HYLLYLLÄ

Ranskalaisilla tytöillä on ikävää aina siihen asti, kun he pääsevät

naimisiin, jolloin heidän tunnuslauseekseen tulee Vive la liberté.

Amerikassa sen sijaan nuoret tytöt jo varhain julistautuvat

itsenäisiksi ja nauttivat aito tasavaltalaisina vapaudestaan.

Mutta ensimmäisen perillisen saapuessa nuori äiti tavallisesti

luopuu valtaistuimestaan ja eristäytyy maailmasta. Niin pian kuin

häämenot ovat ohi, hän joutuu hyllylle, halusipa hän tai ei, ja

useimmat nuoret rouvat saavat yhtyä erään sievän kohtalotoverinsa

huudahdukseen: -- Olen aivan yhtä kaunis kuin ennenkin, mutta kukaan

ei välitä minusta, koska olen naimisissa.

Meg ei ollut kaunotar eikä kovin suosittukaan, niin että hän säästyi

tältä murheelta aina siihen asti, kun hänen lapsensa tulivat vuoden

vanhoiksi. Hänen pienessä kodissaan näet vallitsivat vanhanaikaiset

tavat, ja hän sai siellä osakseen enemmän ihailua ja rakkautta kuin

milloinkaan.

Meg oli hyvin naisellinen ja hänen äidillisyytensä oli niin pitkälle

kehittynyt, että hän antautui täysin lapsilleen välittämättä enää

mistään muusta. Yöt päivät hän hoivasi heitä väsymättömän hellästi ja

huolekkaasti ja jätti Johnin apulaisen armoille, keittiötä vallitsi

nimittäin eräs irlantilaisnainen. John viihtyi kotona ja kaipasi sen

vuoksi suuresti vaimonsa huolenpitoa, johon oli tottunut; mutta koska

jumaloi lapsiaan, hän luopui ilomielin omasta mukavuudestaan ja uskoi

rauhan pian palaavan.

Mutta kolme kuukautta kului eikä mitään muutosta ilmaantunut. Meg oli

hermostunut ja rasittunut, pienokaiset veivät kaiken hänen aikansa,

koti jäi vaille hoitoa ja keittäjätär Kitty, joka suhtautui elämään

kevyesti, piti Johnia kovin niukalla ruoalla.

Aamulla työhön lähtiessään miesparka sai toimitettavakseen

kaikenlaisia asioita kahlehditun äidin puolesta, niin että hän joutui

ihan ymmälle. Palatessaan iltaisin kotiin hyväntuulisena hän olisi

halunnut pitää perhettään hyvänä, mutta silloin kuului kohta: Sh! ne

ovat juuri nukahtaneet maristuaan koko päivän. Jos hän ehdotti pientä

ilonpitoa kotona, oli vastauksena: -- Ei, se häiritsee lapsukaisia.

Jos hän vihjaisi johonkin hauskaan esitelmään tai konserttiin, Meg

vastasi moittivan näköisenä ja päättävästi: Minäkö jättäisin lapset

oman huvini vuoksi, en ikinä! Hänen yöuntaan häiritsi lasten itku, ja

herätessään hän näki aavemaisen olennon ääneti hiipivän edestakaisin

yön hiljaisuudessa. Ateriat keskeytyivät usein kun valtiatar

pakeni ja jätti Johnin oman onnensa nojaan, jos yläkerrasta kuului

risahduskaan. Hänen lukiessaan iltaisin lehteä Demin yskä sekaantui

laivauslistaan ja Daisyn putoaminen tukkipuiden hintoihin, rouva

Brooke näet harrasti vain kotikuulumisia.

