LAISKA-LASSI

Laurie oli aikonut viipyä Nizzassa viikon, mutta jäikin sinne

kuukaudeksi. Hän oli kyllästynyt yksin kiertelemään maita mantereita,

ja Amyn seura tuntui kotoisalta. Hän kaipasi jo hemmottelua, johon

oli tottunut, ja oli iloinen saadessaan taas hiukan tuntea sitä.

Vieraiden imarteleva huomio ei ollut läheskään niin mieluisaa kuin

tyttöjen kotona osoittama sisarellinen palvonta.

Amy ei tosin hemmotellut Laurieta niin kuin toiset, mutta oli todella

iloinen nähdessään tutun Teddyn ja tarrautui häneen, koska hän

tuntui edustavan kotiväkeä, jota Amy jo ikävöi enemmän kuin tahtoi

myöntääkään. Kumpikin haki lohdutusta toisen seurasta ja he olivat

usein yhdessä, ratsastivat, kävelivät, tanssivat tai laiskottelivat.

Nizzassa näet ei voi tehdä työtä huvikauden aikana.

Mutta samalla kun he näyttivät huolettomasti huvittelevan, he

tahattomasti tarkkailivat ja muodostivat mielipiteitä toisistaan.

Amyn arvo nousi päivä päivältä ystävän silmissä, kun taas Laurien

laski, ja molemmat tunsivat sen ennen kuin asiasta oli vaihdettu

sanaakaan. Amy koetti olla mieliksi Laurielle ja onnistuikin, sillä

hän oli kiitollinen Laurien tarjoamista hauskuuksista ja palkitsi

hänet pikku palveluksilla, jotka hän osasi tehdä naisellisen

viehättävästi.

Laurie taas ei välittänyt nähdä vaivaa mistään, vaan antoi kaiken

mennä omaa latuaan ja piti luonnollisena, että toiset naiset

olivat hänelle ystävällisiä, koska yksi oli ollut kylmä. Hänelle

ei tuottanut vähintäkään vaivaa olla avokätinen, ja hän olisi

lahjoittanut Amylle kaikki Nizzan kalleudet, jos tämä vain olisi

ottanut vastaan. Mutta samalla Laurie tunsi, ettei voinut muuttaa

käsitystä, jonka Amy hänestä oli muodostanut, ja hän melkein pelkäsi

ankaria sinisilmiä, jotka tuntuivat tarkastelevan häntä puolittain

surullisen, puolittain ivallisen hämmästyneinä.

-- Toiset menivät täksi päiväksi Monacoon, mutta minä jäin mieluummin

kirjoittamaan kirjeitä. Nyt ne on kirjoitettu ja minä aion lähteä

Valrosaan piirtämään. Tuletko mukaan? kysyi Amy kerran, kun Laurie

tapansa mukaan puolenpäivän maissa tuli käymään.

-- Hm, miksikäs en! Mutta eikö nyt ole vähän liian kuuma kävelyilma?

Laurie vastasi verkkaisesti, sillä viileä salonki näytti

houkuttelevalta auringonpaahteen jälkeen.

-- Otan pienet vaunut ja Baptiste voi ajaa, niin että sinulla ei ole

muuta tehtävää kuin pitää päivänvarjoa ja suojella hansikkaitasi,

sanoi Amy vilkaisten merkitsevästi tahrattomiin nahkakäsineisiin,

jotka olivat Laurien heikko kohta.

-- Siinä tapauksessa tulen mielelläni. Laurie ojensi kätensä

ottaakseen Amyn luonnoslehtiön. Mutta tyttö työnsi sen omaan

kainaloonsa ja tokaisi:

-- Älä vaivaudu. Se ei häiritse minua, mutta sinua se rasittaisi.

Laurie kohautti kulmakarvojaan ja seurasi hätäilemättä Amya, joka

juoksi alakertaan. Mutta vaunuihin istuuduttuaan Laurie tarttui omin

käsin ohjaksiin ja jätti Baptisten ristissä käsin torkkumaan pukille.

He eivät sentään riidelleet -- Amy oli liian hyvätapainen, Laurie

taas liian laiska. Niinpä Laurie hetken kuluttua vilkaisi kysyvästi

sivulleen, tyttö vastasi hymyllä ja matka jatkui sovinnollisen

mielialan vallitessa.

Oli hauskaa ajella, kiemurtelevan tien varrella oli maalauksellisia

näkymiä: vanha luostari, josta kuului munkkien juhlallinen veisuu;

paljassäärinen, puukenkäinen paimen kivellä soittelemassa huiluaan

karkea viitta toisella olkapäällä ja päässä suippolakki, vuohet

hyppelemässä kallioilla tai makaamassa hänen jalkojensa juuressa.

