Kuten useimmat nuoret rouvat, Megkin oli päättänyt tulla oikein
malliemännäksi. Koti tulisi olemaan Johnille paratiisi; hän näkisi
aina vaimonsa hymyilevänä, söisi joka päivä herkullista ruokaa eikä
hänen vaatteistaan puuttuisi ikinä ainoatakaan nappia. Meg ryhtyi
työhön rakkautensa lämmöllä, tarmokkaana ja iloisena eikä sen vuoksi
voinutkaan epäonnistua -- pieniä kompastuksia lukuunottamatta. Mutta
rauhan tyyssijaksi hänen paratiisiaan ei voinut suinkaan sanoa;
pikku emäntä touhusi, pelkäsi kuollakseen epäonnistumista ja hääri
todellisen Martan tavoin moninaisten murheiden painamana. Joskus
hän oli liian väsynyt edes hymyilläkseen. Johnin vatsa ei sietänyt
hienoa ruokavaliota, vaan vaati kiittämättömästi yksinkertaista
ravintoa. Mitä taas nappeihin tulee, Meg sai piankin ihmetellä, mihin
ne kaikki joutuivat, ja pudistaa päätään miesten huolimattomuudelle.
Hän jo uhkaili, että John sai itse ruveta ompelemaan nappinsa, jotta
nähtäisiin kestäisikö hänen työnsä paremmin kömpelöiden sormien
kärsimättömät nykäisyt.
He olivat onnellisia senkin jälkeen kun huomasivat, ettei ihminen
elä pelkästä rakkaudesta. Johnin mielestä Meg oli yhtä kaunis
hymyillessään kodikkaan kahvipannun takaa, eikä Megin mielestä
heidän aamujäähyväistensä romanttisuutta pilannut lainkaan se, että
John häntä hellästi suudeltuaan kysyi: -- Lähetänkö lampaanlihaa
vai vasikkaa päivälliseksi, kultaseni? Pieni talo ei enää ollut
ihastuttava huvimaja, siitä tuli koti, ja nuori pari huomasi pian,
että muutos oli vain eduksi. Aluksi he leikkivät kotia ja iloitsivat
kuin lapset; sitten John tarttui tarmokkaasti työhön tuntien
harteillaan perheenisän vastuun; Meg pani hienot koruesiliinansa
syrjään, solmi eteensä suuren vyöliinan ja ryhtyi askareisiin
osoittaen, kuten jo sanottu, enemmän tarmoa kuin taitoa.
Keittämisvimman kestäessä hän tutki rouva Comeliuksen keittokirjan
läpikotaisin kuin se olisi ollut matematiikan oppikirja.
Kärsivällisesti ja huolellisesti hän koetti ratkaista sen monia
probleemoja. Toisinaan kutsuttiin kotiväki syömään jotakin
herkkua, jota oli sattunut tulemaan liian runsaasti, toisinaan
taas lähetettiin Lotty kaikessa hiljaisuudessa epäonnistuneen
vehnäleipomuksen kera Hummelien luo, missä leivät pian hupenivat
nälkäisiin vatsoihin.
Mutta kun oli vietetty ilta tilikirjaa tutkien, lamaantui
Megin keittointo tavallisesti joksikin aikaa ja sijalle tuli
ankara säästäväisyyden kausi. Silloin mies parka sai tyytyä
leipävanukkaaseen, hakkelukseen ja lämmitettyyn kahviin, mikä pani
hänen kärsivällisyytensä kovalle koetukselle. Hän kesti sen kuitenkin
kiitettävän urhoollisesti. Mutta ennen kuin kultainen keskitie
löydettiin, Meg sai kotoisiin kokemuksiinsa sen, josta harva nuori
pari säästyy -- perheriidan.
Meg tunsi tosi emännän tavoin suurta halua täyttää ruokasäilönsä
kotitekoisilla säilykkeillä, ja hän päätti itse keittää
viinimarjahyytelöä. John sai määräyksen tilata tusinan verran pieniä
lasipurkkeja ja ylimääräisen sokerilähetyksen. Oman puutarhan marjat
olivat näet kypsiä ja ne oli keitettävä heti.
John uskoi lujasti, että hänen vaimonsa pystyi mihin hyvänsä; hän
suostui Megin tahtoon, ja marjasato päätettiin säilöä mahdollisimman
herkullisesti. Kauppiaalta tuotettiin neljä tusinaa pieniä, sieviä
lasipurkkeja ja puoli säkkiä sokeria, ja muuan pieni poika tuli
auttamaan Megiä marjojen poimimisessa. Kiharat huivin peitossa,
hihat kyynärpäihin käärittyinä ja yllään ruudullinen esiliina, joka
suuruudestaan huolimatta oli keimailevan näköinen, nuori emäntä
ryhtyi työhön. Oli päivänselvää, että hän onnistuisi, olihan hän
nähnyt Hannan säilövän satoja kertoja.
Aluksi Meg hiukan hämmästyi nähdessään pitkän purkkirivin, mutta John
piti kovasti viinimarjahyytelöstä, ja nuo pienet purkit olisivat niin
hauskan näköiset ylähyllyllä, että Meg päätti täyttää ne kaikki.
Niinpä hän vietti pitkän päivän hyytelönsä ääressä poimien, keittäen,
siivilöiden ja touhuten. Hän pani kaiken taitonsa liikkeelle; hän
katsoi neuvoa keittokirjasta; hän mietti miettimistään, mitä Hanna
oli tehnyt ja mikä häneltä oli jäänyt tekemättä; hän keitti, sokeroi
ja siivilöi hyytelön kerran toisensa jälkeen, mutta tuo hirveä sotku
ei vain hyytynyt.