Miesparka oli aivan onneton, sillä lapset olivat ryöstäneet häneltä

vaimon. Koti oli pelkkä lastenkamari, ja alituinen hyssyttely

sai hänet tuntemaan itsensä törkeäksi tungettelijaksi, jos hän

uskalsi jalallaan astua Vauvalan pyhitetylle maalle. Hän kesti tätä

kärsivällisesti puoli vuotta, mutta kun parannusta ei kuulunut,

hän alkoi niin kuin muutkin maanpakoon tuomitut perheenisät etsiä

huvitusta muualta. Scott oli hiljattain mennyt naimisiin, ja hänen

kotinsa oli aivan naapurissa. Niinpä John otti tavakseen pistäytyä

joka ilta tunniksi tai pariksi sinne, kun hänen oma olohuoneensa

oli tyhjä ja vaimo laulamassa kehtolauluja, joista ei näyttänyt

tulevan loppua. Rouva Scott oli sievä ja iloinen tyttö, eikä hänellä

ollut muuta tekemistä kuin olla viehättävä, missä hän onnistuikin

erinomaisesti. Olohuone oli aina hauska ja viihtyisä, sakkilauta

valmiina ja piano vireessä. Leikinlaskua ei puuttunut ja pieni, sievä

illallispöytä oli katettu houkuttelevaksi.

John olisi toki mieluummin istunut oman kotilietensä ääressä,

jollei siellä olisi ollut niin yksinäistä. Mutta kun asiaa ei kerta

kaikkiaan voinut auttaa, hän tyytyi lähinnä parhaaseen ja nautti

naapuriensa seurasta.

Aluksi Meg oli hyvillään uudesta järjestelystä ja tunsi helpotusta

tietäessään, että John vietti hauskasti aikansa sen sijaan, että

torkkui olohuoneessa tai kuljeskeli pitkin taloa herättelemässä

pienokaisia. Mutta kun pikku epäjumalat lakkasivat saamasta hampaita

ja nukahtivat määräaikana, äidille jäi aikaa levätä.

Silloin Meg alkoi kaivata Johnia. Parsimuskori oli ikävää seuraa,

kun John ei istunut vastapäätä vanhassa aamutakissaan paahtaen

tohveleitaan uuninristikolla. Meg ei pyytänyt häntä jäämään kotiin,

mutta tunsi kärsivänsä vääryyttä, kun John ei sanomattakin huomannut,

että Meg kaipasi hänen seuraansa. Meg ei lainkaan muistanut, miten

monena iltana hän itse oli antanut Johnin turhaan odottaa. Hän oli

hermostunut, valvomisesta ja huolista rasittunut ja yliherkässä

mielentilassa, minkä parhaimmatkin perheenemännät joutuvat kokemaan,

kun kodin huolet painavat. Alituinen paikallaan istuminen vie heiltä

elämänilon, ja liian ahkera teekannun käyttö ärsyttää hermoja ja

hävittää tarmon.

Aivan niin, tuumi Meg tutkiessaan kasvojaan peilistä, minusta on

tulossa vanha ja ruma. John ei enää välitä minusta, siksi hän jättää

kuihtuneen vaimonsa ja käy sievän naapurin luona, jolla ei ole

vaivoja eikä vastuksia. No, rakastavathan pienokaiset sentään minua.

Ne eivät välitä, vaikka olen kalpea ja laiha ja vaikkei minulla ole

aikaa kähertää hiuksiani. Ne ovat lohdutukseni, ja jonakin päivänä

John vielä huomaa, miten paljon minä olen heidän tähtensä ilolla

uhrannut, niinhän, kullanmuruseni?

Tähän surkeaan valitteluun Daisy vastasi jokeltaen ja Demi

hihkaisten, ja äidin ilot saivat Megin unohtamaan yksinäisyytensä

hetkeksi. Mutta huoli valtasi taas hänet, kun John politiikkaan

innostuneena kiiruhti vähän väliä väittelemään Scottin kanssa päivän

polttavista kysymyksistä huomaamatta lainkaan, että Meg kaipasi

häntä. Mutta Meg ei sanallakaan maininnut asiasta kenellekään, ennen

kuin rouva March eräänä päivänä tapasi hänet itkemästä. Äiti tahtoi

välttämättä tietää mikä tytärtä vaivasi, sillä Megin masentunut

mieliala ei ollut jäänyt häneltä huomaamatta.

-- En kertoisi sitä kenellekään muulle kuin sinulle, äiti. Tarvitsen

todella neuvoja, sillä jos John jatkaa tähän tapaan voisin ihan yhtä

hyvin olla leski, vastasi Meg pyyhkien loukkaantuneen näköisenä

kyyneleitään Daisyn leukalappuun.

-- Mihin tapaan sitten? kysyi äiti levottomana.