Sävyisät harmaat aasit kulkivat kantaen kahta puolen koreja, joiden

vastaniitetyn heinän keskellä istui sievä tyttö, tai tiellä asteli

värttinällä kehräävä mummo. Kivihökkeleistä juoksi ulos ruskeita,

suurisilmäisiä lapsia kauppaamaan kukkakimppuja tai appelsiineja,

jotka vielä olivat oksassa kiinni. Kukkuloita peitti ryhmyisten

öljypuiden tiheä lehvistö, puutarhoissa riippui kullanvärisiä

hedelmiä ja suuret, tulipunaiset vuokot reunustivat tietä. Vihreiden

rinteiden ja kallionhuippujen takana kohosivat Merialpit terävinä ja

valkoisina taivasta vasten.

Valrosa ansaitsi hyvin nimensä, sillä siellä ikuisessa kesässä

ruusut kukkivat kaikkialla. Ne kurottuivat holvikäytävän ylle,

työntyivät suuren portin pienojen välistä ja toivottivat iloisesti

tervetuloa ohikulkijoille, reunustivat puistokatua ja kiertelivät

pitkin sitruunapuita ja viuhkapalmuja aina kukkulalla sijaitsevalle

huvilalle asti. Jokainen varjoisa nurkkaus, jossa kulkija saattoi

levähtää oli suurena kukkakimppuna. Jokaisessa vilpoisessa luolassa

oli marmorinymfi hymyilemässä kukkaharson takaa, ja jokaiseen

suihkulähteeseen kuvastui punaisia, valkeita tai vaaleanpunaisia

ruusuja, jotka kurottautuivat ihailemaan omaa kauneuttaan. Ruusut

peittivät talojen seiniä, ne verhosivat reunuslistat, kiipesivät ylös

pylväitä ja rönsyilivät pitkin kaiteita laajalla pengermällä, mistä

näki aurinkoiselle Välimerelle ja valkomuuriseen kaupunkiin.

-- Tämä on oikea paratiisi kuherruskuukautta viettäville, vai

mitä? Oletko ikinä nähnyt tuollaisia ruusuja? kysyi Amy pysähtyen

pengermälle ihailemaan näköalaa ja vastaan tulvahtavaa ylellistä

tuoksua.

-- En, enkä tällaisia piikkejä, vastasi Laurie peukalo suussa

koetettuaan turhaan tavoittaa tulipunaista ruusua, joka kasvoi muita

korkeammalla.

-- Yritä alempaa ja poimi noita, joissa ei ole piikkejä, neuvoi Amy

ja taittoi kolme hentoa, kellertävää kukkasta, jotka riippuivat

muurilta. Hän kiinnitti ne Laurien napinläpeen rauhan merkiksi, ja

Laurie jäi hetkeksi katsomaan niitä omituinen ilme kasvoillaan. Hänen

luonteessaan oli häivähdys taikauskoa, ja nyt hän oli sellaisen

raskasmielisyyden vallassa, joka saa nuoret keksimään pikkuasioista

salaisia viittauksia ja kaikkialta romanssinaiheita.

Laurie oli ajatellut Jota tavoitellessaan punaista piikkiruusua --

sillä voimakkaanväriset kukat pukivat Jota, ja tämän lempikukkia

olivat heidän kasvihuoneensa kirkkaanpunaiset ruusut. Amyn antamat

kalpeat ruusut olivat sellaisia, joita italialaiset panevat kuolleen

käteen, mutta eivät missään tapauksessa morsiusseppeleeseen.

Hetkisen hän mietti, tarkoittiko enne Jota vai häntä itseään, mutta

samassa terve järki vei voiton tunteellisuudesta ja hän purskahti

sydämelliseen nauruun.

-- Kyllä se hyvä neuvo on, parasta sinun on noudattaa sitä ja säästää

sormiasi, sanoi Amy, joka luuli Laurien nauravan hänen sanoilleen.

-- Kiitos, mielelläni, hän vastasi piloillaan, mutta muutaman

kuukauden kuluttua hän sanoi samoin -- ja silloin se oli täyttä totta.

-- Laurie, milloin sinä lähdet isoisäsi luo? kysyi Amy äkkiä

istuutuessaan.

-- Pikapuoliin.

-- Noin sinä olet sanonut ainakin kymmenen kertaa viimeisten kolmen

viikon aikana.

-- Luultavasti; lyhyet vastaukset ovat vaivattomia.

-- Hän odottaa sinua ja sinun pitäisi todellakin mennä.

-- Sinäpä olet vieraanvarainen otus! Kyllä minä sen tiedän.

-- Mikset sitten lähde?

-- Luisumista kohti rappiota, luulisin.

-- Velttoutta kai tarkoitat. Se on tosiaan kauheaa! Amy näytti

ankaralta.