Hänen teki mielensä juosta kotiin -- esiliinoineen päivineen kysymään
äidiltä neuvoa, mutta John ja hän olivat päättäneet, etteivät he
ikinä antaisi kenenkään tietää kotoisia harmejaan, kommelluksiaan tai
riitojaan. Viimeksi mainitulle he olivat nauraneet, ikään kuin riidan
ajatuskin olisi ollut suorastaan mahdoton. He pysyivät kuitenkin
päätöksessään, toimivat omin neuvoin milloin vain voivat, eikä kukaan
puuttunut heidän asioihinsa.
Meg siis huhki koko kuuman kesäpäivän yksin onnettoman keitoksensa
ääressä ja viiden tienoissa hän vajosi istumaan sekaisessa
keittiössään, väänteli tahrautuneita käsiään, korotti äänensä ja itki.
Avioliittonsa alkuaikoina Meg oli usein julistanut:
-- Minun mieheni saa tuoda taloon ystäviään milloin hyvänsä,
täällä odottaa aina viihtyisä koti, hyväntuulinen emäntä ja hyvä
päivällinen. John kultaseni, sinun ei tarvitse koskaan kysyä minulta
lupaa, voit kutsua kenet hyvänsä pelkäämättä, etten minä toivottaisi
häntä tervetulleeksi.
Miten ihastuttavalta tuo kuulostikaan! John oikein säteili ylpeydestä
kuullessaan Megin puhuvan noin. Hänestä oli suurenmoista omistaa noin
oivallinen vaimo. Mutta vaikka heillä jo oli ollut vieraita monet
kerrat, ei kukaan milloinkaan sattunut tulemaan odottamatta eikä Meg
ollut joutunut lunastamaan lupaustaan ennen kuin nyt. Tässä murheen
laaksossa käy aina niin; järkähtämätön kohtalo määrää tällaiset
asiat, emmekä me kykene muuta kuin ihmettelemään, päivittelemään ja
kestämään ne parhaamme mukaan.
Jollei John olisi kokonaan unohtanut hillopuuhia, olisi todella ollut
anteeksiantamatonta, että hän juuri tänään toi yllättäen vieraan
päivälliselle. Mielissään siitä, että aamulla oli hankittu runsaasti
ruokavaroja, ja varmana että päivällinen olisi täsmälleen valmiina,
hän nautti ajatellessaan miten ihastuttavalta näyttäisi, kun hänen
sievä pikku vaimonsa rientäisi heitä vastaan. Näissä mietteissä hän
toi ystävänsä taloon tuntien nuorena aviopuolisona ja isäntänä suurta
tyydytystä.
Maailma on täynnä pettymyksiä, sen John huomasi, kun he saapuivat
Kyyhkyslakkaan. Eteisen ovi oli tavallisesti auki, mutta nyt se
oli lukossa ja edellisen päivän roskat näkyivät portailla. Eteisen
ikkunat olivat kiinni ja verhot alhaalla. Ei ollut jälkeäkään
herttaisesta vaimosta, joka ompelisi puutarhassa valkoisiin
pukeutuneena tukassa sievä nauharuusuke, eikä kirkassilmäisestä
emännästä, joka ujosti toivottaisi vieraan tervetulleeksi. Ei
sinnepäinkään, ei näkynyt ristinsielua. Vain pieni punaposkinen poika
torkkui viinimarjapensaan alla.
-- Täällä on tainnut tapahtua jotakin. Mene puutarhaan, Scott,
minä katson missä vaimoni viipyy, virkkoi John hätääntyneenä
hiljaisuudesta.
Hän juoksi ympäri taloa palaneen sokerin katkun opastamana, ja herra
Scott seurasi häntä outo ilme kasvoillaan. Kun John katosi eräästä
ovesta, hän jäi hienotunteisesti jonkin matkan päähän, mistä saattoi
hyvin sekä nähdä että kuulla, ja poikamies kun oli, hän nautti
täydestä sydämestään siitä mitä nyt seurasi.
Keittiössä oli vallalla hämmennys ja epätoivo. Osaa hyytelöstä
valutettiin purkista toiseen, osa oli lattialla ja loppu paloi täyttä
vauhtia hellalla. Lotty herkutteli kaikessa rauhassa leivällä ja
viinimarjamehulla, hyytelö oli näet vielä toivottoman juoksevassa
tilassa, ja rouva Brooke itki epätoivoisesti esiliina silmillään.
-- Kultaseni, mikä hätänä? huudahti John rynnätessään keittiöön.
Hän kuvitteli kauhuissaan Megin polttaneen kätensä tai saaneen
äkkiä jonkin huonon uutisen. Samalla hän tunsi mielessään salaista
levottomuutta puutarhassa odottelevan ystävänsä vuoksi.
-- Oi John, olen väsynyt ja kuumissani ja onneton ja masentunut! En
pysty enää mihinkään. Sinun täytyy auttaa minua tai minä kuolen!
Lopen uupunut emäntä painautui hänen rintaansa vasten antaen hänelle
siten todella makean vastaanoton. Hänen suuri esiliinansa oli näet
saanut viinimarjakasteen samalla kertaa kuin lattia.
-- Mikä sinun on, rakkaani? Onko jotakin hirveätä tapahtunut? John
kysyi levottomana ja suuteli hellästi vaimonsa pientä myssyä, joka
oli valahtanut aivan vinoon.
-- On, nyyhkytti Meg epätoivoisena.
-- Kerro pian. Älä vain itke, sitä minä en kestä. Kerro pian,
kultaseni.
-- Mehu ei hyydy enkä tiedä mitä tekisin!