-- Hän on poissa kotoa kaiket päivät, ja iltaisin kun tahtoisin olla

hänen kanssaan, hän on aina menossa Scottille. On ihan väärin, että

minä kannan raskaamman taakan enkä saa milloinkaan huvitella. Miehet

ovat hirveän itsekkäitä -- parhaimmatkin heistä.

-- Niin ovat naisetkin. Älä syytä Johnia, ennen kuin huomaat, missä

olet itse tehnyt väärin.

-- Mutta eihän se voi olla oikein, että hän lyö laimin minua.

-- Etkö sinäkin lyö laimin häntä?

-- Äiti, luulin sinun pitävän minun puoliani.

-- Pidänhän minä toki, minä säälin sinua, mutta luulen että vika on

sinussa, Meg.

-- Kuinka niin?

-- Annahan minun selittää. Löikö John laimin sinua silloin, kun

kunnia-asianasi oli pitää hänelle seuraa iltaisin?

-- Ei, mutta enhän minä nyt enää voi seurustella, kun minulla on

kaksi lasta hoidettavanani.

-- Varmasti voit, ja mielestäni sinun pitäisikin. Saanko puhua

sinulle ihan suoraan -- muista, että oma äitisi tässä säälii ja

nuhtelee.

-- Puhu minulle ihan kuin olisin vielä pikku Meg. Tunnen tarvitsevani

nyt entistä enemmän oppia, kun minun on opetettava lapsilleni

kaikenlaista.

Meg veti jakkaransa äidin tuolin viereen ja he keskustelivat

luottavaisesti ja heistä tuntui, että äitiys yhdisti heitä entistä

enemmän.

-- Sinä olet vain erehtynyt siinä missä useimmat nuoret äidit

erehtyvät -- olet lapsiesi tähden unohtanut miehesi. Se on hyvin

ymmärrettävä erehdys, mutta on parasta korjata se, ennen kuin

kumpikin alatte kulkea omia teitänne. Lasten pitäisi liittää teidät

yhä lujemmin toisiinne eikä erottaa teitä, ikään kuin ne olisivat

yksinomaan sinun ja Johnin virkana olisi vain elättää teitä. Huomasin

tämän jo kauan sitten, mutta en ole puhunut mitään, sillä olin varma,

että asia korjaantuisi ajoissa.

-- Mahtaako se korjaantua. Hän luulee että olen mustasukkainen, jos

pyydän häntä jäämään kotiin, enkä tahtoisi loukata häntä sellaisella

ajatuksellakaan. Hän ei huomaa, että kaipaan häntä, enkä ymmärrä

miten voin osoittaa sen.

-- Tee hänen olonsa niin mukavaksi, ettei hän halua lähteä

vieraisiin. Lapsi kulta, hän ikävöi pieneen kotiinsa, mutta koti

ei ole hänelle minkään arvoinen ilman sinua, ja sinä olet aina

lastenkamarissa.

-- Eikö minun sitten pitäisi olla?

-- Ei aina. Sinä hermostut liiasta eristäytymisestä etkä sitten

pysty mihinkään. Sinulla on sitä paitsi velvollisuuksia yhtä hyvin

Johnia kuin lapsia kohtaan. Älä lyö laimin miestäsi lasten vuoksi,

älä sulje häneltä lastenkamarin ovea, vaan neuvo miten hän voi

auttaa sinua siellä. Hän kuuluu sinne yhtä hyvin kuin sinäkin, ja

lapset tarvitsevat häntä. Anna hänen tuntea, että hänkin voi tehdä

osuutensa, ja hän tekee sen mielellään ja tunnollisesti. Se olisi

parasta teille kaikille.

-- Oletko tosiaan sitä mieltä, äiti?

-- Minä tiedän sen omasta kokemuksestani. Annan harvoin neuvoja,

joita en itse ole käytännössä havainnut hyviksi. Kun sinä ja

Jo olitte pieniä, menettelin ihan niin kuin sinä nyt ja luulin

laiminlyöväni velvollisuuksia, ellen omistautuisi kokonaan teille.

