YSTÄVÄ

Vaikka Jo viihtyi hyvin uudessa ympäristössään ja vaikka hän joutui

tekemään ahkerasti työtä ansaitakseen jokapäiväisen leipänsä,

hänellä oli silti aikaa myös kirjallisiin harrastuksiin. Hän oli

asettanut itselleen tavoitteen, ja oli luonnollista, että köyhä

ja kunnianhimoinen tyttö pyrki juuri sellaiseen päämäärään, mutta

keinot, joilla hän pyrki tavoitteeseensa, eivät olleet kaikkein

parhaat. Hän huomasi, että raha soi valtaa; rahaa ja valtaa hän sen

vuoksi päätti tavoitella, mutta ei omaksi hyväkseen, vaan niiden

hyödyksi, joita hän rakasti enemmän kuin itseään.

Jolla oli jo vuosia ollut rakas pilvilinnansa. Hänen unelmansa oli

saada koti mukavaksi ja antaa Bethille mitä tämä ikinä halusi --

talvisista mansikoista pienoisurkuihin saakka; hän itse tahtoi päästä

ulkomaille ja omistaa niin paljon rahaa, että voisi nauttia antamisen

ylellisyydestä. Menestyminen kilpakirjoituksessa näytti viitoittaneen

tien, joka monien ponnistusten ja raskaan vaelluksen jälkeen viimein

johtaisi toiveiden täyttymiseen. Mutta hänen romaaninsa kova kohtalo

lamautti joksikin aikaa kaiken rohkeuden.

Jo antoi kirjallisten töittensä levätä ja aloitti sitten aikojen

kuluttua toisesta päästä.

Hän ryhtyi kirjoittamaan seikkailukertomuksia, sillä noihin aikoihin

luettiin paljon roskaa. Hän ei uskonut kenellekään suunnitelmiaan,

vaan sepitti jännityskertomuksen ja vei sen rohkeasti herra

Dashwoodille, joka toimitti "Tulivuori"-nimistä viikkolehteä.

Naisellinen vaisto sanoi Jolle että vaatteet tehoavat moniin

ihmisiin enemmän kuin luonne ja tavat. Hän pukeutui sen vuoksi

parhaimpiinsa ja koettaen vakuuttaa itselleen, ettei häntä yhtään

jännittänyt eikä hermostuttanut, hän kiipesi likaisia ja pimeitä

portaita toiseen kerrokseen ja joutui sotkuiseen huoneeseen, joka

oli täynnä tupakansavua. Siellä istui kolme miestä jalat pöydällä.

Hattua he eivät viitsineet ottaa päästään Jon astuessa sisään.

Hiukan hämmentyneenä moisesta vastaanotosta Jo pysähtyi epäröiden

kynnykselle ja sopersi hämillään:

-- Suokaa anteeksi, mutta etsin "Tulivuoren" toimitusta. Haluaisin

tavata herra Dashwoodin.

Korkeimmalla törröttävä jalkapari tömähti lattiaan ja paksuimman

savupilven keskeltä nousi seisomaan herrasmies. Pidellen varovasti

sikaria sormiensa välissä hän astui Jon luo ja nyökkäsi uneliaan

näköisenä. Jo ajatteli, että asiasta oli selviydyttävä millä keinoin

hyvänsä, ojensi käsikirjoituksensa ja sai punastumistaan punastuen

soperretuksi katkelmia puheesta, jonka oli tätä tilaisuutta varten

huolellisesti valmistanut.

-- Eräs ystäväni pyysi, että jättäisin tänne -- hänen kertomuksensa

-- tahtoisi kuulla teidän mielipiteenne -- kirjoittaa mielellään

lisää, jos tämä kelpaa. Sillä aikaa kun Jo punasteli ja änkytti,

herra Dashwood otti käsikirjoituksen ja käänteli sen lehtiä

likaisilla sormillaan tarkastellen sen ulkoasua.

-- Tämä ei näköjään ole ensimmäinen yritys, hän virkkoi huomattuaan,

että liuskat oli numeroitu ja vain niiden toiselle puolelle

kirjoitettu. Eikä arkkien ympärillä ollut silkkinauhaa.

-- Ei, sir; hän on jo hiukan kokeillut ja saanut kerran palkinnon

kertomuksesta "Viiri" -lehdessä.

-- Vai niin, todellako? Herra Dashwood vilkaisi tyttöön nopeasti

ja näytti panevan merkille kaiken hänen ulkoasussaan aina hatun

ruusukkeesta kengännappeihin saakka.

-- No niin, voitte jättää sen tänne, jos haluatte. Meillä on tällä

hetkellä tämänkaltaista tavaraa enemmän kuin tarvitsemme; mutta voin

kyllä silmäillä tätä ja antaa teille vastauksen ensi viikolla.

Jo ei olisi nyt halunnutkaan jättää käsikirjoitustaan, sillä herra

Dashwood ei miellyttänyt häntä vähääkään, mutta hän ei voinut kuin

kumartaa ja lähteä matkoihinsa kopean ja arvokkaan näköisenä kuten

aina kun oli suuttunut tai hämillään. Ja nyt hän oli kumpaakin,

sillä hän huomasi puhuvista katseista, että miehet pitivät juttua

'ystävästä' vain pilana. Hän hämmentyi entistä enemmän, kun kuuli

lähtiessään toisten nauravan jollekin toimittajan lausumalle

hiljaiselle huomautukselle. Kotiin saapuessaan Jo oli melkein

päättänyt olla enää palaamatta; hän ryhtyi vimmatusti ompelemaan

esiliinoja haihduttaakseen suuttumustaan. Parin tunnin kuluttua

hän saattoikin jo nauraa koko tapaukselle ja ruveta innokkaasti

odottamaan seuraavaa viikkoa.

