Ranskalaisilla tytöillä on ikävää aina siihen asti, kun he pääsevät
naimisiin, jolloin heidän tunnuslauseekseen tulee Vive la liberté.
Amerikassa sen sijaan nuoret tytöt jo varhain julistautuvat
itsenäisiksi ja nauttivat aito tasavaltalaisina vapaudestaan.
Mutta ensimmäisen perillisen saapuessa nuori äiti tavallisesti
luopuu valtaistuimestaan ja eristäytyy maailmasta. Niin pian kuin
häämenot ovat ohi, hän joutuu hyllylle, halusipa hän tai ei, ja
useimmat nuoret rouvat saavat yhtyä erään sievän kohtalotoverinsa
huudahdukseen: -- Olen aivan yhtä kaunis kuin ennenkin, mutta kukaan
ei välitä minusta, koska olen naimisissa.
Meg ei ollut kaunotar eikä kovin suosittukaan, niin että hän säästyi
tältä murheelta aina siihen asti, kun hänen lapsensa tulivat vuoden
vanhoiksi. Hänen pienessä kodissaan näet vallitsivat vanhanaikaiset
tavat, ja hän sai siellä osakseen enemmän ihailua ja rakkautta kuin
milloinkaan.
Meg oli hyvin naisellinen ja hänen äidillisyytensä oli niin pitkälle
kehittynyt, että hän antautui täysin lapsilleen välittämättä enää
mistään muusta. Yöt päivät hän hoivasi heitä väsymättömän hellästi ja
huolekkaasti ja jätti Johnin apulaisen armoille, keittiötä vallitsi
nimittäin eräs irlantilaisnainen. John viihtyi kotona ja kaipasi sen
vuoksi suuresti vaimonsa huolenpitoa, johon oli tottunut; mutta koska
jumaloi lapsiaan, hän luopui ilomielin omasta mukavuudestaan ja uskoi
rauhan pian palaavan.
Mutta kolme kuukautta kului eikä mitään muutosta ilmaantunut. Meg oli
hermostunut ja rasittunut, pienokaiset veivät kaiken hänen aikansa,
koti jäi vaille hoitoa ja keittäjätär Kitty, joka suhtautui elämään
kevyesti, piti Johnia kovin niukalla ruoalla.
Aamulla työhön lähtiessään miesparka sai toimitettavakseen
kaikenlaisia asioita kahlehditun äidin puolesta, niin että hän joutui
ihan ymmälle. Palatessaan iltaisin kotiin hyväntuulisena hän olisi
halunnut pitää perhettään hyvänä, mutta silloin kuului kohta: Sh! ne
ovat juuri nukahtaneet maristuaan koko päivän. Jos hän ehdotti pientä
ilonpitoa kotona, oli vastauksena: -- Ei, se häiritsee lapsukaisia.
Jos hän vihjaisi johonkin hauskaan esitelmään tai konserttiin, Meg
vastasi moittivan näköisenä ja päättävästi: Minäkö jättäisin lapset
oman huvini vuoksi, en ikinä! Hänen yöuntaan häiritsi lasten itku, ja
herätessään hän näki aavemaisen olennon ääneti hiipivän edestakaisin
yön hiljaisuudessa. Ateriat keskeytyivät usein kun valtiatar
pakeni ja jätti Johnin oman onnensa nojaan, jos yläkerrasta kuului
risahduskaan. Hänen lukiessaan iltaisin lehteä Demin yskä sekaantui
laivauslistaan ja Daisyn putoaminen tukkipuiden hintoihin, rouva
Brooke näet harrasti vain kotikuulumisia.