-- Ei niin pahaa kuin näyttää. Olisin vain kiusaksi hänelle jos

menisin, niin että voin aivan hyvin pysyä täällä ja kiusata sinua,

sillä sinä kestät paremmin. Niin, ja se taitaa tehdä sinulle oikein

hyvää, sanoi Laurie ja lähti kävelemään pitkin leveätä kaidetta.

Amy pudisti päätään ja avasi alistuneen näköisenä luonnoslehtiönsä.

Mutta hän oli päättänyt läksyttää poikaa ja hetken kuluttua hän

aloitti uudelleen.

-- Mitä sinä nyt teet?

-- Katselen sisiliskoja.

-- Ei, ei, mitä sinä aiot tehdä ja mitä tahtoisit tehdä, tarkoitan.

-- Polttaa sikarin jos sallit.

-- Sinä olet raivostuttava. En pidä sikareista ja annan luvan vain

jos saan piirtää sinut. Tarvitsen tähän ihmishahmon.

-- Mitä suurimmalla mielihyvällä. Piirrätkö minut kokonaan vai

kolmeneljäsosapituisena? Seisonko päälläni vai jaloillani?

Ehdottaisin kunnioittavimmin lepoasentoa. Piirrä sitten itsesikin

mukaan ja anna kuvalle nimeksi "Suloinen joutilaisuus".

-- Pysy siinä asennossa ja nuku vaikka, jos sinua haluttaa. Minä aion

olla ahkera, sanoi Amy toimekkaana.

-- Ilahduttavaa innostusta! Laurie nojautui peräti tyytyväisenä

kiviseen uurnaan.

-- Mitähän Jo sanoisi, jos näkisi sinut nyt? kysyi Amy

kärsimättömästi; hän toivoi piristävänsä Laurieta mainitsemalla

tarmokkaan sisarensa nimen.

-- Hän sanoisi tapansa mukaan: "Mene tiehesi, Teddy, minulla on

kiire!"

Laurie nauroi puhuessaan, mutta nauru oli väkinäistä ja hänen

kasvonsa synkistyivät hetkeksi, sillä tutun nimen mainitseminen

kosketti haavaa, joka ei vielä ollut parantunut. Äänensävy herätti

Amyn huomiota, hän katsahti Laurieen ja huomasi hänen kasvoillaan

oudon ilmeen, kovan ja katkeran, täynnä tyytymättömyyttä ja

kaipausta. Ilme haihtui, ennen kuin Amy oli ehtinyt tarkemmin

tutkia sitä, ja Laurie näytti taas välinpitämättömältä. Amy katseli

häntä hetkisen tuntien esteettistä mielihyvää ja ajatteli, kuinka

italialaisen näköinen Laurie oli lojuessaan siinä avopäin ja uneksiva

katse silmissään. Hän näytti unohtaneen Amyn ja vaipuneen haaveiluun.

-- Olet kuin hautapatsas, joka esittää nuorta ritaria nukkuvana, Amy

sanoi ja piirsi huolellisesti hyvin muodostunutta profiilia, jonka

taustana oli tumma kivi.

-- Kunpa olisinkin!

-- Tuo nyt on typerä toivomus, paitsi jos olet turmellut elämäsi.

Olet niin muuttunut, että toisinaan ajattelen, että... Amy vaikeni

silmissään ujo ja miettiväinen katse.

Laurie huomasi hänen levottomuutensa, jota toinen epäröi paljastaa,

hän katsoi Amya suoraan silmiin ja sanoi niin kuin ennen rouva

Marchille:

-- Kaikki on hyvin, hyvä rouva.

Se rauhoitti Amya ja haihdutti epäilykset, jotka viime aikoina olivat

alkaneet huolestuttaa häntä. Mutta se myös liikutti häntä ja hän

osoitti sen sanomalla sydämellisesti:

-- Sepä hauskaa, en minä nyt sinua kelvottomanakaan pitänyt,

mutta kuvittelin, että olit tuhlannut rahasi Baden-Badenissa,

rakastunut suin päin johonkin hurmaavaan ranskalaiseen aviovaimoon

tai sotkeutunut hämäräperäisiin juttuihin, niin kuin nuoret miehet

yleensä ulkomaanmatkoilla. Älä makaa enää auringossa. Käy lepäämään

tähän ruohikolle ja "ollaan ystäviä" kuten Jon oli tapana sanoa, kun

me istahdimme sohvan nurkkaan kertomaan salaisuuksia toisillemme.

Laurie heittäytyi tottelevaisesti nurmelle ja pisteli huvikseen

päivänkakkaroita Amyn hatunnauhoihin.

-- Olen valmis kuulemaan salaisuuksia. Hän katsahti Amyyn ilmeisen

kiinnostuneena.

-- Minulla ei ole mitään kerrottavaa; sinä saat aloittaa.

-- No, minulle ei ole siunaantunut ainuttakaan salaisuutta. Ajattelin

että sinulla ehkä olisi uutisia kotoa.