Mennessään uudestaan käymään hän tapasi herra Dashwoodin yksinään

ja oli siitä hyvin iloinen. Herra Dashwood ei ollut nyt läheskään

yhtä nukuksissa kuin edellisellä kerralla, ja hän käyttäytyi paljon

paremmin. Toinen kohtaaminen oli siis paljon miellyttävämpi kuin

ensimmäinen.

-- Me otamme tämän (toimittajat eivät milloinkaan puhu yksikössä),

jollette pane pahaksenne erinäisiä korjauksia. Kertomus on liian

pitkä, mutta siitä tulee sopivan pituinen, kun poistetaan nämä

merkityt kohdat, hän sanoi liikemiesmäisesti.

Jo tuskin tunsi omaa käsikirjoitustaan, niin tuhrittuja ja sotkettuja

sen sivut ja luvut olivat. Hän katseli toimittajan merkitsemiä

poistoja jokseenkin samanlaisin tuntein kuin äiti, jota pyydetään

katkaisemaan pienokaisensa jalat, jotta se mahtuisi uuteen kehtoon.

Ihmeekseen hän huomasi, että kaikki opettavaiset huomautukset, jotka

hän oli pannut jännityksen ja tunteellisuuden vastapainoksi, oli

karsittu.

-- Mutta sir, eikö kertomuksessa aina pitäisi olla jokin opetus, sen

vuoksi annoin muutamien rikollisteni tehdä parannuksen.

Herra Dashwoodin toimittajan vakavuus suli hymyyn, sillä Jo oli

unohtanut 'ystävänsä' ja esiintynyt tekijänä.

-- Katsokaahan, ihmiset tahtovat kertomuksesta huvia, he eivät pidä

siveyssaarnoista. Ne eivät nykyään mene kaupaksi.

-- Kelpaako tämä, kun nämä muutokset on tehty?

-- Kelpaa; aihe on tuore ja hyvin esitetty -- kieli sujuvaa ja niin

poispäin, vastasi herra Dashwood kohteliaasti.

-- Paljonko -- tarkoitan, minkälaisen korvauksen..., aloitti Jo

tietämättä oikein miten esittäisi asiansa.

-- Aivan niin, me maksamme tällaisista

kaksikymmentäviisi-kolmekymmentä dollaria. Suoritamme maksun

kertomuksen ilmestyttyä, vastasi herra Dashwood, ikään kuin

tuollainen pikkuseikka olisi häneltä aivan unohtunut.

-- No hyvä, saatte sen, virkkoi Jo ja ojensi takaisin

käsikirjoituksensa tyytyväisen näköisenä, sillä kun on ansainnut

yhden dollarin palstalta, tuntuu kahdenkymmenenviidenkin dollarin

korvaus suurenmoiselta.

-- Voinko kertoa ystävälleni, että otatte toisenkin, jos hänellä

sattuisi olemaan parempia? kysyi Jo hyvän menestyksen rohkaisemana.

Äskeistä lipsahdusta hän ei lainkaan huomannut.

-- Voimmehan katsoa. Emme voi luvata mitään varmasti. Sanokaa että

hänen on kirjoitettava lyhyesti ja mehevästi ja unohdettava moraali.

Millä nimellä ystävänne haluaa julkaista kertomuksensa? kysyi

toimittaja välinpitämättömällä äänellä.

-- Mieluimmin nimettömänä. Hänellä ei ole kirjailijanimeä eikä

hän tahdo saattaa omaa nimeään julkisuuteen, vastasi Jo punastuen

tahtomattaan.

-- Tehdään niin kuin hän haluaa. Kertomus julkaistaan ensi viikolla.

Tuletteko perimään maksun vai lähetänkö sen postitse? kysyi herra

Dashwood, joka tietenkin halusi päästä perille uuden avustajansa

nimestä.

-- Tulen perimään rahat täältä. Näkemiin, sir.

Jon mentyä herra Dashwood nosti taas jalkansa pöydälle ja huomautti

hyväntahtoisesti itsekseen: -- Köyhä ja ylpeä kuten tavallista, mutta

hänessä on kuitenkin ainesta.

Seuraten herra Dashwoodin ohjeita ja pitäen rouva Northburya

esikuvanaan Jo sukelsi seikkailutarinoiden kuohuiseen mereen. Mutta

erään ystävän heittämän pelastusrenkaan ansiosta hän pääsi pinnalle

ajoissa, ennen kuin tuo harharetki ehti tuottaa hänelle vahinkoa.

Kuten useimmat nuoret kirjoittajat Jokin sijoitti henkilöt ja

tapahtumapaikat ulkomaille. Hän kuvaili rosvojen, kreivien,

mustalaisten, nunnien ja herttuattarien luonteita ja elämänvaiheita

niin vilkkaasti ja elävästi, ettei parempaa olisi voinut toivoa.

Hänen lukijakuntansa ei kiinnittänyt huomiota sellaisiin

sivuseikkoihin kuin kielioppiin, välimerkkeihin ja todenmukaisuuteen,

ja herra Dashwood salli armollisesti hänen täyttää lehden palstat

mahdollisimman vähäisestä korvauksesta. Hän ei pitänyt tarpeellisena

kertoa Jolle suopeutensa varsinaista syytä, sitä että muuan hänen

avustajistaan oli halpamaisesti jättänyt hänet pulaan saatuaan

edullisemman tarjouksen.

