiva loppu lauseelle, joka pari viikkoa sitten oli
jäänyt kesken.
Mutta hän ei kirjoittanutkaan sinä päivänä, sillä kun hän etsi
parasta kirjepaperiaan, hänen mielensä äkkiä muuttui. Eräästä
laatikosta laskujen, passien ja kuittien joukosta hän löysi pinkan
Jon kirjeitä ja toisesta kolme Amyn lähettämää tervehdystä, jotka oli
huolellisesti sidottu yhteen sinisellä nauhalla ja joissa tuoksui
suloisesti kuihtuneet ruusut.
Surumielinen mutta samalla huvittunut ilme kasvoillaan Laurie keräsi
kaikki Jon kirjeet, silitteli niitä, taittoi ne kokoon ja asetti
sievästi pieneen lipastonlaatikkoon. Hetken aikaa hän käänteli
pientä sormusta sormessaan, sitten hän veti sen hitaasti pois, laski
kirjeiden viereen, lukitsi laatikon ja lähti kuulemaan juhlamessua
Pyhän Tapanin tuomiokirkkoon. Hänestä tuntui kuin olisi ollut
hautajaiset, ja vaikka suru ei ollutkaan murtanut hänen sydäntään,
vaikutti sopivammalta viettää loppupäivä kirkossa kuin kirjoittamassa
kirjeitä ihastuttaville nuorille naisille.
Mutta ennen pitkää kirje kuitenkin lähti, ja siihen tuli nopeasti
vastaus, sillä Amylla tosiaankin oli koti-ikävä ja hän tunnusti
sen Laurielle. Kirjeet kulkivat kumpaankin suuntaan järkkymättömän
säännöllisesti koko kevään. Laurie myi säveltäjien kuvat, käytti
oopperansa sytykkeiksi ja palasi Pariisiin toivoen, että joku
saapuisi sinne pian. Hänen teki kovin mieli Nizzaan, mutta hän ei
tahtonut lähteä sinne kutsutta. Mutta Amy ei nyt halunnut kutsua
Laurieta, sillä hänellä oli omia asioitaan, joiden vuoksi hän halusi
vältellä pojan hämmentäviä silmiä.
Fred Vaughan oli palannut ja tehnyt Amylle kysymyksen, johon tämä
kerran oli päättänyt vastata: "Tahdon". Mutta nyt hän sanoikin: "En
tahdo", ystävällisesti mutta päättäväisesti. Sillä hetken tullen
hänen rohkeutensa petti ja hän tunsi, että rikkaus ja hyvä asema
eivät riittäneet tyydyttämään uutta kaipausta, joka täytti hänen
sydämensä aralla toivolla ja pelolla. Hänen korvissaan kaikuivat
itsepintaisesti sanat: "Fred on kunnon poika, mutta en luullut häntä
mieheksi, johon voisit rakastua", ja hän muisti Laurien ilmeen tämän
sanoessa ne. Hän muisti myös vastanneensa katseellaan: "Minä menen
naimisiin rahojen vuoksi."
Amy tunsi itsensä vaivautuneeksi muistaessaan tämän; hän ei tahtonut
Laurien pitävän häntä sydämettömänä ja rahanahneena. Hän ei enää
välittänyt päästä seurapiirien kuningattareksi, vaan halusi paljon
mieluummin olla rakastava nainen. Hän oli iloinen ettei Laurie
ollut suuttunut niistä hirveistä asioista, joita hän oli sanonut,
vaan oli entistään ystävällisempi. Laurien kirjeet olivat suurena
lohtuna Amylle, sillä kotiväki kirjoitti kovin epäsäännöllisesti.
Amy piti velvollisuutenaankin vastata Laurien kirjeisiin, koska Jo
itsepintaisesti pysyi kylmänä ja poikaparka tarvitsi hemmottelua.
Jon olisi pitänyt koettaa rakastaa häntä. Se ei varmastikaan olisi
ollut vaikeaa, sillä moni tyttö olisi ollut ylpeä Laurien kaltaisesta
ihailijasta. Nyt ei ollut muuta neuvoa kuin olla erityisen
ystävällinen Laurielle ja kohdella häntä kuin veljeä.
