Kun Jo keväällä palasi kotiin, hän järkyttyi huomatessaan Bethissä
tapahtuneen muutoksen. Kukaan ei puhunut siitä eikä näyttänyt
tajuavan sitä, sillä muutos oli tapahtunut vähitellen. Mutta Jo,
jonka katse oli poissaolon aikana terävöitynyt, huomasi sen heti,
ja kun hän näki sisarensa kasvot, raskas paino laskeutui hänen
sydämelleen.
Beth ei ollut kalpeampi eikä paljon laihempi kuin syksyllä, mutta
hän näytti oudon läpikuultavalta, ikään kuin kuolevaisen osa olisi
hitaasti katoamassa ja kuolemattomuus hohtaisi jo hennon ihon läpi
tehden sen kuvaamattoman kauniiksi. Jo näki ja tunsi sen, mutta hän
ei puhunut mitään, ja vähitellen ensi vaikutelma osittain hälveni.
Beth vaikutti tyytyväiseltä eikä kukaan näyttänyt epäilevän, että hän
olisi sairas. Niinpä Jokin uusien huolien tullessa hetkeksi unohti
pelkonsa.
Mutta Laurien lähdettyä ja rauhan palattua taloon epämääräinen huoli
palasi ahdistamaan häntä. Jo oli kertonut rikkomuksensa ja saanut
anteeksi. Mutta hänen näyttäessään säästönsä ja ehdottaessaan pientä
vuoristomatkaa Beth kiitti häntä sydämellisesti ja pyysi, ettei
lähdettäisi niin kauaksi kotoa. Meren rannikolle hän sen sijaan
lähti mielellään, ja kun isoäiti ei suostunut lähtemään pienokaisten
luota, matkusti Jo Bethin seurana hiljaiseen kylpylaitokseen, jossa
tyttö saattoi päivät päästään oleskella ulkosalla ja antaa raittiiden
merituulten puhaltaa hiukan väriä kalpeisiin poskiinsa.
Kylpylaitoksessa oli vähän vieraita, eivätkä tytöt juuri tehneet
tuttavuutta heidän kanssaan, pysyttelivät enimmäkseen kahden kesken.
Ujo Beth ei välittänyt seuraelämästä, Jo taas oli kokonaan antautunut
hoitamaan sisartaan eikä kiinnittänyt huomiota mihinkään muuhun.
He olivat toisilleen kaikki kaikessa ja kulkivat aina yhdessä
huomaamatta niitä myötätuntoisia katseita, jotka heitä seurasivat.
He tunsivat pitkän eron lähenevän, mutta kumpikaan ei puhunut siitä,
sillä lähimpien omaisten välillä vallitsee usein pidättyvyys, jota
on vaikea voittaa. Josta tuntui kuin verho olisi valahtanut heidän
välilleen, mutta hän ei voinut kohottaa sitä, sillä Bethiä ympäröivä
hiljaisuus oli kuin jotakin pyhää. Sen vuoksi hän odotti, että Beth
itse puhuisi.
Jo hämmästeli -- ja tunsi samalla kiitollisuutta, etteivät isä ja
äiti huomanneet sitä, minkä hän näki. Noiden hiljaisten viikkojen
aikana varjot kävivät yhä selvemmiksi, mutta hän ei kirjoittanut
siitä kotiin; vanhemmat havaitsisivat kyllä Bethin tilan, kun
tämä palaisi kotiin yhtä heikkona kuin oli lähtiessään. Jo pohti,
aavistiko sisar itse katkeran totuuden ja millaiset mietteet
liikkuivat tämän mielessä pitkinä tunteina, kun hän makasi lämpimällä
kalliolla pää Jon helmassa raikkaan tuulen hivellessä kasvoja ja
meren laineiden laulaessa jalkojen juuressa.
Eräänä päivänä Beth avautui. Jo luuli sisaren nukkuvan, kun tämä
makasi niin hiljaa; hän laski kirjan käsistään ja jäi katsomaan
Bethiä koettaen löytää edes vähän toivoa poskien hennosta punasta.