Jo innostui pian työhönsä, sillä hänen laiha kukkaronsa paisui

paisumistaan, ja se pieni määräraha, jota hän keräsi viedäkseen

Bethin seuraavana kesänä vuoristoon, kasvoi hitaasti mutta varmasti

sitä mukaa kuin viikot vierivät. Vain yksi asia häiritsi hänen

iloaan: hän ei ollut kertonut puuhistaan mitään kotiväelle, sillä

hänestä tuntui, etteivät isä ja äiti hyväksyisi niitä. Salaisuutta ei

ollut vaikea säilyttää, sillä kertomukset julkaistiin nimettöminä.

Herra Dashwood oli tietysti pian saanut selville hänen nimensä, mutta

oli luvannut säilyttää sen omana tietonaan ja pitikin sanansa, ihme

kyllä.

Jon mielestä asiassa ei ollut mitään pahaa, sillä hän ei tosiaankaan

aikonut kirjoittaa mitään, jota hänen tarvitsisi hävetä. Hän

tukahdutti tunnonvaivansa ajattelemalla edeltäkäsin sitä onnellista

hetkeä, jolloin saisi tuoda esiin säästönsä ja nauraa makeasti, kun

oli voinut niin kauan säilyttää salaisuutensa.

Mutta herra Dashwood ei välittänyt muista kuin kauhukertomuksista, ja

kun kauhu saatiin aikaan vain järkyttämällä lukijoita, kirjoittajan

täytyi aihepiirinsä takia hankkia historiallisia tietoja, tutustua

luonnontieteisiin ja taiteisiin, vieläpä poliisipöytäkirjoihin ja

mielisairaaloihin. Jo huomasi pian, että hänellä oli vain hämärä

aavistus siitä traagisesta maailmasta, joka piili yhteiskunnan

pohjalla.

Niinpä hän pätevyyttä hankkiakseen ryhtyi tarmokkaasti korjaamaan

puutosta. Hän etsi innokkaasti aineksia kertomuksiinsa, sillä hän

tahtoi saada ne juoneltaan omaperäisiksi, vaikkei kerronnasta

ollutkaan väliä. Hän etsi lehdistä uutisia onnettomuuksista, oudoista

tapauksista ja rikoksista, herätti epäluuloa kirjastonhoitajissa

pyytämällä lainaksi kirjoja, joissa kerrottiin myrkyistä, tutki

kadulla vastaantulijoiden kasvoja ja tarkkaili ihmistyyppejä, sekä

hyviä ja huonoja että mitättömiä.

Hän penkoi menneisyyden pölystä tapauksia ja tarinoita,

jotka olivat niin vanhoja että kävivät uusista. Hän tutustui

mielipuolisuuteen, paheeseen ja kurjuuteen niin lavealti kuin

hänellä suppeassa ympäristössään suinkin oli tilaisuutta. Hän

luuli tätä edistykseksi, mutta oli tietämättään vaarassa turmella

naisellisimmat ominaisuuteensa. Hän uppoutui kuvitelmissaan pahojen

ihmisten maailmaan, ja se painoi leimansa häneen, sillä hän ruokki

mieltään vaarallisella ja huonolla ravinnolla. Hän oli vähällä

menettää viattoman raikkautensa tutustumalla liian varhain elämän

varjopuoliin, jotka aikanaan kyllä kohtaavat meitä itse kutakin.

Vaikka Jo ei itse tiedostanut tätä, hän alkoi pian vaistomaisesti

tajuta sen, sillä kuvitellessaan jatkuvasti toisten ihmisten tunteita

ja intohimoja hän alkoi rakennella teorioja siitä, mitä hänessä

itsessään piili. Se on sairaalloista huvittelua, jota terve nuori

ihminen luonnostaan karttaa. Luonnon järjestyksestä poikkeaminen saa

aina rangaistuksen, ja Jokin sai sen kokea juuri oikealla hetkellä.

Mahtoiko syventyminen Shakespearen teoksiin opettaa häntä tuntemaan

ihmisluonteita vai johdattiko häntä vain naisellinen vaisto, joka

herkästi näkee sen, mikä on rehellistä, urheata ja voimakasta,

joka tapauksessa kävi niin, että luodessaan loistavan täydellisiä

mielikuvitussankareitaan Jo keksi todellisuudesta sankarin, joka

inhimillisistä puutteistaan huolimatta kiinnosti häntä. Heidän kerran

keskustellessaan herra Bhaer oli kehottanut Jota tarkkailemaan

yksinkertaisia, uskollisia ja ystävällisiä ihmisiä, missä ikinä heitä

kohtasi, se oli näet kirjailijalle hyödyksi. Jo otti neuvosta varteen

ja alkoi empimättä tutkia häntä itseään. Se olisi varmaan aika lailla

hämmästyttänyt professoria, joka ei luullut liikoja itsestään.

Aluksi Jo pohdiskeli, miksi kaikki pitivät professorista. Hän ei

ollut rikas eikä ylhäinen, ei nuori eikä komea, häntä ei voinut sanoa

ihastuttavaksi eikä hän ollut loistava tai lumoava, mutta siitä

huolimatta hän veti ihmisiä puoleensa kuin lämmin liesi. Hän oli

köyhä, mutta häneltä riitti aina apua tarvitseville; hän oli muualta

tullut, mutta silti kaikkien ystävä; hän ei ollut enää nuori, mutta

silti huoleton kuin poika. Kaikki pitivät hänen kasvoistaan, vaikka

hänen piirteensä olivat säännöttömät ja erikoiset, eikä kukaan pannut

pahakseen hänen omalaatuisia tapojaan.