Jos kaikki veljet saisivat osakseen yhtä hyvän kohtelun kuin
Laurie, he olisivat huomattavasti onnellisempia olentoja. Amy ei
enää saarnannut, vaan kysyi aina Laurien mielipidettä, hän oli
kiinnostunut kaikesta mitä tämä puuhasi, teki hänelle pieniä,
ihastuttavia lahjoja ja lähetti kahdesti viikossa kirjeen täynnä
piristäviä juoruja ja sisarellisia salaisuuksia. Vain harvojen
veljien kirjeitä kunnioitetaan niin paljon, että sisar kantaisi niitä
taskussaan, lukisi ehtimiseen ja säilyttäisi kalliina aarteina,
joten tuskin Amykaan käyttäytyi noin hassusti. Mutta hän kävi kyllä
hiukan kalpeaksi ja mietteliääksi sinä keväänä eikä enää paljon
piitannut seuraelämästä vaan kulki usein yksinään piirtelemässä.
Palatessaan hänellä ei ollut paljon näytettävää. Hän kai vain tutki
luontoa istuessaan tuntikausia Valrosan pengermällä kädet helmassa
tai piirrellessään hajamielisesti mielikuviaan. Paperille syntyi
tavallisesti hautakiveen veistetty urhea ritari tai nuori mies, joka
makasi ruohikossa hattu silmillä.
Carrolin täti luuli Amyn katuvan vastaustaan Fredille, ja tämä antoi
hänen pysyä luulossaan, koska huomasi selittelyt mahdottomiksi ja
vastaväitteet hyödyttömiksi. Hän piti vain huolta siitä, että Laurie
sai tietää Fredin lähteneen Egyptiin. Muuta hän ei kertonut, mutta
Laurie ymmärsi tästäkin ja sanoi itsekseen huojentuneen näköisenä:
-- Olin varma, että hän ajattelisi tarkemmin asiaa. Poika parka! Otan
osaa hänen suruunsa, sillä tiedän miltä se tuntuu.
Laurie päästi syvän huokauksen. Sitten, ikään kuin olisi tällä
täyttänyt velvollisuutensa, hän nosti jalat sohvalle ja ryhtyi
nauttimaan Amyn kirjeestä.
Sillä aikaa kun ulkomailla tapahtui tällaisia muutoksia, suru oli
löytänyt tiensä kotiin. Mutta Amy ei milloinkaan saanut kirjettä,
joka kertoi Bethin huononevan, ja kun seuraava tieto hänet saavutti,
nurmi viheriöi jo sisaren haudalla. Hän sai surullisen sanoman
Veveyyn, sillä he olivat kuumuuden takia lähteneet Nizzasta jo
toukokuussa ja olivat verkalleen matkustaneet Sveitsiä kohti Genovan
ja Italian alppijärvien kautta. Amy kesti surun ja alistui tyynesti
perheen päätökseen, ettei hänen pitänyt keskeyttää matkaa. Hän ei
enää voinut sanoa jäähyväisiä Bethille, ja siksi oli viisainta antaa
surun lieventyä ennen kuin hän palaisi kotiin. Mutta Amyn sydän
oli hyvin raskas, hänellä oli ikävä kotiin, ja joka päivä hän loi
kaipaavan katseen järven toiselle rannalle odottaen, että Laurie
tulisi häntä lohduttamaan.
Tämä tulikin pian, sillä sama posti toi hänellekin surusanoman,
vaikka se ehtikin hiukan myöhemmin Saksaan. Luettuaan kirjeen hän
heti pakkasi reppunsa, jätti jäähyväiset retkitovereilleen ja riensi
täyttämään lupauksensa sydämessään ilo ja suru, toivo ja epävarmuus.
Vevey oli vanhastaan tuttu hänelle, ja niin pian kuin vene oli
törmännyt pieneen laituriin, hän kiiruhti rantatietä La Tour
-hotelliin, jossa Carrolit olivat täysihoidossa. Vahtimestari
valitti pahoilla mielin, että koko perhe oli mennyt järvelle
soutelemaan. Mutta ei, vaaleatukkainen mademoiselle taisi sittenkin
olla puutarhassa. Jos monsieur vaivautuisi hetkeksi odottamaan, hän
saapuisi paikalle tuossa tuokiossa. Mutta monsieur ei malttanut
odottaa tuokiotakaan, ja kesken vahtimestarin puhetulvan hän lähti
itse etsimään mademoisellea.
