Kello kolmen aikaan iltapäivällä koko Nizzan hienosto oli kävelemässä
Promenade des Anglais'lla, joka oli ihastuttava kävelypaikka. Palmut,
kukkaistutukset ja trooppiset pensaat reunustivat sitä. Toisella
puolen aaltoili meri ja toisella puolen oli ajotie, jonka varrella
oli huviloita ja hotelleja, kun taas kauempana näkyi appelsiinipuiden
peittämiä kukkuloita. Siellä oli monien kansallisuuksien edustajia,
siellä puhuttiin monia eri kieliä ja käytettiin monenlaisia pukuja.
Aurinkoisina päivinä näkymä oli iloinen ja värikäs kuin karnevaalien
aikaan; tiellä vilisi englantilaisia, ranskalaisia, espanjalaisia,
venäläisiä, juutalaisia ja amerikkalaisia. He ajelivat, istuskelivat
tai maleksivat vaihtaen uutisia tai arvostellen viimeksi saapunutta
kuuluisuutta. Ajoneuvojen kuosikin vaihteli; erityisesti kiintyi
huomio mataliin korivaunuihin, joissa naiset ajelivat ohjaten omin
käsin vilkasta poniparia. Kirkkaanvärinen verkko esti heidän avaria
hameenhelmojaan laahaamasta maata, ja takapukilla istui pieni
hevospoika.
Joulupäivänä asteli kävelytietä pitkin kookas nuori mies kädet selän
takana ja kasvoilla hajamielinen ilme. Hän näytti piirteiltään
italialaiselta, oli pukeutunut englantilaisittain, mutta käyttäytyi
amerikkalaisen huolettomasti. Moni nainen kääntyi katsomaan häntä
ihastuneena, ja moni keikari kohautti olkapäitään ja kadehti hänen
komeata vartaloaan. Kävelytiellä olisi voinut mielin määrin ihailla
kauniita kasvoja, mutta nuorukainen ei kiinnittänyt niihin huomiota,
katsoi vain joskus tarkemmin jotakuta vaaleatukkaista tyttöä tai
sinipukuista naista. Hän saapui juuri tien päähän ja pysähtyi
hetkeksi tuumimaan, menisikö puistoon kuuntelemaan musiikkia vai
jatkaisiko matkaa pitkin rannikkoa vuorille päin. Samassa kuului
nopeaa kavioiden kapsetta, joka sai nuoren miehen katsahtamaan
ylös. Joku nainen ajoi yksin korivaunuissa. Hän oli nuori, vaalea
ja sinipukuinen. Hetken nuorukainen tuijotti häntä, sitten hänen
kasvonsa kirkastuivat, hän heilautti poikamaisesti hattuaan ja juoksi
tytön luo.
-- Voi Laurie, sinäkö siinä todella olet? Luulin ettet tulisikaan!
huudahti Amy, päästi ohjakset ja ojensi molemmat kätensä Laurielle
-- suureksi kauhuksi eräälle ranskalaiselle äidille, joka kiiruhti
tyttärensä askeleita, jotta noiden hupsujen englantilaisten vapaa
käytös ei turmelisi tämän viattomuutta.
-- Jouduin vähän viipymään matkalla, mutta lupasin tulla jouluksi
teidän luoksenne ja tässä olen.
-- Miten isoisäsi voi? Milloin sinä tulit? Missä sinä asut?
-- Oikein hyvin -- eilen illalla -- Chauvain-hotellissa. Kävin
tapaamassa teitä, mutta olitte kaikki ulkona.
-- Minulla on niin paljon puhuttavaa, etten tiedä mistä alkaisin!
Nouse vaunuihin, niin saamme jutella rauhassa. Olen ajelulla ja
kaipasinkin juuri seuraa. Flo valmistautuu iltaa varten.
-- Onko teillä illalla tanssiaiset?
-- Hotellissa on joulukutsut. Siellä asuu paljon amerikkalaisia,
jotka juhlivat päivän kunniaksi. Sinä tulet tietysti myös. Täti
ihastuu siitä kovin.
-- Kiitos. Mihin me nyt ajamme? kysyi Laurie nojautuen taapäin
ja ristien käsivartensa rinnalleen. Se miellytti Amya, joka ajoi
mieluummin itse, varsinkin kun hänellä oli pieni piiska ja siniset
ohjakset, jotka näyttivät hauskoilta ponien valkoista selkää vasten.
