SYDÄNSURUA

Laurie oli sinä talvena opiskellut täydellä tarmolla, mitkä sitten

hänen vaikuttimensa lienevätkin olleet. Hän suoritti tutkintonsa

kunnialla ja piti latinankielisen puheen lasketellen lauseensa

sulavasti ja kaunopuheisesti kuin Demosthenes, kuten hänen toverinsa

selittivät. Miten ylpeä hänen isoisänsä olikaan! Pastori ja rouva

March, John ja Meg, Jo ja Beth, kaikki olivat läsnä, olivat iloisia

hänen puolestaan ja ihailivat häntä väsymättömästi.

-- Minun on pakko jäädä noille kirotuille illallisille, mutta tulen

kotiin aikaisin aamulla. Tulettehan minua vastaan, tytöt, niin kuin

ennenkin? sanoi Laurie auttaessaan tyttöjä vaunuihin, kun päivän

juhlallisuudet olivat päättyneet. Hän sanoi "tytöt", mutta hän

tarkoitti Jota, joka yksin oli säilyttänyt tuon vanhan tavan. Tämä ei

huomannut kieltää vaan vastasi lämpimästi:

-- Minä tulen, Teddy, satoi tai paistoi, marssin edelläsi ja soitan

huuliharpulla "Eläköön, nyt voittoisa sankari saapuu!"

Laurie kiitti häntä katseella, joka sai Jon äkkiä kauhistuen

ajattelemaan: Voi minua onnetonta! Hän varmasti sanoo minulle jotain,

ja mitä minä silloin teen?

Illan vakava pohdinta ja aamun ahkera uurastus rauhoittivat häntä

vähän. Hän päätti, ettei olisi niin turhamainen, että odottaisi

toisen kosivan, kun kerran jo monella tavoin oli osoittanut, minkä

vastauksen antaisi. Sovittuun aikaan hän lähti ja toivoi hartaasti,

ettei joutuisi haavoittamaan Teddyn herkkiä tunteita.

Hän pistäytyi ohimennen Megin luona, peuhasi siellä hetken Daisyn

ja Demijohnin kanssa ja tunsi saavansa uutta voimaa edessä olevaan

tapaamiseen. Mutta kun hän etäältä erotti Laurien kookkaan vartalon,

hän tunsi suurta halua kääntyä ympäri ja juosta tiehensä.

-- Missä huuliharppu on, Jo? huusi Laurie päästyään äänenkantaman

päähän.

-- Minä unohdin sen, vastasi Jo ja rohkaistui, sillä tuollaista

tervehdystä ei oikein voinut odottaa rakastuneelta.

Tullessaan ennen Laurieta vastaan Jon oli ollut tapana tarttua tämän

käsivarteen. Nyt hän ei tehnyt niin, mutta Laurie ei huomauttanut

siitä, vaan puhui innokkaasti kaiken maailman asioista. Se oli huono

enne. He kääntyivät polulle, joka vei kotiin pienen lehdon läpi.

Siellä Laurie hiljensi kulkuaan ja kadotti äkkiä kaunopuheisuutensa.

Silloin tällöin syntyi painostava äänettömyys. Pelastaakseen

keskustelun Jo sanoi kerran, kun hiljaisuus taas uhkasi:

-- No nyt saat pitää pitkän, ihanan loman!

-- Niin aionkin.

Hänen päättäväinen äänensävynsä sai Jon nostamaan katseensa. Hän

näki Laurien silmistä, että pelätty hetki oli koittanut. Hän kohotti

kätensä anovasti.

-- Ei, Teddy, ole niin kiltti!

-- Minä puhun nyt ja sinun täytyy kuunnella. Nyt ei mikään auta, Jo.

Meidän täytyy saada välimme selväksi, mitä pikemmin, sitä parempi

meille kummallekin, Laurie vastasi punehtuneena ja kiihtyneenä.

-- Sano sitten mitä sinulla on sanottavaa, minä kuuntelen, Jo sanoi

alistuneesti.