Isäraukka uppoutui kirjoihinsa, kun minä olin kieltäytynyt

avuntarjouksista, ja hän antoi minun koettaa omin voimin. Ponnistelin

yksinäni minkä jaksoin, mutta Jo oli jo liikaa minulle. Hemmottelin

hänet melkein pilalle. Sinä olit sairaalloinen ja minä olin

huolissani sinusta, kunnes itse sairastuin. Silloin isä tuli hätään,

järjesti rauhallisesti kaiken ja oli niin suureksi avuksi, että

huomasin erehtyneeni, enkä ole sen jälkeen tullut toimeen ilman

häntä. Kotionnemme salaisuus on siinä, että hän ottaa työnsä ohella

osaa kodin yhteisiin huoliin ja velvollisuuksiin, ja minä taas koetan

kotitöiltäni olla kiinnostunut hänen harrastuksistaan. Meillä on

kummallakin omia puuhia, mutta kotona teemme aina yhteistyötä.

-- Niinhän se on, äiti; minun hartain toiveeni onkin tulla yhtä

hyväksi puolisoksi ja äidiksi kuin sinä olet. Kerro miten se käy

päinsä, minä teen mitä sinä vain neuvot.

-- Sinähän olet aina ollut tottelevainen tyttäreni. Sinun sijassasi

minä antaisin Johnin osallistua enemmän Demin hoitamiseen. Pojan

kasvatus vaatii miehen kättä, eikä ole suinkaan liian aikaista

aloittaa. Sitten voisit antaa Hannan tulla avuksesi, niin kuin olen

ehdottanut. Hän on erinomainen lastenhoitaja, ja sinä voit huoleti

uskoa lapset hänen huostaansa sillä aikaa kun itse teet taloustöitä.

Sinä tarvitset liikuntaa, Hanna pysyisi mielellään paikoillaan, ja

John saisi vaimonsa takaisin. Käy enemmän ulkona. Hyväntuulisuus

on yhtä tärkeätä kuin työnteko, sillä jos sinä olet synkkä, menee

koko kodin taivas pilveen. Koeta ottaa osaa Johnin harrastuksiin,

keskustele hänen kanssaan, anna hänen lukea sinulle; voitte vaihtaa

mielipiteitä ja kehittää toisianne sillä tavoin. Älä sulje silmiäsi

sen vuoksi, että olet nainen, vaan seuraa maailman tapahtumia ja

valmistaudu täyttämään oma tehtäväsi elämässä.

-- John on kauhean viisas. Luulen että hän pitää minua typeränä, jos

rupean kyselemään politiikasta ja muusta sellaisesta.

-- Enpä usko. Rakkaus peittää paljon, ja keneltäpä sinä kysyisit,

jollet häneltä? Koeta, niin saat nähdä, että hän pitää paljon enemmän

sinun seurastasi kuin rouva Scottin illallisista.

-- Minä koetan. John parka, olen todella tainnut laiminlyödä häntä,

mutta minä luulin tekeväni oikein eikä hän koskaan huomauttanut

asiasta.

-- Hän yritti olla epäitsekäs, mutta on varmaan tuntenut olevansa

hylätty. Tässä vaiheessa nuoret aviopuolisot helposti alkavat

vieraantua toisistaan, ja juuri silloin heidän pitäisi entistä

enemmän etsiä toistensa seuraa. Ensi hellyys haihtuu pian, jollei

sitä varjella huolellisesti. Kauneinta ja kalleinta aikaa vanhemmille

ovat heidän huostaansa uskottujen ihmistaimien ensimmäiset

elinvuodet. Älä anna Johnin vieraantua lapsista, he pystyvät

parhaiten tekemään hänet onnelliseksi ja opettavat teitä tuntemaan

ja rakastamaan toisianne. Hyvästi nyt, kultaseni. Mietipäs äitisi

saarnaa ja noudata sitä, jos huomaat sen hyväksi. Jumala siunatkoon

teitä kaikkia!

Meg ajatteli äitinsä sanoja, havaitsi neuvot hyviksi ja alkoi

noudattaa niitä, vaikka ensimmäinen yritys ei sujunutkaan niin

kuin hän oli suunnitellut. Lapsista oli tietenkin tullut talon

itsevaltiaita heti kun he huomasivat, että kirkumalla ja potkimalla

sai mitä ikinä halusi.