-- Sinä olet kuullut kaikki viime aikojen uutiset. Mutta etkö sinä

tiedä mitään? Kuvittelin, että Jo kirjoittaa sinulle kokonaisia

romaaneja.

-- Hänellä on paljon työtä. Minä taas kiertelen ympäri maailmaa,

niin että on vaikea säännöllisesti kirjoittaa. Milloin sinä aloitat

suuren taideteoksesi? Laurie kysyi vaihtaen puheenaihetta pohdittuaan

hetken, mahtoiko Amy tietää hänen salaisuutensa ja halusiko tämä

kenties ottaa sen puheeksi.

-- En milloinkaan, tyttö vastasi alakuloisesti mutta varmasti. --

Roomassa haihtui turhamaisuuteni. Kun olin nähnyt sikäläiset ihmeet,

tunsin itseni aivan mitättömäksi ja samoin kaikki tyhmät haaveeni.

-- Miksi ihmeessä -- vaikka olet noin tarmokas ja lahjakas?

-- Siksi juuri. Lahjakkuus ei ole neroutta eikä suurinkaan tarmo voi

sitä siksi muuttaa. Tahdon tulla suureksi taiteilijaksi tai sitten

olla kokonaan maalaamatta. En tahdo olla keskinkertainen töhertäjä,

ja siksi en aio enää yrittääkään.

-- No mihin sinä nyt ryhdyt, jos saan kysyä?

-- Aion kehittää muita taipumuksiani ja olla tilaisuuden tullen

seurapiirin koristeena.

Se oli Amylle ominaista puhetta ja kuulosti uskaliaalta. Mutta

rohkeus sopii nuorille ja Amyn tavoitteella oli vahva perusta. Laurie

oli huvittunut, mutta piti tuosta elämänhalusta, joka sai Amyn

haikailematta pyrkimään uuteen päämäärään, kun entinen petti.

-- Hienoa! Ja tässä on varmaan Fred Vaughan aika astua näyttämölle.

Amy ei vastannut mitään, mutta hänen maahan luoduissa silmissään oli

merkitsevä katse, joka sai Laurien nousemaan istualleen ja sanomaan

vakavana:

-- Nyt minä leikin, että olen sinun veljesi, ja kysyn sinulta

jotakin. Saanko?

-- En lupaa vastata.

-- Mutta sinun kasvoistasi näkee vastauksen. Ei sinussa, ystäväiseni,

ole vielä kylliksi maailmannaista niin että voisit peittää tunteesi.

Kuulin viime vuonna huhuja Fredistä ja sinusta, ja oma yksityinen

mielipiteeni on, että jollei hänen olisi äkkiä täytynyt palata kotiin

ja viipyä siellä, olisi ehkä tapahtunut jotakin -- mitä?

-- En minä vain tiedä, vastasi Amy kainosti, mutta huulilla leikki

hymy ja silmien välke paljasti, että hän tunsi valtansa ja nautti sen

tunnosta.

-- Toivottavasti et ole kihloissa? Laurien ilme muuttui äkkiä

veljellisen huolehtivaksi.

-- En.

-- Mutta menet, jos hän palaa takaisin ja polvistuu asianmukaisesti

sinun eteesi, niinkö?

-- Sangen mahdollista.

-- Sinä siis pidät Fredistä?

-- Voisin pitää jos koettaisin.

-- Mutta sinä et koeta ennen kuin aika tulee? Varjelkoon, mitä

yliluonnollista varovaisuutta! Hän on kunnon poika, mutta en

kuvitellut häntä mieheksi, johon sinä voisit rakastua.

-- Hän on rikas, ritarillinen ja käyttäytyy hyvin, aloitti Amy

koettaen pysyä aivan tyynenä ja arvokkaana, mutta oli vähän

häpeissään suunnitelmiensa vilpittömyydestä huolimatta.

-- Ymmärrän. Seuraelämän kuningatar ei tule toimeen ilman rahaa,

niin että sinä aiot tehdä hyvän naimakaupan ja päästä siten alkuun,

vai miten? Sehän on maailman tapa, mutta tuntuu oudolta kuulla sinun

äitisi tyttären sanovan noin.

-- Siitä huolimatta se on totta.

Noihin sanoihin sisältyvä tyyni päättäväisyys oli yllättävä

vastakohta puhujan nuoruudelle. Laurie vaistosi sen ja heittäytyi

jälleen pitkäkseen tuntien selittämätöntä pettymystä. Hänen

äänettömyytensä ja samalla omat hiljaiset itsesyytökset hämmensivät

Amya ja saivat hänet viipymättä aloittamaan aikomansa läksytyksen.

-- Toivoisin että tekisit minulle mieliksi ja terästäytyisit vähän,

hän sanoi ankarasti.

-- Terästä sinä minua, niin olet kiltti tyttö.