Laurie ei tiennyt vielä paljon rakkaudesta, mutta hän tarkoitti

täyttä totta ja hänen oli saatava asiansa sanotuksi, vaikka henki

olisi mennyt. Niinpä hän kävi käsiksi asiaan luonteenomaisella

äkkipikaisuudellaan. Miehekkäistä ponnistuksista huolimatta hänen

äänensä värähti silloin tällöin, kun hän puhui:

-- Olen rakastanut sinua, Jo, niin kauan kuin olen tuntenut sinut. En

mahda sille mitään. Olen koettanut näyttää sinulle tunteeni, mutta

sinä et ole antanut. Nyt sinun on kuunneltava minua ja tahdon sinulta

vastauksen, sillä en kestä tätä enää.

Olisin tahtonut säästää sinut tältä. Luulin että ymmärtäisit...,

aloitti Jo joka oli huomannut asian vaikeammaksi kuin oli odottanut.

-- Tiedän sen, mutta tyttölapset ovat niin merkillisiä, ettei

koskaan voi tietää mitä he tarkoittavat. He sanovat 'ei' silloin

kun tarkoittavat 'kyllä', ja kiusaavat miehen järjiltään ihan

huvin vuoksi, vastasi Laurie vetäen kiistämättömän tosiseikan

puolustuksekseen.

-- Minä en tee niin. En ole koskaan tahtonut saada sinua rakastumaan

itseeni ja lähdin pois estääkseni sen.

-- Minä arvasin sen. Se oli ihan sinun kaltaistasi, mutta siitä

ei ollut mitään hyötyä. Minä rakastan sinua vain enemmän ja olen

tehnyt ankarasti työtä ollakseni sinulle mieliksi. Olen lopettanut

biljardinpeluun ja kaiken, mistä sinä et pidä, olen odottanut enkä

ole valittanut koskaan, sillä olen toivonut sinun rakastavan minua,

vaikka en ole puoleksikaan niin hyvä kuin -- tässä Laurien ääni

petti, ja hän rupesi listimään voikukkia selvitellessään kirottua

kurkkuaan.

-- Sinä olet hyvä. Sinä olet aivan liian hyvä minulle. Minä olen

kiitollinen sinulle. Olen oikein ylpeä sinusta ja pidän sinusta

paljon, enkä käsitä miksi en voi rakastaa sinua niin kuin tahtoisit.

Olen koettanut, mutta en voi muuttaa tunteitani, ja sen vuoksi

valehtelisin, jos sanoisin rakastavani sinua.

-- Ihanko totta, Jo?

Laurie tarttui Jon molempiin käsiin ja katsoi kysyessään tyttöä

tavalla, jota tämä ei helpolla unohtanut.

-- Ihan totta, hyvä ystävä.

He seisoivat lehdossa lähellä aidan yli vieviä portaita. Kun Jo

vastahakoisesti oli lausunut nuo sanat, Laurie päästi hänen kätensä

ja kääntyi mennäkseen eteenpäin, mutta ensi kerran aita oli hänelle

liian korkea. Hän nojasi päätään sammaleista pylvästä vasten ja

seisoi niin hiljaa, että Jo aivan pelästyi.

-- Voi Teddy, anna anteeksi, olen niin kauhean pahoillani, että

voisin tappaa itseni, jos siitä vain olisi hyötyä! Älä ota tätä niin

raskaasti. Enhän mahda sille mitään, ei ihminen voi pakottaa itseään

rakastamaan ketään, huudahti Jo suorasukaisesti, mutta katuvaisena.

Hän taputti hiljaa Laurieta olkapäähän ja muisti ajan, jolloin Laurie

oli lohduttanut häntä sillä tavoin.

-- Välistä voi, kuului hiljainen vastaus pylvään luota.

-- En usko, että se on oikeata rakkautta, enkä mielelläni yritä sitä,

Jo vastasi päättävästi.

He seisoivat kauan ääneti. Mustarastas visersi iloisesti pajussa

joen rannalla, ja korkea kaisla kahisi tuulessa. Äkkiä Jo istahti

portaalle ja virkkoi hyvin vakavana:

-- Laurie, tahtoisin sanoa sinulle jotakin.

Laurie havahtui ikään kuin luodin satuttamana, kohotti päänsä ja

huudahti rajusti:

-- Et saa kertoa minulle sitä nyt. Minä en kestä sitä.

-- Mitä sitten? kysyi Jo hämmästyneenä hänen kiihkeydestään.

-- Sitä että rakastat sitä vanhaa ukkoa.