John Brookelta pääsi niin sydämellinen nauru, ettei hän koskaan
myöhemmin uskaltanut niin nauraa. Hyväntuulinen Scottkin hymyili
tahtomattaan kuullessaan hänen hilpeän äänensä, joka sai Megin maljan
vuotamaan yli äyräittensä.
-- Siinäkö kaikki? Kaada koko sotku ulos ikkunasta äläkä vaivaa sillä
enää mieltäsi. Jos tahdot, ostan sinulle uutta kaupasta; mutta älä
Herran nimessä pane toimeen kohtauksia, olen tuonut Jack Scottin
päivälliselle, ja...
John ei ehtinyt pitemmälle, sillä Meg tönäisi hänet luotaan, vajosi
istumaan tuolille väännellen tuskissaan käsiään ja huudahti osaksi
suuttuneena, osaksi moittien ja kauhuissaan:
-- Vielä päivällisvieraita ja kaikki on ihan sekaisin! John Brooke,
miten _saatoit_ tehdä tämän?
-- Hiljaa, hän on puutarhassa! Unohdin kokonaan tuon kirotun
hyytelön, mutta sitä ei voi nyt auttaa, John virkkoi katsellen
huolestuneena ympärilleen.
-- Sinun olisi pitänyt lähettää sana minulle tai kertoa aamulla,
tiesithän miten kiire minulla oli, jatkoi Meg ärtyneenä; kyyhkynenkin
osaa näet tarpeen tullen nokkia.
-- En tiennyt siitä vielä aamulla enkä ehtinyt lähettää sinulle
sanaa, sillä tapasin hänet kadulla. En sitä paitsi ajatellutkaan
pyytää sinulta lupaa, koska olet aina selittänyt, että saan tehdä
niin kuin itse tahdon. Tämä on nyt ensimmäinen kerta, jolloin sitä
yritin, mutta luulen että se jää myös viimeiseksi, jatkoi John
loukkaantuneena.
-- Toivottavasti! Vie hänet heti pois; en voi tavata häntä, eikä
meillä ole ruokaakaan.
-- Vai niin! Missä sitten on paisti ja vihannekset, jotka lähetin, ja
missä on lupaamasi vanukas? huudahti John rynnäten ruokakomeroon.
-- En ole ehtinyt keittää mitään. Minä ajattelin, että söisimme äidin
luona. Suo nyt anteeksi, mutta minulla on ollut hirveä kiire, ja
Megin kyynelet alkoivat uudelleen virrata.
John oli hyväluontoinen mies, mutta hänkin oli sentään ihminen. Ei
ollut mieluista pitkän päivätyön jälkeen palata kotiin väsyneenä ja
nälkäisenä ja havaita talon olevan sekasorron vallassa, ruokapöydän
tyhjänä ja vaimon huonolla tuulella. Mutta John tukahdutti harminsa,
ja koko myrsky olisi asettunut, jollei muuan onneton sana olisi
pilannut asiaa.
-- Minä myönnän että tämä on ikävää. Mutta jos autat minua, selviämme
kyllä ja meillä on vielä oikein hauskaa. Älä itke, kultaseni, koeta
reipastua ja hanki meille jotakin syötävää. Anna kylmää paistia,
leipää ja juustoa; me emme pyydä sinulta viinimarjahyytelöä.
Se oli tarkoitettu viattomaksi leikiksi, mutta 'hyytelö'-sana
pilasi kaiken. Megin mielestä oli julmaa tehdä noin karkeata pilaa
hänen kauheasta onnettomuudestaan, ja Johnin puhuessa hän menetti
lopullisesti kärsivällisyytensä.
-- Saat itse selviytyä sotkuistasi miten parhaiten voit. Olen
väsynyt enkä totisesti jaksa 'reipastua' sinun vieraittesi vuoksi.
Hyvähän miehen on tosiaan ehdottaa vieraalle tarjottavaksi luita ja
leivänkannikoita ja juustoa. Minun kodissani se ei käy päinsä. Vie
Scott äidin luo ja sano, että minä olen ulkona tai sairas tai kuollut
-- tai mitä hyvänsä. En tahdo nähdä häntä, saatte yhdessä nauraa
minulle ja minun hyytelölleni niin paljon kuin haluatte, mutta muuta
ette täällä saa. Purettuaan kiukkunsa yhteen hengenvetoon Meg heitti
esiliinan yltään ja syöksyi omaan huoneeseensa rauhassa itkemään.
Hän ei tiennyt ollenkaan mitä nuo kaksi ystävystä hänen
poissaollessaan tekivät. Mutta herra Scottia ei viety "äidin luo", ja
kun Meg laskeutui omasta huoneestaan alakertaan herrojen lähdettyä
kävelemään, hän löysi kauhukseen kokoon haalitun aterian tähteet
ruokapöydältä. Lotty kertoi heidän syöneen paljon ja nauraneen
hirveästi, ja herra oli määrännyt koko makean sotkun tunkiolle ja
purkit piilotettaviksi.
Meg olisi tahtonut mennä kertomaan kaiken äidille, mutta hän häpesi
omaa taitamattomuuttaan eikä tahtonut rikkoa Johnille antamaansa
lupausta. John sai olla julma häntä kohtaan, mutta sitä ei saisi
kukaan tietää. Tyynnyttyään vihdoin joten kuten hän pukeutui jälleen
sieväksi ja asettui odottamaan, että John palaisi kotiin ja saisi
anteeksi.
Mutta onnettomuudeksi John ei tullutkaan, sillä hän ei katsonut asiaa
samalta kannalta. Hän löi Scottin kanssa koko jutun leikiksi, pyyteli
vaimonsa puolesta anteeksi niin hyvin kuin taisi ja esiintyi niin
vieraanvaraisena isäntänä, että Scott oli tyytyväinen päivälliseensä
ja lupasi tulla vastakin.