Usein Jo tarkasteli häntä ja koetti päästä selville, mikä hänessä

miellytti, ja totesi vihdoin, että ihmeen sai aikaan professorin hyvä

sydän. Jos häntä painoi suru, hän kätki sen kuin lintu päänsä siipeen

ja näytti maailmalle vain aurinkoiset puolensa. Hänen otsallaan

näkyi uurteita, mutta muuten aika oli kohdellut häntä hellävaroen,

kai muistaen miten ystävällinen hän oli ollut muita kohtaan.

Lystikkäät juonteet suupielissä kertoivat ystävällisistä sanoista ja

sydämellisestä naurusta. Hänen katseensa ei ollut milloinkaan kova

eikä kylmä, ja hänen suuren kätensä lämmin ja voimakas ote kykeni

puhumaan paremmin kuin sanat.

Hänen vaatteensakin näyttivät tavallaan tulkitsevan

hyväntahtoisuutta. Ne ikään kuin tahtoivat kaikin tavoin tehdä hänen

olonsa mukavaksi. Saattoi arvata, että hänen väljien liiviensä

alla sykki avara sydän, hänen kauhtunut takkinsa teki seurallisen

vaikutuksen ja pullottavat taskut kertoivat, että moni pieni käsi

sukelsi niihin tyhjänä ja tuli esiin täynnä jotakin mieluista

tavaraa. Kengätkin olivat hyväntahtoisen näköiset, eikä professorin

kaulus törröttänyt milloinkaan jäykkänä kuten muiden miesten.

-- Nytpä tiedän, virkkoi Jo itsekseen, kun hän vähitellen huomasi,

että todellinen hyväntahtoisuus lähimmäisiä kohtaan saattaa kaunistaa

ruman saksalaisen opettajan, joka ahmii ruokansa, parsii itse

sukkansa ja on lisäksi saanut taakakseen nimen Bhaer -- karhu.

Jo piti hyvyyttä suuressa arvossa, mutta tosi naisen tavoin hän

kunnioitti myös älykkyyttä, ja muuan seikka, jonka hän sai tietää

professorista, kohotti hänen silmissään suuresti tämän arvoa.

Professori ei milloinkaan puhunut itsestään eikä kukaan tiennyt, että

hän oli kotimaassaan suuressa maineessa etevänä ja lahjomattomana

tiedemiehenä. Mutta keskustellessaan neiti Nortonin kanssa muuan

hänen maanmiehensä paljasti asian, ja Jo oli ylpeä tietäessään, että

hänen ystävänsä oli arvossapidetty berliiniläinen professori, vaikka

nyt ansaitsikin niukan leipänsä opettamalla kieltä Amerikassa. Hänen

raskas, vaatimaton elämänsä sai tästä tiedosta erityisen kauniin

hohdon.

Aivan odottamatta hänessä ilmautui älyäkin parempi ominaisuus. Neiti

Norton seurusteli kirjallisissa piireissä, joihin Jolla ei olisi

ollut pääsyä ilman häntä. Yksinäinen nainen tunsi mielenkiintoa

kunnianhimoista tyttöä kohtaan, ja ystävällisyydessään hän järjesti

sekä Jolle että professorille monta hauskaa hetkeä.

Eräänä iltana hän pyysi heidät mukaansa illanviettoon, joka pidettiin

muutamien kuuluisuuksien kunniaksi.

Jo oli valmistautunut nöyrästi palvomaan suuruuksia, joita hän

nuoruutensa innolla oli etäältä ihaillut. Mutta sinä iltana hänen

kunnioituksensa neroutta kohtaan sai kovan kolauksen, ja kesti kauan

ennen kuin hän toipui pettymyksestä nähtyään, että nuo korkeat

olennot olivatkin loppujen lopuksi vain ihmisiä.

Voi hyvin kuvitella millaisen iskun Jo koki, kun hän luodessaan salaa

ujon, ihailevan katseen runoilijaan joka säkeistään päätellen eli

'innoituksesta ja päivänpaisteesta', näki tämän ahmivan illallistaan

sellaisella innolla, että se nostatti punan henkeville kasvoille. Jo

käänsi katseensa särkyneestä ihanteesta ja teki uusia havaintoja,

jotka karkottivat hänen romanttiset harhaluulonsa.

Suuri kirjailija istui kahden viinikarahvin välissä ja liikutteli

niitä tahdissa kuin kello heiluriaan. Tunnettu teologi hakkaili

häpeämättömästi erästä kirjallisen salongin emäntää. Tämä puolestaan

heitti tuikeita silmäyksiä toiseen naiseen, joka lempeästi ivaili

häntä voitettuaan kilpailun erään syvällisen filosofin suosiosta;

tavoiteltu tyytyi kaikessa rauhassa juomaan teetä ja oli valmis

nukahtamaan minä hetkenä hyvänsä, daamin puhetulva kun teki

keskustelun mahdottomaksi. Kuuluisat luonnontutkijat unohtivat

alkueläimensä ja jääkautensa juorutessaan taiteesta samalla kun

harrastivat ostereita ja jäätelöä. Nuori muusikko, joka uuden

Orfeuksen tavoin lumosi kaupungin asukkaita, puhui hevosista; ja

englantilaisen ylhäisön edustaja oli koko seurueen mitättömimmän

näköinen mies.