-- Ketä vanhaa ukkoa? tiukkasi Jo arvellen hänen tarkoittavan isoisää.

-- Sitä peijakkaan professoria, josta aina kirjoitit. Jos sanot

rakastavasi häntä, minä teen jotakin epätoivoista, ja Laurie oli

tosiaan sen näköinen kuin olisi valmis pitämään sanansa.

Jota nauratti, mutta hän hillitsi itsensä ja virkkoi kiivaasti, sillä

hänkin alkoi vähitellen kiihtyä:

-- Älä kiroa, Teddy! Hän ei ole vanha eikä mikään peijakas, vaan hyvä

ja ystävällinen ja sinun jälkeesi paras ystäväni. Minä pyydän ettet

raivostu. Tahdon olla sinulle ystävällinen, mutta suutun varmasti,

jos parjaat professoriani. Minulla ei ole pienintäkään aikomusta

rakastua häneen enempää kuin kehenkään muuhunkaan.

-- Kohta sinä rakastut kuitenkin, ja mitä minusta silloin tulee?

-- Sinäkin rakastut johonkin toiseen niin kuin järkevä poika ainakin

ja unohdat tämän surun.

-- En voi rakastaa ketään muuta. Enkä milloinkaan unohda sinua,

Jo, en milloinkaan! Laurie polki jalkaa tehostaakseen kiihkeätä

vakuutustaan.

-- Mihin ihmeeseen joudun hänen kanssaan? huokaili Jo saatuaan

huomata, että tunteita oli vaikeampi hallita kuin hän oli

luullutkaan. -- Et ole vielä kuullut, mitä halusin sanoa sinulle.

Istu tuohon ja kuuntele, sillä tahdon ennen kaikkea menetellä oikein

ja tehdä sinut onnelliseksi, hän sanoi koettaen tyynnyttää pojan

järkipuheella, mikä osoitti ettei hän tiennyt mitään rakkaudesta.

Laurie oli havaitsevinaan sanoissa heikon toivon kipinän ja

heittäytyi nurmelle Jon jalkojen juureen, nojasi kyynärpäänsä

alimpaan portaaseen ja katsoi tyttöä odottavasti. Mutta nyt Jon oli

entistä vaikeampi pitää ajatuksensa selvinä ja puhua rauhallisesti.

Miten hän saattoi lausua kovia sanoja pojalleen, joka katsoi häntä

silmät täynnä rakkautta ja kaipausta. Hän käänsi Laurien pään

lempeästi poispäin ja silitteli aaltoilevaa tukkaa, joka hänen

toivomuksestaan oli saanut kasvaa. Miten liikuttavaa sekin oli!

-- Olen samaa mieltä äidin kanssa, että me emme sovi toisillemme,

sillä kiivas luonteemme ja tahtomme tekisivät meidät hyvin

onnettomiksi, jos olisimme niin hupsuja, että... Jo pysähtyi

hetkeksi, mutta Laurie täydensi lauseen kasvot säteillen:

--... että menisimme naimisiin. Ei, se ei ole totta! Jos sinä

rakastaisit minua, Jo, minusta tulisi täydellinen pyhimys, sillä

voisit tehdä minusta mitä ikinä haluat.

-- En voi. Minä olen koettanut, mutta en ole onnistunut enkä uskalla

vaarantaa onneamme sellaisella kokeilulla. Me emme sovi toisillemme,

niin että pysytään hyvinä ystävinä koko elämämme eikä tehdä mitään

harkitsematonta.

-- Teemmepäs jos vain voimme, mutisi Laurie uhmaavasti.

-- Ajattele nyt asiaa järkevästi, pyysi Jo, joka oli joutunut melkein

suunniltaan.

-- Minä en tahdo olla järkevä, se ei auta minua hiukkaakaan, ja

sinäkin tulet vain kovemmaksi. Minä en usko, että sinulla on sydäntä

ensinkään.

-- Kunpa ei olisikaan!

Jon ääni värähti hiukan. Laurie ajatteli, että se oli hyvä merkki, ja

teki uuden yrityksen pannen koko taivuttelukykynsä liikkeelle.

-- Älä tuota meille pettymystä, rakas. Kaikki odottavat sitä.

Isoisälle se on sydämen asia, sinun perheellesi se on mieleen, enkä

minä tule toimeen ilman sinua. Sano että suostut, ja meistä tulee

onnellisia. Sano, sano!

