Minun luokassani oli tänä aamuna aika hälinä, sillä lapset
peuhasivat hirveästi. Minä jo ajattelin antaa heille
tupenrapinat, mutta samassa joku hyvä enkeli johdatti mieleeni
voimistelun. Annoin lasten voimistella niin kauan, että he
lopulta mielellään istuutuivat ja pysyivät paikoillaan. Lounaan
jälkeen palvelustyttö vei lapset kävelemään ja minä ryhdyin
ompelemaan. Kiitin juuri onneani, että olin oppinut ompelemaan
kauniita napinreikiä, kun kuulin arkihuoneen oven käyvän ja
jonkun hyräilevän kuin iso kimalainen: "Kennst du das Land..."
Nostin hiukan lasioven verhoa toisesta nurkasta ja kurkistin
sisään. Tiedän että se oli hirveän sopimatonta, mutta en voinut
vastustaa kiusausta. Professori Bhaer oli huoneessa. Kun hän
siinä järjesteli kirjojaan, ehdin tarkastaa häntä perin pohjin.
Hän on täysverinen saksalainen -- roteva, pörrötukkainen ja
tuuheapartainen. Hänellä oli komea nenä ja niin ystävälliset
silmät, etten ole nähnyt kenelläkään sellaisia. Ääni on miehekäs
ja kaunissointuinen ja se on lepoa korvalle, joka on joutunut
kuuntelemaan meikäläistä kimakkaa ja huolimatonta puhetta. Hänen
vaatteensa ovat kauhtuneet, kädet isot, eikä hänen kasvoissaan
ole oikeastaan mitään muuta kaunista kuin hampaat. Pidän hänestä
kuitenkin, sillä hänellä on kaunismuotoinen pää. Paita oli
hyvää pellavakangasta ja hän oli gentlemannin näköinen, vaikka
takista puuttui kaksi nappia ja toinen kenkä oli paikattu. Hän
oli totinen, vaikka hyräilikin. Vasta kun hän meni ikkunan
luo, käänsi hyasintin nuput aurinkoon ja silitti kissaa, joka
näkyi pitävän häntä vanhana ystävänä, hän hymyili. Kun ovelle
koputettiin hän sanoi reippaasti ja kuuluvasti:
-- Herein!
Aioin juuri juosta tieheni, kun näin pikkuruisen olennon, joka
kantoi suurta kirjaa. Jäin katsomaan mitä seuraisi.
-- Tina tahtoo tetä Bhaerin luo, sanoi pienokainen, pudotti
kirjan käsistään ja juoksi hänen luokseen.
-- Tule vain pikku Tina ja halaa setä Bhaeria oikein kunnolla,
sanoi professori ja nosti tytön nauraen niin korkealle, että
tämän täytyi kumartua voidakseen suudella häntä.
-- Nyt Tinan täytyy lukea läksyt, jatkoi hauska pikku olento.
Bhaer nosti tytön pöydän ääreen, avasi suuren sanakirjan, jonka
tämä oli tuonut mukanaan, ja antoi hänelle kynän ja paperia.
Lapsi alkoi heti raapustaa paperille koukeroitaan, käänsi silloin
tällöin lehteä ja seurasi pienellä pullealla sormellaan rivejä,
ikään kuin olisi etsinyt jotakin sanaa. Hän oli niin tosissaan,
että minun oli vaikea hillitä nauruani. Herra Bhaer seisoi hänen
vieressään, silitti hänen sievää tukkaansa ja katseli häntä niin
isällisesti kuin lapsi olisi ollut hänen omansa, vaikka se kyllä
oli enemmän ranskalaisen kuin saksalaisen näköinen.
Kuului toinen koputus, ja kun ovelle ilmestyi kaksi nuorta
neitosta, vetäydyin takaisin työni ääreen ja pysyin siinä
uskollisesti välittämättä viereisestä huoneesta kuuluvasta
hälinästä ja lörpötyksestä. Toinen tytöistä nauroi koko
ajan teennäisesti ja sanoi keimailevasti: -- Niin, herra
professori! Toinen puhui saksaa niin kummallisesti korostaen,
että professorin oli varmaan vaikeata pysyä vakavana sitä
kuunnellessaan.