-- Voisinkin ehkä, jos koettaisin, sanoi Amy sen näköisenä kuin olisi

halunnut ryhtyä tuumasta toimeen.

-- Koeta vain, minä annan luvan, vastasi Laurie, sillä hänen

mielestään oli hauskaa pitkästä aikaa taas kiusata jotakuta.

-- Sinä suutut heti.

-- Ei sinuun voi suuttua. Tulen tekoon tarvitaan kaksi piikiveä,

mutta sinä olet kylmä ja pehmeä kuin lumi.

-- Et tiedäkään, mihin kykenen. Lumikin voi saada aikaan sekä hehkua

että kirvelyä, jos sitä oikein käytetään. Sinun velttoutesi on

melkein pelkkää teeskentelyä, jo pieni ärsytys osoittaisi sen.

-- Ärsytä pois! Se ei koske minuun, mutta sinulle siitä on huvia,

sanoi iso mies pienelle vaimolleen, kun tämä hutki häntä. Pidä sinä

minua aviomiehenä tai lattiamattona ja piekse itsesi väsyksiin, jos

kerran kaipaat moista voimistelua.

Amy oli todella ärtynyt ja olisi tahtonut nähdä Laurien ravistavan

itsestään tylsyyden, joka oli täysin muuttanut hänet. Niinpä Amy

teroitti sekä kielensä että kynänsä ja alkoi:

-- Flo ja minä olemme keksineet sinulle uuden nimen. Se on

Laiska-Lassi. Mitä pidät siitä?

Amy luuli, että se harmittaisi Laurieta, mutta tämä vain taivutti

kädet niskansa alle ja sanoi tyynesti:

-- Ei hullumpi. Kiitos vain.

-- Tahdotko kuulla suorin sanoin, mitä sinusta oikeastaan ajattelen?

-- Olen pelkkänä korvana.

-- No niin, minä halveksin sinua.

Jos hän olisi sanonut vaikka "minä vihaan sinua" nenäkkäästi tai

keimailevasti, Laurie olisi nauranut huvittuneena. Mutta Amyn äänen

vakava, melkein surullinen sävy, sai hänet avaamaan silmänsä ja

kysymään kiireesti:

-- Miksi, saanko tietää?

-- Siksi, että sinä jos kukaan voisit olla hyvä, hyödyllinen ja

onnellinen, ja kuitenkin olet kelvoton, laiska ja onneton.

-- Vahvaa kieltä, hyvä neiti.

-- Jos kerran pidät siitä, niin jatkan.

-- Ole hyvä, tämä on tosiaan mielenkiintoista.

-- Arvasin sen. Itsekkäät ihmiset puhuvat aina mielellään itsestään.

-- Olenko minä itsekäs? Hämmästynyt kysymys lipsahti Laurien

huulilta, sillä hän oli ollut ylpeä anteliaisuudestaan.

-- Olet, hyvin itsekäs, jatkoi Amy kylmän rauhallisesti, ja se tehosi

kaksin verroin paremmin kuin kiivaus. -- Voin todistaa sen sinulle;

minä näet olen pitänyt sinua silmällä enkä totisesti ole tyytyväinen

sinuun. Olet nyt ollut ulkomailla lähes puoli vuotta etkä ole

tehnyt muuta kuin tuhlannut aikaa ja rahaa ja tuottanut pettymystä

ystävillesi.

-- Eikö mies saisi muka vähän huvitella neljän vuoden raadannan

jälkeen?

-- Et näytä kovin rasittuneelta. Ainakaan et ole siitä tullut yhtään

paremmaksi, mikäli minä huomaan. Kun tapasimme täällä ensi kerran,

sanoin että sinä olit edistynyt. Peruutan nyt sanani, sillä et sinä

ole läheskään niin mukava kuin lähtiessäni kotoa. Sinusta on tullut

inhottavan laiska, sinä juoruilet ja tuhlaat aikasi joutavaan. Tyydyt

siihen, että typerät ihmiset hemmottelevat ja ihailevat sinua, sen

sijaan että koettaisit ansaita viisaiden kunnioituksen ja rakkauden.

Sinä olet rikas, lahjakas, hyvässä asemassa, terve ja komea -- niin,

se imartelee sinua, mutta se on totta, siksi minä sen sanon. Sinä

voisit käyttää hyödyksi hienoja ominaisuuksiasi ja olla onnellinen

niistä, mutta et osaa muuta kuin vetelehtiä. Sen sijaan että olisit

mies, niin kuin sinun pitäisi ja niin kuin voisitkin, olet vain...

Amy keskeytti ja jäi katsomaan Laurieta samalla kertaa surullisena ja

säälivästi.

-- Pyhä Laurentius piinapenkissä, täydensi Laurie avuliaasti. Mutta

läksytys alkoi tehota, sillä velttous oli poissa; hänen katseensa oli

valpas ja ilme miltei vihainen ja loukkaantunut.