Vielä kuukausien kuluttua Jon oli vaikea käsittää, miten hän jaksoi

pysyä päätöksessään. Hän kesti kuitenkin koetuksen, sillä hän tiesi,

että asian lykkääminen olisi hyödytöntä ja julmaa.

-- En voi suostua, koska en rakasta sinua. Vähitellen huomaat, että

olen oikeassa ja kiität minua tästä, Jo lausui juhlallisesti.

-- Minut saa hirttää, jos ikinä muutan mieleni. Laurie ponkaisi

pystyyn nurmikolta suuttuneena pelkästä ajatuksesta.

-- Vielä sinä muutatkin, intti Jo. -- Unohdat pian tämän ja löydät

jonkun herttaisen, hyvinkasvatetun tytön, joka jumaloi sinua ja

josta saat hienon emännän hienoon kotiisi. Minä en siihen kelpaisi.

Olen ruma ja kömpelö ja omituinen ja vanhakin, saisit hävetä minua

ja me riitelisimme -- kinastelemme nytkin vähän väliä. Minä en pidä

ylhäisestä seurapiiristäsi, sinä taas et siedä minun kirjoitteluani,

jota ilman en voisi elää. Tulisimme varmasti onnettomiksi ja

toivoisimme, ettemme milloinkaan olisi leikkiin ryhtyneet. Siitä

tulisi kamalaa!

-- Mitä vielä? kysyi Laurie, jonka oli vaikea kärsivällisesti

kuunnella tuota ennustusten tulvaa.

-- Ei mitään, sanon vain etten kai milloinkaan mene naimisiin. Olen

onnellinen näin ja rakastan vapauttani niin paljon, ettei minulla ole

ollenkaan kiire luopua siitä jonkun kuolevaisen vuoksi.

-- Kyllä minä sinut tiedän! puuttui Laurie puheeseen. -- Nyt

sinä ajattelet noin, mutta tulee aika, jolloin sinulla on joku,

jota rakastat silmittömästi ja jonka edestä olisit valmis vaikka

kuolemaan. Minä tunnen sinut ja tiedän, että niin siinä käy ja minun

on seistävä syrjästäkatsojana.

Rakastunut Laurie parka paiskasi lakkinsa maahan, ja se olisi

vaikuttanut vallan naurettavalta, jolleivät hänen kasvonsa olisi

olleet niin kärsivän näköiset.

-- Aivan niin, minä tahdonkin elää ja kuolla hänen hyväkseen, jos

hän joskus tulee tielleni ja saa minut vastoin tahtoani rakastumaan,

ja sinun on se kestettävä! huudahti Jo, jonka kärsivällisyyden

Teddy-parka oli saanut loppumaan. -- Olen tehnyt parhaani, mutta

sinä et tahdokaan tulla järkiisi. Olet itsekäs, kun kerjäät minulta

sitä, mitä en voi sinulle antaa. Pidän sinusta ystävänä, mutta en

milloinkaan mene kanssasi naimisiin. Mitä pikemmin sen uskot, sitä

parempi meille kummallekin -- se siitä!

Tuo puhe oli kuin tulta tappuroihin. Laurie katseli tyttöä hetkisen

ikään kuin epäröiden mitä tehdä. Sitten hän äkkiä käänsi Jolle

selkänsä ja sanoi epätoivoisella äänellä:

-- Sinä kadut vielä, Jo!

-- Mihin menet, Laurie? kysyi Jo pelästyneenä hänen synkkää ilmettään.

-- Helvettiin! kuului lohdullinen vastaus.

Jon sydän lakkasi hetkeksi lyömästä, kun hän näki Laurien

syöksyvän joen rantaan. Mutta tarvitaan paljon syntiä, kurjuutta

tai mielettömyyttä ennen kuin nuori mies turvautuu väkivaltaiseen

kuolemaan, eikä Laurie ollut niin heikko, että olisi lannistunut

ensimmäisestä vastoinkäymisestä. Hänen mieleensä ei juolahtanutkaan

romanttinen hukuttautuminen, vaan hän meni kuin sokean vaiston

johdattamana veneelleen, heitti yltään takin ja lakin ja alkoi soutaa

voimainsa takaa, parempaa vauhtia kuin monessakaan soutukilpailussa.