Miesparka oli aivan onneton, sillä lapset olivat ryöstäneet häneltä
vaimon. Koti oli pelkkä lastenkamari, ja alituinen hyssyttely
sai hänet tuntemaan itsensä törkeäksi tungettelijaksi, jos hän
uskalsi jalallaan astua Vauvalan pyhitetylle maalle. Hän kesti tätä
kärsivällisesti puoli vuotta, mutta kun parannusta ei kuulunut,
hän alkoi niin kuin muutkin maanpakoon tuomitut perheenisät etsiä
huvitusta muualta. Scott oli hiljattain mennyt naimisiin, ja hänen
kotinsa oli aivan naapurissa. Niinpä John otti tavakseen pistäytyä
joka ilta tunniksi tai pariksi sinne, kun hänen oma olohuoneensa
oli tyhjä ja vaimo laulamassa kehtolauluja, joista ei näyttänyt
tulevan loppua. Rouva Scott oli sievä ja iloinen tyttö, eikä hänellä
ollut muuta tekemistä kuin olla viehättävä, missä hän onnistuikin
erinomaisesti. Olohuone oli aina hauska ja viihtyisä, sakkilauta
valmiina ja piano vireessä. Leikinlaskua ei puuttunut ja pieni, sievä
illallispöytä oli katettu houkuttelevaksi.
John olisi toki mieluummin istunut oman kotilietensä ääressä,
jollei siellä olisi ollut niin yksinäistä. Mutta kun asiaa ei kerta
kaikkiaan voinut auttaa, hän tyytyi lähinnä parhaaseen ja nautti
naapuriensa seurasta.
Aluksi Meg oli hyvillään uudesta järjestelystä ja tunsi helpotusta
tietäessään, että John vietti hauskasti aikansa sen sijaan, että
torkkui olohuoneessa tai kuljeskeli pitkin taloa herättelemässä
pienokaisia. Mutta kun pikku epäjumalat lakkasivat saamasta hampaita
ja nukahtivat määräaikana, äidille jäi aikaa levätä.
Silloin Meg alkoi kaivata Johnia. Parsimuskori oli ikävää seuraa,
kun John ei istunut vastapäätä vanhassa aamutakissaan paahtaen
tohveleitaan uuninristikolla. Meg ei pyytänyt häntä jäämään kotiin,
mutta tunsi kärsivänsä vääryyttä, kun John ei sanomattakin huomannut,
että Meg kaipasi hänen seuraansa. Meg ei lainkaan muistanut, miten
monena iltana hän itse oli antanut Johnin turhaan odottaa. Hän oli
hermostunut, valvomisesta ja huolista rasittunut ja yliherkässä
mielentilassa, minkä parhaimmatkin perheenemännät joutuvat kokemaan,
kun kodin huolet painavat. Alituinen paikallaan istuminen vie heiltä
elämänilon, ja liian ahkera teekannun käyttö ärsyttää hermoja ja
hävittää tarmon.
Aivan niin, tuumi Meg tutkiessaan kasvojaan peilistä, minusta on
tulossa vanha ja ruma. John ei enää välitä minusta, siksi hän jättää
kuihtuneen vaimonsa ja käy sievän naapurin luona, jolla ei ole
vaivoja eikä vastuksia. No, rakastavathan pienokaiset sentään minua.
Ne eivät välitä, vaikka olen kalpea ja laiha ja vaikkei minulla ole
aikaa kähertää hiuksiani. Ne ovat lohdutukseni, ja jonakin päivänä
John vielä huomaa, miten paljon minä olen heidän tähtensä ilolla
uhrannut, niinhän, kullanmuruseni?
Tähän surkeaan valitteluun Daisy vastasi jokeltaen ja Demi
hihkaisten, ja äidin ilot saivat Megin unohtamaan yksinäisyytensä
hetkeksi. Mutta huoli valtasi taas hänet, kun John politiikkaan
innostuneena kiiruhti vähän väliä väittelemään Scottin kanssa päivän
polttavista kysymyksistä huomaamatta lainkaan, että Meg kaipasi
häntä. Mutta Meg ei sanallakaan maininnut asiasta kenellekään, ennen
kuin rouva March eräänä päivänä tapasi hänet itkemästä. Äiti tahtoi
välttämättä tietää mikä tytärtä vaivasi, sillä Megin masentunut
mieliala ei ollut jäänyt häneltä huomaamatta.
-- En kertoisi sitä kenellekään muulle kuin sinulle, äiti. Tarvitsen
todella neuvoja, sillä jos John jatkaa tähän tapaan voisin ihan yhtä
hyvin olla leski, vastasi Meg pyyhkien loukkaantuneen näköisenä
kyyneleitään Daisyn leukalappuun.
-- Mihin tapaan sitten? kysyi äiti levottomana.