Äiti oli täydellisesti lasten oikkujen orja, mutta isä ei alistunut

yhtä helposti, ja silloin tällöin hellämielistä vaimoa huolestutti

isän ankaruus kuritonta poikaa kohtaan. Demi oli näet perinyt isänsä

lujan luonteen, ja jos hänen pieneen päähänsä pälkähti haluta jotain

tai tehdä jotain, eivät kuninkaan sotajoukotkaan olisi saaneet hänen

mieltään muuttumaan. Äidin mielestä oli liian aikaista opettaa pientä

kullanmurua voittamaan mielihalujaan, mutta isä arveli, että lapsen

oli alusta alkaen opittava tottelemaan. Niinpä nuoriherra Demi pian

huomasi joutuvansa tappiolle, milloin hän ryhtyi rimpuilemaan isän

kanssa. Mutta hän kunnioitti miestä, joka oli häntä voimakkaampi, ja

rakasti isää, jonka päättäväinen kielto vaikutti paremmin kuin kaikki

äidin hellät hyväilyt.

Kun keskustelusta äidin kanssa oli kulunut muutama päivä, Meg

päätti järjestää Johnille hauskan koti-illan. Hän suunnitteli hyvän

illallisen, järjesti olohuoneen, pukeutui sievästi ja pani lapset

aikaisin nukkumaan, jotta mikään ei häiritsisi hänen tuumiaan. Mutta

pahaksi onneksi Demi vastusti lannistumatta nukkumaanmenoa, ja tällä

kertaa poika näytti päättäneen panna vastaan mahdollisimman kauan.

Meg-raukka lauloi ja tuuditti, kertoi satuja ja pani liikkeelle

kaiken viekkautensa houkutellakseen pojan uneen, mutta turhaan,

suuret silmät eivät sulkeutuneet. Kun kiltti pikku Daisy oli jo kauan

ollut höyhensaarilla, makasi Demi yhä valveilla ja tuijotti valoon

masentavan virkeän näköisenä.

-- Nukutko, kiltti pieni, ihan hiljaa sillä aikaa kuin äiti menee

antamaan isäraukalle teetä? kysyi Meg kuullessaan eteisen oven

sulkeutuvan ja tuttujen askelien hiipivän ruokasaliin.

-- Demille teetä! vastasi Demi ja valmistautui saamaan osansa ilosta.

-- Ei teetä, mutta saat aamulla piparkakkuja, jos heti panet silmät

kiinni niin kuin Daisy-sisko. Panethan, kultaseni?

-- Juu, ja Demi sulki silmänsä tiukkaan, ikään kuin hän siten

pikemmin nukkuisi ja odotettu päivä nopeammin koittaisi.

Meg käytti otollista hetkeä hyväkseen ja juoksi hymyillen alakertaan

tukassaan pieni sininen rusetti, joka oli Johnista erityisen

ihastuttava. Hän huomasikin sen heti ja sanoi iloisen hämmästyneenä:

-- No, pikku äiti, sinähän olet korea tänä iltana. Odotatko vieraita?

-- Vain sinua, rakas.

-- Onko nyt syntymäpäivä tai hääpäivä tai jokin muu juhla?

-- Ei, mutta kyllästyin olemaan homsu ja pukeuduin kunnolla vaihteen

vuoksi. Sinä siistiydyt aina aterialle tullessasi, vaikka olisit

kuinka väsynyt, miksen sitten minä?

-- Minä teen sen kunnioituksesta sinua kohtaan, kultaseni, sanoi

vanhanaikainen John.

-- Samoin, herra Brooke, nauroi Meg jälleen sievänä ja nuorekkaana

nyökätessään teekannun takaa miehelleen.

-- Täällä on niin kodikasta, ihan kuin ennen. Ja tee maistuu hyvältä.

John maisteli teetään hiljaisen tyytyväisenä. Ei kuitenkaan kauan,

sillä kun hän laski kupin kädestään ovenripa rapsahti salaperäisesti

ja kuului pieni, kärsimätön ääni:

-- Avaa ovi, Demi tattoo teetä!

-- Se tuhma poika! Käskin hänen nukkua, mutta nyt hän on tassutellut

alakertaan paitasillaan ja kylmettyy kuoliaaksi, sanoi Meg mennessään

avaamaan ovea.