Jo veti syvään henkeä katsellessaan poikaparkaa, joka koetti voittaa

sydänsurunsa.

-- Tuo tekee hyvää. Hän palaa niin arkana ja katuvaisena, että minun

on vaikea katsella häntä, Jo tuumi. Hän asteli hitaasti kotiin ja

hänestä tuntui kuin hän olisi surmannut pienen, viattoman olennon ja

kätkenyt sen lehtien alle.

-- Nyt minun on mentävä herra Laurencen luo ja valmistettava häntä,

jotta hän tietää olla oikein hyvä poikarukalle. Jospa Laurie

rakastuisi Bethiin. Ehkäpä hän joskus rakastuukin, mutta minusta

alkaa tuntua, että erehdyin Bethin suhteen. Hyvänen aika! En ymmärrä,

miten rukkasten antaminen voi olla kenestäkään hauskaa. Minusta se on

hirveää.

Jo meni suoraan herra Laurencen luo varmana siitä, että hän itse

hoitaisi asian parhaiten. Hän kertoi urheasti koko surullisen tarinan

ja purskahti sitten niin haikeasti itkemään omaa kovasydämisyyttään,

ettei vanha herra pettymyksestään huolimatta sanallakaan soimannut

häntä.

Hän ei tosin ymmärtänyt, miten kukaan tyttö saattoi pysyä kylmänä

Laurielle, ja toivoi Jon mielen muuttuvan. Mutta hän tiesi myös

paremmin kuin Jo konsanaan, ettei rakkautta voi väkisin herättää,

ja niinpä hän vain pudisti surullisena päätään ja päätti parhaansa

mukaan raivata suruja pojanpoikansa tieltä. Äkkipikaisen nuoren

miehen jäähyväissanat Jolle huolestuttivat häntä enemmän kuin hän

tahtoi myöntää.

Laurie palasi kotiin lopen uupuneena, mutta täysin tyynenä. Isoisä

oli olevinaan tietämätön asiasta, ja hänen onnistuikin näytellä

pari tuntia osaansa. Mutta kun he istuivat yhdessä iltahämärissä,

isoisän oli vaikea jutella enää hilpeästi, ja pojan vielä vaikeampi

ottaa vastaan ylistystä kuluneen vuoden hyvin suoritetusta työstä,

joka hänen mielestään nyt tuntui hukkaan menneeltä. Lopulta hän

ei enää kestänyt, vaan nousi, meni pianon luo ja alkoi soittaa.

Ikkunat olivat auki ja Jo, joka käveli puutarhassa Bethin kanssa,

ymmärsi ensi kerran paremmin musiikkia kuin sisarensa. Laurie soitti

"Pathétique"-sonaattia -- aivan uudella tavalla.

-- Tuo on hienoa, mutta niin surullista, että rupeaa itkettämään.

Soitahan, poika, jotakin iloisempaa, sanoi herra Laurence, jonka

sydän oli tulvillaan myötätuntoa.

Laurie vaihtoi hilpeämpään kappaleeseen ja antoi sävelten pauhata

myrskyisästi. Hän olisi urhoollisesti soittanut loppuun asti, jollei

puutarhasta olisi hänen hetkeksi tauotessaan kuulunut rouva Marchin

ääni:

-- Jo kulta, tulehan tänne. Minä tarvitsen sinua.

Juuri noin Laurie olisi tahtonut sanoa, vaikka eri tarkoituksessa.

Kuullessaan sanat hän sekosi soitossaan; se päättyi riitasointuun ja

soittaja jäi ääneti istumaan pimeässä.

-- En kestä tätä, mutisi vanhus itsekseen. Hän nousi tuolistaan,

kompuroi pianon luo ja laski kätensä pojan leveille hartioille

lausuen hellästi kuin nainen:

-- Minä tiedän, poikaseni, minä tiedän.

Laurie istui hetken ääneti, sitten hän kysyi äkkiä:

-- Kuka sinulle on kertonut?

-- Jo itse.

-- No sitten asia on loppuunkäsitelty! Hän ravisti kärsimättömästi

isoisän kädet olkapäiltään, sillä hänen ylpeytensä ei sietänyt

sääliä, vaikka vanhuksen myötätunto lämmittikin hänen mieltään.