Ilta oli tuskin ehtinyt puoleen, kun Josta alkoi tuntua, että hänen

kaikki ihanteensa olivat romahtaneet, ja hän vetäytyi yksinäiseen

nurkkaan toipumaan. Pian tuli herra Bhaer hänen luokseen, hänkin

näytti tuntevan olonsa oudoksi. Kohta paikalle saapui joukko

filosofeja pitämään älyllisiä turnajaisia, kukin ratsastaen omalla

keppihevosellaan.

Keskustelu liikkui korkealla Jon käsityskyvyn yläpuolella, mutta

hän kuunteli sitä mielellään. Kun kaikki oli lopussa, oli ankara

päänsärky ainoa asia, jonka hänen 'sisäinen käsityskykynsä' sai

aikaan. Vähitellen hän ymmärsi, että maailma oli hajoamassa ja että

se rakennettaisiin uudestaan, puhujien mielestä ehdottomasti entistä

paremmalle perustalle. Uskonto todistettaisiin pätemättömäksi ja

järjestä tulisi ainoa jumala. Filosofia ja metafysiikka olivat Jolle

aivan uutta, ja kuunnellessaan keskustelua hän joutui oudon, puoleksi

miellyttävän, puoleksi tuskaisen kiihtymyksen valtaan, ja hänestä

tuntui, että hän ajelehti ajassa ja avaruudessa kuin karkuun päässyt

ilmapallo.

Jo katsahti sivulleen nähdäkseen mitä professori piti näistä

mielipiteistä. Jo ei ollut milloinkaan nähnyt häntä niin ankarana.

Hän pudisti päätään ja viittasi tyttöä lähtemään, mutta Jo kuunteli

parhaillaan ihastuksissaan esitystä spekulatiivisesta filosofiasta

ja jäi paikoilleen saadakseen tietää, mitä nuo viisaat miehet

asettaisivat maailman perustaksi hävitettyään kaiken vanhan.

Professori Bhaer oli ujo eikä mielellään tyrkyttänyt omia

mielipiteitään, sillä ne olivat liian vakavia, jotta niistä olisi

voinut keskustella kevyesti. Katsahtaessaan Josta muutamiin toisiin

nuoriin, jotka filosofien loistava ilotulitus oli houkutellut

paikalle, hän rypisti otsaansa ja tunsi tarvetta puhua, sillä hän

pelkäsi, että loistavat raketit saattaisivat johtaa harhaan jonkun

helposti syttyvän mielen, joka toden tullen saisi huomata, että

jäljellä oli vain paljas tikku tai kärventynyt käsi.

Hän pysyi ääneti niin kauan kuin saattoi, mutta kun kysyttiin hänen

mielipidettään, hän ei enää voinut hillitä vilpitöntä paheksumistaan,

vaan ryhtyi puolustamaan uskontoa vakaumuksella. Kaunopuheisuus

sai hänen murteellisen englantinsa sointuvaksi ja loi kauniin

hohteen hänen rumille kasvoilleen. Hän joutui kovaan taisteluun,

sillä asiansa tuntevat miehet olivat taitavia väittelijöitä, mutta

professori ei edes huomannut iskuja, vaan puolustautui urheasti.

Kuinka ollakaan, hänen puhuessaan Jo saavutti jälleen tasapainonsa;

vanha usko, joka oli vallinnut maailmassa vuosisatoja, tuntui uutta

paremmalta; Jumala ei ollut sokea voima eikä sielun kuolemattomuus

kaunis satu vaan siunattu tosiasia. Jo tunsi taas seisovansa varmalla

pohjalla, ja kun professori lopetti taistelun väsyneenä mutta yhä

yksin omalla puolellaan, Jo olisi tahtonut taputtaa käsiään ja

kiittää häntä.

Hän ei tehnyt kumpaakaan, mutta tapaus jäi hänen mieleensä ja hän

kunnioitti professoria kaikesta sydämestään, sillä hän tiesi,

että tämä oli saanut taistella ankaran taistelun, ennen kuin oli

noudattanut omantuntonsa ääntä ja ryhtynyt puhumaan. Jo alkoi

ymmärtää, että luonteen lujuus on suurempi aarre kuin raha,

arvonimi, älykkyys tai kauneus. Ja hän käsitti, että jos suuruus

on 'totuudellisuutta, kunnioitusta ja hyvää tahtoa' niin kuin joku

viisas on väittänyt, silloin hänen ystävänsä Friedrich Bhaer ei ollut

ainoastaan hyvä vaan myös suuri.

Päivä päivältä tämä vakaumus vahvistui. Jo antoi arvoa professorin

mielipiteille, koetti saavuttaa hänen kunnioituksensa ja tulla hänen

ystävyytensä arvoiseksi. Mutta juuri kun hän sitä hartaimmin toivoi,

hän oli vähällä kadottaa kaiken.

Eräänä iltana professori tuli antamaan Jolle saksan tuntia. Hän oli

unohtanut päähänsä paperisen kolmikolkkahatun, jolla Tina oli hänet

koristanut. Näkee että hän ei katso peiliin lähtiessään huoneestaan,

ajatteli Jo hymyillen, kun professori toivotti hyvää iltaa ja

istuutui vakavana tietämättä lainkaan, minkä naurettavan vastakohdan

hänen päähineensä muodosti heidän sen iltaiselle aiheelleen. Hän

aikoi näet ryhtyä lukemaan "Wallensteinin kuolemaa".