Mutta kasvot olivat kaidat ja kädet näyttivät liian heikoilta
pitelemään edes pieniä näkinkenkiä, joita ne olivat keränneet. Sillä
hetkellä Jo tunsi kipeämmin kuin koskaan ennen, että Beth luisui
hiljalleen hänen käsistään, ja vaistomaisesti hän kiersi käsivartensa
lujemmin sisaren ympärille. Hetkeksi hänen silmänsä sumenivat, ettei
hän nähnyt mitään, ja kun ne jälleen kirkastuivat, Beth katseli
häneen niin hellästi, että sanoja olisi tuskin tarvittukaan.
-- Jo kulta, olen iloinen että tiedät salaisuuteni. Olen yrittänyt
kertoa sinulle, mutta en ole voinut.
Jo ei vastannut, hän painoi vain poskensa siskon poskea vasten. Hän
ei vuodattanut kyyneltäkään, sillä kun Jon suru oli syvintä, hän
ei itkenyt. Mutta sillä hetkellä hän oli heikompi ja Beth koetti
lohduttaa ja tukea häntä kiertäen käsivartensa hänen kaulaansa ja
kuiskaten tyynnyttäviä sanoja hänen korvaansa.
-- Olen jo kauan tiennyt sen, siskokulta. Nyt olen jo tottunut eikä
sitä ole enää vaikea kestää. Ajattele asiaa siltä kannalta äläkä ole
huolissasi minusta, sillä näin on parasta. Niin, Jo, näin on parasta.
-- Tämänkö vuoksi olit niin onneton viime syksynä, Beth? Sinä tiesit
jo silloin ja olet näin kauan pitänyt salaisuutesi, eikö niin? kysyi
Jo. Hän ei halunnut myöntää että näin oli parasta, mutta iloitsi
siitä, ettei Laurie ollut aiheuttanut Bethin murhetta.
-- Niin, silloin lakkasin toivomasta, vaikka en tahtonut sitä
myöntää. Koetin pitää sitä sairaalloisena kuvitelmana enkä tahtonut
tehdä ketään levottomaksi. Mutta kun näin, miten terveitä ja vahvoja
te kaikki olitte ja miten te suunnittelitte kaikenlaista hauskaa,
silloin tuntui vaikealta, ettei minusta tulisikaan samanlaista kuin
te. Se oli kurjaa, Jo.
-- Voi Beth, mikset kertonut minulle, että olisin saanut auttaa ja
lohduttaa sinua? Kuinka saatoit salata sen minulta ja kantaa taakkasi
aivan yksin?
Jon ääneen sisältyi hellää soimausta, ja hänen sydäntään ahdisti, kun
hän ajatteli taistelua, jonka Beth oli saanut hiljaisuudessa käydä,
ennen kuin hän saattoi jättää jäähyväiset terveydelle, rakkaudelle ja
elämälle ja ottaa ristin ilomielin kantaakseen.
-- Ehkä se oli väärin, mutta tarkoitukseni oli tehdä oikein. En ollut
itsekään varma, kukaan ei puhunut siitä mitään ja minä toivoin, että
olin erehtynyt. Olisi ollut itsekästä pelotella teitä, kun äiti oli
huolissaan Megin vuoksi, Amy kaukana poissa, ja sinä ja Laurie olitte
niin onnellisia -- ainakin minä luulin niin.
-- Ja minä luulin sinun rakastavan häntä ja lähdin pois, kun en
itse voinut rakastaa, huudahti Jo iloisena, kun vihdoin sai kertoa
totuuden.
Beth näytti hämmästyvän ajatusta niin, että Jon täytyi surustaan
huolimatta hymyillä. Sitten hän lisäsi hellästi:
-- Sinä et siis rakastanut häntä, kultaseni? Minä pelkäsin sitä ja
kuvittelin, että sydänparkasi oli täynnä rakkaussuruja koko ajan
poissa ollessani.
-- Mutta Jo, miten minä olisin voinut rakastua häneen, kun hän piti
sinusta? kysyi Beth viattomasti. -- Minä pidän hänestä paljon, hän on
hyvä minulle. Mutta koskaan hän ei voisi olla minulle muu kuin veli.