-- Sanoisin vain yhden asian, sitten emme puhu enää siitä, sanoi

herra Laurence harvinaisen lauhkeasti. -- Haluaisitko lähteä pois

kotoa joksikin aikaa?

-- Minä en aio juosta tyttöä karkuun. Täällä Jo ei voi piilottautua

minulta. Minä pysyn täällä ja seuraan häntä niin kauan kuin haluan,

kuului Laurien uhmaileva vastaus.

-- Et pysy, jos olet herrasmies. Minäkin olen pettynyt, mutta eihän

Jo mahda sille mitään, etkä nyt voi tehdä muuta kuin lähteä kotoa

joksikin aikaa. Mihin matkustat?

-- Mihin vain. Minusta kaikki on samantekevää. Laurie nousi seisomaan

naurahtaen niin välinpitämättömästi, että isoisän korvia vihloi.

-- Kestä kuin mies äläkä tee mitään lapsellista. Mikä estäisi sinua

lähtemästä ulkomaille, kuten aikaisemmin suunnittelit?

-- En voi.

-- Ainahan mielesi on tehnyt lähteä matkoille ja minä lupasin, että

tutkinnon suoritettuasi pääset.

-- Niin, mutta en aikonut lähteä yksinäni. Laurie kulki kiivaasti

huoneen poikki kasvoillaan ilme, jota isoisän ei onnekseen tarvinnut

nähdä.

-- Ei sinun tarvitse lähteä yksinäsi. On eräs, joka on aina valmis

kanssasi vaikka minne.

-- Kuka? kysyi Laurie ja pysähtyi kuuntelemaan.

-- Minä.

Laurie tuli nopeasti takaisin hänen luokseen, ojensi kätensä ja sanoi

ääni karheana:

-- Minä olen itsekäs lurjus; mutta -- isoisä -- tiedäthän, että --

-- Herra paratkoon, tiedän kyllä. Olen itse nuorena kokenut saman

ja sitten olen nähnyt isäsi kokemukset. Istu nyt, poikaseni,

rauhallisesti kuuntelemaan minun suunnitelmiani. Kaikki on valmista

ja voimme toteuttaa sen milloin hyvänsä. Isoisä piti kiinni pojan

kädestä kuin peläten, että tämä karkaisi hänen käsistään niin kuin

isänsä aikoinaan.

-- No niin, isoisä? sanoi Laurie osoittamatta erityistä kiinnostusta.

-- Minulla on Lontoossa liikeyrityksiä, jotka kaipaavat valvontaa.

Ajattelin, että sinä ottaisit ne hoitoosi, mutta on kai sittenkin

parempi, että käyn niihin käsiksi itse. Brooke hoitaa kyllä sillä

välin täkäläiset asiat. Liikekumppanini tekevät melkein kaiken työn,

ja minä olen mukana vain siihen asti, kun sinä asetut paikalleni.

-- Mutta sinähän inhoat matkustamista. Ja sinun iässäsi..., aloitti

Laurie, joka oli kiitollinen uhrauksesta, mutta olisi kuitenkin

mieluummin lähtenyt yksinään, jos hänen kerran täytyi matkustaa.

Vanhus tiesi sen mainiosti ja koetti juuri estää sitä, sillä kun

pojanpoika oli tuollaisessa mielentilassa, ei häntä ollut viisasta

jättää omiin hoteisiinsa. Niinpä hän koetti unohtaa kotoiset

mukavuudet ja sanoi urheasti:

-- Hyvä mies, en minä nyt sentään aivan ikäloppu ole. Minusta on

hauskaa ajatella matkaa. Se tekee vain hyvää vanhoille luilleni;

nykypäivinähän matkustaminen on yhtä mukavaa kuin tuolissa istuminen.

Laurie liikahti levottomasti, mikä pani ajattelemaan, ettei ainakaan

hänen tuolinsa ollut varsin mukava tai ettei suunnitelma ollut

hänelle mieleen. Isoisä lisäsi kiireesti:

-- En aio tulla esiliinaksi enkä taakaksesi. Ajattelin vain ettet

mielelläsi jätä minua yksin tänne. Saat vapaasti mennä minne haluat

sillä aikaa kun minä huvittelen omalla tavallani. Minulla on ystäviä

Lontoossa ja Pariisissa ja menen mielelläni heitä tervehtimään.