-- Ensin postia hakemaan ja sitten Castle Hilliin. Sieltä on ihana
näköala ja minusta on hauska ruokkia riikinkukkoja. Oletko sinä
käynyt siellä koskaan?
-- Olen useinkin, eikä minulla ole mitään sitä vastaan, jos menemme
sinne taas.
-- Kerro nyt asioistasi. Viimeksi kuulin sinusta, kun isoisäsi
kirjoitti odottavansa sinua takaisin Berliinistä.
-- Niin, olin siellä kuukauden ja tapasin sitten isoisän Pariisissa,
jonne hän oli asettunut talveksi. Hänellä on siellä ystäviä, ja hän
viihtyy oikein hyvin. Minä menen ja tulen aivan kuten haluan ja
kaikki sujuu loistavasti.
-- Sepä on mukava järjestely, sanoi Amy, joka kaipasi jotakin Laurien
olemuksessa, vaikka ei osannut sanoa mitä.
-- Niin no, isoisä vihaa matkustamista, minä taas en viihdy
aloillani. Sen vuoksi me kumpikin teemme niin kuin huvittaa emmekä
vaivaa toisiamme. Käyn usein hänen luonaan, hän kuuntelee mielellään
kun kerron seikkailuistani. Minusta taas on hauska tietää, että joku
iloitsee, kun palaan retkiltäni. Tämä on vanha, likainen pesä, eikö
olekin? hän jatkoi, kun he ajoivat pitkin puistokatua Napoleonin
torille, joka sijaitsi kaupungin vanhimmassa osassa.
-- Lika on täällä maalauksellista eikä haittaa lainkaan. Joki ja
kukkula ovat ihania, ja minua viehättävät nuo kapeat poikkikadut.
Meidän on annettava tuon juhlakulkueen mennä ensin. Se on matkalla
Pyhän Johanneksen kirkkoon.
Laurien katsellessa välinpitämättömänä juhlakulkuetta, jossa asteli
pappeja katoksien varjossa, vahakynttilöitä kantavia valkohuntuisia
nunnia ja sinipukuisia laulavia kuoripoikia, Amy tutki häntä
sivultapäin ja huomasi joutuvansa oudon ujouden valtaan.
Laurie oli muuttunut; huolettomasta pojasta oli tullut raskasmielinen
mies. Hän oli entistäkin komeampi, mutta kun tapaamisen aiheuttama
ilo oli haihtunut, hän näytti väsyneeltä ja innottomalta. Hän ei
ollut sairaan eikä oikeastaan onnettomankaan näköinen, vain vakavampi
ja aikuisempi kuin olisi saattanut odottaa parin iloisesti vietetyn
vuoden jälkeen. Amy ei ymmärtänyt sitä, mutta ei uskaltanut kysellä.
Hän vain pudisti päätään ja antoi poniensa juosta niin pian kuin
juhlakulkue oli vaeltanut Paglionin sillan yli ja kadonnut kirkkoon.
-- Que pensez-vous? kysyi Amy ylpeillen ranskallaan, joka oli paljon
parantunut matkan aikana.
-- Ajattelen, että mademoiselle on käyttänyt hyvin aikansa ja tulos
on kerrassaan viehättävä, vastasi Laurie vieden käden sydämelleen ja
kumartaen ihastuneen näköisenä.
Amy punastui mielihyvästä. Kohteliaisuus ei kuitenkaan oikein
tyydyttänyt häntä, kun hän muisti, miten Laurie ennen kotona
jossakin juhlatilaisuudessa oli tarkastellut häntä joka puolelta ja
ylistänyt häntä 'äärettömän sieväksi', hymyillyt sydämellisesti ja
taputtanut häntä hyväksyvästi päälaelle. Hän ei pitänyt tästä uudesta
äänensävystä, Laurie oli ilmeisesti vilpitön, mutta kuulosti eleestä
huolimatta välinpitämättömältä.
-- Jos hänestä tulee tuollainen mies, hän olisi saanut mieluummin
jäädä pikkupojaksi, mietti Amy joka tunsi omituista pettymystä ja
mielipahaa, vaikka koetti näyttää iloiselta.