Mutta mielessään John oli närkästynyt. Hänestä tuntui, että Meg oli
saattanut hänet noloon asemaan ja jättänyt hänet yksin. Ei ollut
reilua ensin kehottaa miestään tuomaan taloon vieraita milloin
hyvänsä ja sitten kun toinen teki niin, suuttua ja pauhata niin, että
mies tunsi olevansa naurunalainen ja sääliteltävä otus. Kautta pyhän
Yrjön, se ei käynyt päinsä! Megin täytyi se tietää. Koko aterian
ajan John oli raivonnut mielessään, mutta kun hän palasi kotiin
saatettuaan ensin Scottia jonkin matkaa, asettui kiukku ja hellemmät
tunteet saivat hänessä vallan. "Pikku raukka! Sääli, että hän yritti
niin kovasti olla minulle mieliksi. Hän oli väärässä, mutta onhan
hän vielä kovin nuori. Minun täytyy kärsivällisesti opettaa häntä."
Samalla John toivoi hartaasti, ettei Meg olisi mennyt kotiinsa -- hän
ei voinut sietää juoruja eikä muiden puuttumista heidän asioihinsa.
Suuttumus leimahti Johnissa hetkeksi uudestaan, kun hän ajattelikin
tuota mahdollisuutta; mutta sitten hän pelästyi, että Meg voisi
itkeä itsensä sairaaksi ja se sai hänen mielensä jälleen lempeäksi.
Hän kiiruhti askeleitaan päättäen olla rauhallinen ja ystävällinen,
mutta luja, ehdottoman luja ja osoittaa, missä Meg oli laiminlyönyt
aviovaimon velvollisuudet.
Meg puolestaan oli myös päättänyt esiintyä rauhallisen ja
ystävällisen lujana ja osoittaa Johnille tämän velvollisuudet.
Mieluimmin hän olisi juossut Johnia vastaan ja pyytänyt anteeksi
saadakseen suukkosen ja lohdutusta, jota kaipasi. Mutta nähdessään
Johnin tulevan hän alkoi hyräillä muina miehinä ja jatkoi ompeluaan
keinutellen tuolissaan kuten arvokas rouva ainakin.
John pettyi hiukan, kun ei tavannutkaan kotona hellää Niobea. Mutta
oman arvonsa tuntien hän odotti, että Meg pyytäisi anteeksi. Hän ei
sen vuoksi tehnyt aloitetta, vaan astui huolettoman näköisenä sisään
ja asettui sohvan nurkkaan huomauttaen henkevästi:
-- Nyt alkaa uusi kuu, ystäväiseni.
-- Aivan niin, Meg vastasi samassa äänilajissa.
Herra Brooke yritti keskustella yleisistä puheenaiheista, mutta
rouva Brooke ei välittänyt vastata, niin että keskustelu vaimeni.
John asettui ikkunan ääreen, avasi sanomalehden ja uppoutui siihen.
Meg meni toisen ikkunan luo ja ompeli niin innokkaasti kuin hänen
tohveliensa uudet rusetit olisivat olleet tärkeintä maailmassa.
Molemmat olivat vaiti ja näyttivät täysin "rauhallisilta ja lujilta",
ja kumpikin tunsi olonsa epätoivoisen tukalaksi.
Oh, ajatteli Meg, avioelämä on täynnä koettelemuksia, se vaatii
kärsivällisyyttä yhtä paljon kuin rakkautta, kuten äiti väittää. Sana
äiti johdatti mieleen muitakin äidillisiä neuvoja, jotka oli annettu
kauan sitten ja joihin oli suhtauduttu epäilevästi ja vastahakoisesti.
"John on hyvä mies, mutta hänelläkin on vikansa, ja sinun täytyy
oppia näkemään ne ja sietämään niitä. Sinun on muistettava, ettet
itsekään ole virheetön. Hän on hyvin päättäväinen, mutta ei
itsepäinen, jos puhut hänelle ystävällisesti järkeä etkä pane vastaan
kärsimättömästi. Hän on tunnontarkka, varsinkin rehellisyydessä --
ja se on kaunis piirre, vaikka te sanottekin häntä pikkumaiseksi.
Kun sinä, Meg, et petä häntä sanalla etkä edes katseella, ansaitset
hänen täyden luottamuksensa ja saat häneltä sen tuen, jota tarvitset.
Hänen luonteensa on toisenlainen kuin meidän, me leimahdamme äkkiä,
mutta lepymme yhtä pian; hänelle taas on ominaista hiljainen, äänetön
suuttumus, joka kerran sytyttyään ei ole helpolla sammutettavissa.
Varo tarkoin herättämästä tuota vihaa, sillä onnesi ja rauhasi
riippuu siitä, että voit säilyttää hänen kunnioituksensa. Tutki
itseäsi, ja jos molemmat erehdytte, kiiruhda sinä ensin pyytämään
anteeksi. Koeta välttää pikku riitoja, väärinkäsityksiä ja
harkitsemattomia sanoja, jotka usein aiheuttavat surua ja mielipahaa."
Äidin sanat, etenkin viimeiset, palautuivat Megin mieleen, kun hän
istui siinä käsitöineen auringon laskiessa. Tämä oli ensimmäinen
vakava epäsopu heidän välillään. Megistä hänen omat harkitsemattomat
sanansa tuntuivat nyt typeriltä ja epäystävällisiltä ja hänen
vihansa lapselliselta, ja hänen sydämensä heltyi, kun hän ajatteli
John-paran kotiintuloa ja moista vastaanottoa. Hän katsahti miestään
kyynelet silmissä, mutta John ei huomannut sitä. Meg kääri työnsä
kokoon ja nousi seisomaan, hän aikoi pyytää anteeksi, mutta John ei
kiinnittänyt huomiotaan häneen.