-- Hän on poissa kotoa kaiket päivät, ja iltaisin kun tahtoisin olla
hänen kanssaan, hän on aina menossa Scottille. On ihan väärin, että
minä kannan raskaamman taakan enkä saa milloinkaan huvitella. Miehet
ovat hirveän itsekkäitä -- parhaimmatkin heistä.
-- Niin ovat naisetkin. Älä syytä Johnia, ennen kuin huomaat, missä
olet itse tehnyt väärin.
-- Mutta eihän se voi olla oikein, että hän lyö laimin minua.
-- Etkö sinäkin lyö laimin häntä?
-- Äiti, luulin sinun pitävän minun puoliani.
-- Pidänhän minä toki, minä säälin sinua, mutta luulen että vika on
sinussa, Meg.
-- Kuinka niin?
-- Annahan minun selittää. Löikö John laimin sinua silloin, kun
kunnia-asianasi oli pitää hänelle seuraa iltaisin?
-- Ei, mutta enhän minä nyt enää voi seurustella, kun minulla on
kaksi lasta hoidettavanani.
-- Varmasti voit, ja mielestäni sinun pitäisikin. Saanko puhua
sinulle ihan suoraan -- muista, että oma äitisi tässä säälii ja
nuhtelee.
-- Puhu minulle ihan kuin olisin vielä pikku Meg. Tunnen tarvitsevani
nyt entistä enemmän oppia, kun minun on opetettava lapsilleni
kaikenlaista.
Meg veti jakkaransa äidin tuolin viereen ja he keskustelivat
luottavaisesti ja heistä tuntui, että äitiys yhdisti heitä entistä
enemmän.
-- Sinä olet vain erehtynyt siinä missä useimmat nuoret äidit
erehtyvät -- olet lapsiesi tähden unohtanut miehesi. Se on hyvin
ymmärrettävä erehdys, mutta on parasta korjata se, ennen kuin
kumpikin alatte kulkea omia teitänne. Lasten pitäisi liittää teidät
yhä lujemmin toisiinne eikä erottaa teitä, ikään kuin ne olisivat
yksinomaan sinun ja Johnin virkana olisi vain elättää teitä. Huomasin
tämän jo kauan sitten, mutta en ole puhunut mitään, sillä olin varma,
että asia korjaantuisi ajoissa.
-- Mahtaako se korjaantua. Hän luulee että olen mustasukkainen, jos
pyydän häntä jäämään kotiin, enkä tahtoisi loukata häntä sellaisella
ajatuksellakaan. Hän ei huomaa, että kaipaan häntä, enkä ymmärrä
miten voin osoittaa sen.
-- Tee hänen olonsa niin mukavaksi, ettei hän halua lähteä
vieraisiin. Lapsi kulta, hän ikävöi pieneen kotiinsa, mutta koti
ei ole hänelle minkään arvoinen ilman sinua, ja sinä olet aina
lastenkamarissa.
-- Eikö minun sitten pitäisi olla?
-- Ei aina. Sinä hermostut liiasta eristäytymisestä etkä sitten
pysty mihinkään. Sinulla on sitä paitsi velvollisuuksia yhtä hyvin
Johnia kuin lapsia kohtaan. Älä lyö laimin miestäsi lasten vuoksi,
älä sulje häneltä lastenkamarin ovea, vaan neuvo miten hän voi
auttaa sinua siellä. Hän kuuluu sinne yhtä hyvin kuin sinäkin, ja
lapset tarvitsevat häntä. Anna hänen tuntea, että hänkin voi tehdä
osuutensa, ja hän tekee sen mielellään ja tunnollisesti. Se olisi
parasta teille kaikille.
-- Oletko tosiaan sitä mieltä, äiti?
-- Minä tiedän sen omasta kokemuksestani. Annan harvoin neuvoja,
joita en itse ole käytännössä havainnut hyviksi. Kun sinä ja
Jo olitte pieniä, menettelin ihan niin kuin sinä nyt ja luulin
laiminlyöväni velvollisuuksia, ellen omistautuisi kokonaan teille.