Postissa oli pari kallisarvoista kirjettä kotoa, ja annettuaan
ohjakset Laurielle Amy luki ne onnellisena heidän ajaessaan varjoisaa
katua vihreiden pensasaitojen lomitse, missä ruusut kukkivat
kauniisti kuin kesäkuussa.
-- Äiti kirjoittaa, että Beth on hyvin heikkona. Tuntuu usein siltä,
että minun pitäisi lähteä kotiin, mutta he kehottavat aina minua
jäämään, ja niin minä olen jäänyt, sillä en enää toiste saa näin
hyvää tilaisuutta, sanoi Amy surullisena vähän matkaa luettuaan.
-- Minusta olet oikeassa siinä, tyttöseni. Kotonaolostasi ei olisi
mitään hyötyä, ja heistä on päin vastoin hauska tietää, että voit
hyvin ja olet täällä onnellinen ja iloinen.
Laurie siirtyi puhuessaan hiukan lähemmäksi Amya ja oli taas enemmän
entisensä kaltainen. Hänen katseensa, käytöksensä ja herttaisesti
lausuttu "tyttöseni" haihduttivat Amya vaivanneen pelon ja
vakuuttivat hänelle, että sattuipa sitten mitä harmeja hyvänsä, hän
ei ollut yksin vieraassa maassa. Samassa hän jo nauroi ja näytti
Laurielle piirrosta, jossa Jo oli kuvattu kirjailijan asussaan.
Hatun rusetti törrötti pystyssä ja suun kohdalta lähtivät sanat:
"Innoituksen tuli palaa."
Laurie hymyili, otti paperin ja kätki sen povitaskuunsa, 'jottei
tuuli veisi sitä'. Sitten hän kuunteli kiinnostuneena, kun Amy luki
ääneen Jon eloisan kirjeen.
-- Tästä tulee hauska joulu. Aamulla sain lahjoja, sitten tulit
sinä ja kirjeet kotoa ja illalla on vielä kutsut, virkkoi Amy,
kun he nousivat vaunuista vanhan linnan raunioiden luona ja kesyt
riikinkukot astelivat parvena heitä vastaan odottaen ruoka-annostaan.
Kun Amy nauraen sirotteli muurilta leivänmurusia koreille linnuille,
Laurie tarkasteli uteliaana tyttöä samoin kuin tämä äsken häntä,
nähdäkseen mitä muutoksia aika ja ulkomaanmatka olivat saaneet
aikaan. Hän ei havainnut mitään oudoksuttavaa tai ikävää; Amy oli
yhtä pirteä ja suloinen kuin ennenkin, ehkä vähän asenteellinen
puheessaan ja käytöksessään, mutta olemukseltaan erittäin hienostunut
ja tyylikäs.
Amy oli aina ollut kehittynyt ikäisekseen, ja nyt hänen
esiintymisessään ja keskustelussaan ilmeni kypsyyttä, joka sai hänet
näyttämään enemmän maailmannaiselta kuin hän olikaan. Mutta silloin
tällöin pilkahti esiin entinen tuittupää, ja suloisen ulkokuoren alta
näkyi Amyn lujatahtoinen, vilpitön olemus turmeltumattomana.
Laurie ei varmaankaan tiedostanut kaikkea näkemäänsä, mutta joka
tapauksessa hän ilahtui ja kiinnostui huomioistaan. Hänen mieleensä
jäi kuva iloisesta tytöstä, jonka puku oli auringossa pehmeän
sininen, iho raikas ja hiukset kullanhohtoiset. Tyttö oli kauniin
maiseman keskipiste.
Heidän tullessaan kukkulan huipulle kivitasanteelle Amy heilautti
kättään ikään kuin toivottaen Laurien tervetulleeksi lempipaikalleen
ja puheli osoittaen milloin mihinkin suuntaan:
-- Muistathan tuomiokirkon ja Corson, nuo kalastajat jotka vetävät
verkkojaan lahdella ja tuon kauniin tien, joka johtaa Villa Francaan?
Tuo pieni pilkku taivaanrannalla kuuluu olevan Korsika.
-- Muistanhan minä, eipä täällä ole paljon mikään muuttunut, vastasi
Laurie laimeasti.