Sinä voit sillä välin käydä Italiassa, Saksassa, Sveitsissä missä

vain. Voit mielesi mukaan etsiä huvisi taideteoksista, musiikista,

maisemista tai seikkailuista.

Lauriesta tuntui tällä hetkellä kuin hänen sydämensä olisi ollut

auttamattomasti murtunut, ja koko maailma oli hänelle lohduton

autiomaa. Mutta pari sanaa, jotka vanhus oli taitavasti sijoittanut

viimeiseen lauseeseen, saivat murtuneen sydämen odottamatta

sykähtämään ja loihtivat pienen keitaan autiomaahan. Laurie huoahti

ja sanoi sitten välinpitämättömästi:

-- Aivan kuten haluat, isoisä. En välitä mihin menen tai mitä teen.

-- Mutta minä välitän, poika, muista se. Minä annan sinulle täyden

vapauden luottaen, ettet käytä sitä väärin. Lupaa se minulle, Laurie.

-- Lupaan mitä ikinä pyydät.

-- Hyvä, ajatteli vanhus mielessään. -- Tällä hetkellä et välitä

siitä, mitä lupaat, mutta tulee aika, jolloin tuo lupaus pitää sinut

poissa pahoilta teiltä, jollen aivan erehdy.

Herra Laurence oli toimekas mies ja takoi niin kauan kuin rauta oli

kuumaa, ja ennen kuin Laurie ehti tointua sen verran, että olisi

ryhtynyt vastarintaan, he olivat jo matkalla. Valmistelujen kestäessä

Laurie oli raskasmielinen, oikullinen ja hermostunut, hänelle ei

maistunut ruoka, hän pukeutui huolimattomasti ja kulutti suuren

osan ajastaan pianon ääressä. Hän karttoi Jota, mutta tuijotti

häntä ikkunastaan niin kärsivän näköisenä, että Jo näki yöllä hänen

kasvonsa unissaan ja tunsi päivällä raskasta syyllisyyttä.

Laurie ei milloinkaan puhunut onnettomasta rakkaudestaan niin kuin

jotkut pettymyksen kärsineet eikä hän sallinut kenenkään, ei edes

rouva Marchin, lohduttaa tai osoittaa myötätuntoa. Se oli jossakin

suhteessa helpotus hänen ystävilleen. Mutta hänen lähtöään edeltävät

viikot olivat surkeat ja kaikki olivat iloisia siitä, että poikaparka

pääsi uuteen ympäristöön, joka auttaisi häntä unohtamaan surunsa.

Laurie tietysti hymyili synkkänä tälle heidän harhaluulolleen, mutta

antoi toisten pysyä käsityksessään ajatellen ylimielisesti, että

hänen uskollinen rakkautensa kestäisi ikuisesti.

Lähdön hetkellä Laurie näytteli hyväntuulista ja huoletonta. Iloisuus

ei tarttunut kehenkään, mutta toiset koettivat hänen tähtensä

näyttää hilpeiltä, ja kaikki sujui mainiosti, kunnes rouva March

suuteli häntä äidillisesti. Silloin Laurielle tuli kiire. Hän

syleili kaikkia unohtamatta murheellista Hannaakaan ja juoksi alas

portaita kuin henkensä edestä. Jo tuli kohta perästä huiskuttaakseen

hänelle, jos hän sattuisi katsomaan taakseen. Laurie katsoikin, tuli

takaisin, kiersi käsivartensa Jon ympäri ja katsoi häneen liikuttavan

rukoilevasti:

-- Voi, Jo, etkö sittenkin voisi?

-- Teddy kulta, kunpa voisinkin!

Muuta ei sanottu. Seurasi hetken äänettömyys, sitten Laurie

suoristautui ja sanoi: -- Hyvä on, mitä siitä! ja lähti. Mutta

kaikki ei ollut hyvin, eikä Jo sanonut "mitä siitä", sillä Laurien

kiharaisen pään hetkeksi painuessa hänen olkaansa vasten hänestä

tuntui, kuin hän olisi haavoittanut parasta ystäväänsä. Ja kun Laurie

lähti jälkeensä katsomatta, Jo tiesi ettei tämä milloinkaan palaisi

hänen luokseen.

13