-- Arvelinkin että suhtautuisit asiaan noin. Te miehet nimitätte

meitä enkeleiksi ja sanotte, että me voimme tehdä teistä mitä

hyvänsä, mutta annas olla kun sitten tosiaan tarkoitamme teidän

parastanne, te vain nauratte ettekä tahdo kuunnella. Se osoittaa

minkä arvoista teidän imartelunne on.

Amyn ääni oli katkera ja hän käänsi ärsyyntyneenä selkänsä maassa

makaavalle marttyyrille.

Samassa laskeutui käsi lehtiölle niin että hän ei voinut piirtää, ja

Laurie sanoi matkien lystikkäästi anteeksi pyytävän lapsen ääntä.

-- Minä olen kiltti jo, voi, minä olen kiltti jo!

Mutta Amy tarkoitti täyttä totta eikä nauranut. Hän näpäytti

kynällään ojentunutta kättä ja sanoi ankarasti:

-- Etkö häpeä, että sinulla on tuollainen käsi? Pehmeä ja valkoinen

kuin neidin, sillä ei näy muuta virkaa olleenkaan kuin koreilla

hienoissa hansikkaissa ja poimia kukkia naisille. Luojan kiitos,

ettet sentään ole keikari! Saan olla onnellinen, kun et kanna

sormissasi timantteja tai valtavia sinettisormuksia, vaan ainoastaan

tuota pientä vanhaa sormusta, jonka Jo sinulle kauan sitten antoi. Jo

kulta, toivoisin että hän olisi täällä apunani!

-- Niin minäkin!

Käsi katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin ja Laurien toivomuksessa

oli pontta riittämiin jo Amynkin mielestä. Amylle juolahti

mieleen muuan ajatus, ja hän katsahti Laurieta, mutta tämä oli

työntänyt lakin silmilleen muka suojaksi auringolta. Amy näki vain

hänen rintansa nousevan ja laskevan ja käden, jossa sormus oli,

hautautuneen syvälle ruohikkoon.

Samassa moni pikkuseikka ja vihje kirkastui Amylle ja paljasti asian,

jota sisar ei ollut hänelle uskonut. Hän muisti nyt, että Laurie oli

välttänyt puhumasta Josta. Hän palautti mieleensä varjon, joka oli

laskeutunut Laurien kasvoille, muutoksen joka tässä oli tapahtunut,

ja pienen sormuksen. Amy oli aavistellut, että rakkaussurut

saattaisivat olla syynä Laurien muuttumiseen, ja nyt hän oli varma

siitä. Hänen ankarat silmänsä kostuivat, ja kun hän taas puhui,

ääni oli kauniin lempeä ja ystävällinen, niin kuin Amylla konsanaan

saattoi.

-- Tiedän ettei minulla ole oikeutta puhua sinulle näin, ja jollet

olisi maailman hyväluontoisin mies, suuttuisit minuun silmittömästi.

Mutta me pidämme sinusta paljon ja olemme ylpeitä sinusta enkä soisi,

että kotiväki joutuisi pettymään sinun suhteesi niin kuin minä -- tai

ehkäpä he ymmärtäisivät muutoksen paremmin.

-- Varmaankin, kuului hatun alta katkerasti, ja se oli yhtä

liikuttavaa kuin jos sanat olisi lausuttu murtuneella äänellä.

-- Heidän olisi toki täytynyt kirjoittaa minulle; nyt olen puhunut

tyhmyyksiä ja motkottanut, kun minun päinvastoin olisi pitänyt olla

kärsivällisempi ja ystävällisempi kuin milloinkaan. En ole koskaan

pitänyt neiti Randalista, ja nyt vihaan häntä! sanoi Amy viekkaasti

tahtoen saada tällä kertaa varmuuden asiasta.

-- Hiiteen neiti Randal! Laurie keikautti hatun silmiltään ja kasvot

paljastivat selvästi hänen tunteensa mainittua nuorta naista kohtaan.

-- Anteeksi! Luulin ihan... Valtioviisaasti Amy vaikeni.

-- Etpäs luullut. Tiesit varsin hyvin, etten koskaan ole välittänyt

kenestäkään muusta kuin Josta. Laurie puhui entiseen kiivaaseen

sävyynsä katsoen poispäin Amysta.

-- Niin minä arvelinkin, mutta kun kotona ei koskaan puhuttu siitä

ja kun sinä sitten matkustit, luulin erehtyneeni. Eikö Jo ollut

hyvä sinulle? Kumma, mutta minä olin varma, että hän rakastaa sinua

sydämestään.

-- Kyllä hän oli hyvä minulle, mutta ei niin kuin olisin halunnut.

Onnekseen hän ei rakastanut minua, jos kerran olen tuollainen

tyhjäntoimittaja kuin sinä sanoit. Se on kuitenkin hänen syynsä, sen

voit kertoa hänelle.