-- Aamu tuli jo, ilmoitti Demi iloisesti ja astui huoneeseen

kannattaen pitkää yöpaitaansa sirosti käsivarrella. Kiharat

heilahtelivat hilpeästi, kun hän hyppi pöydän ympärillä ja katseli

himoiten piparkakkuja.

-- Ei vielä ole aamu. Sinun täytyy mennä nukkumaan ja jättää äiti

rauhaan. Voit saada piparkakun ja sokeripalan.

-- Demi lakattaa itiä, sanoi ovela poika ja aikoi kiivetä isän

polvelle nauttimaan kiellettyä hedelmää. Mutta John pudisti päätään

ja sanoi Megille:

-- Jos käskit hänen pysyä yläkerrassa ja nukkua itsekseen, sinun on

saatava hänet tottelemaan, muuten hän ei milloinkaan opi sitä.

-- Niin, tietysti. Tule, Demi, Meg talutti pojan pois tuntien

suurta halua läimäyttää pientä rauhanhäiritsijää, joka hyppeli

hänen vieressään uskoen varmasti saavansa luvatun palkkion, kunhan

saavuttaisiin lastenkamariin.

Hän ei pettynytkään toivossaan, sillä lyhytnäköinen äiti antoi

hänelle sokeripalan, peitteli hänet vuoteeseen ja kielsi ankarasti

kävelyretket ennen aamua.

Valapatto Demi myhähti myöntävästi ja imi autuaana sokeripalaansa

huomattuaan, että ensimmäinen yritys oli onnistunut erinomaisesti.

Meg palasi alakertaan ja illallinen jatkui mukavasti, kunnes pieni

haamu taas ilmestyi ja paljasti äidin rikoksen vaatimalla rohkeasti:

-- Vielä tokelia, äiti.

-- Tämä ei käy, sanoi John paaduttaen sydämensä. -- Emme saa rauhaa

ennen kuin tuo lapsi oppii menemään ajoissa nukkumaan. Sinä olet jo

tarpeeksi kauan ollut hänen orjansa. Anna hänelle sellainen opetus,

että tuo kerta kaikkiaan loppuu. Pane hänet vuoteeseen ja jätä yksin,

Meg.

-- Ei hän pysy siellä, jollen minä istu hänen vieressään.

-- Minä saan hänet pysymään. Demi, mene yläkertaan ja käy nukkumaan

niin kuin äiti on käskenyt!

-- Enkä! vastasi kapinoitsija, otti pöydältä haluamansa piparkakun ja

ryhtyi röyhkeästi nakertelemaan sitä.

-- Sinä et saa vastata isälle noin. Minä kannan sinua, jollet itse

mene.

-- Mene poit, Demi ei lakatta itää, ja Demi vetäytyi äidin helmoihin.

Mutta sekin turva petti, kun äiti luovutti hänet viholliselle lausuen:

-- Ole lempeä hänelle, John!

Kauhu valtasi pienen rikollisen, sillä kun äiti jätti hänet, silloin

oli tuomion hetki käsillä. Kakku ryöstettiin kädestä, ilonpito

estettiin ja poika kannettiin inhottavaan vuoteeseen. Demi-parka ei

voinut hillitä kiukkuaan, vaan tappeli rohkeasti vastaan, potki ja

kirkui koko matkan yläkertaan. Kun isä laski hänet vuoteeseen, hän

kierähti heti toiselle reunalle ja lähti ovelle päin. Mutta hänet

vedettiin häpeällisesti paidanliepeestä takaisin. Näytös toistui,

kunnes pojan voimat uupuivat ja hän rupesi ulvomaan täyttä kurkkua.

Nämä ääniharjoitukset olivat yleensä liikaa Megille, mutta John istui

kuurona ja taipumattomana paikallaan. Ei puhettakaan maanitteluista,

ei sokerista, ei saduista eikä kehtolauluista. Valokin sammutettiin

ja vain uunin punainen kajo valaisi 'suurta pimeyttä', jota Demi

katseli pikemmin uteliaana kuin peloissaan.

Uusi asiain tila ei ollut pojalle mieleen, ja hän alkoikin

onnettomana huutaa äitiä, kun viha vähitellen lauhtui ja vangittu

itsevaltias taas muisti hellän orjattarensa. Surkea valitus,

joka seurasi kiihkeää ulvomista, kävi Megin sydämeen. Hän riensi

yläkertaan ja rukoili:

-- Anna minun jäädä hänen luokseen. Hän on jo kiltti, John.