Tytöt näyttivät panevan professorin kärsivällisyyden kovalle
koetukselle, sillä monta kertaa kuulin hänen painokkaasti
sanovan: -- Ei, ei, tuo on väärin; ettekö kuulleet, mitä sanoin.
Kerran kuulin kovan läimäyksen aivan kuin hän olisi paiskannut
kirjan pöytään, ja sitä seurasi epätoivoinen huudahdus: --
Huhhuh, tänään menee kaikki hullusti!
Mies parka, säälin häntä. Kun tytöt olivat lähteneet, kurkistin
taas huoneeseen nähdäkseni, oliko hän selvinnyt hengissä. Hän
oli heittäytynyt tuoliinsa lopen uupuneena ja istui siinä silmät
kiinni, kunnes kello löi kaksi. Silloin hän hypähti pystyyn,
pisti kirjat taskuunsa seuraavaa oppituntia varten, otti syliinsä
pienen Tinan, joka oli nukahtanut sohvalle, ja kantoi hänet
hiljaa pois. Hänen elämänsä on kai aika kovaa.
Rouva Kirke kysyi, enkö tahtoisi tulla alas syömään päivällistä
muiden kanssa kello viideltä. Minulla oli vähän koti-ikävä
ja päätin sen vuoksi mennä katsomaan, minkälaisia ihmisiä
asui kanssani saman katon alla. Pukeuduin siis hienoksi ja
koetin pujahtaa sisään rouva Kirken selän takana. Mutta hän on
lyhyt, kun taas minä olen pitkä, eikä piilottautumisyritykseni
onnistunut. Sain paikan rouva Kirken viereen, ja kun pahin
puna oli haihtunut poskiltani, kokosin rohkeuteni ja katsoin
ympärilleni.
Pitkä pöytä oli täynnä vieraita ja kaikki olivat syventyneet
syömiseen, etenkin herrat, jotka suorastaan ahmivat ruokansa ja
katosivat heti sen tehtyään. Siellä oli ryhmä nuoria miehiä jotka
näyttivät ajattelevan vain itseään, nuoria pareja jotka olivat
toisilleen kaikki kaikessa, äitejä jotka omistivat huomionsa
lapsilleen, ja vanhoja herroja jotka puhuivat vain politiikasta.
Tuskinpa haluan olla sen enempää tekemisissä kenenkään kanssa
lukuun ottamatta erästä suloista nuorta tyttöä, jonka sisällä
tuntuu olevan jotakin.
Pöydän alapäässä istui professori, vastaili kovalla äänellä
vieressään istuvan kuuron vanhan herran kysymyksiin ja keskusteli
filosofiasta erään ranskalaisen kanssa, jonka paikka oli hänen
toisella puolellaan. Jos Amy olisi ollut täällä, hän olisi
ikiajoiksi kääntänyt selkänsä professorille, jolla -- ikävä
kertoa -- on niin hyvä ruokahalu, että hän mätti päivällisen
sisäänsä tavalla, joka olisi kauhistuttanut Amya. Minä en välitä
siitä, sillä minusta on hauskaa nähdä ihmisten syövän nälkäänsä,
ja tuo miesparka tarvitsee varmasti ruokaa opetettuaan idiootteja
koko päivän.
Mennessäni aterian jälkeen yläkertaan asetteli kaksi nuorta
miestä eteissalin peilin edessä hattuja päähänsä. Kuulin toisen
kysyvän hiljaa toveriltaan:
-- Kuka tuo uusi on?
-- Kotiopettajatar tai joku semmoinen.
-- Mitä hittoa hän tekee meidän pöydässämme?
-- Kuuluu olevan rouvan tuttavia.
-- Hän on hauskan näköinen, mutta hänessä ei ole tyyliä.
-- Ei tippaakaan. Anna tulta jo, lähdetään sitten.
Ensin minua suututti, mutta sitten en enää välittänyt, sillä
kotiopettajatar on aivan yhtä hyvä kuin kirjanpitäjä, ja minulla
on järkeä päässäni, vaikkei minussa olekaan 'tyyliä'. Kaikilla ei
ole järkeäkään, päätellen niistä huomautuksista, joita mokomat
hienot olennot lausuivat kolistellessaan matkoihinsa röyhyten
kuin huonot savupiiput. Minä inhoan arkipäiväisiä ihmisiä!