Kova, katkera ilme palasi taas Laurien kasvoille ja se huolestutti

Amya, sillä hän ei tiennyt mitä lääkettä olisi käytettävä.

-- Olin väärässä, minä en tiennyt asiasta. Olen pahoillani, että olin

niin tyly, mutta minusta sinun olisi koetettava kestää surusi hiukan

paremmin, rakas Teddy.

-- Älä, sitä nimeä ei saa käyttää kukaan muu kuin hän! Laurie kohotti

kätensä kuin pysäyttääkseen sanat, jotka Amy oli lausunut Jon

ystävällisen nuhtelevaan tapaan. -- Odota kunnes itse olet kokenut

samaa, hän lisäsi hiljaa nyhtäen maasta ruohoa kourallisittain.

-- Kantaisin suruni miehekkäästi ja koettaisin ansaita hänen

kunnioituksensa, jos en voisi saada rakkautta, sanoi Amy varmasti

kuin kokematon konsanaan.

Laurie oli luullut kantaneensa surunsa harvinaisen hyvin:

valittamatta, pyytämättä kenenkään myötätuntoa hän oli kätkenyt

huolensa ja käynyt taisteluun yksinään. Amyn läksytys saattoi asian

uuteen valoon, ja ensi kerran Lauriesta tuntui raukkamaiselta ja

itsekkäältä ensimmäisen vastoinkäymisen sattuessa murtua ja vajota

synkkään velttouteen. Tuntui kuin hänet olisi ravistettu hereille

unesta, johon olisi mahdotonta enää uudelleen nukahtaa. Hän nousi

istumaan ja kysyi epäröiden:

-- Luuletko, että Jokin halveksii minua niin kuin sinä?

-- Varmasti, jos näkisi sinut tuollaisena. Hän inhoaa laiskoja

ihmisiä. Tee jotakin suurta ja pakota hänet rakastamaan itseäsi!

-- Kyllähän minä yritin parhaani, mutta siitä ei ollut hyötyä.

-- Onnistuit tutkinnossa, sitäkö tarkoitat? Et sinä muuta olisi

voinut isoisäsikään takia. Olisi ollut häpeä epäonnistua, kun olit

kuluttanut niin paljon aikaa ja rahaa ja kaikki tiesivät, että sinä

kyllä pystyt suoriutumaan loistavasti.

-- Minä epäonnistuin, sano mitä sanot, sillä Jo ei rakastanut minua,

aloitti Laurie nojaten toivottoman näköisenä päätään käteensä.

-- Etkä epäonnistunut, lopulta myönnät sen itsekin, sillä se teki

sinulle hyvää ja näytti mihin kelpaat. Jos nyt rupeaisit johonkin

muuhun työhön, sinusta tulisi kohta taas iloinen ja reipas ja

unohtaisit surusi.

-- Mahdotonta.

-- Koeta, niin saat nähdä. Ei sinun kannata kohautella olkapäitäsi

ja ajatella: "Mitähän tuokin näistä asioista tietää." En väitä

olevani viisas, mutta minä katselen ympärilleni ja näen enemmän kuin

aavistatkaan. Minua kiinnostavat ihmisten kokemukset ja erehdykset,

ne jäävät mieleeni ja minä käytän niitä sitten omaksi hyödykseni.

Rakasta Jota koko lopun elämääsi jos haluat, mutta älä anna sen

lannistaa itseäsi, sillä on typerää jättää käyttämättä hyviä lahjoja

vain sen vuoksi, ettei voi saada sitä, jonka haluaa. Kas niin, nyt

en enää saarnaa, sillä tiedän että piristyt ja olet mies tuosta

kovasydämisestä tytöstä huolimatta.

Kumpikaan ei puhunut vähään aikaan. Laurie käänteli pientä sormusta

sormessaan ja Amy viimeisteli piirrostaan. Sitten hän laski sen

Laurien polvelle ja kysyi:

-- Mitäs pidät?

Laurie katsahti siihen eikä voinut olla hymyilemättä, sillä työ oli

erinomainen: pitkä, veltto olento ruohikossa silmät puoliummessa,

kasvot ilmeettöminä, kädessä sikari, josta kiertyi kevyt savukiekura

uneksijan pään ympärille.

-- Sinähän piirrät hyvin! hän sanoi todella hämmästyneenä ja

ihastuneena Amyn taidosta ja lisäsi sitten naurahtaen: -- Tosiaan,

minä se olen.

-- Niin olet ja tällainen olit ennen, Amy laski toisen luonnoksen

rinnalle.

Se ei ollut läheskään yhtä hyvin piirretty, mutta siinä oli elämää ja

henkeä, joka korvasi monet puutteet ja toi mieleen entiset ajat niin

selvästi, että nuoren miehen ilme muuttui nopeasti sitä katsellessa.