-- Ei, rakkaani. Sanoinhan että hänen täytyy nukkua niin kuin sinä

käskit. Hänen on toteltava, vaikka saisin istua tässä koko yön.

-- Mutta hän itkee itsensä sairaaksi, todisteli Meg soimaten itseään

siitä, että oli pettänyt poikansa.

-- Älä pelkää. Hän on niin väsynyt, että nukahtaa tuossa tuokiossa ja

sitten on kaikki hyvin. Hänen on opittava tottelemaan. Älä sekaannu

tähän, minä hoidan hänet.

-- Hän on minun lapseni, enkä tahdo että hänet masennetaan kovuudella.

-- Hän on minunkin lapseni, enkä minä salli että hänet hemmotellaan

pilalle. Mene sinä alas ja jätä poika minun haltuuni.

Kun John puhui näin käskevässä äänilajissa, totteli Meg eikä hänen

koskaan tarvinnut katua sitä.

-- Saanhan sentään antaa hänelle suukon, John?

-- Totta kai. Demi, sano hyvää yötä äidille ja anna hänen mennä

lepäämään, sillä hän on väsynyt häärättyään sinun kanssasi koko

päivän.

Jälkeenpäin Meg väitti että suudelma oli rauhoittanut pojan. Sillä

sen jälkeen nyyhkytys vaimeni ja Demi makasi aivan hiljaa syvällä

peiton alla, jonne oli murheissaan paennut.

-- Pikkumies parka, hän on itkusta ja väsymyksestä ihan lopussa. Nyt

peitän hänet ja sitten menen lohduttamaan Megiä, mietti John ja hiipi

vuoteen viereen toivoen löytävänsä kapinoivan perillisensä unessa.

Mutta tämä ei nukkunut. Kun isä kurkisti peiton alle, Demin silmät

avautuivat ja pieni leuka alkoi väristä ja hän ojensi kätensä

nikottaen katuvaisena:

-- Demi on kiltti jo.

Meg joka istui portailla oven ulkopuolella, ihmetteli pitkää

äänettömyyttä. Hän kuvitteli kaikenlaisia onnettomuuksia ja pujahti

vihdoin huoneeseen ottamaan selvää asiasta. Demi oli sikeässä unessa.

Mutta hän ei nukkunut tavalliseen tapaansa kädet levällään, vaan

alistuneena käppyrässä isän käsivarren ympäröimänä ja piti kiinni

isän sormesta ikään kuin olisi tuntenut, että armo kävi oikeudesta.

John oli kärsivällisesti odottanut, että lapsi hellittäisi otteensa,

mutta olikin odottaessaan itse nukahtanut väsyneempänä tästä

ottelusta kuin koko päivän työstä.

Meg hymyili itsekseen katsellessaan noin kahta päätä, jotka lepäsivät

tyynyllä, sitten hän hiipi pois ja sanoi tyytyväisenä:

-- Ei minun tarvitse pelätä, että John olisi liian ankara lapsille.

Hän tietää miten heitä on käsiteltävä ja hänestä on paljon apua,

sillä minä en yksinäni selviä Demistä.

Kun John vihdoin tuli alakertaan, odottaen tapaavansa Megin

mietteliäänä tai harmissaan, hän yllättyi iloisesti, kun tämä istui

rauhallisena koristamassa hattuaan ja pyysi, että John lukisi

lehdestä vaalikeskustelun, jollei hän ollut liian väsynyt. John

huomasi heti, että jonkinlainen mullistus oli käynnissä, mutta oli

kyllin viisas jättääkseen kyselyt sikseen. Meg oli niin läpinäkyvä,

että salaisuus tulisi kumminkin pian ilmi. John luki auliisti pitkän

keskustelun ja selitti sen vaimolleen niin selvästi kuin taisi.

Meg koetti näyttää kiinnostuneelta, tehdä järkeviä kysymyksiä ja

estää ajatuksiaan vaeltamasta valtion tilasta hatuntekeleeseen.

