KIRJAILIJANOPPIA

Onnetar hymyili odottamatta Jolle ja pudotti muutaman onnenrahan

hänen tielleen. Eivät ne olleet tosin kultarahoja, mutta tuskinpa

puoli miljoonaa olisi voinut tehdä tyttöä onnellisemmaksi kuin tuo

pieni summa, jonka hän ansaitsi seuraavaan tapaan.

Silloin tällöin Jo sulkeutui huoneeseensa, pukeutui kirjailijanasuun

ja 'heittäytyi pyörteeseen', kuten hän itse asian ilmaisi. Hän oli

antautunut koko sydämestään ja sielustaan romaanin kirjoittamiseen

ja tiesi, ettei saisi rauhaa ennen kuin se oli valmis. Jon

kirjailijanasuun kuului musta villakangasesiliina, johon hän saattoi

mielensä mukaan pyyhkiä kynää, sekä samasta kankaasta valmistettu

lakki, jota koristi iloinen punainen nauharuusuke ja jonka sisään hän

työnsi palmikkonsa milloin kirjoitustuuli puhalsi purjeisiin. Tämä

päähine oli varoitusmerkki; sen näkyessä utelias kotiväki pysytteli

loitolla ja pistäytyi vain silloin tällöin kuin ohimennen kysymään:

-- Palaako innoituksen tuli?

Aina ei uskallettu tehdä tätäkään kysymystä katsomatta ensin lakin

asentoa. Jos tämä paljon puhuva vaatekappale oli otsalla, se osoitti,

että ankara työ oli käynnissä; innoituksen hetkinä se työnnettiin

takaraivolle vähän vinoon, ja kun kirjailijattaren valtasi epätoivo,

hän kiskaisi lakin päästään ja heitti sen lattialle. Silloin tulija

vetäytyi ääneti takaisin eikä kukaan uskaltanut puhutella Jota, ennen

kuin punainen rusetti taas törrötti hänen otsallaan.

Jo ei suinkaan pitänyt itseään nerona; mutta kun kirjoituspuuska

tuli, hän antautui työhönsä kokonaan. Hän ei huomannut nälkää eikä

janoa eikä pahaa ilmaa elellessään onnellisena mielikuvituksensa

maailmoissa, missä hänellä oli ystäviä, jotka tuntuivat hänestä

melkein yhtä todellisilta ja rakkailta kuin elävät olennot. Uni

pakeni silmistä, ruoka jäi koskematta, ja päivä ja yö olivat aivan

liian lyhyet tuon onnen nauttimiseen, joka teki nämä hetket elämisen

arvoisiksi, vaikka ne eivät aina kantaneetkaan näkyvää hedelmää.

Tätä jumalaista innoitusta kesti tavallisesti viikon tai pari, sen

jälkeen hän irtautui pyörteestään nälkäisenä, unisena, äreänä tai

alakuloisena.

Kerran Jo parhaillaan oli tointumassa tällaisesta puuskasta, kun

hän lupautui neiti Crockerin seuraksi kuulemaan erästä esitelmää.

Palkaksi hyvästä työstään hän sai uuden idean. Esitelmä kuului

työväen luentosarjaan ja käsitteli pyramideja. Jo ei oikein

ymmärtänyt, miksi tällaiselle kuulijakunnalle oli valittu juuri

tuo aihe, mutta ilmeisesti jokin paha yhteiskunnallinen epäkohta

korjautuisi tai suuri puute lievenisi, kun faaraoiden loistoa

kuvattaisiin kuulijakunnalle, jonka mieltä askarrutti kivihiilen ja

jauhojen hinta ja jonka elämä kului paljon kipeämpien ongelmien kuin

sfinksin arvoituksen ratkaisemiseen.

He saapuivat aikaisin paikalle, ja sillä aikaa kun neiti Crocker

kutoi sukan kantapäätä, Jo huvitteli tutkimalla ympärillä istuvien

ihmisten kasvoja. Hänen vieressään vasemmalla väitteli kaksi

leveähattuista naishenkilöä pitsiä virkaten naisten oikeuksista.

Heidän vieressään istui vanhapiika, joka söi piparminttupastilleja

paperipussista, ja vanha herra, joka nautti päivällislepoa keltaisen

silkkinenäliinan takana. Jon oikealla puolella ei istunut muita kuin

muuan lukuhaluinen poika, joka oli syventynyt lehteensä.

Hän luki jotain kuvalehteä ja Jo tarkasteli piirrosta, joka

oli lähinnä häntä. Hän koetti turhaan keksiä, mikä tavaton

tapahtumainkulku saattoi vaatia noin julmannäköistä kuvaa. Täydessä

sota-asussa komeileva intiaani syöksyi siinä alas jyrkännettä

taistellen suden kanssa, joka oli tarrautunut hänen kurkkuunsa.