Jo ei sanonut aluksi mitään, sillä hän halusi kuulla professorin

purskahtavan äänekkääseen, sydämelliseen nauruunsa. Jo jätti asian

sen tähden professorin itsensä keksittäväksi, ja hetkeksi hän unohti

sen kokonaan, sillä on todella mielenkiintoista kuulla saksalaisen

lukevan Schilleriä. Lukemisen jälkeen seurasi oppitunti, josta tuli

aika hilpeä, sillä Jo oli sinä iltana vallattomalla tuulella ja

kolmikolkkahattu sai hänen silmänsä loistamaan veitikkamaisuudesta.

Professori ei tiennyt, mitä tehdä tytölle, ja lopulta hän keskeytti

opetuksen kysyäkseen vastustamattoman hämmästyneenä.

-- Miten voitte nauraa opettajallenne päin silmiä? Ettekö tunne

minkäänlaista kunnioitusta minua kohtaan?

-- Minun on vaikeata käyttäytyä kovin kunnioittavasti, kun teillä on

tuo hattu päässänne, sanoi Jo.

Hajamielinen professori tapaili päätään ja sai paperihatun käsiinsä.

Hän katseli sitä hetkisen, heitti sitten päänsä taakse ja alkoi

nauraa kuin iloinen bassoviulu.

-- Kaikkea sitä näkeekin! Se Tina mokoma on pukenut minut narriksi.

No, ei se mitään; mutta kuulkaahan, jos tämä tunti ei mene hyvin, te

saatte hatun päähänne.

Mutta oppitunti keskeytyi vähäksi aikaa kokonaan, kun herra Bhaerin

silmiin sattui hatussa näkyvä kuva.

-- Toivoisin ettei tällaisia lehtiä tulisi taloon. Ne eivät kelpaa

lasten katseltaviksi eivätkä nuorten luettaviksi. Se on pahasta, enkä

voi antaa anteeksi niille, jotka toimittavat mokomaa roskaa.

Jo vilkaisi lehteä ja näki piirroksen, johon oli kuvattu mielipuoli,

ruumis, ryöväri ja kyykäärme. Se ei miellyttänyt häntä. Hän käänsi

lehden, mutta ei inhosta vaan pelosta, sillä hän luuli hetken lehteä

"Tulivuoreksi". Se se ei kuitenkaan ollut, ja hän rauhoittui pian

muistaessaan, että salaisuus ei olisi missään tapauksessa tullut

ilmi, koska hänen kertomuksensa olivat nimettömiä. Mutta kuinka

ollakaan, Jon ilmeestä ja punastumisesta professori oli jo aavistanut

totuuden, sillä hajamielisyydessäänkin hän huomasi enemmän kuin

arveltiin.

Professori tiesi Jon kirjoittelevan ja oli monesti tavannut hänet

sanomalehtitoimistossa. Mutta kun tyttö ei itse milloinkaan puhunut

puuhistaan, ei hänkään niistä kysellyt, vaikka olisi mielellään

lukenut Jon kirjoitelmia. Nyt hänelle juolahti mieleen, että tyttö

häpesi omia kirjoituksiaan, ja se huolestutti häntä. Hän ei ajatellut

kuten moni muu: -- Tuo ei kuulu minuun; minulla ei ole oikeutta

huomauttaa siitä hänelle. Hän muisti vain, että Jo oli nuori ja

köyhä, etäällä isän ja äidin huolenpidon ulottuvilta. Hetkessä

tuo kaikki välähti hänen mieleensä, mutta hänen kasvonsa eivät

värähtäneetkään.

-- Aivan niin, hyvä ettette tahdo lukea tuollaista. Minusta ei ole

hauskaa, että nuoret tytöt tutustuvat tuollaisiin asioihin. Minä

antaisin poikieni käsiin mieluummin ruutia kuin tuollaista roskaa.

-- Ei se kaikki ole pahaa, vaikka onkin tyhjänpäiväistä, ja jos

kerran ihmiset haluavat lukea sellaista, ei kai ole haitaksi,

että sitä on saatavissa. Monet kunnialliset ihmiset ansaitsevat

rehellisesti elatuksensa kirjoittamalla jännityskertomuksia, sanoi Jo

järjestellen ompeleensa ryppyjä niin ponnekkaasti, että neula jätti

kankaaseen rivin pieniä repeämiä.

-- Jos nuo kunnialliset ihmiset tietäisivät miten paljon pahaa he

saavat aikaan, he eivät varmaan pitäisi leipäänsä aivan rehellisesti

ansaittuna. Heillä ei ole oikeutta kätkeä myrkkyä makeisiin ja antaa

niitä sitten syötäväksi. Ei, heidän pitäisi hiukan ajatella ja ruveta

ennemmin vaikka kadunlakaisijoiksi kuin ryhtyä tuollaiseen.

Professori puhui lämpimästi. Hän astui uunin luo rutistellen lehteä

käsissään. Jo istui hiljaa, mutta hänestä tuntui kuin tuli olisi

tarttunut häneen, sillä kun kolmikolkkahattu oli jo kohonnut savuna

ilmaan, Jon posket hehkuivat vielä kauan tulipunaisina.

-- Tahtoisin polttaa tuolla lailla kaiken muunkin roskan, mutisi

professori palatessaan keventyneenä uunin luota.

Jo ajatteli miten mahtava rovio syntyisikään kaikista hänen

kirjoituksistaan, ja vaivalla ansaitut rahat painoivat sillä hetkellä

raskaasti hänen omaatuntoaan. Mutta hän puolustautui ajattelemalla,

etteivät hänen omat kirjoituksensa myrkyttäneet ketään. Ne olivat

tyhjänpäiväisiä, mutta vaarattomia, eikä hänen tarvinnut tuskailla

niiden takia. Hän tarttui kirjaansa ja sanoi innokkaan näköisenä:

-- Jatkammeko? Minä olen nyt oikein ahkera ja käyttäydyn kunnolla.