Meg astui hitaasti huoneen poikki, sillä hänen oli vaikea voittaa
ylpeyttään; hän tuli Johnin luo, mutta tämä ei kääntänyt päätään.
Hetken koko aikomus tuntui Megistä mahdottomalta, mutta sitten hän
tuli ajatelleeksi: "Jos teen parhaani, minulla on puhdas omatunto."
Hän kumartui Johnin puoleen ja painoi keveän suudelman hänen
otsalleen. Siinä samassa epäsopu oli tiessään: katumussuudelma oli
parempi kuin mitkään sanat, John vetäisi hänet polvelleen lausuen
hellästi:
-- Oli julmaa nauraa sinun pienille hillopurkeillesi. Anna anteeksi,
en enää koskaan naura sinulle.
Mutta monet monituiset kerrat hän sen jälkeenkin nauroi niille
-- yhdessä Megin kanssa. Molemmat selittivät, että heidän
viinimarjahyytelönsä oli maailman parasta, sillä kotirauha säilöttiin
tuohon pieneen perheriitaan.
Jonkin ajan kuluttua Meg kutsui herra Scottin päivälliselle ja
valmisti tälle maukkaan juhla-aterian tarjoamatta alkupaloiksi
kiukusta kiehuvaa emäntää. Hän oli niin iloinen ja viehättävä ja sai
kaiken sujumaan niin hauskasti, että herra Scott tunnusti pitävänsä
Johnia onnenmyyränä, ja koko kotimatkan hän päivitteli poikamiehen
elämän kovuutta.
Syksyllä Megille tuli uusia koettelemuksia ja kokemuksia. Sallie
Moffat uudisti ystävyytensä. Hän pistäytyi tuon tuostakin juoruamassa
Megin pikku kodissa tai kutsui 'tuon poloisen' koko päiväksi omaan
suureen taloonsa.
Se oli Megistä hauskaa, sillä kolkkoina päivinä hänelle tahtoi aika
käydä pitkäksi. Kotona oli kaikilla omat toimensa. John viipyi iltaan
asti, eikä Meg voinut kuin ommella, lukea tai hyöriä keittiöhommissa.
Niinpä oli luonnollista, että hänelle tuli tavaksi lörpötellä
ja pakista hiukan maailman menosta ystävättärensä seurassa. Ja
katsellessaan Sallien kauniita tavaroita hän alkoi säälitellä itseään.
Sallie oli hyvin ystävällinen ja tarjosi Megille usein yhtä ja
toista, josta tämä piti. Meg torjui lahjat, koska tiesi, että John ei
olisi niitä hyväksynyt. Mutta kerran pikku tyhmeliini teki sellaista,
mikä pahoitti monta vertaa enemmän Johnin mieltä.
Meg tunsi tarkoin miehensä tulot ja oli ylpeä siitä, ettei John
ollut antanut hänelle vain sydäntään vaan myös luottamuksensa
raha-asioissa, joita muutamat miehet näyttivät pitävän kaikkein
tärkeimpänä elämässä. Hän tiesi, missä John säilytti rahansa, ja
hän sai vapaasti ottaa niin paljon kuin halusi, kunhan vain piti
kirjaa menoistaan, maksoi kertyneet laskut kerran kuussa ja muisti
aina, että oli köyhän miehen vaimo. Tähän asti kaikki oli sujunut
hyvin, Meg oli ollut säästäväinen ja voinut arkailematta näyttää
kuukausitilit Johnille.
Mutta tänä syksynä käärme luikerteli Megin paratiisiin ja viekoitteli
häntä, kuten monia nykyajan Eevoja, ei omenalla vaan hienoilla
vaatteilla. Meg ei pitänyt siitä, että häntä sääliteltiin ja että hän
sai tuntea olevansa köyhä. Se suututti häntä, vaikka hän ei kehdannut
sitä tunnustaa. Silloin tällöin hän tyynnytti mieltään ostamalla
jonkin sievän esineen, jotta Sallie ei luulisi hänen pakosta
säästävän. Jäljestäpäin hän aina katui, sillä hänen ostamansa tavarat
olivat harvoin hyödyllisiä. Eiväthän ne tosin paljon maksaneet, eikä
hän siksi niistä enempää huolehtinutkaan. Mutta hänen huomaamattaan
pikku ostoksia ilmaantui yhä uusia, eikä Meg heidän kaupungilla
käydessään enää tyytynyt katselemaan syrjästä ystävättärensä
kaupantekoa.
Mutta tuollaiset menot tulevat arvaamattoman kalliiksi. Kun Meg
kuukauden lopulla laski tilinsä yhteen, hän suorastaan kauhistui
nähdessään loppusumman. Johnilla oli silloin paljon työtä ja
hän jätti kaikki raha-asiat Megin huostaan. Seuraavan kuukauden
tilipäivänä hän oli matkoilla ja vasta kolmannen kuukauden lopussa
oli selvitettävä koko vuosineljänneksen tilit.
Se oli tapaus, joka ei milloinkaan lähtenyt Megin mielestä. Hän oli
pari päivää aikaisemmin tehnyt jotakin kauheaa, joka painoi hänen
omaatuntoaan. Sallie oli ostanut itselleen uuden silkkipukukankaan,
ja Meginkin teki mieli uutta, kevyttä vierailupukua hänen musta
silkkipukunsa oli kovin arkipäiväinen. Silkkiä sen piti olla, sillä
ohuet kankaat sopivat vain nuorille tytöille.