-- Mitähän Jo antaisi, jos saisi nähdä tuon pilkun! sanoi Amy, joka
oli ihastuksissaan ja yritti saada Laurienkin innostumaan.
-- Niin, sanoi Laurie vain, mutta kääntyi kuitenkin tähyilemään
saarta.
-- Katso sitä hänenkin puolestaan ja kerro sitten mitä olet
toimittanut viime tapaamisen jälkeen, sanoi Amy ja istuutui
kuuntelemaan.
Mutta kertomus suli vähiin. Vaikka Laurie tuli hänen luokseen ja
vastasi auliisti kysymyksiin, ei Amy saanut selville muuta kuin että
hän oli kierrellyt mannermaata ja käynyt Kreikassa. Tunnin kuluttua
he ajoivat kotiin. Laurie kävi tervehtimässä rouva Carrolia ja lupasi
palata illalla.
Amy koristautui erityisen huolellisesti siksi illaksi. Aika ja pitkä
ero olivat saaneet muutoksia aikaan molemmissa nuorissa. Amy oli
nähnyt vanhan ystävänsä uudessa valossa. Tämä ei ollut enää 'meidän
poika', vaan komea, miellyttävä mies, jonka suosioon hän tietysti
halusi päästä. Amy tunsi vahvat puolensa ja hänellä oli makua ja
taitoa tuoda ne kauniisti esiin.
Tarlataania ja tylliä sai huokealla Nizzasta. Niinpä Amy uusi
vaatevarastoaan noudattaen järkevää englantilaista muotia. Nuoren
tytön yksinkertaisen puvun somisteeksi riitti tuore kukkanen, jokin
pieni koru tai muu näppärä keksintö. Mutta toisinaan taiteilija pääsi
Amyssa vallalle ja sai hänet tekemään itselleen kreikkalaistyylisen
kampauksen tai sijoittamaan pukuihinsa antiikin poimutuksia.
-- Tahdon hänen pitävän minua hauskan näköisenä ja kertovan siitä
kotonakin, tuumi Amy pukeutuessaan Flon valkoiseen silkkipukuun; hän
verhosi sen raikkaalla harsopilvellä, jonka keskeltä hänen valkoiset
olkapäänsä ja kultatukkainen päänsä nousivat sievästi. Hän kampasi
hiukset aivan yksinkertaisesti kiertämällä paksut kiharansa kevyelle
solmulle niskaan.
-- Tämä ei ole viimeistä muotia, mutta se pukee minua, eikä minulla
ole varaa tehdä itsestäni variksenpelättiä, oli hänen tapana sanoa,
kun häntä neuvottiin kähertämään, pörröttämään tai palmikoimaan
tukkansa kulloisenkin muodin mukaan.
Koska Amylla ei ollut kyllin hienoja koruja, hän somisti hameensa
vaaleanpunaisilla atsaleankukilla ja kehysti olkapäänsä vihreillä
viininlehvillä. Muistaen entiset maalatut kenkänsä hän katseli
onnellisena sieviä silkkikenkiään ja tanssi kierroksen huoneessa
ihaillen tyylikkäitä jalkojaan.
-- Uusi viuhka sopii hyvin kukkiini. Hansikkaat ovat ihastuttavat ja
aidot pitsit tädin nenäliinassa antavat säväyksen koko puvulle. Jospa
minulla vain olisi klassinen nenä ja suu, olisin täysin tyytyväinen,
sanoi Amy tutkien itseään arvostelevasti peilistä kynttilä
kummassakin kädessään.
Tästä murheesta huolimatta hän näytti varsin iloiselta ja
viehättävältä astellessaan arvokkaasti huoneestaan. Hän käveli
edestakaisin seurusteluhuoneessa odotellen Laurieta. Kerran hän
asettui juuri kynttiläkruunun alle, missä hänen tukkansa näytti
kauniilta, mutta ajateltuaan tarkemmin asiaa hän siirtyi huoneen
päähän ikään kuin häveten, että oli halunnut antaa mahdollisimman
edullisen ensivaikutelman. Mutta samassa saapui Laurie niin hiljaa,
ettei Amy kuullut. Tyttö seisoi etäisimmän ikkunan luona sivuittain
kannattaen toisella kädellä hamettaan, ja tummanpunaista ikkunaverhoa
vasten hoikka, valkoinen olento oli kuin kuvapatsas.