-- Toivon sitä, vastasi professori, mutta hän tarkoitti sillä enemmän

kuin Jo aavistikaan. Kohdatessaan opettajan vakavan, ystävällisen

katseen Josta tuntui kuin hänen otsalleen olisi painettu suurin

kirjaimin "Viikkolehti Tulivuori".

Heti omaan huoneeseensa päästyään Jo veti esiin juttunsa ja luki

uudelleen jokaisen alusta loppuun. Herra Bhaer käytti toisinaan

silmälaseja ja Jo oli kerran koettanut niitä ja nauranut nähdessään,

miten ne suurensivat kirjan pienet kirjaimet. Nyt hän näytti saaneen

professorin henkiset ja siveellisetkin silmälasit, sillä hänen

kertomusparkojensa virheet paljastuivat hänelle niin räikeinä että

inhotti.

-- Ne ovat roskaa, ja jos jatkan tähän tapaan, päädyn pahempaan kuin

roskaan, sillä jokainen juttu on edellistä kehnompi. Olen ollut sokea

ja vahingoittanut ympäristöäni ja itseäni rahan tähden. Tiedän että

asia on niin, sillä en voi lukea tätä hölynpölyä häpeämättä sitä

suunnattomasti. Entä jos perhe näkisi nämä tai herra Bhaer saisi ne

käsiinsä?

Jo punastui pelkästä ajatuksesta, ja työnsi koko pinkan uuniin

rovioksi, joka oli saada aikaan nokivalkean.

-- Kas niin, se on juuri omiaan mokomalle roskalle. Luulen että olisi

parempi polttaa koko talo kuin antaa ihmisten käsiin tätä minun

ruutiani, mietti Jo katsellessaan, miten "Juran paholainen" hiiltyi

tulisilmäiseksi kekäleeksi.

Mutta kun kolmen kuukauden työstä ei ollut jäljellä kuin tuhkakasa

ja joukko kolikoita hänen sylissään, Jo tuli totiseksi, ja siinä

lattialla istuessaan hän pohti mitä tekisi rahoillaan.

-- En kai minä vielä ole ehtinyt saada varsin paljon pahaa aikaan,

niin että voin pitää nämä rahat korvauksen ajasta, hän virkkoi

pitkän tuumailun jälkeen. Sitten hän lisäsi kärsimättömästi: --

Jospa ihmisellä ei olisi lainkaan omaatuntoa, se on niin kovin

vaivalloinen. Selviäisin loistavasti, jollen pitäisi niin tarkkaa

lukua oikeasta ja väärästä. Toisinaan toivon, että isä ja äiti eivät

olisi olleet niin vaativaisia siinä suhteessa.

Jo ei enää kirjoittanut jännityskertomuksia. Sen sijaan hän meni nyt

toiseen äärimmäisyyteen niin kuin hänenlaisensa usein ja kirjoitti

kertomuksen, jota pikemminkin olisi voinut nimittää saarnaksi,

niin täynnä moraalia se oli. Hän itse epäili alusta lähtien sen

onnistumista, sillä hänen vilkas mielikuvituksensa ja tyttömäinen

romanttisuutensa eivät päässeet oikeuksiinsa tällä uudella alalla.

Tämä opettavainen taidonnäyte kävi useilla kustantajilla, mutta sitä

ei julkaistu ja Jo oli jo taipuvainen yhtymään herra Dashwoodin

mielipiteeseen, että siveyssaarnat eivät mene kaupaksi.

Tämän jälkeen hän yritti kirjoittaa lapsille ja olisi sillä alalla

menestynytkin, ellei olisi ollut niin ahne, että vaati kunnon

palkkioita. Ainoa henkilö, joka tarjoutui maksamaan kyllin suuren

korvauksen lasten kertomuksista, oli muuan kunnioitettava herra,

joka katsoi tehtäväkseen käännyttää koko maailman omaan yksityiseen

uskoonsa.

Jo kirjoitti mielellään lapsille, mutta hän ei voinut suostua

lähettämään kertomuksissaan karhujen suuhun tai härkien puskettaviksi

poikia vain siksi, että he eivät käyneet tiettyä pyhäkoulua, eikä

jakamaan tuon pyhäkoulun kilteille oppilaille kaikkea mahdollista

siunausta koristelluista piparkakuista enkeleihin asti, jotka

saattaisivat heitä kun he virsiä ja rukouksia sopertaen erosivat

tästä maailmasta. Niinpä siitäkään ei tullut mitään, ja silloin Jo

painoi korkin mustepullonsa suulle ja sanoi nöyrästi:

-- En minä osaa mitään. Odotan kunnes opin ja siihen saakka

lakaisen vaikka katuja, jollen löydä parempaa työtä. Se on ainakin

kunniallinen ammatti. Tämä päätös todisti, että vastoinkäymiset

olivat olleet Jolle hyväksi.

Näiden sisäisten mullistusten tapahtuessa Jon ulkonainen elämä oli

yhtä kiireistä ja yksitoikkoista kuin tavallisesti. Vain professori

Bhaer huomasi, että hän toisinaan näytti vakavalta ja hiukan

surulliselta.