Toivon että hänestä kerran tuleekin veljeni.
-- Ei ainakaan minun ansiostani, virkkoi Jo päättäväisesti. Amy on
enää jäljellä, ja he sopisivatkin hyvin yhteen. Mutta tällä hetkellä
en välitä niistä asioista vähääkään. En välitä kenestäkään muusta
kuin sinusta, Beth. Sinun täytyy parantua.
-- Voi kuinka hartaasti haluaisinkin tulla terveeksi! Minä koetan
parhaani, mutta joka päivä tunnen heikontuvani ja tunnen yhä
varmemmin, etten koskaan toivu. Tämä on kuin vuoroveden vaihtuminen.
Se tapahtuu hitaasti, mutta kukaan ei voi sitä estää.
-- Se täytyy estää. Sinun aikasi ei vielä saa loppua, sinähän
olet vasta yhdeksäntoista. Sinä et saa kuolla. Minä teen jotakin,
rukoilen ja taistelen sitä vastaan. Minä pidän sinut luonani, vaikka
mikä olisi, meidän täytyy löytää keinoja, vielä ei voi olla liian
myöhäistä, Jumala ei voi olla niin julma, että ryöstäisi sinut
minulta, huudahti Jo uhmaavasti, sillä hänen mielensä ei ollut
suinkaan yhtä nöyrän alistuva kuin Bethin.
Yksinkertaiset, vilpittömät ihmiset eivät paljon puhu uskostaan. Se
näyttäytyy pikemmin teoissa kuin sanoissa ja sillä on voimakkaampi
vaikutus kuin saarnoilla ja selityksillä. Beth ei osannut selittää
uskoaan, joka antoi hänelle voimaa ja rohkeutta luopua elämästä ja
iloisena odottaa kuolemaa.
Luottavaisena kuin lapsi hän jätti kaikki kysymykset ja turvautui
Isään Jumalaan ja Luonto-äitiin varmana siitä, että nämä yksin voivat
parhaiten vahvistaa ja opettaa sekä sielua että ruumista niin tätä
kuin tulevaakin elämää varten. Hän ei nuhdellut Jota tekohurskaasti,
vaan rakasti sisartaan entistä enemmän tämän kiihkeän kiintymyksen
vuoksi. Beth ei voinut sanoa: Kuolen mielelläni, -- sillä hänestä
oli ihanaa elää. Hän saattoi vain huokaista: Koetan tyytyä, ja piti
tiukasti kiinni Josta, kun katkera suru ensi kertaa valtasi heidät
kummankin.
Jonkin ajan kuluttua Beth rauhoittui ja sanoi:
-- Kerrotko kotona kun palaamme?
-- Luulen että he näkevät sen kertomattakin, huokasi Jo, sillä
hänestä tuntui että Beth huononi päivä päivältä.
-- Ei se ole varmaa. Olen kuullut, että usein ne, jotka rakastavat
eniten, ovat sokeimpia sellaisissa asioissa. Jos he eivät huomaa,
niin kerro sinä heille minun puolestani. En halua salata heiltä
mitään ja on parasta valmistaa heitä. Megillä on John ja pienokaiset
lohdutuksenaan, mutta sinun täytyy tukea isää ja äitiä, tuethan Jo?
-- Tuen jos pystyn. Mutta Beth, minä en anna vielä periksi. Minä
tahdon uskoa, että se onkin pelkkää kuvittelua, ja saada sinutkin
ajattelemaan niin, sanoi Jo koettaen puhua iloisesti.
Beth makasi hetken ajatuksissaan, sitten hän sanoi rauhalliseen
tapaansa:
-- En osaa oikein ilmaista ajatuksiani, enkä yrittäisikään selittää
niitä muille kuin sinulle, Jo. Tahtoisin vain sanoa, että tuntuu
kuin minun elämäni olisi alusta alkaen tarkoitettu lyhyeksi. En ole
sellainen kuin te toiset. En koskaan ole suunnitellut, mitä tekisin
aikuisena. En milloinkaan ole ajatellut meneväni naimisiin niin kuin
te. En oikein ole osannut kuvitella itseäni muuna kuin pienenä,
tyhmänä Bethinä, joka häärää kotona ja on hyödyksi vain siellä. En
ole koskaan halunnut lähteä kotoa, ja nytkin minusta on vaikeinta
erota teistä. En pelkää yhtään, mutta minusta tuntuu, että minulla on
taivaassakin koti-ikävä.