Isäraukka uppoutui kirjoihinsa, kun minä olin kieltäytynyt
avuntarjouksista, ja hän antoi minun koettaa omin voimin. Ponnistelin
yksinäni minkä jaksoin, mutta Jo oli jo liikaa minulle. Hemmottelin
hänet melkein pilalle. Sinä olit sairaalloinen ja minä olin
huolissani sinusta, kunnes itse sairastuin. Silloin isä tuli hätään,
järjesti rauhallisesti kaiken ja oli niin suureksi avuksi, että
huomasin erehtyneeni, enkä ole sen jälkeen tullut toimeen ilman
häntä. Kotionnemme salaisuus on siinä, että hän ottaa työnsä ohella
osaa kodin yhteisiin huoliin ja velvollisuuksiin, ja minä taas koetan
kotitöiltäni olla kiinnostunut hänen harrastuksistaan. Meillä on
kummallakin omia puuhia, mutta kotona teemme aina yhteistyötä.
-- Niinhän se on, äiti; minun hartain toiveeni onkin tulla yhtä
hyväksi puolisoksi ja äidiksi kuin sinä olet. Kerro miten se käy
päinsä, minä teen mitä sinä vain neuvot.
-- Sinähän olet aina ollut tottelevainen tyttäreni. Sinun sijassasi
minä antaisin Johnin osallistua enemmän Demin hoitamiseen. Pojan
kasvatus vaatii miehen kättä, eikä ole suinkaan liian aikaista
aloittaa. Sitten voisit antaa Hannan tulla avuksesi, niin kuin olen
ehdottanut. Hän on erinomainen lastenhoitaja, ja sinä voit huoleti
uskoa lapset hänen huostaansa sillä aikaa kun itse teet taloustöitä.
Sinä tarvitset liikuntaa, Hanna pysyisi mielellään paikoillaan, ja
John saisi vaimonsa takaisin. Käy enemmän ulkona. Hyväntuulisuus
on yhtä tärkeätä kuin työnteko, sillä jos sinä olet synkkä, menee
koko kodin taivas pilveen. Koeta ottaa osaa Johnin harrastuksiin,
keskustele hänen kanssaan, anna hänen lukea sinulle; voitte vaihtaa
mielipiteitä ja kehittää toisianne sillä tavoin. Älä sulje silmiäsi
sen vuoksi, että olet nainen, vaan seuraa maailman tapahtumia ja
valmistaudu täyttämään oma tehtäväsi elämässä.
-- John on kauhean viisas. Luulen että hän pitää minua typeränä, jos
rupean kyselemään politiikasta ja muusta sellaisesta.
-- Enpä usko. Rakkaus peittää paljon, ja keneltäpä sinä kysyisit,
jollet häneltä? Koeta, niin saat nähdä, että hän pitää paljon enemmän
sinun seurastasi kuin rouva Scottin illallisista.
-- Minä koetan. John parka, olen todella tainnut laiminlyödä häntä,
mutta minä luulin tekeväni oikein eikä hän koskaan huomauttanut
asiasta.
-- Hän yritti olla epäitsekäs, mutta on varmaan tuntenut olevansa
hylätty. Tässä vaiheessa nuoret aviopuolisot helposti alkavat
vieraantua toisistaan, ja juuri silloin heidän pitäisi entistä
enemmän etsiä toistensa seuraa. Ensi hellyys haihtuu pian, jollei
sitä varjella huolellisesti. Kauneinta ja kalleinta aikaa vanhemmille
ovat heidän huostaansa uskottujen ihmistaimien ensimmäiset
elinvuodet. Älä anna Johnin vieraantua lapsista, he pystyvät
parhaiten tekemään hänet onnelliseksi ja opettavat teitä tuntemaan
ja rakastamaan toisianne. Hyvästi nyt, kultaseni. Mietipäs äitisi
saarnaa ja noudata sitä, jos huomaat sen hyväksi. Jumala siunatkoon
teitä kaikkia!
Meg ajatteli äitinsä sanoja, havaitsi neuvot hyviksi ja alkoi
noudattaa niitä, vaikka ensimmäinen yritys ei sujunutkaan niin
kuin hän oli suunnitellut. Lapsista oli tietenkin tullut talon
itsevaltiaita heti kun he huomasivat, että kirkumalla ja potkimalla
sai mitä ikinä halusi.