Marchin tädillä oli tapana joka uutena vuotena antaa siskoksille
kaksikymmentäviisi dollaria kullekin. Siihen oli vain kuukauden
verran aikaa ja eräässä kaupassa oli parhaillaan tarjona kaunista
sinipunervaa silkkiä harvinaisen halvalla. Megillä oli rahat
hallussaan, uskaltaisikohan käyttää niitä? John oli aina sanonut,
että kaikki mikä oli hänen oli myös Megin, mutta mahtaisiko hän
hyväksyä sitä, että Meg noiden tiedossa olevien dollarien lisäksi
kuluttaisi vielä toiset kaksikymmentäviisi talouskassasta? Siitäpä
nousi pulma.
Sallie oli yllyttänyt Megiä, hän oli luvannut lainata rahaa ja
johdattanut Megin ylivoimaiseen kiusaukseen. Kohtalokkaalla hetkellä
kauppias kohotti ihanaa, hohtavaa silkkikangasta ja virkkoi: --
Vakuutan teille, rouva, että teette hienon kaupan, ja Meg vastasi:
-- Olkoon menneeksi. Niinpä kangas leikattiin ja maksettiin, Sallie
riemuitsi ja Megkin nauroi ikään kuin ostos olisi ollut pikku juttu.
Mutta lähtiessään kaupasta hänestä tuntui kuin hän olisi ollut varas
ja etsintäkuulutettu.
Kotiin päästyään hän koetti vaimentaa omantunnontuskiaan levittämällä
ihanan kankaan eteensä. Mutta se ei hohtanut enää samalla tavoin
eikä oikeastaan sopinutkaan hänelle; näytti kuin kankaan kuvioihin
olisi painettu sanat "viisikymmentä dollaria". Hän pani sen pois
näkyvistään, mutta se pyöri koko ajan hänen ajatuksissaan, ei
iloisesti niin kuin uusi vaate muulloin, vaan kauhistavana, kuin
mieletön teko, jota ei voi enää korjata.
Kun John samana iltana veti tilikirjat esille, löi Megin sydän
kiivaasti ja ensi kerran avioliittonsa aikana hän pelkäsi miestään.
Nuo ystävälliset, ruskeat silmät saattaisivat olla tuikeatkin,
ja vaikka John oli tavallista paremmalla tuulella, Meg kuvitteli
hänen olevan perillä asiasta, mutta jättävän sen toistaiseksi
rauhaan. Talouslaskut oli kaikki maksettu ja kirjanpito oli havaittu
virheettömäksi. John kiitteli Megiä ja oli juuri avaamaisillaan
vanhan lompakon, jota he sanoivat pankiksi, kun Meg tietäen sen aivan
tyhjäksi tarttui hänen käteensä ja sanoi hermostuneena:
-- Et ole vielä nähnyt minun yksityistä tilikirjaani.
John ei milloinkaan pyytänyt nähdä sitä, mutta Meg tahtoi aina
nimenomaan näyttää kirjansa hänelle. Oli hauska nähdä Johnin miesten
tapaan ihmettelevän, miten omituisia tavaroita naiset tarvitsivat.
Hän antoi tämän arvata mitä röyhelö merkitsi, udella mihin vyönauhaa
tarvittiin, ja hämmästellä sitä, että naisen päähine syntyi
samettipalasesta, kolmesta ruusunnupusta ja parista nauhanpätkästä,
jotka yhteensä maksoivat jopa viisi kuusi dollaria. Tällöin John
näytti mielellään pitävän hauskaa Megin numeroiden kustannuksella,
hän tekeytyi kauhistuneeksi moisesta tuhlaavaisuudesta, kuten aina
silloin, kun hän eniten ylpeili ymmärtäväisestä vaimostaan.
Meg veti pienen tilikirjan hitaasti esiin ja laski sen Johnin eteen.
Hän asettui tuolin taakse silittääkseen rypyt miehensä väsyneeltä
otsalta ja virkkoi kasvava pelko sydämessään:
-- John kulta, minua hävettää näyttää tämä kirja sinulle, sillä olen
viime aikoina ollut kauhean tuhlaavainen. Liikun niin paljon ulkona,
että tarvitsen yhtä ja toista, näetkös, ja kun Sallie kehotti minua
ostamaan sen, niin seurasin hänen neuvoaan. Uudenvuoden lahjani
korvaa kyllä hinnan puolittain, mutta jäljestäpäin minua kadutti,
sillä tiesin ettet hyväksyisi tuota ostosta.
John nauroi ja veti hänet luokseen sanoen iloisesti: -- Älä mene
piiloon. En minä lyö sinua, vaikka oletkin ostanut noin ihastuttavat
kengät. Minä olen ylpeä vaimoni jaloista, eikä haittaa, vaikka hän
maksaakin kahdeksan tai yhdeksän dollaria kengistään, jos ne vain
ovat hyvät.
Kengät olivat yksi viime aikojen menoeristä, ja Johnin katse sattui
hänen puhuessaan pysähtymään niihin. "Mitä hän sanoo kun pääsee
niiden viidenkymmenen dollarin kohdalle?" ajatteli Meg vapisten.
-- Voi, se on vielä pahempaa, olen ostanut silkkisen pukukankaan,
Meg sanoi epätoivoisesti mutta tyynesti, sillä hän toivoi että pahin
olisi pian ohi.
-- No kultaseni, mikä se 'hirveä loppusumma' sitten on?