Mielensä syvyyksissä hän ajatteli että politiikka oli yhtä kamalaa

kuin matematiikka ja että politiikkojen päätyönä oli ilmeisesti

keksiä haukkumanimiä toisilleen, mutta hän piti naiselliset

mielipiteensä omana tietonaan. Ja kun John lopetti, hän pudisti

päätään ja sanoi mielestään diplomaattisen kaksimielisesti:

-- Niin, en tosiaan ymmärrä mihin me päädymme.

John nauroi ja katseli, kuinka hän käänteli käsissään pientä pitsi- ja

kukkarakennelmaa. Se kiinnosti selvästi häntä paljon enemmän kuin

Johnin puheet.

-- Hän koettaa minun tähteni harrastaa politiikkaa; niinpä

minun täytyy yrittää osoittaa kiinnostusta noihin hänen

muotinäperryksiinsä, se on reilua peliä, tuumi oikeamielinen John ja

lisäsi ääneen:

-- Tuohan on sievä: tuleeko siitä jonkinlainen yömyssy?

-- Voi hyvä mies, tämähän on hattu! Minun hienoin teatteri- ja

konserttihattuni.

-- Anteeksi. Se näytti niin pieneltä, että minä luulin sitä

sellaiseksi pitsimyssyksi, joita toisinaan aamuisin käytät. Miten se

pannaan päähän?

-- Nämä pitsikaitaleet kiinnitetään ruusunnupulla leuan alle, näin.

Meg havainnollisti asiaa panemalla hatun päähänsä ja katsoi Johnia

vastustamattoman tyytyväisen näköisenä.

-- Sievä hattu, mutta kasvosi ovat vielä sievemmät, sillä ne ovat

taas nuoret ja iloiset. John suuteli hymyilevää Megiä ja aiheutti

samalla vaurioita leukanauhojen ruusunnupulle.

-- Hauskaa että pidät siitä, sillä haluaisin että menemme jonakin

iltana konserttiin. Minä tarvitsen musiikkia, että pääsisin taas

vireeseen. Mennäänkö, John?

-- Tietysti, mennään mihin ikinä haluat. Olet niin kauan istunut

sisällä, että se tekee sinulle tosiaan hyvää, ja minustakin on

hauskaa lähteä. Mistä sinä sen sait päähäsi, pikku äiti?

-- No, minä juttelin pari päivää sitten äidin kanssa ja kerroin

hänelle, miten hermostunut, ärtyisä ja pahantuulinen olen nykyisin.

Hän sanoi, että tarvitsen vaihtelua ja huojennusta huoliini. Hannan

on nyt määrä auttaa minua lastenhoidossa, ja minä aion pitää enemmän

huolta kodista. Joskus minun täytyisi vähän huvitella, etten ihan

ennen aikojani tulisi kärttyisäksi ja väsyneeksi. Tämä on vain

kokeilua, John. Ja teen sen yhtä paljon sinun kuin itseni tähden,

sillä olen viime aikoina lyönyt sinua ihan häpeällisesti laimin, ja

nyt koetan saada kotimme ennalleen. Eihän sinulla ole mitään sitä

vastaan?

Sillä ei ole väliä mitä John sanoi eikä silläkään, minkä vuoksi hattu

oli vähällä ruhjoutua lopullisesti. Tärkeää on vain, että niistä

muutoksista päätellen, joita vähitellen tapahtui pienessä kodissa ja

sen asukkaissa, Johnilla ei näyttänyt olevan mitään Megin järjestelyä

vastaan.

Megin aikoinaan uneksimaa paratiisia kodista ei tietenkään tullut,

mutta työnjaon ansiosta kaikilla oli mukavampaa. Demi ja Daisy

viihtyivät isän komennossa, sillä täsmällinen ja järkkymätön John

piti yllä järjestystä ja kuuliaisuutta lasten valtakunnassa. Meg

sai takaisin hyvän tuulensa ja paransi hermonsa tekemällä paljon

terveellistä työtä, huvittelemalla jonkin verran ja keskustelemalla

usein luottamuksellisesti järkevän miehensä kanssa. Kotona oli taas

viihtyisää eikä John tahtonut lähteä ilman Megiä mihinkään. Scottit

kävivät nyt Brookella, ja kaikkien mielestä heidän kotinsa oli onnen,

tyytyväisyyden ja yhteenkuuluvuuden tyyssija.

16