Äiti oli täydellisesti lasten oikkujen orja, mutta isä ei alistunut
yhtä helposti, ja silloin tällöin hellämielistä vaimoa huolestutti
isän ankaruus kuritonta poikaa kohtaan. Demi oli näet perinyt isänsä
lujan luonteen, ja jos hänen pieneen päähänsä pälkähti haluta jotain
tai tehdä jotain, eivät kuninkaan sotajoukotkaan olisi saaneet hänen
mieltään muuttumaan. Äidin mielestä oli liian aikaista opettaa pientä
kullanmurua voittamaan mielihalujaan, mutta isä arveli, että lapsen
oli alusta alkaen opittava tottelemaan. Niinpä nuoriherra Demi pian
huomasi joutuvansa tappiolle, milloin hän ryhtyi rimpuilemaan isän
kanssa. Mutta hän kunnioitti miestä, joka oli häntä voimakkaampi, ja
rakasti isää, jonka päättäväinen kielto vaikutti paremmin kuin kaikki
äidin hellät hyväilyt.
Kun keskustelusta äidin kanssa oli kulunut muutama päivä, Meg
päätti järjestää Johnille hauskan koti-illan. Hän suunnitteli hyvän
illallisen, järjesti olohuoneen, pukeutui sievästi ja pani lapset
aikaisin nukkumaan, jotta mikään ei häiritsisi hänen tuumiaan. Mutta
pahaksi onneksi Demi vastusti lannistumatta nukkumaanmenoa, ja tällä
kertaa poika näytti päättäneen panna vastaan mahdollisimman kauan.
Meg-raukka lauloi ja tuuditti, kertoi satuja ja pani liikkeelle
kaiken viekkautensa houkutellakseen pojan uneen, mutta turhaan,
suuret silmät eivät sulkeutuneet. Kun kiltti pikku Daisy oli jo kauan
ollut höyhensaarilla, makasi Demi yhä valveilla ja tuijotti valoon
masentavan virkeän näköisenä.
-- Nukutko, kiltti pieni, ihan hiljaa sillä aikaa kuin äiti menee
antamaan isäraukalle teetä? kysyi Meg kuullessaan eteisen oven
sulkeutuvan ja tuttujen askelien hiipivän ruokasaliin.
-- Demille teetä! vastasi Demi ja valmistautui saamaan osansa ilosta.
-- Ei teetä, mutta saat aamulla piparkakkuja, jos heti panet silmät
kiinni niin kuin Daisy-sisko. Panethan, kultaseni?
-- Juu, ja Demi sulki silmänsä tiukkaan, ikään kuin hän siten
pikemmin nukkuisi ja odotettu päivä nopeammin koittaisi.
Meg käytti otollista hetkeä hyväkseen ja juoksi hymyillen alakertaan
tukassaan pieni sininen rusetti, joka oli Johnista erityisen
ihastuttava. Hän huomasikin sen heti ja sanoi iloisen hämmästyneenä:
-- No, pikku äiti, sinähän olet korea tänä iltana. Odotatko vieraita?
-- Vain sinua, rakas.
-- Onko nyt syntymäpäivä tai hääpäivä tai jokin muu juhla?
-- Ei, mutta kyllästyin olemaan homsu ja pukeuduin kunnolla vaihteen
vuoksi. Sinä siistiydyt aina aterialle tullessasi, vaikka olisit
kuinka väsynyt, miksen sitten minä?
-- Minä teen sen kunnioituksesta sinua kohtaan, kultaseni, sanoi
vanhanaikainen John.
-- Samoin, herra Brooke, nauroi Meg jälleen sievänä ja nuorekkaana
nyökätessään teekannun takaa miehelleen.
-- Täällä on niin kodikasta, ihan kuin ennen. Ja tee maistuu hyvältä.
John maisteli teetään hiljaisen tyytyväisenä. Ei kuitenkaan kauan,
sillä kun hän laski kupin kädestään ovenripa rapsahti salaperäisesti
ja kuului pieni, kärsimätön ääni:
-- Avaa ovi, Demi tattoo teetä!
-- Se tuhma poika! Käskin hänen nukkua, mutta nyt hän on tassutellut
alakertaan paitasillaan ja kylmettyy kuoliaaksi, sanoi Meg mennessään
avaamaan ovea.
