Kun ensi järkytys oli voitettu, omaiset tyytyivät väistämättömään,
koettivat kestää sen iloisina ja tukivat toisiaan rakkaudellaan, joka
murheen päivinä yhdistää perheenjäseniä toisiinsa. He kätkivät surun
ja kukin yritti parhaansa tehdäkseen viimeisen vuoden mahdollisimman
onnelliseksi.
Talon viihtyisin huone annettiin Bethille ja sinne kerättiin kaikki,
mistä hän piti: kukkia, tauluja, piano, hänen pieni työpöytänsä ja
rakkaat kissanpojat. Isän parhaat kirjat löysivät tiensä sinne,
samoin äidin nojatuoli, Jon kirjoituspöytä ja Amyn kauneimmat
piirustukset. Joka päivä Meg toi lapsensa luomaan auringonpaistetta
Beth-tädin huoneeseen. John varasi pienen rahasumman pitääkseen
potilaan hedelmissä, joista tämä piti. Vanha Hanna valmisti kyynelet
silmissä yhä uusia herkullisia ruokia houkutellakseen Bethille
ruokahalua, ja meren takaa saapui pieniä lahjoja ja hauskoja kirjeitä
kuin lämpöisiä tuulahduksia ainaisen kesän mailta.
Palvottuna kuin kodinhaltija Beth vietti päivänsä entiseen tapaansa
rauhallisena ja ahkerana. Mikään ei kyennyt muuttamaan herttaista
epäitsekästä luonnetta, ja vielä valmistautuessaan erkanemaan
elämästä, hän koetti tehdä sen onnelliseksi jälkeen jääville. Hänen
heikot sormensa eivät milloinkaan olleet joutilaina.
Bethin mielihuveja oli valmistaa pieniä yllätyksiä koululapsille,
jotka joka päivä kulkivat ohi. Milloin putosi ikkunasta lapaset
kylmänpunaisiin käsiin, milloin neulakirja pienelle nukkeäidille,
milloin kynänpyyhin pikku miehelle, joka uurasti harakanvarpaiden
parissa, milloin taas kuvakirja tai jokin muu hauska tavara.
Opin ohdakkeisen tien taivaltajat alkoivat pitää ystävällistä
antajaa hyvänä haltijattarena, jonka ikkunasta sirottelemat lahjat
hämmästyttävästi vastasivat kunkin tarpeita ja toivomuksia. Bethin
parhaana palkintona olivat säteilevät lapsenkasvot, jotka hymyilivät
ja nyökkäsivät joka kerta ikkunaan päin, ja hänen saamansa pikku
kirjeet, jotka olivat täynnä mustetahroja ja kiitollisuutta.
Ensimmäiset kuukaudet olivat hyvin onnellisia ja Beth katsoi
usein ympärilleen sanoen -- 'Miten kaunista täällä onkaan!' kun
kaikki olivat kokoontuneet hänen aurinkoiseen huoneeseensa, lapset
peuhasivat ja lepertelivät lattialla, äiti ja siskot ompelivat ja isä
luki vanhaa kirjaa, jossa oli paljon hyviä ja lohdullisia ajatuksia,
yhtä käyttökelpoisia nyt kuin vuosisatoja sitten. Huone oli kuin
pieni kappeli, jossa isällinen paimen opetti laumalleen elämän
vaikeita läksyjä ja koetti osoittaa, että toivo auttaa rakkautta
ja usko tekee alistumisen mahdolliseksi. Hänen yksinkertaiset
opetuksensa sattuivat suoraan sydämiin.
Oli hyvä, että he saivat tämän rauhallisen ajan, se oli kuin
valmistusta tulevien vaikeiden hetkien varalle. Vähitellen Beth
alkoi valittaa, että neula kävi "raskaaksi", ja vihdoin hän laski
sen kädestään ainaiseksi. Puhuminen rasitti häntä, ihmisten kasvot
vaivasivat häntä, kivut vaativat hänet omakseen ja järkyttivät hänen
rauhaansa jäytäessään heikkoa ruumista.
