Rakkahin Betsy!
Koska tästä tulee nyt lörpöttelykirje, osoitan sen sinulle, sillä
luulen, että se huvittaa sinua ja sinä saat siitä jonkinlaisen
käsityksen, miten elämäni nykyään sujuu. Vaikka se on aika
rauhallista, minulla on hyvin hauskaa, niin että voit olla
iloinen.
Herkulesmaisten (kuten Amy sanoisi) ponnistusteni jälkeen alkaa
kylvötyöni henkisellä alalla kantaa hedelmää ja pienet taimeni
kehittyvät haluamaani suuntaan. He eivät minusta ole niin
mielenkiintoisia kuin Tina ja pojat, mutta hoidan velvollisuuteni
heihin nähden ja he ovat kiintyneet minuun.
Franz ja Emil ovat hauskoja pojannaskaleita, aivan minun
mieleisiäni. He ovat aina kuin käymistilassa; se johtuu kai
siitä, että heissä virtaa sekaisin amerikkalaista ja saksalaista
verta. Lauantai-iltapäivät ovat hurjia, oltiinpa sitten sisällä
tai ulkona. Kauniilla säällä menemme kaikki kävelemään kuten
koululuokka ainakin, professori ja minä pidämme komentoa. Ja voi
sitä iloa!
Olemme jo hyvät ystävät, ja minä olen alkanut ottaa tunteja
professorilta. En tosiaan voinut sille mitään että niin kävi.
Se tapahtui niin hassulla tavalla, etten malta olla kertomatta
sitä. Kaikki alkoi siitä, että eräänä päivänä rouva Kirke kutsui
minut luokseen, kun kuljin professorin huoneen ohi, josta hän oli
etsimässä jotakin.
-- Oletko, hyvä ystävä, milloinkaan nähnyt tällaista luolaa?
Tule auttamaan minua, että saan nämä kirjat järjestykseen, sillä
olen kääntänyt kaikki nurin etsiessäni kuutta nenäliinaa, jotka
äskettäin annoin hänelle.
Menin sisään ja siinä järjestellessämme katselin huonetta.
Se oli todella luola. Kaikkialla näkyi papereita ja kirjoja.
Uuninreunustalla oli rikkinäinen merenvahapiippu ja vanha huilu
perin hylättynä. Toisella ikkunalaudalla sirkutteli pörröinen
lintu, jolla ei ollut pyrstöä, ja toista koristi laatikko,
jossa asui valkoisia hiiriä. Käsikirjoitusten joukossa lojui
keskentekoisia veneitä ja langanpätkiä ja uunin edessä oli
pieni likainen kenkäpari kuivumassa. Kaikkialla huomasi jälkiä
rakkaista pojista, joiden uskollinen orja professori on.
Kauan pengottuamme löysimme kolme kadonneista nenäliinoista
-- yksi oli lintuhäkin peitteenä, toinen musteessa ja kolmas
ruskeaksi palanut, sitä oli näköjään käytetty patalappuna.
-- Voi mikä mies! nauroi hyväluontoinen rouva Kirke pannessaan
nuo kalleudet riepupussiinsa. -- Muut hän kai on repinyt
laivan purjeiksi, haavasiteiksi tai leijanpyrstöiksi. Tämä on
hirveätä, mutta en voi torua häntä. Hän on niin hajamielinen ja
hyvänahkainen, että tekee mitä tahansa poikien mieliksi. Sovimme,
että pesen ja korjaan hänen vaatteensa, mutta hän unohtaa antaa
ne minulle, ja kun minäkään en muista tarkastaa niitä, hän joutuu
usein pulaan.
-- Antakaa minun korjata ne, minä sanoin. -- Voin varsin hyvin
tehdä sen, eikä hänen tarvitse tietää siitä mitään. Tekisin sen
mielelläni, sillä hän on hyvin ystävällinen minulle, pitää huolta
postistani ja lainaa minulle kirjoja.
Niinpä olen pannut hänen tavaransa kuntoon ja neulonut kantapäät
kahteen sukkapariin -- ne olivat näet kokonaan kadottaneet
muotonsa hänen ihmeellisen parsimisensa takia. Hänelle itselleen
ei puhuttu mitään, ja toivoin ettei hän keksisi asiaa.
Mutta eräänä päivänä viime viikolla hän sai minut kiinni itse
teosta. Kuunnellessani hänen opetustaan olin innostunut niin,
että sain päähäni opetella itse saksaa. Tina näet kulkee
vähän väliä ovessa ja jättää sen aina auki, joten minä voin
hyvin seurata opetusta. Istuin taas oven vieressä, lopettelin
viimeistä kantapäätä ja koetin ymmärtää, mitä hän puhui eräälle
vasta-alkajalle, joka on yhtä tyhmä kuin minä. Tyttö lähti sitten
kotiinsa ja minä luulin professorinkin jo menneen, kun oli niin
hiljaista. Laskettelin innoissani erään verbin taivutusta ja
keinuin hurjasti, kun lapsen ääni sai minut katsahtamaan ylös.
Herra Bhaer katseli minua ja nauroi hiljaa, samalla kun hän
varoitteli Tinaa antamasta häntä ilmi.