-- Aamu tuli jo, ilmoitti Demi iloisesti ja astui huoneeseen
kannattaen pitkää yöpaitaansa sirosti käsivarrella. Kiharat
heilahtelivat hilpeästi, kun hän hyppi pöydän ympärillä ja katseli
himoiten piparkakkuja.
-- Ei vielä ole aamu. Sinun täytyy mennä nukkumaan ja jättää äiti
rauhaan. Voit saada piparkakun ja sokeripalan.
-- Demi lakattaa itiä, sanoi ovela poika ja aikoi kiivetä isän
polvelle nauttimaan kiellettyä hedelmää. Mutta John pudisti päätään
ja sanoi Megille:
-- Jos käskit hänen pysyä yläkerrassa ja nukkua itsekseen, sinun on
saatava hänet tottelemaan, muuten hän ei milloinkaan opi sitä.
-- Niin, tietysti. Tule, Demi, Meg talutti pojan pois tuntien
suurta halua läimäyttää pientä rauhanhäiritsijää, joka hyppeli
hänen vieressään uskoen varmasti saavansa luvatun palkkion, kunhan
saavuttaisiin lastenkamariin.
Hän ei pettynytkään toivossaan, sillä lyhytnäköinen äiti antoi
hänelle sokeripalan, peitteli hänet vuoteeseen ja kielsi ankarasti
kävelyretket ennen aamua.
Valapatto Demi myhähti myöntävästi ja imi autuaana sokeripalaansa
huomattuaan, että ensimmäinen yritys oli onnistunut erinomaisesti.
Meg palasi alakertaan ja illallinen jatkui mukavasti, kunnes pieni
haamu taas ilmestyi ja paljasti äidin rikoksen vaatimalla rohkeasti:
-- Vielä tokelia, äiti.
-- Tämä ei käy, sanoi John paaduttaen sydämensä. -- Emme saa rauhaa
ennen kuin tuo lapsi oppii menemään ajoissa nukkumaan. Sinä olet jo
tarpeeksi kauan ollut hänen orjansa. Anna hänelle sellainen opetus,
että tuo kerta kaikkiaan loppuu. Pane hänet vuoteeseen ja jätä yksin,
Meg.
-- Ei hän pysy siellä, jollen minä istu hänen vieressään.
-- Minä saan hänet pysymään. Demi, mene yläkertaan ja käy nukkumaan
niin kuin äiti on käskenyt!
-- Enkä! vastasi kapinoitsija, otti pöydältä haluamansa piparkakun ja
ryhtyi röyhkeästi nakertelemaan sitä.
-- Sinä et saa vastata isälle noin. Minä kannan sinua, jollet itse
mene.
-- Mene poit, Demi ei lakatta itää, ja Demi vetäytyi äidin helmoihin.
Mutta sekin turva petti, kun äiti luovutti hänet viholliselle lausuen:
-- Ole lempeä hänelle, John!
Kauhu valtasi pienen rikollisen, sillä kun äiti jätti hänet, silloin
oli tuomion hetki käsillä. Kakku ryöstettiin kädestä, ilonpito
estettiin ja poika kannettiin inhottavaan vuoteeseen. Demi-parka ei
voinut hillitä kiukkuaan, vaan tappeli rohkeasti vastaan, potki ja
kirkui koko matkan yläkertaan. Kun isä laski hänet vuoteeseen, hän
kierähti heti toiselle reunalle ja lähti ovelle päin. Mutta hänet
vedettiin häpeällisesti paidanliepeestä takaisin. Näytös toistui,
kunnes pojan voimat uupuivat ja hän rupesi ulvomaan täyttä kurkkua.
Nämä ääniharjoitukset olivat yleensä liikaa Megille, mutta John istui
kuurona ja taipumattomana paikallaan. Ei puhettakaan maanitteluista,
ei sokerista, ei saduista eikä kehtolauluista. Valokin sammutettiin
ja vain uunin punainen kajo valaisi 'suurta pimeyttä', jota Demi
katseli pikemmin uteliaana kuin peloissaan.
Uusi asiain tila ei ollut pojalle mieleen, ja hän alkoikin
onnettomana huutaa äitiä, kun viha vähitellen lauhtui ja vangittu
itsevaltias taas muisti hellän orjattarensa. Surkea valitus,
joka seurasi kiihkeää ulvomista, kävi Megin sydämeen. Hän riensi
yläkertaan ja rukoili:
-- Anna minun jäädä hänen luokseen. Hän on jo kiltti, John.