Vieressä tappeli kaksi raivostunutta, harvinaisen pienijalkaista ja

suurisilmäistä herrasmiestä keskenään, ja taustalla näkyi pakeneva

nainen tukka hajallaan ja suu auki. Kun poika pysähtyi kääntämään

lehteä, hän huomasi Jon katsovan ja tarjosi tälle lehdenpuolikasta

poikamaisen hyväntahtoisesti sanoen ujostelematta:

-- Kiinnostaako? Tämä on hyvä tarina.

Jo otti hymyillen lehden, hän oli yhä kuin kotonaan poikien seurassa,

totesi pian, että kertomus oli noita tavanomaisia jännitysjuttuja,

joissa harhaillaan rakkauden, salaperäisten tapausten ja murhien

viidakossa.

-- Hieno juttu, vai mitä? kysyi poika Jon lukiessa sivun viimeisiä

rivejä.

-- Minä luulen, että sinä ja minä osaisimme kirjoittaa yhtä hyvin,

jos koettaisimme, vastasi Jo huvittuneena ihastuksesta, joka

kohdistui mokomaan roskaan.

-- Olisin onnenpoika jos osaisin. Hän saa kuulemma hyvät rahat

tämmöisistä jutuista. Poika osoitti kirjoittajan nimeä: rouva

S.L.A.N.G. Northbury.

-- Tunnetko hänet? Jo kysyi äkkiä innostuen.

-- En, mutta luen kaikki hänen kirjoituksensa, ja eräs minun kaverini

on työssä siinä kirjapainossa, jossa tämä lehti painetaan.

-- Sanoitko että hän ansaitsee hyvin tällaisilla kertomuksilla?

kysyi Jo ja katseli äskeistä kunnioittavammin järkyttävää kuvaa ja

monia sivua koristavia huutomerkkejä.

-- Se on tietty! Hän tietää mistä ihmiset pitävät, ja siitä maksetaan

hyvin.

Samassa luento alkoi. Jo ei tosin kuullut siitä paljonkaan, sillä

professori Sandsin esitelmöidessä Kheopsista, hieroglyfeistä ja

egyptiläisistä jalokivikoristeista hän salaa kirjoitti lehden

osoitteen muistiin ja päätti urheasti yrittää jännityskertomuksesta

tarjottua sadan dollarin palkintoa.

Kun luento päättyi ja kuulijakunta heräsi unestaan, Jo oli mielessään

koonnut itselleen suurenmoisen omaisuuden (se ei ollut ensimmäinen

toive, jonka paperi ja kynä hänessä oli herättänyt). Hän oli jo

vajonnut kertomuksensa suunnitteluun mutta ei osannut päättää,

pitäisikö kaksintaistelun tapahtua ennen pakoa vai murhan jälkeen.

Hän ei kertonut kotona suunnitelmistaan, mutta ryhtyi heti seuraavana

päivänä työhön, äitinsä suureksi huoleksi, tämä näet oli aina hiukan

levoton, kun 'innoituksen tuli alkoi palaa'. Jo ei ollut aikaisemmin

kokeillut tällaista tyyliä, vaan oli tyytynyt kirjoittamaan varsin

viattomia kertomuksia "Lentävään Kotkaan". Hän saattoi nyt käyttää

hyväkseen näyttämökokemuksiaan ja laajaa lukeneisuuttaan. Ne

auttoivat häntä tiivistämään kertomuksen tunnelmaa ja rakentamaan

jännitystä, samalla kun pukujen sommittelu ja kielellinen asukin oli

luontevaa. Kertomukseen sisältyi epätoivoa ja synkkyyttä niin paljon

kuin Jo ikinä kykeni kuvittelemaan, hän kun omasta kokemuksestaan

tunsi varsin vähän näitä surullisia mielialoja. Tapahtumapaikka

oli Lissabon ja niinpä sopivana loppuna kertomukselle oli hirveä

maanjäristys. Käsikirjoitus lähti matkaan kaikessa hiljaisuudessa ja

Jo liitti mukaan lyhyen kirjeen; hän sanoi siinä vaatimattomasti,

että jollei kirjoitus voittaisi palkintoa, mitä tuskin uskalsi

odottaa, hän olisi sangen iloinen, jos voisi saada jutusta palkkion.

Käy pitkäksi odottaa kuusi viikkoa ja aika tuntuu sitäkin pitemmältä

tytöstä, jonka on säilytettävä salaisuutta. Mutta Jo kesti sen;

hän oli jo heittämäisillään kaiken toivon, kun saapui kirje, joka

melkein salpasi häneltä hengen, sillä kuoresta putosi sadan dollarin

maksuosoitus. Hetken Jo tuijotti sitä kuin se olisi ollut käärme,

sitten hän luki kirjeen ja purskahti itkuun. Jos kirjeen kirjoittanut

ystävällinen herra olisi aavistanut, miten suuren onnen hän valmisti

lähimmäiselleen, hän olisi varmaan huvitellut kaikkina vapaahetkinään

kirjoittamalla tuollaisia kirjeitä. Jo piti kirjettä arvokkaampana

kuin rahoja, sillä se rohkaisi häntä. Vuosien ponnistusten jälkeen

tuntui hyvältä huomata, että oli oppinut kirjoittamaan jotakin --

vaikkapa vain jännitysjuttuja.