-- Sillä lailla! hän sanoi, kun minä lopetin tuijottaen häntä
kuin ankka. -- Te kurkistelette minua ja minä teitä, eikä siinä
ole mitään pahaa; mutta kuulkaahan, nyt en laske leikkiä kun
kysyn: tahtoisitteko oppia saksaa?
-- Tahtoisin, mutta teillä on liian paljon työtä ja minä olen
liian kovapäinen, sopersin punaisena kuin pioni.
-- Pötyä! Me järjestämme ajan ja järkeä teillä on riittämiin.
Iltaisin opetan teitä mielelläni, sillä, neiti March, minullahan
on velka maksettavana, näin sanoen hän osoitti työtäni. -- Te
ystävälliset naisihmiset puhutte keskenänne näin: "Hän on typerä
vanhapoika, hän ei näe mitä me teemme. Hän ei ensinkään huomaa,
ettei sukkiin enää tule reikiä ja hän uskoo, että napit ja nauhat
kasvavat itsestään hänen vaatteisiinsa." Mutta minullapa onkin
silmät, joilla näen yhtä ja toista, ja minulla on sydän, joka
tuntee kiitollisuutta. Siispä lyhyt oppitunti silloin tällöin tai
sitten ei minkäänlaisia ihmetöitä minun tavaroitteni hyväksi.
Tein siis kaupat ja niin aloitimme. Pidimme neljä oppituntia,
mutta silloin kielioppi teki tenän. Professori oli hyvin
kärsivällinen, mutta se mahtoi olla aikamoista kidutusta hänelle,
ja silloin tällöin hän loi minuun lempeän epätoivoisen katseen,
niin etten tiennyt pitikö minun nauraa vai itkeä. Koetin
kumpaakin, mutta kun siitä syntyi oikein surkea ja ärsyttävä
tuhina, hän paiskasi kieliopin lattialle ja lähti huoneesta.
Luulin joutuneeni ikuisiksi ajoiksi epäsuosioon, mutta en
paheksunut häntä ollenkaan, vaan rupesin keräämään papereitani
ja aioin rientää omaan huoneeseeni sättimään itseäni, kun hän
tuli takaisin iloisena ja myhäilevänä aivan kuin minä olisin
kunnostautunut.
-- Nyt yritämme toista keinoa. Me luemme yhdessä näitä hauskoja
pieniä satuja emmekä enää tutki tuota kuivaa kirjaa, joka joutaa
nurkkaan.
Hän puhui ystävällisesti ja avasi Andersenin sadut niin
houkuttelevina eteeni, että minua hävetti ja ryhdyin työhön
tarmolla, joka huvitti häntä suunnattomasti. Unohdin arkuuteni
ja aloin paukuttaa tekstiä kaikin voimin. Kompastelin pitkien
sanojen yli ja äänsin sen mukaan, mikä minusta kulloinkin tuntui
parhaalta. Kun olin lukenut ensimmäisen sivun ja pysähdyin
hengähtämään, hän taputti käsiään ja huudahti sydämelliseen
tapaansa:
-- Das ist gut! Tämähän käy mainiosti! Nyt on minun vuoroni. Luen
nyt teille niin kuin saksalainen, kuunnelkaa tarkkaan.
Ja sitten hän luki, lasketteli sanoja sellaisella voimalla ja
innolla, että sitä kelpasi sekä nähdä että kuulla. Onneksi
kertomus oli "Uskollinen tinasotamies", joka on hauska, kuten
muistatte. Saatoin sen vuoksi hyvin nauraa -- ja kyllä minä
nauroinkin, vaikka en ymmärtänyt puoliakaan siitä, mitä hän luki.
En voinut hillitä itseäni, kun hän oli niin tosissaan, minä niin
hermostunut ja koko juttu niin hullunkurinen.
Tämän jälkeen edistyimme paremmin ja nyt minä osaan läksyni
aika hyvin. Tällainen opiskelutapa sopii minulle, sillä kun
kielioppi tulee esiin saduissa ja runoissa, se luistaa helposti
kuin lääkepilleri hillon seassa. Olen hyvin innostunut, eikä
professorikaan tunnu kyllästyneen. Eikö hän ole kiltti? Aion
valmistaa hänelle jonkin joululahjan, sillä en ilkeä tarjota
rahaa. Sano, pikku äiti, mitä voisin antaa hänelle?
On hauskaa, että Laurie vaikuttaa onnelliselta ja ahkeralta ja on
lakannut tupakoimasta ja antaa tukkansa kasvaa. Näettehän nyt,
että Beth on taitavampi käsittelemään häntä kuin minä. En ole
ensinkään mustasukkainen, rakkaani.
Yritä parhaasi mutta älä tee hänestä pyhimystä. Pelkään etten
voisi pitää hänestä, jollei hänessä ole edes vähän inhimillistä
ilkeyttä. Lukekaa hänelle kirjeitäni. En ehdi kirjoittaa paljon
ja se ajaa kyllä saman asian. Suurenmoista, että Beth on edelleen
hyvissä voimissa.