Viehättävä vanha puisto oli kauniin järven partaalla. Kastanjapuut
suhisivat pään yläpuolella, muratti kierteli puiden oksilla, ja
vanhan tornin synkkä varjo lankesi kauas aurinkoiselle järvelle.
Pitkän matalan muurin nurkkauksessa oli penkki, ja sinne Amy usein
tuli lukemaan, piirtämään tai hakemaan lohtua suruunsa ympäröivästä
kauneudesta. Siellä hän nytkin istui pää käden varassa, sydän täynnä
koti-ikävää, ajatellen Bethiä, ihmetellen missä Laurie viipyi.
Tyttö ei kuullut Laurien kulkevan pihan poikki eikä huomannut,
kun tämä pysähtyi holvikäytävään, joka johti puutarhaan. Laurie
seisoi hetken katsellen tyttöä uusin silmin ja sai nähdä sen, mitä
kukaan muu ei vielä ollut nähnyt -- Amyn luonteen hellän puolen.
Kaikki hänen ympärillään kertoi rakkaudesta ja surusta -- kyynelten
kostuttamat kirjeet hänen helmassaan, tukkaan solmittu musta
nauha ja kasvoilla kuvastuva ikävä. Tytön kaulassa riippuva pieni
eebenpuuristikin oli Laurien mielestä liikuttava, sillä hän oli sen
itse lahjoittanut Amylle, eikä tällä ollut nyt muita koruja.
Jos Laurie oli ollut epävarma, millaisen vastaanoton saisi, hän
rauhoittui heti kun Amy nosti katseensa ja huomasi hänet. Tyttö
riensi Laurieta vastaan antaen kirjeiden pudota maahan ja huudahti:
-- Voi Laurie, Laurie, tiesinhän että sinä tulet!
Sinä hetkenä kaikki selveni heidän välillään, sillä kun he seisoivat
siinä hetkisen aivan hiljaa tumma pää kumartuneena suojelevasti
vaaleiden kiharoiden yli, Amy tunsi ettei kukaan osannut tukea ja
lohduttaa häntä niin kuin Laurie, ja Laurielle selvisi, että Amy
oli ainoa nainen, joka kykeni täyttämään Jon paikan ja tekemään
hänet onnelliseksi. Hän ei vielä sanonut mitään, mutta Amy ei ollut
lainkaan pettynyt, sillä molemmat ymmärsivät kuinka asia oli,
tyytyivät siihen ja unohtivat toistaiseksi muun.
Amy palasi pian paikalleen, ja hänen kuivaillessaan kyyneleitään
Laurie keräsi maahan pudonneet paperiarkit. Nuhruisiksi luetut
kirjeet ja paljon puhuvat piirrokset olivat hänen mielestään hyviä
enteitä vastaisen varalle. Kun Laurie istuutui penkille, Amya
alkoi taas ujostuttaa ja hän punastui muistaessaan välittömän
tervehdyksensä.
-- En voinut sille mitään, tunsin oloni kovin yksinäiseksi ja
surulliseksi ja ilahduin niin kovin nähdessäni sinut, hän selitti
koettaen turhaan puhua luonnollisesti.
-- Tulin heti kun kuulin asiasta. Toivoisin voivani sanoa sinulle
jotakin lohduttavaa nyt kun rakas pikku Beth on mennyt pois, mutta
minä vain tunnen ja... Laurie ei osannut jatkaa, vaan muuttui äkkiä
ujoksi hänkin eikä tiennyt mitä sanoa. Hän olisi tahtonut painaa Amyn
pään olkaansa vastaan ja kehottaa tätä itkemään kyllikseen, mutta
ei uskaltanut. Sen sijaan hän tarttui tytön käteen ja puristi sitä
myötätuntoisesti, ja se tuntui paremmalta kuin sanat.