-- Hyvää iltaa, Diana! sanoi Laurie ihastuneena.
-- Hyvää iltaa, Apollo! vastasi Amy hymyillen, sillä Lauriekin oli
tavattoman komea, ja ajatellessaan, että saisi astua tanssisaliin
niin hauskannäköisen miehen saattelemana, hän sääli sydämensä
pohjasta neljää rumaa Davisin tyttöä.
-- Tässä ovat kukkasi. Järjestin ne itse, kun muistin ettet pidä
sokeritopan näköisistä kukkakimpuista, sanoi Laurie ojentaessaan
hänelle kukkakimpun pitimessä, jota Amy joka päivä oli ihaillut
kultasepän ikkunassa.
-- Oletpa sinä herttainen! huudahti Amy kiitollisena. -- Jos olisin
tiennyt että tulet tänään, olisin varustanut sinulle jonkin lahjan,
vaikka tuskin minä olisin voinut hankkia näin kaunista.
-- Kiitos. Ei se ole läheskään niin kaunis kuin pitäisi, mutta
sinä kaunistat sitä, lisäsi Laurie, kun Amy kiinnitti hopearenkaan
ranteeseensa.
-- Älä viitsi puhua tuolla tavoin.
-- Luulin sinun pitävän sellaisesta.
-- En sinun suustasi. Se ei kuulosta luontevalta, minä pidän
entisestä suorapuheisuudestasi.
-- Se on hauskaa, vastasi Laurie helpottuneena. Sitten hän napitti
Amyn hansikkaat ja kysyi, oliko hänen solmukkeensa suorassa, aivan
niin kuin kotona, kun he menivät yhdessä juhliin.
Pitkään ruokasaliin kokoontui seurue, jollaisen voi nähdä vain
Euroopassa. Vieraanvaraiset amerikkalaiset olivat kutsuneet kaikki
Nizzan-tuttavansa, ja kun heillä ei ollut ennakkoluuloja arvonimiä
kohtaan, he olivat kutsuneet muutamia ylhäisyyksiä lisäämään
joulutanssiaisten loistoa.
Muuan venäläinen ruhtinas kunnioitti vähän aikaa seuraa läsnäolollaan
ja suvaitsi keskustella erään rehevän rouvan kanssa, jolla oli
yllään mustaa samettia ja helminauha leuan alla. Paroni Rotschildin
yksityissihteeri, isonenäinen juutalainen, jolla oli ahtaat kengät,
hymyili ystävällisesti jokaiselle ikään kuin hänen herransa nimi
olisi loihtinut hänellekin loistavan sädekehän. Eräs muhkea
ranskalainen, joka sanoi tuntevansa keisarin, oli tullut tyydyttämään
tanssinhaluaan, ja lady de Jones, englantilainen perheenäiti,
oli tuonut seurueen koristukseksi koko pienen kahdeksanhenkisen
perheensä. Tietysti näkyi joukossa nopsakäyntisiä, äänekkäitä
amerikkalaistyttöjä, upeita, typerännäköisiä englantilaisneitosia,
muutamia eloisia ranskattaria sekä koko joukko matkustelevia
nuorukaisia, jotka huvittelivat sydämensä pohjasta. Eri
kansallisuuksia edustavat äidit koristivat seinänvierustoja ja
hymyilivät suopeasti niille, jotka tanssittivat heidän tyttäriään.
Jokainen nuori tyttö voi mielessään kuvitella, miltä Amysta tuntui
astua Laurien käsivarteen nojaten 'näyttämölle'. Hän tiesi olevansa
hauskannäköinen, hän rakasti tanssia ja tunsi olevansa kuin kotonaan
tanssilattialla. Hän nautti ihanasta voimantunteesta, jonka nuori
tyttö kokee löytäessään uuden valtakunnan, jota saa hallita
kauneuden, nuoruuden ja naisellisuuden valtikalla. Hän sääli Davisin
mitättömän näköisiä kömpelöitä tyttöjä, joiden seurana oli vain ruma
isä ja kolme vielä rumempaa tätiä, ja ohimennessään Amy nyökkäsi
heille erityisen ystävällisesti. Samalla hän soi heille tilaisuuden
ihailla pukuaan ja komeaa kavaljeeriaan.
