Tyynnä varjossa hän vuottaa
kunnes koittaa valkeus.
Hän, tuo kirkas, surevaisen
kotimme on siunaus.
Maiset ilot, tuskat, toiveet
aallon lailla raukeaa
rantaan tumman, pyhän virran,
jolle hän nyt seisahtaa.
Rakas sisko, jättäessäs
pyrkimykset ihmisten,
jätä mulle hyvyytesi,
anna voimas ihmeinen.
Anna kärsiväisyys suuri,
joka elos kaunisti,
joka tuskan synkät hetket
ilomielin kohtasi.
Anna rohkeutes tyyni
-- sitä, oi, ma tarvitsen!
Sillä sait sa viheriöimään
polun velvoituksien.
Jätä mulle luontos hellä,
joka enkelsydämin
toisten virheet anteeks antoi.
Rakas, anna minunkin!
Tuolla puolen virran tumman
tästä lähtein nähdä saan
hahmon rakkaan, joka vartoo
mua rantaan onnen maan.
Usko, toivo, lapset surun
enkeleiksi mulle saa.
Sisko ennen mua mennyt
minut kotiin johdattaa.
Epäselvinä ja tahraisina, puutteellisina ja ontuvinakin säkeet toivat
kuvaamattoman huojennuksen ilmeen Bethin kasvoille. Hänen surunsa
oli ollut se, että hän oli toimittanut niin vähän, mutta nyt hän
näki, ettei hänen elämänsä ollut kulunut hukkaan eikä kuolema toisi
epätoivoa. Hänen istuessaan sängyssä paperi käsissään hiiltynyt
halko paukahti poikki, Jo havahtui, kohensi valkeata ja hiipi sitten
vuoteen luo toivoen Bethin nukkuvan.
-- En saa unta, mutta olen niin onnellinen. Katso, löysin tämän ja
luin sen, sillä tiesin ettet panisi vastaan. Olenko todella merkinnyt
sinulle noin paljon, Jo? hän kysyi mietteliäänä ja nöyrän vakavana.
-- Olet Beth, olet! Jon pää painui pielukselle siskon viereen.
-- Silloin en olekaan elänyt turhaan. En ole niin hyvä kuin sinä
kuvaat, mutta olen koettanut tehdä oikein, ja nyt kun en voi enää
ruveta paremmaksi, on lohdullista tietää, että joku rakastaa minua
noin paljon ja että olen ollut hänelle avuksi.
-- Sinä, Beth, olet auttanut minua enemmän kuin kukaan muu
maailmassa. Ajattelin aluksi etten voisi luopua sinusta, mutta nyt
alan ymmärtää etten menetäkään sinua. Sinä vaikutat minuun enemmän
kuin milloinkaan ennen eikä kuolema voi erottaa meitä vaikka siltä
näyttää.
-- Tiedän ettei se voi, enkä pelkää enää kuolemaa, sillä olen varma,
että saan olla edelleen Bethisi ja rakastaa ja auttaa sinua entistä
enemmän. Jo, sinun täytyy täyttää minun paikkani ja auttaa kaikessa
isää ja äitiä. He turvautuvat sinuun, älä petä heitä, ja jos sinusta
tuntuu vaikealta, muista että minä en unohda sinua ja että siinä
työssä olet onnellisempi kuin jos kirjoittaisit loistavia teoksia tai
saisit nähdä kaikki maailman ihmeet, sillä rakkaus on ainoa, jonka
voimme viedä täältä mukanamme, ja se tekee lähtemisenkin helpoksi.
-- Minä koetan, Beth. Sinä hetkenä Bethin vuoteen ääressä Jo luopui
entisistä haaveistaan ja omistautui uudelle paremmalle päämäärälle.
Muut toiveet tuntuivat köyhiltä sen siunatun lohdutuksen rinnalla,
jonka usko ikuiseen rakkauteen toi.
Niin tulivat kevätpäivät, taivas selkeni, maa muuttui vihreäksi,
varhaiset kukat puhkesivat kauniina ja linnut palasivat etelästä
parahiksi sanomaan hyvästit Bethille, joka väsyneen mutta
luottavaisen lapsen tavoin jättäytyi niiden käsien turviin, jotka
olivat ohjanneet häntä läpi elämän. Isä ja äiti johdattivat hänet
hellästi varjojen laakson halki ja luovuttivat hänet taivaallisen
isän huomaan.
Muualla kuin kirjoissa kuoleva harvoin lausuu mieleenpainuvia sanoja,
näkee näkyjä tai eriää kirkastunein ilmein. Ne jotka ovat nähneet
monen päättävän vaelluksensa, tietävät että kuolema tulee useimmiten
luonnollisena ja yksinkertaisena kuin uni. Bethin elämä sammui
hiljaa, niin kuin hän oli toivonutkin. Yön pimeimpänä hetkenä, ennen
päivän koittoa, hän veti hiljaa viimeisen henkäyksensä äidin sylissä
jäähyväisiä sanomatta, vain hellästi katsoen ja hiljaa huokaisten.
Kyynelin, rukouksin ja hellin käsin äiti ja siskot valmistivat
hänet sitä pitkää unta varten, jota kipu ei enää häiritsisi. He
olivat kiitollisia nähdessään että kärsivä ilme pian muuttui kauniin
tyyneksi, ja kunnioittavan iloisia huomatessaan, että kuolema oli
ollut Bethille armollinen enkeli eikä kauhistava aave.
Aamun koittaessa tuli oli moneen kuukauteen ensi kerran sammuksissa,
Jon paikka oli tyhjänä ja huone hyvin hiljainen. Mutta lähistöllä
lintu lauloi iloisesti hiirenkorvalla olevalla oksalla, lumikellot
kukkivat ikkunan alla ja kevätaurinko tulvi kuin siunausta tuoden
rauhallisille kasvoille, jotka lepäsivät pieluksella niin tyynen
tuskattomina, että omaiset hymyilivät läpi kyynelten ja kiittivät
Jumalaa, että Bethin vihdoinkin oli hyvä olla.
18