Professori teki huomioita kaikessa hiljaisuudessa, eikä Jo

aavistanut, että tämä tarkkasi häntä nähdäkseen oliko tyttö ottanut

varteen huomautukset. Jo näytti ottaneen, ja professori oli

tyytyväinen. Hän tiesi että tyttö oli lakannut kirjoittamasta, vaikka

asiasta ei puhuttu sanaakaan. Jon etusormi ei ollut enää musteessa;

hän vietti iltansa alakerrassa ja opiskeli kärsivällisesti. Hän

tahtoi ilmeisesti käyttää aikansa johonkin hyödylliseen, vaikka siitä

ei olisikaan hänelle huvia.

Professori auttoi häntä monin tavoin ja osoittautui tosi ystäväksi.

Jo oli tyytyväinen, sillä nyt kun hänen kynänsä oli joutilaana, hän

oppi paljon muutakin kuin saksaa ja laski perustuksen oman elämänsä

jännityskertomukselle.

Talvi oli hauska ja oleskelu venyi pitkäksi, sillä Jo lähti Kirken

perheestä vasta kesäkuussa. Kaikki näyttivät olevan pahoilla mielin,

kun lähtöpäivä läheni. Lapset olivat aivan lohduttomia, ja herra

Bhaerin tukka pörrötti pystyssä päälaella, hänen oli näet tapana

pörröttää sitä raivokkaasti, kun hänen mielenrauhansa oli järkkynyt.

-- Kotiin! Voi teitä onnellista, jolla on koti mihin mennä, hän

sanoi, kun Jo kertoi matkustavansa. Hän istui ääneti nurkassaan ja

siveli partaansa Jon pitäessä jäähyväiskestejä viimeisenä iltana.

Jon oli määrä lähteä aikaisin aamulla ja hän hyvästeli sen vuoksi jo

illalla. Kun professorin vuoro tuli, Jo sanoi lämpimästi:

-- Ettehän unohda tulla meitä tervehtimään, jos joskus käytte

sielläpäin? En milloinkaan anna anteeksi jos unohdatte, sillä minä

tahtoisin, että kaikki omaiseni tutustuisivat ystävääni.

-- Ihanko totta? Saanko tulla? kysyi professori ja katsoi Jota

kasvoillaan innostunut ilme, jota tyttö ei huomannut.

-- Tulkaa ensi kuussa. Laurie suorittaa silloin tutkintonsa ja se

olisi varmaan uutta nähtävää teille.

-- Onko tuo Laurie se paras ystävänne, josta olette puhunut? Bhaer

kysyi muuttuneella äänellä.

-- On, hän on poikakultani, Teddy. Olen hyvin ylpeä hänestä ja

haluaisin teidän tapaavan hänet.

Jo katsahti professoriin iloiten jo edeltäkäsin ajatuksesta, että

saisi esittää nämä kaksi toisilleen. Jokin herra Bhaerin kasvoissa

sai hänet äkkiä muistamaan, että Laurie oli kenties muutakin

kuin 'paras ystävä', ja hän tunsi tahtomattaan punastuvansa,

tietysti vain sen vuoksi, että hartaasti toivoi voivansa näyttää

välinpitämättömältä. Mitä enemmän hän koetti vastustaa, sitä

punaisemmaksi hän tuli.

Jo ei olisi tiennyt mitä tehdä, jollei Tina olisi sattunut

istumaan hänen sylissään. Onneksi lapsi sai juuri sillä hetkellä

päähänsä halata häntä. Jo sai kasvonsa silmänräpäykseksi piiloon,

ja hän toivoi ettei professori olisi huomannut mitään. Mutta

tämä oli huomannut ja hänen omat kasvonsa, jotka hetken olivat

näyttäneet hämmentyneiltä, saivat tavallisen ilmeensä kun hän sanoi

sydämellisesti:

-- En minä taida ehtiä matkustaa, mutta uskon että ystävänne

suoriutuu hyvin. Teille toivotan parhainta onnea. Jumala teitä

siunatkoon! Hän puristi lämpimästi Jon kättä, nosti Tinan

olkapäilleen ja lähti.

Mutta poikien mentyä vuoteeseen hän istui kauan takkatulen ääressä

kasvoillaan väsynyt ilme ja kalvava koti-ikävä sydämessään. Hän näki

mielessään yhä Jon lapsi sylissään ja kasvoillaan uusi, pehmeä ilme.

Professorin pää painui hetkeksi käsien varaan, sitten hän hypähti

pystyyn ja kulki edestakaisin huoneessa ikään kuin etsien jotakin,

jota ei saattanut löytää.

-- Se ei ole minua varten; en saa toivoakaan sitä, hän sanoi

itsekseen raskaasti huoaten. Sitten, ikään kuin katuen mieleen

noussutta kaipausta hän kumartui suutelemaan pieniä kiharapäitä

tyynyllä, sytytti harvoin käyttämänsä merenvahapiipun ja avasi

Platonin.

Hän koetti miehekkäästi parhaansa. Mutta tuskinpa kaksi vallatonta

poikaa, merenvahapiippu tai jumalainen Platonkaan korvasivat edes

tyydyttävästi vaimoa, lasta ja kotia.

Vaikka oli hyvin varhaista, hän oli aamulla asemalla saattamassa

Jota; ja hänen ansiostaan tyttö sai alkaa yksinäisen matkansa

seuranaan kimppu orvokkeja, muistissaan kuva tutuista kasvoista,

jotka hymyilivät hyvästiksi, ja mielessään onnellinen ajatus:

-- Talvi on ohi, en ole kirjoittanut yhtään kirjaa enkä ansainnut

omaisuutta. Mutta olen saanut ystävän, joka on omistamisen arvoinen,

ja yritän pitää hänet ystävänäni koko elämäni.

12