Se oli karkea luonnos Lauriesta varsaa opettamassa. Takki ja lakki

oli heitetty päältä ja voimakkaan vartalon, päättäväisten kasvojen

ja käskevän asennon jokainen piirre uhosi tarmoa ja tahdonlujuutta.

Uljas eläin, joka juuri oli taltutettu, seisoi kaula kaarella Laurien

pitäessä lujasti ohjaksista ja se kuopi kärsimättömänä maata korvat

hörössä ikään kuin kuunnellen ääntä, joka sen oli voittanut. Sekainen

harja, ratsastajan pörröinen tukka ja pysty asento osoittivat

kuin lennosta temmattua liikettä, voimaa, rohkeutta ja nuorekasta

eloisuutta, se oli jyrkkä vastakohta "suloisen joutilaisuuden"

veltolle sulavuudelle. Laurie ei sanonut mitään, mutta Amy näki

hänen punastuvan ja puristavan huulensa tiukasti yhteen ikään kuin

hän olisi ymmärtänyt opetuksen. Amy oli tyytyväinen, ja odottamatta

Laurien puhuvan hän sanoi vilkkaaseen tapaansa:

-- Muistatko kun opetit Puckia ja me olimme katsomassa? Meg ja

Beth pelkäsivät, mutta Jo taputti ja hyppi innoissaan ja minä

istuin aidalla piirtämässä sinua. Löysin pari päivää sitten tuon

piirustuksen salkustani, korjailin sitä ja panin talteen näyttääkseni

sen sinulle.

-- Tuhannet kiitokset! Olet suunnattomasti edistynyt, onnittelen.

Uskallanko minä täällä 'kuherruskuukausiparatiisissa' muistuttaa,

että hotellissasi syödään päivällistä kello viideltä?

Laurie nousi, ojensi hymyillen ja kumartaen kuvat Amylle ja vilkaisi

kelloonsa ikään kuin muistuttaen, että moraalisaarnatkin on joskus

lopetettava. Hän koetti saada kasvoilleen välinpitämättömän ilmeensä,

mutta nyt se todellakin oli teeskentelyä, sillä ravistelu oli

tehonnut paremmin kuin hän tahtoi tunnustaakaan. Amy huomasi hänen

käytöksensä jäähtyneen ja tuumi itsekseen:

-- Nyt olen loukannut häntä. No niin, jos se on hänelle hyväksi, olen

iloinen, mutta pahoillani jos hän suuttuu minuun. Olkoon miten on, en

voi peruuttaa sanaakaan.

Koko kotimatkan he nauroivat ja laskivat leikkiä ja pikku Baptiste

takaistuimellaan luuli, että monsieur ja mademoiselle olivat

loistavalla tuulella. Mutta kumpikin oli vaivaantunut. Ystävien

välinen vilpittömyys oli häiriintynyt, aurinko oli mennyt pilveen ja

näennäisen ilon alla piili tyytymättömyys.

-- Saammeko nähdä sinut tänä iltana, mon frère? kysyi Amy kun he

erosivat tädin ovella.

-- Ikävä kyllä minun täytyy mennä muualle. Au revoir, mademoiselle,

ja Laurie kumartui suutelemaan Amyn kättä. Mutta jokin hänen

kasvoissaan sai Amyn äkkiä lausumaan lämpimästi:

-- Ei, ole oma itsesi, Laurie, ja erotaan vanhaan hyvään tapaan.

Pidän enemmän sydämellisestä englantilaisesta kädenpuristuksesta kuin

kaikista ranskalaisten hellistä tervehdyksistä.

-- Hyvästi, hyvä ystävä. Laurie lausui sanat niin kuin Amy oli

toivonut ja lähti puristettuaan hänen kättään niin sydämellisesti,

että se melkein teki kipeää.

Seuraavana aamuna Amy sai vastaanottaa vierailun asemesta kirjelipun,

joka sai hänet aluksi hymyilemään ja lopuksi huokaamaan:

"Rakas kasvattajani!

Sanotko puolestani hyvästit tädillesi. Ja juhli itse voittoasi,

sillä 'Laiska-Lassi' on lähtenyt isoisänsä luo niin kuin kiltti

poika ainakin. Toivotan hauskaa talvea, ja suokoot jumalat

sinulle ihanan kuherruskuukauden Valrosassa! Luulen, että

Fredillekin tekisi ravistelu hyvää. Sano se hänelle ja vie

perille onnitteluni.

Kiitollinen

Telemakhoksesi."

-- Kunnon poika! Olen iloinen että hän lähti, tuumi Amy hymyillen

hyväksyvästi. Hetken perästä hänen kasvonsa synkistyivät, kun hän

katseli ympärilleen tyhjässä huoneessa, ja hän jatkoi tahtomattaan

huokaisten:

-- Niin, olen iloinen, mutta ikävä minulle häntä tulee!

17