Päivät olivat raskaita ja yöt pitkiä, pitkiä; hartaat rukoukset
kohosivat sydämistä, kun läheisimmät näkivät laihojen käsien anovasti
ojentuvan puoleensa ja kuulivat tuskaisen parahduksen kykenemättä
auttamaan. Nuori elämä kävi ankaraa taistelua kuolemaa vastaan.
Mutta vaikea aika oli armeliaan lyhyt ja kapinoinnin loputtua rauha
palasi entistä kauniimpana. Mitä heikommaksi Bethin ruumis kävi, sitä
voimakkaammaksi kasvoi hänen sielunsa. Hän ei puhunut paljon, mutta
kaikki tunsivat, että se jonka heistä piti ensimmäisenä lähteä, oli
myös valmiimpi kuin kukaan toinen.
Jo ei hetkeksikään poistunut sairashuoneesta sen jälkeen, kun Beth
oli sanonut tuntevansa itsensä voimakkaammaksi, jos hän oli siellä.
Hän nukkui sohvalla ja heräsi tuon tuostakin kohentamaan tulta,
syöttämään tai hoivaamaan kärsivällistä olentoa, joka harvoin pyysi
mitään, ettei olisi vaivaksi. Kaiket päivät Jo oli vartiossa, ei
olisi antanut kenenkään muun hoitaa Bethiä ja oli tämän valinnasta
ylpeämpi kuin mistään muusta osakseen tulleesta kunniasta.
Tämä oli arvokas ja hyödyllinen aika Jolle, sillä hän sai silloin sen
opin, joka oli hänelle hyvään tarpeeseen. Hän oppi kärsivällisyyttä,
lähimmäisenrakkautta, anteeksiantamisen ja unohtamisen taitoa,
velvollisuudentuntoa, joka tekee raskaan työn kevyeksi, ja vilpitöntä
uskoa, joka mitään pelkäämättä pysyy lujana luottamuksessaan.
Usein herätessään Jo näki Bethin lukevan pientä kulunutta Raamattuaan
tai kuuli hänen hiljaa laulavan lyhentääkseen unetonta yötä. Joskus
hän oli kätkenyt kasvot käsiinsä ja kyynelet vierivät hiljaa
läpikuultavien sormien lomitse. Jo makasi hiljaa ja hänen mielessään
liikkuivat ajatukset, jotka olivat liian syviä purkautuakseen
kyyneliin. Hän käsitti, että Beth yksinkertaiseen, epäitsekkääseen
tapaansa koetti vieroittua maallisesta elämästä, johon oli kiintynyt,
ja valmistautua uuteen elämään pyhien lohdutuksen sanojen, hiljaisten
rukousten ja rakastamansa musiikin avulla.
Tämän näkeminen vaikutti Johon syvemmin kuin hurskaat saarnat ja
virret tai palavat rukoukset. Surun herkistämällä sydämellään
hän tajusi sisaren elämän kauneuden. Se oli ollut rauhallista ja
vaatimatonta, mutta sille olivat olleet ominaisia aidot hyveet ja
uhrautuvaisuus.
Eräänä yönä Beth etsi yöpöydältään luettavaa voidakseen unohtaa
kuolettavan väsymyksen, jota oli melkein yhtä vaikea kestää kuin
tuskia. Hän selaili vanhaa lempikirjaansa "Kristityn vaellusta",
ja löysi pienen paperinpalan, joka oli kirjoitettu täyteen Jon
käsialalla. Otsikko sattui hänen silmiinsä ja rivien tuhruisuudesta
hän päätteli, että paperille oli pudonnut kyyneliä.
-- Jo raukka, hän nukkuu sikeästi enkä henno herättää häntä
pyytääkseni lupaa. Hän näyttää minulle kaikki enkä usko hänellä
olevan mitään sitä vastaan että luen tämän, mietti Beth katsahtaen
sisareensa, joka nukkui uuninedusmatolla hiilipihdit vieressään
valmiina heräämään heti, kun halot risahtaisivat.