Jo ei voinut vastata; vähään aikaan ei kuulunutkaan kuin tuulen
humina ja laineitten loiskuntaa. Valkosiipinen lokki lensi ohi,
ja auringon säteet leikittelivät sen hopeanhohteisessa rinnassa.
Beth seurasi sitä silmillään, kunnes se katosi näkyvistä ja hänen
katseensa kävi surulliseksi.
Pieni harmaa rantasipi sipsutti rantaa pitkin piipittäen hiljaa
kuin olisi iloinnut merestä ja auringosta. Se tuli aivan lähelle
Bethiä, tirkisteli häntä ystävällisesti toisella silmällään ja kävi
kodikkaasti hänen viereensä kivelle märkiä höyheniään sukimaan. Beth
hymyili tyytyväisenä, kun lintu näytti pyrkivän hänen ystäväkseen ja
oli muistuttamassa, että hän vielä sai nauttia ihanasta maailmasta.
-- Lintu pieni! Katso, miten se on kesy. Minä pidän näistä linnuista
enemmän kuin lokeista. Ne eivät ole yhtä uljaita ja kauniita, mutta
sen sijaan onnellisen ja luottavaisen näköisiä pikku olentoja.
Viime kesänä sanoin näitä omiksi linnuikseni ja äidinkin mielestä
ne muistuttivat minua. Ne ovat ahkeria, vaatimattomia olentoja,
jotka aina pysyttelevät rannikolla ja sirkuttavat omaa tyytyväistä
lauluaan. Sinä olet kuin lokki, uljas ja voimakas, sinä rakastat
myrskyä ja tuulta, lennät kauas merelle etkä kaipaa ketään toveria.
Meg on kyyhkynen ja Amy kuin leivonen, josta hän kirjoittaa; yrittää
korkealle pilviin, mutta palaa aina takaisin omaan pesäänsä. Amy
kulta! Hän on kovin kunnianhimoinen, mutta hänellä on hyvä ja hellä
sydän. Lensi hän miten korkealle hyvänsä, kotiaan hän ei unohda.
Toivon että vielä näen hänet, mutta hän tuntuu olevan tavattoman
kaukana.
-- Hän tulee keväällä ja silloin voit ottaa hänet iloisena vastaan.
Minä aion saada sinut terveeksi ja punaposkiseksi siihen mennessä,
sanoi Jo, ja hänestä tuntui että Bethissä puhetapa oli muuttunut
eniten. Tämä ilmaisi nyt ajatuksensa välittömästi ja vaivattomasti,
aivan toisin kuin entinen ujo Beth.
-- Jo kulta, ei kannata enää toivoa. Mutta ei surra vaan ollaan
iloisia, niin kauan kuin saamme olla yhdessä. Meillä on hauskaa
keskenämme, sillä minulla ei ole kovia tuskia ja uskon, että kaikki
käy helposti, kun sinä olet tukenani.
Jo kumartui suutelemaan sisarensa rauhallisia kasvoja ja tuolla
suudelmalla hän lupautui sieluineen ruumiineen palvelemaan Bethiä.
Jo oli oikeassa. Heidän palatessaan kotiin ei tarvittu enää sanoja,
sillä isä ja äiti näkivät nyt selvästi sen, miltä he olivat
viimeiseen asti toivoneet säästyvänsä. Matkasta väsyneenä Beth
meni heti vuoteeseen sanottuaan olevansa iloinen, kun pääsi taas
kotiin. Kun Jo tuli alakertaan, hän näki että oli turha kertoa
Bethin salaisuutta. Isä nojasi uunin reunukseen eikä kääntynyt hänen
tullessaan, mutta äiti ojensi kätensä kuin apua anoen, ja Jo meni
ääneti lohduttamaan häntä.
14