Orkesterin virittäessä ensimmäiset sävelet Amyn posket alkoivat
hehkua, silmät säihkyivät ja jalka naputti kärsimättömästi tahtia.
Hän tanssi hyvin ja tahtoi näyttää sen Laurielle; siksi onkin helppo
kuvitella Amyn järkytystä, kun Laurie aivan innottomasti kysyi:
-- Viitsitkö tanssia?
-- Kai nyt tanssiaisissa viitsitään.
Tytön hämmästynyt katse ja nopea vastaus saivat Laurien korjaamaan
erehdyksensä mitä pikimmin.
-- Tarkoitin tätä ensimmäistä tanssia. Saanko kunnian?
-- Sitten minun täytyy perua yksi kreivin varaama. Hän tanssii
taivaallisesti; mutta kyllä hän antaa anteeksi kun kuulee, että
sinä olet vanha ystävä, vastasi Amy toivoen, että komea nimi tekisi
vaikutuksen ja osoittaisi Laurielle, ettei hänen kanssaan sopinut
leikkiä.
-- Sievä poika se puolalainen, mutta kovin lyhyt viemään tanssiin
tytärtä jumalten,
niin jumalaisen sorjaa, ihanaa,
kuului Laurien lohdullinen vastaus.
He joutuivat englantilaisten joukkoon, ja Amyn täytyi astella
arvokkaasti kotiljongia, vaikka olisikin juuri nyt halunnut tanssia
tarantellan tahdissa. Laurie luovutti hänet sitten 'sievälle
pojalle', meni täyttämään velvollisuutensa Flota kohtaan eikä tullut
pyytäneeksi Amylta enemmän tansseja.
Anteeksiantamaton huolimattomuus sai ansaitun rangaistuksensa, kun
Amy heti lupasi muille kaikki tanssit ennen illallista, joskin hän
aikoi armahtaa Laurieta, jos tämä osoittaisi katumuksen merkkejä.
Hän näytti ujon tyytyväisenä tanssikorttiaan, kun Laurie maleksi
-- ei suinkaan rynnännyt -- pyytämään Amya seuraavaan tanssiin,
riemukkaaseen puolalaismasurkkaan. Laurien kohtelias pahoittelu ei
Amysta ollut oikein vakuuttava, ja hypähdellessään kreivin rinnalla
masurkan tahdissa hän näki Laurien ilmeisen helpottuneena istuutuvan
Carrolin tädin viereen.
Se oli anteeksiantamatonta. Pitkään aikaan Amy ei kiinnittänyt häneen
lainkaan huomiota, vaihtoi enintään sanan tai pari tullessaan tätinsä
luo levähtämään tai hakemaan nuppineulaa. Hänen suuttumuksellaan oli
kuitenkin hyvä vaikutus, sillä hän kätki sen hymyn taa ja näytti
aivan erityisen iloiselta ja säteilevältä. Laurie katseli häntä
mielellään, sillä tyttö ei riehunut eikä liioin laahustanut, vaan
tanssi vilkkaasti ja sirosti.
Laurie alkoikin tarkastaa häntä uudella tavalla, ja ennen kuin ilta
oli kulunut puoleenkaan, hän oli päätynyt siihen, että pikku Amysta
oli kehittymässä ihastuttava nainen.
Juhlista tuli iloiset, sillä pian olivat kaikki kotiutuneet ja
jouluilo sai kaikkien kasvot säteilemään, tunnelman hilpeäksi
ja jalat kevyiksi. Viulut, torvet, rummut, piano -- muusikot
tuntuivat soittavan aivan ilokseen. Kaikki kynnelle kykenevät olivat
tanssilattialla, ja ne jotka eivät kyenneet, ihailivat hyvillä mielin
toisia. Ilma oli sakeanaan Daviseja, ja Jonesin lapset loikkivat
joukossa kuin nuoret kirahvit. Kultasihteeri kiiti meteorin lailla
ympäri huonetta tulisen ranskattaren kanssa, jonka vaaleanpunainen
laahus oli kuin mattona lattialla. Germaaniylhäisyys löysi
illallispöydän, söi onnellisena kaikkea, mitä ruokalista tarjosi ja
kauhistutti tarjoilijoita ruokahalullaan. Mutta keisarin ystävä oli
aina tanssimassa osasipa sitten tai ei.