-- Ei, rakkaani. Sanoinhan että hänen täytyy nukkua niin kuin sinä
käskit. Hänen on toteltava, vaikka saisin istua tässä koko yön.
-- Mutta hän itkee itsensä sairaaksi, todisteli Meg soimaten itseään
siitä, että oli pettänyt poikansa.
-- Älä pelkää. Hän on niin väsynyt, että nukahtaa tuossa tuokiossa ja
sitten on kaikki hyvin. Hänen on opittava tottelemaan. Älä sekaannu
tähän, minä hoidan hänet.
-- Hän on minun lapseni, enkä tahdo että hänet masennetaan kovuudella.
-- Hän on minunkin lapseni, enkä minä salli että hänet hemmotellaan
pilalle. Mene sinä alas ja jätä poika minun haltuuni.
Kun John puhui näin käskevässä äänilajissa, totteli Meg eikä hänen
koskaan tarvinnut katua sitä.
-- Saanhan sentään antaa hänelle suukon, John?
-- Totta kai. Demi, sano hyvää yötä äidille ja anna hänen mennä
lepäämään, sillä hän on väsynyt häärättyään sinun kanssasi koko
päivän.
Jälkeenpäin Meg väitti että suudelma oli rauhoittanut pojan. Sillä
sen jälkeen nyyhkytys vaimeni ja Demi makasi aivan hiljaa syvällä
peiton alla, jonne oli murheissaan paennut.
-- Pikkumies parka, hän on itkusta ja väsymyksestä ihan lopussa. Nyt
peitän hänet ja sitten menen lohduttamaan Megiä, mietti John ja hiipi
vuoteen viereen toivoen löytävänsä kapinoivan perillisensä unessa.
Mutta tämä ei nukkunut. Kun isä kurkisti peiton alle, Demin silmät
avautuivat ja pieni leuka alkoi väristä ja hän ojensi kätensä
nikottaen katuvaisena:
-- Demi on kiltti jo.
Meg joka istui portailla oven ulkopuolella, ihmetteli pitkää
äänettömyyttä. Hän kuvitteli kaikenlaisia onnettomuuksia ja pujahti
vihdoin huoneeseen ottamaan selvää asiasta. Demi oli sikeässä unessa.
Mutta hän ei nukkunut tavalliseen tapaansa kädet levällään, vaan
alistuneena käppyrässä isän käsivarren ympäröimänä ja piti kiinni
isän sormesta ikään kuin olisi tuntenut, että armo kävi oikeudesta.
John oli kärsivällisesti odottanut, että lapsi hellittäisi otteensa,
mutta olikin odottaessaan itse nukahtanut väsyneempänä tästä
ottelusta kuin koko päivän työstä.
Meg hymyili itsekseen katsellessaan noin kahta päätä, jotka lepäsivät
tyynyllä, sitten hän hiipi pois ja sanoi tyytyväisenä:
-- Ei minun tarvitse pelätä, että John olisi liian ankara lapsille.
Hän tietää miten heitä on käsiteltävä ja hänestä on paljon apua,
sillä minä en yksinäni selviä Demistä.
Kun John vihdoin tuli alakertaan, odottaen tapaavansa Megin
mietteliäänä tai harmissaan, hän yllättyi iloisesti, kun tämä istui
rauhallisena koristamassa hattuaan ja pyysi, että John lukisi
lehdestä vaalikeskustelun, jollei hän ollut liian väsynyt. John
huomasi heti, että jonkinlainen mullistus oli käynnissä, mutta oli
kyllin viisas jättääkseen kyselyt sikseen. Meg oli niin läpinäkyvä,
että salaisuus tulisi kumminkin pian ilmi. John luki auliisti pitkän
keskustelun ja selitti sen vaimolleen niin selvästi kuin taisi.
Meg koetti näyttää kiinnostuneelta, tehdä järkeviä kysymyksiä ja
estää ajatuksiaan vaeltamasta valtion tilasta hatuntekeleeseen.