Tämä ei ollut Johnin tapaista ja Meg tunsi, että miehen suora katse,
jota hän ei vielä milloinkaan ollut väistänyt, oli nyt häneen
suunnattuna. Hän käänsi lehden ja katsoi samassa poispäin osoittaen
summaa, joka ilman noita viittäkymmentä dollariakin olisi ollut aika
suuri, mutta tuntui Megistä nyt suorastaan masentavalta. Hetken
vallitsi huoneessa hiljaisuus. Sitten John sanoi hitaasti -- ja Meg
huomasi, että hänen oli vaikea kätkeä harminsa:
-- No niin, lieneekö viisikymmentä dollaria nyt paljon silkkipuvusta
kaikkine koristuksineen ja hepenineen, joita nykyään käytetään.
-- Sitä ei ole vielä ommeltu eikä koristettu, huokasi Meg hiljaa
kauhistuen niitä suuria summia, jotka pukuun vielä menisivät.
-- Kaksikymmentä metriä silkkiä on paljon pienen tytön leninkiin,
mutta olen varma, että minun vaimoni on siihen pukeutuneena yhtä
hienon näköinen kuin konsanaan Ned Moffatin Sallie, sanoi John
kuivasti.
-- Tiedän että olet vihainen, mutta en mahda sille mitään. En halua
tuhlata rahojasi, mutta en arvannut että pienistä menoista kertyisi
niin suuri summa. En voi välttää kiusausta, kun näen Sallien ostavan
mitä hän ikinä haluaa ja säälivän minua, kun en minä voi. Minä yritän
olla tyytyväinen, mutta se on vaikeata, ja olen kyllästynyt olemaan
köyhä.
Meg lausui viimeiset sanat hiljaa ja luuli, ettei John kuullut niitä.
Mutta hän oli ne kuullut ja ne loukkasivat häntä syvästi, sillä hän
itse oli Megin vuoksi kieltäytynyt monesta hauskuudesta. Meg olisi
halunnut purra kielensä poikki sanottuaan sen, sillä John työnsi
kirjat syrjään, nousi seisomaan ja virkkoi hiukan vapisevalla äänellä:
-- Sitä minä pelkäsinkin, mutta minä teen minkä voin, Meg.
Jos hän olisi torunut tai vaikkapa lyönyt, ei se olisi koskenut
kovemmin kuin nuo sanat. Hän juoksi Johnin luo ja kiersi kädet tämän
kaulaan itkien katumuksen kyyneliä:
-- John, oma rakas John, sinähän raadat aamusta iltaan -- en minä
tarkoittanut mitä sanoin, hän nyyhkytti. -- Se oli ilkeätä, ihan
väärin ja kiittämätöntä, en ymmärrä kuinka saatoinkaan sanoa niin!
Voi, kuinka minä saatoin sanoa niin!
John ei soimannut häntä sanallakaan, vaan oli heti valmis antamaan
anteeksi. Mutta Meg tiesi kuitenkin sanoneensa sellaista, mikä ei
helpolla unohtuisi, vaikka John ei siihen viittaisikaan. Meg oli
luvannut rakastaa häntä myötä- ja vastoinkäymisissä, mutta oli
soimannut miestään köyhyydestä tuhlattuaan kevytmielisesti tämän
ansaitsemia rahoja. Se oli kauheaa, ja pahinta oli, että John oli
aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut. Hän viipyi vain kauemmin
työssä kaupungissa ja teki työtä kauan sen jälkeen kun Meg oli mennyt
levolle ja nukkunut kyyneliinsä.
Meg tuli oman tunnontuskista melkein sairaaksi. Oli
liikuttavaa nähdä hänen suruaan, kun hän kuuli Johnin peruuttaneen
päällystakkitilauksensa. Megin kummastuneisiin kysymyksiin John
tokaisi yksikantaan: -- Minulla ei ole varaa, rakkaani.
Meg ei vastannut mitään, mutta hetken kuluttua John löysi hänet
itkemästä vanhan päällystakin äärestä niin katkerasti kuin olisi
sydän haljeta.
Sinä iltana he keskustelivat kauan, ja Meg oppi rakastamaan miestään
entistä enemmän hänen köyhyytensä vuoksi, sillä se oli tehnyt hänestä
miehen, jolla oli voimaa ja rohkeutta kulkea omaa tietänsä. Se oli
myös opettanut hänet kärsivällisesti sietämään rakastamiensa virheitä
ja tekemään parhaansa heidän toiveidensa täyttämiseksi.
Seuraavana päivänä Meg voitti ylpeytensä. Hän meni Sallien luo,
kertoi koko tarinan ja pyysi, että tämä hyväntahtoisesti ostaisi
silkkikankaan. Hyväsydäminen Sallie suostui mielellään pyyntöön
ja oli lisäksi niin hienotunteinen, ettei seuraavassa hetkessä
lahjoittanut kangasta Megille takaisin.
Meg uudisti Johnin päällystakkitilauksen ja miehen tullessa kotiin
pani ylleen päällystakin kysyäkseen, mitä John piti hänen uudesta
silkkipuvustaan. Voi arvata mitä John vastasi, millä mielellä
hän otti vastaan lahjan ja miten onnellinen aika tätä seurasi.
John ei viipynyt myöhään työssään ja Meg lakkasi käymästä yhtä
mittaa vieraisilla. Aamuisin onnellinen aviomies pukeutui uuteen
päällystakkiinsa, ja iltaisin hellä pikku vaimo auttoi sen hänen
yltään. Niin kului vuosi, ja kun juhannus joutui, Meg koki uuden
elämyksen -- syvimmän ja herkimmän naisen elämässä.
Eräänä lauantaipäivänä Laurie hiipi kiihtyneen näköisenä Kyyhkyslakan
keittiöön, jossa hänet otettiin vastaan rummunpäristyksin. Melun sai
aikaan Hanna, jonka toisessa kädessä oli paistinpannu, toisessa sen
kansi.