Amy kreiveineen oli yhtä innostunut, mutta he herättivät huomiota
siroudellaan ja vilkkaudellaan. Laurie polki vaistomaisesti tahtia
katsellessaan, miten valkoiset kengät väsymättä nousivat ja laskivat.
Erotessaan vihdoin Amysta pikku Wladimir vakuutti olevansa murheen
murtama, kun hänen täytyi lähteä niin varhain. Amykin levähti ja
halusi mielellään nähdä, miten hänen uskoton ritarinsa oli kantanut
rangaistuksensa.
Se oli vaikuttanut tehokkaasti. Laurie näytti kuin heränneen unesta
noustessaan antamaan Amylle paikkansa. Ja kun hän kiiruhti hakemaan
Amylle haukattavaa, tämä ajatteli tyytyväisenä:
-- Kas niin, arvasin että se tekisi hänelle hyvää!
-- Olet kuin Balzacin "Femme peinte par ellemême", sanoi Laurie
leyhytellen toisella kädellä viuhkaa hänen edessään ja ojentaen
toisella hänelle kahvikuppia.
-- Minun maalini ei irtaudu, vakuutti Amy, hankasi kädellään
ruusuista poskeaan ja näytti niin tosissaan valkoista hansikasta
Laurielle, että tämä purskahti iloiseen nauruun.
-- Miksi tällaista kangasta sanotaan? hän kysyi koskettaen Amyn puvun
laskosta, joka oli leyhähtänyt hänen polvelleen.
-- Se on tylliä.
-- Vai niin, se on oikein sievää, varmaan jokin uutuus, vai?
-- Voi, se on ikivanhaa. Sinä olet nähnyt samaa kangasta
lukemattomilla tytöillä ja vasta tänään huomaat sen kauniiksi tyhmyri!
-- En ole nähnyt sitä milloinkaan sinun päälläsi. Se selittää
erehdyksen, eikö niin?
-- Älä höpsi! Tällä hetkellä kaipaan enemmän kahvia kuin
kohteliaisuuksia. Älä istu noin vetelästi, se hermostuttaa minua.
Laurie suoristi selkänsä ja otti nöyrästi Amyn tyhjän lautasen,
hänestä oli yllättävän mieluista, että pikku Amy jakeli hänelle
määräyksiään. Tyttö oli voittanut ujoutensa ja tunsi vastustamatonta
halua komennella, niin kuin tytöt haluavat kun näkevät luomakunnan
herran osoittavan heille alamaisuutta.
-- Mistä sinä olet oppinut kaiken tuon? kysyi Laurie veitikkamaisesti.
-- En ymmärrä mitä sinä tarkoitat, vastasi Amy, joka tiesi mainiosti
mitä toinen tarkoitti, mutta antoi kiusallakin hänen selittää.
-- No -- tarkoitan koko olemustasi, käytöstäsi, itsevarmuuttasi ja --
ja -- tuota kangasunelmaa -- ymmärräthän, nauroi Laurie.
Amy oli tyytyväinen, mutta ei näyttänyt sitä, vaan vastasi kainosti:
-- Ulkomailla hioutuu vasten tahtoaankin. Minä opiskelen
huvitellessanikin. Ja tämä -- hän kosketti pukuansa -- no, harso on
halpaa, kukkia saa ilmaiseksi ja minä olen tottunut tekemään ihmeitä
tyhjästä.
Amy toivoi, ettei olisi sanonut viimeistä lausetta, sillä se ei
tainnut olla tahdikasta. Mutta Laurie piti hänestä entistä enemmän
juuri sen vuoksi, että hän urhoollisesti käytti kaikki mahdollisuudet
hyväkseen ja iloisesti peitti köyhyytensä kukkasilla. Amy ei tiennyt,
miksi Laurie katseli häntä niin ystävällisesti, eikä liioin miksi
tämä kirjoitti oman nimensä kaikkien seuraavien tanssien kohdalle
hänen korttiinsa ja piti hänelle herttaisesti seuraa koko loppuillan.
Mieluisa muutos oli tuloksena uusista vaikutelmista, joita kumpikin
tietämättään oli antanut ja vastaanottanut.
15