Eilinen päivä kului rauhallisesti opettamiseen ja ompeluun sekä
kirjoittamiseen pienessä huoneessani, joka on hyvin viihtyisä
lampun valossa, kun tuli palaa uunissa. Sain kuulla hiukan
asioita, ja minut esiteltiin professorille.
Tina kuuluu olevan erään täällä asuvan ranskalaisen
silittäjättären tytär. Lapsi on sydämestään kiintynyt herra
Bhaeriin ja seuraa häntä kuin pieni koira, milloin hän vain on
kotosalla. Professorista se on hauskaa, sillä hän pitää paljon
lapsista, vaikka onkin vanhapoika. Kitty ja Minnie Kirke pitävät
myös kovasti professorista. Hän keksii kaikenlaisia hauskoja
leikkejä, tuo heille lahjoja ja kertoo jännittäviä satuja.
Nuoret miehet pitävät näköjään häntä pilkkanaan, sanovat häntä
vanhaksi Fritziksi, Oluttynnyriksi tai Maakarhuksi ja vääntelevät
kaikin tavoin hänen nimeänsä. Mutta professorin mielestä se
on vain hauskaa, väittää rouva Kirke, ja hän suhtautuu siihen
niin hyväntahtoisesti, että kaikki pitävät hänestä hänen
ulkomaalaisista tavoistaan huolimatta.
Se nuori tyttö on nimeltään Norton. Hän on rikas, sivistynyt ja
ystävällinen. Hän puhutteli minua tänään päivällispöydässä (menin
nimittäin taas suureen pöytään, ihmisiä on hauska katsella)
ja kutsui minut omaan huoneeseensa. Hänellä on paljon hienoja
kirjoja ja tauluja, hän tuntee mielenkiintoisia ihmisiä ja
vaikuttaa ystävälliseltä. Sen vuoksi koetan olla herttainen,
sillä minäkin tahdon päästä hyvään seurapiiriin, vaikken
samanlaiseen kuin Amy.
Eilen illalla istuin olohuoneessa, kun herra Bhaer tuli tuomaan
sanomalehtiä rouva Kirkelle. Tämä ei ollut paikalla, mutta
Minnie, joka on hiukan pikkuvanha, esitteli minut professorille
hyvin sievästi:
-- Tässä on äidin ystävä, neiti March.
-- Niin, ja hän on hauska ja me pidämme hänestä hurjasti, lisäsi
Kitty, joka on kauhea lapsi.
Me kumarsimme toisillemme ja sitten purskahdimme nauruun,
sillä muodollinen esittely ja suorasukainen lisäys muodostivat
hullunkurisen vastakohdan.
-- Niin, niin, nuo veitikat taitavat kiusata teitä, neiti March.
Kutsukaa minut, kun tarvitsette apua! hän sanoi ja rypisti
otsaansa uhkaavasti, mikä huvitti pikku ilkiöitä.
Lupasin kutsua ja hän lähti. Mutta näyttää siltä, että
kohtaloni on tavata häntä vähän väliä, sillä tänään kun kuljin
hänen huoneensa ohi mennessäni kävelylle, kopautin vahingossa
sateenvarjollani hänen oveaan. Se lennähti auki, ja edessäni
seisoi itse professori aamutakissa, toisessa kädessä iso
sininen sukka ja toisessa parsinneula. Hän ei tullut ensinkään
hämilleen, sillä kun asian selitettyäni kiiruhdin eteenpäin,
hän heilautti kättään sukkineen päivineen ja sanoi selvällä,
iloisella äänellään: -- Teillä on kaunis kävelyilma. Bon voyage,
mademoiselle. Nauroin mennessäni alas portaita. Mutta on aika
liikuttavaa, että tuon miesparan täytyy itse parsia ja paikata
vaatteensa. Olen kyllä kuullut, että Saksassa herrat harrastavat
koruompelua, mutta sukanparsiminen on sentään toista eikä näytä
vallan hauskalta.