-- Kuinka pikku äiti jaksaa? Missä kaikki ovat? Miksei minulle
kerrottu aikaisemmin? tiedusteli Laurie kiivaasti kuiskaten.
-- Hymyilee kuin kuningatar, se kullanmuru! Kaikki ovat yläkerrassa,
eikä täällä saa pitää melua. Menkää olohuoneeseen, minä kutsun heidät
alas. Ja Hanna katosi hihittäen mielissään.
Hetken kuluttua Jo tuli alakertaan kantaen ylpeänä sylissään suurta
pielusta. Hän oli hyvin totinen, mutta hänen silmänsä loistivat ja
ääni ilmaisi salaista liikutusta.
-- Sulje silmäsi ja ojenna käsivartesi, hän kehotti.
Laurie peräytyi nopeasti nurkkaan ja sanoi rukoilevasti kädet selän
takana:
-- Ei kiitoksia, jätän sen mieluummin tekemättä. Minä varmasti
pudottaisin ja särkisin sen.
-- No, sitten et saa nähdäkään, virkkoi Jo päättävästi ja kääntyi
kuin mennäkseen pois.
-- Kyllä minä tahdon nähdä, mutta sinä saat vastata seurauksista, ja
käskyä totellen Laurie urhoollisesti sulki silmänsä, jolloin jotakin
laskettiin hänen syliinsä. Jo, Amy, rouva March, Hanna ja John
purskahtivat nauruun, ja kun Laurie avasi silmänsä, hänen sylissään
oli yhden pienokaisen sijasta kaksi.
Ei ihme että he nauroivat, sillä kveekarikaan ei olisi voinut pysyä
vakavana nähdessään Laurien ilmeen, kun hän loi silmänsä pienistä,
viattomista pulmusista hilpeihin katselijoihin. Hänen katseessaan
kuvastui sellainen kauhu, ettei Jo voinut muuta kuin istua lattialle
ja suorastaan ulvoa naurusta.
-- Kautta Jupiterin, kaksoset! oli kaikki mitä Laurie sai hetkeen
suustaan. Sitten hän kääntyi naisväen puoleen ja lisäsi kauhistuneen
näköisenä:
-- Ottakaa ne pian pois! Minäkin rupean kohta nauramaan ja ne voivat
pudota.
John pelasti pienokaisensa ja alkoi astella edestakaisin huoneessa
lapsi kummallakin käsivarrellaan, niin kuin tuntisi jo tarkoin kaikki
lastenhoidon salaisuudet, ja Laurie nauroi niin, että kyynelet
valuivat pitkin poskia.
-- Tämä on vuoden paras juttu, eikö totta? En kertonut, koska päätin
yllättää sinut, ja olen ylpeä siitä, että onnistuin, sanoi Jo kun
vihdoin taas kykeni puhumaan.
-- En eläissäni ole ällistynyt tällä tavalla. Eikö tämä ole hassua?
Ovatko ne poikia? Mitkä nimet niille annetaan? Katsotaan niitä
vielä. Tue minua, Jo, sillä kautta kunniani, toinen käy jo voimille,
vastasi Laurie katsellen pienokaisia aivan kuten iso, hyvänsävyinen
newfoundlandinkoira katselee kissanpoikasia.
-- Tyttö ja poika. Eivätkös olekin kauniit? kysyi ylpeä isä
ihastellen pieniä punaisia kääröjä, ikään kuin ne olisivat olleet
enkeleitä, joilta vain siivet puuttuivat.
-- Hienoimmat lapset, mitkä ikinä olen nähnyt. Kumpi on kumpi? kysyi
Laurie ja kumartui nähdäkseen nuo ihmeet lähempää.
-- Amy sitoi ranskalaiseen tapaan pojalle sinisen ja tytölle punaisen
nauhan kaulaan, siitä voit aina tuntea heidät. Sitä paitsi toisella
on siniset, toisella ruskeat silmät. Suutele heitä, Teddy-setä,
virkkoi Jo kujeillen.
-- Se ei taitaisi olla niille mieleen, esteli Laurie, joka muutoin
harvoin oli ujo tuollaisissa tilanteissa.
-- Totta kai ne pitävät; ne ovat jo tottuneet siihen. Suutele
heti, hyvä herra! komensi Jo peläten, että Laurie pyytäisi jonkun
sijaisekseen.
Laurie irvisti ja hipaisi huulillaan kummankin poskea, mikä sai
toiset taas nauramaan ja lapset huutamaan.
-- Enkös minä sanonut, etteivät ne pidä siitä! Katsokaa, kuinka tuo
poika potkii, hosuu jo nyrkeillään kuin mikäkin. Kas, kas, Brooken
vesa, aiotko iskeä miehen kimppuun, joka on yhtä voimakas kuin sinä
itse? huusi Laurie huvittuneena iskusta, jonka sai vasten kasvojaan
pienistä avuttomina huitovista nyrkeistä.
-- Hän saa nimekseen John Laurence ja tytöstä tulee Margaret äidin ja
isoäidin mukaan. Daisyksi häntä kyllä sanotaan erotukseksi Megistä,
ja pikkumiehestä tulee luultavasti Jack, jollemme keksi parempaa, Amy
virkkoi osoittaen tätimäistä mielenkiintoa.
-- Tehkää hänestä Demijohn ja sanokaa lyhyyden vuoksi Demiksi,
ehdotti Laurie.
-- Daisy ja Demi -- sehän sopii! Tiesinhän, että Teddy keksii,
huudahti Jo taputtaen käsiään.
Teddyn ehdotus hyväksyttiin, ja lapset saivat nimekseen Daisy ja Demi.
6