-- Sinun ei tarvitse sanoa mitään, sillä tässä on kylliksi
lohdutusta, Amy sanoi hiljaa. -- Bethin on hyvä olla ja hän on
onnellinen, enkä saa toivoa häntä takaisin, mutta minä pelkään
kotiintuloa, vaikka kaipaankin kovin heitä kaikkia. Ei puhuta siitä
nyt, sillä se saa minut itkemään ja tahtoisin voida iloita sinun
täälläolostasi. Ethän lähde pois, ethän?
-- En lähde, jos sinä tarvitset minua, ystäväiseni.
-- Tarvitsen toki. Täti ja Flo ovat hyvin ystävällisiä minulle, mutta
sinä olet kuin meidän perhettä, ja tuntuisi niin kotoisalta, jos
olisit vähän aikaa minun luonani.
Amy oli puhuessaan kuin lapsi, jolla on koti-ikävä. Laurie unohti
kohta ujoutensa ja kohteli Amya niin kuin juuri sillä hetkellä
pitikin: hyväili häntä hiljaa ja aloitti iloisen keskustelun.
-- Pikku raukka, tuntuu kuin olisit sairastumaisillasi surusta.
Minä otan sinut nyt hoiviini, älä itke enää vaan lähde kävelemään
kanssani. Sinä vilustut, jos istut paikoillasi, hän sanoi samalla
kertaa hyväilevään ja käskevään sävyyn, josta Amy piti. Hän solmi
tytön hatun nauhat, veti tämän käden kainaloonsa, ja he alkoivat
kävellä edestakaisin aurinkoista puistokäytävää vastapuhjenneitten
kastanjanlehvien keskellä. Lauriesta tuntui mukavammalta kävellä ja
Amy huomasi, että oli hauskaa nojata voimakkaaseen käsivarteen, nähdä
tuttujen kasvojen hymyilevän ja kuulla ystävällisen äänen puhuvan
vain hänelle.
Pitkän aikaa Amy ja Laurie kävelivät vanhassa puutarhassa ja
iloitsivat sen suloisesta tunnelmasta, ja kun arkinen päivälliskello
komensi heidät sisään, Amysta tuntui kuin hän olisi vapautunut
yksinäisyyden ja surun taakasta.
Huomatessaan tytön muuttuneen ilmeen rouva Carrol sai uuden ajatuksen
ja huudahti itsekseen:
-- Nyt minä ymmärrän kaiken -- se lapsi on ikävöinyt nuorta
Laurencea. Hyvänen aika, en millään osannut odottaa sitä.
Kunnon rouva oli kyllin hienotunteinen ollakseen sanomatta mitään
havainnoistaan. Hän pyysi vain innokkaasti Laurieta jäämään ja
kehotti Amya nauttimaan tämän seurasta, sillä ei ollut hyväksi
hänelle olla niin paljon yksikseen. Amy oli mallikelpoisen
kuuliainen, ja kun tädillä ja Flolla oli yhteisiä puuhia, hänen
osakseen jäi vieraan viihdyttäminen.
Nizzassa Laurie oli vetelehtinyt ja Amy toruskellut. Veveyssä Laurie
ei ollut milloinkaan jouten; hän käveli, ratsasti, souteli tai
luki, ja Amy ihaili kaikkea mitä hän teki ja koetti seurata hänen
esimerkkiään niin pitkälle kuin kykeni. Laurie sanoi muutoksen
riippuvan ilmastosta, eikä Amy väittänyt vastaan, sillä hän hyväksyi
mielellään saman tekosyyn selitykseksi omaan virkistymiseensä.
Vaikka suru oli vasta kohdannut heitä, Amy ja Laurie elivät hyvin
onnellista aikaa, niin onnellista, ettei Laurie tahtonut häiritä
sitä ratkaisevalla sanalla. Kesti jonkin aikaa ennen kuin hän uskoi,
että oli näin pian voittanut ensimmäisen ja, kuten hän vakaasti oli
uskonut, ikuisen rakkautensa. Hän puolusti näennäistä uskottomuuttaan
sillä, että Jon sisar oli muka melkein sama kuin Jo itse ja että
Amy oli varmasti ainoa, joka niin pian ja niin hyvin oli saattanut
täyttää Jon paikan.