Mielensä syvyyksissä hän ajatteli että politiikka oli yhtä kamalaa
kuin matematiikka ja että politiikkojen päätyönä oli ilmeisesti
keksiä haukkumanimiä toisilleen, mutta hän piti naiselliset
mielipiteensä omana tietonaan. Ja kun John lopetti, hän pudisti
päätään ja sanoi mielestään diplomaattisen kaksimielisesti:
-- Niin, en tosiaan ymmärrä mihin me päädymme.
John nauroi ja katseli, kuinka hän käänteli käsissään pientä pitsi- ja
kukkarakennelmaa. Se kiinnosti selvästi häntä paljon enemmän kuin
Johnin puheet.
-- Hän koettaa minun tähteni harrastaa politiikkaa; niinpä
minun täytyy yrittää osoittaa kiinnostusta noihin hänen
muotinäperryksiinsä, se on reilua peliä, tuumi oikeamielinen John ja
lisäsi ääneen:
-- Tuohan on sievä: tuleeko siitä jonkinlainen yömyssy?
-- Voi hyvä mies, tämähän on hattu! Minun hienoin teatteri- ja
konserttihattuni.
-- Anteeksi. Se näytti niin pieneltä, että minä luulin sitä
sellaiseksi pitsimyssyksi, joita toisinaan aamuisin käytät. Miten se
pannaan päähän?
-- Nämä pitsikaitaleet kiinnitetään ruusunnupulla leuan alle, näin.
Meg havainnollisti asiaa panemalla hatun päähänsä ja katsoi Johnia
vastustamattoman tyytyväisen näköisenä.
-- Sievä hattu, mutta kasvosi ovat vielä sievemmät, sillä ne ovat
taas nuoret ja iloiset. John suuteli hymyilevää Megiä ja aiheutti
samalla vaurioita leukanauhojen ruusunnupulle.
-- Hauskaa että pidät siitä, sillä haluaisin että menemme jonakin
iltana konserttiin. Minä tarvitsen musiikkia, että pääsisin taas
vireeseen. Mennäänkö, John?
-- Tietysti, mennään mihin ikinä haluat. Olet niin kauan istunut
sisällä, että se tekee sinulle tosiaan hyvää, ja minustakin on
hauskaa lähteä. Mistä sinä sen sait päähäsi, pikku äiti?
-- No, minä juttelin pari päivää sitten äidin kanssa ja kerroin
hänelle, miten hermostunut, ärtyisä ja pahantuulinen olen nykyisin.
Hän sanoi, että tarvitsen vaihtelua ja huojennusta huoliini. Hannan
on nyt määrä auttaa minua lastenhoidossa, ja minä aion pitää enemmän
huolta kodista. Joskus minun täytyisi vähän huvitella, etten ihan
ennen aikojani tulisi kärttyisäksi ja väsyneeksi. Tämä on vain
kokeilua, John. Ja teen sen yhtä paljon sinun kuin itseni tähden,
sillä olen viime aikoina lyönyt sinua ihan häpeällisesti laimin, ja
nyt koetan saada kotimme ennalleen. Eihän sinulla ole mitään sitä
vastaan?
Sillä ei ole väliä mitä John sanoi eikä silläkään, minkä vuoksi hattu
oli vähällä ruhjoutua lopullisesti. Tärkeää on vain, että niistä
muutoksista päätellen, joita vähitellen tapahtui pienessä kodissa ja
sen asukkaissa, Johnilla ei näyttänyt olevan mitään Megin järjestelyä
vastaan.
Megin aikoinaan uneksimaa paratiisia kodista ei tietenkään tullut,
mutta työnjaon ansiosta kaikilla oli mukavampaa. Demi ja Daisy
viihtyivät isän komennossa, sillä täsmällinen ja järkkymätön John
piti yllä järjestystä ja kuuliaisuutta lasten valtakunnassa. Meg
sai takaisin hyvän tuulensa ja paransi hermonsa tekemällä paljon
terveellistä työtä, huvittelemalla jonkin verran ja keskustelemalla
usein luottamuksellisesti järkevän miehensä kanssa. Kotona oli taas
viihtyisää eikä John tahtonut lähteä ilman Megiä mihinkään. Scottit
kävivät nyt Brookella, ja kaikkien mielestä heidän kotinsa oli onnen,
tyytyväisyyden ja yhteenkuuluvuuden tyyssija.
16