Hänen ensimmäinen kosintansa oli ollut malttamattoman kiihkeä, ja hän
muisteli sitä säälin ja katumuksen tuntein, ikään kuin siitä olisi
vierinyt jo vuosia. Hän ei hävennyt sitä, vaan talletti sen elämänsä
katkeransuloisten kokemusten joukkoon, joista hän saattoi olla
kiitollinen niin pian kuin tuska oli ohi. Hänen toinen kosintansa
tulisi olemaan rauhallinen ja yksinkertainen. Hänen ei tarvinnut
järjestää kohtausta, tuskin tarvitsi sanoa Amylle rakastavansa tätä,
sillä tyttö tiesi sen muutenkin ja oli jo kauan sitten antanut
vastauksensa. Kaikki kävi niin luonnollisesti, ettei kellään ollut
valittamisen syytä, ja Laurie tiesi että kaikki, yksinpä Jokin,
olisivat mielissään. Mutta kun ensimmäinen rakkaus on kärsinyt
haaksirikon, seuraavalla kerralla ollaan tavallisesti varovaisia eikä
heti yritetä uudelleen. Niinpä Laurie antoi päivien kulua, nautti
joka hetkestä ja antoi sattuman ratkaista, milloin hän lausuisi
sanat, jotka tekisivät lopun uuden rakkaustarinan ensimmäisestä ja
suloisimmasta vaiheesta.
Laurie oli kuvitellut ratkaisun tapahtuvan runollisesti kuutamoiltana
linnan puutarhassa, mutta kävikin aivan päinvastoin, sillä asia
selvitettiin keskipäivän aikaan järvellä muutamin koruttomin sanoin.
He olivat koko aamun soudelleet synkästä St. Gingolfista aurinkoista
Montreux'ta kohti, toisella puolellaan Savoijin alpit, toisella
St. Bernhardin ja Dent du Midin huiput. Lausanne häämötti kaukana
kukkulan rinteellä ja laaksossa näkyi sievä Vevey. Kaiken yllä taivas
oli pilvetön ja sininen ja sinisempänä vielä välkkyi järvi, jota
täplittivät maalaukselliset veneet kuin valkosiipiset lokit.
He olivat keskustelleet Bonnivardista sivuuttaessaan Chillonin ja
Rousseausta tähyillessään Clarensia, missä hän oli kirjoittanut
"Héloise"-teoksensa. Kumpikaan ei ollut lukenut sitä, mutta he
tiesivät että se oli rakkaustarina, ja kumpikin mietti itsekseen,
saattoiko se olla puoleksikaan niin kiinnostava kuin heidän omansa.
Amy loiskutteli kädellään vettä, kun he vaikenivat hetkeksi. Kun hän
taas nosti silmänsä, hän näki Laurien nojaavan airoihin silmissään
katse, joka sai Amyn sanomaan kiireesti vain jotakin sanoakseen:
-- Sinä olet varmaan väsynyt. Lepää vähän ja anna minun tulla
soutamaan. Se tekee minulle hyvää, sillä sinun tultuasi olen ollut
ihan ylellisen laiska.
-- En minä ole väsynyt, mutta ota toinen airo jos haluat. Tässä on
kyllä tilaa, vaikka minun pitääkin istua melkein keskellä, että
vene pysyy suorassa, vastasi Laurie, joka näkyi pitävän sellaisesta
järjestelystä.
Amysta tuntui, ettei asia ollut paljonkaan parantunut, mutta hän
otti vastaan tarjotun kolmanneksen penkistä, pudisteli kiharoitaan
ja tarttui airoon. Hän suoriutui soudusta yhtä hyvin kuin kaikesta
muustakin mihin ryhtyi, ja vaikka hän käytti molempia käsiään ja
Laurie vain toista, airot liikkuivat samassa tahdissa ja vene halkoi
keveästi aaltoja.
-- Mehän soudamme hyvin yhdessä, eikö sinustakin? sanoi Amy, joka ei
pitänyt äänettömyydestä.
-- Tahtoisin aina soutaa samassa veneessä sinun kanssasi. Suostutko,
Amy? kysyi Laurie hyvin hellästi.
-- Suostun, Laurie, kuului hiljainen vastaus.
Sitten he keskeyttivät soutamisen ja lisäsivät tietämättään
ihmisonnesta ja -rakkaudesta kertovan kauniin kuvan järven näkymiin.
19