Harvoin tapaa ylpeämpää nuorta naista kuin Jo, kun hän tyynnyttyään

ilmestyi perheensä eteen kirje toisessa, maksuosoitus toisessa

kädessä ja hämmästytti kaikki tyynni kertomalla voittaneensa

palkinnon. Tietysti ilo nousi ylimmilleen, ja kun kertomus sitten

ilmestyi, jokainen luki sen ja kehui sitä; tosin isä, tunnustettuaan

ensin kielen virheettömäksi, käsittelyn reippaaksi ja huolelliseksi

ja surullisen lopun sangen vaikuttavaksi, pudisti päätään ja sanoi

suoraan tapaansa:

-- Voit kirjoittaa parempaakin, Jo. Pyri korkealle äläkä välitä

rahasta.

-- Minusta juuri raha on paras puoli. Mitä ihmettä sinä teet noin

suurella omaisuudella? virkkoi Amy katsellen kunnioittavasti

ihmeellistä paperiliuskaa.

-- Lähetän Bethin ja äidin pariksi kuukaudeksi meren rannalle, Jo

vastasi empimättä.

-- Ihanaa! -- Ei, en minä voi lähteä, se olisi kovin itsekästä,

huudahti Beth työntäen pois maksuosoituksen, jota sisko heilutteli

hänen edessään.

-- Mutta sinun täytyy lähteä, minä olen saanut sen päähäni. Siksi

minä yritin ja siksi onnistuin. Minulta ei mikään onnistu, jos

ajattelen vain itseäni; minun on paljon edullisempaa tehdä työtä

sinun hyväksesi, ymmärräthän. Sitä paitsi äitikin tarvitsee

ilmanvaihdosta eikä hän tahdo jättää sinua, niin että sinun

täytyy lähteä. Hauskaa kun palaat sitten kotiin yhtä pyöreänä ja

punaposkisena kuin ennen. Eläköön tohtori-Jo, joka aina parantaa

potilaansa!

Pitkän pohdinnan jälkeen he tosiaan matkustivat meren rannalle, ja

vaikka Beth ei palannutkaan niin pyöreänä ja punakkana kuin oli

toivottu, hän oli kuitenkin vahvistunut, ja rouva March väitti

nuortuneensa kymmenen vuotta.

Jo oli siis tyytyväinen rahojensa sijoitukseen ja ryhtyi hilpein

mielin työhön ansaitakseen lisää ilahduttavia maksuosoituksia.

Vuoden kuluessa hän ansaitsikin niitä monta ja tunsi vähitellen

olevansa tärkeä henkilö kodissa, sillä mustekynän taika muutti hänen

'jaarituksensa' heidän kaikkien hyvinvoinniksi. "Herttuan tytär"

maksoi lihakaupan laskun, "Kummituskäsi" levitti lattialle uuden

maton ja "Luostarin kirous" tuotti suurta siunausta Marchin perheen

mauste- ja pukuvarastoon.

Rikkaus on oivallinen asia, mutta köyhyydelläkin on valoisat

puolensa. Vastoinkäymisten suuri siunaus on se todellinen tyydytyksen

tunne, jonka ankara henkinen tai ruumiillinen työ tekijälleen

tuottaa. Pakottavan puutteen ansioksi onkin luettava ainakin puolet

kaikista viisaista, hyödyllisistä ja hauskoista keksinnöistä, joita

maailmassa on tehty. Jo sai tuntea tuon tyydytyksen esimakua eikä hän

enää kadehtinut rikkaampia ystäviään, vaan nautti tietäessään, että

kykeni elättämään itsensä pyytämättä penniäkään muilta.

Hänen kertomuksensa eivät herättäneet suurtakaan huomiota, mutta ne

menivät hyvin kaupaksi. Se kannusti Jota, ja hän päätti saavuttaa

rohkealla teolla mainetta ja varallisuutta. Kirjoitettuaan neljännen

kerran puhtaaksi romaaninsa hän luki sen läheisimmille ystävilleen

ja lähetti sitten peläten ja vapisten tekeleensä kolmelle eri

kustantajalle. Se hyväksyttiin painettavaksi siinä tapauksessa, että

tekijä lyhentäisi siitä kolmanneksen ja poistaisi juuri ne kohdat,

joita hän itse eniten ihaili.

-- Minun täytyy siis joko työntää tämä vanhaan peltikattilaani

homehtumaan, maksaa itse painatuskustannukset tai silpoa koko juttu

sellaiseksi, että se miellyttää ostajia, jotta ansaitsisin sillä

mahdollisimman paljon. On hyvä hankkia taloon mainetta, mutta raha

on käyttökelpoisempaa. Niinpä on parasta pitää perheneuvottelu tämän

tärkeän asian ratkaisemiseksi, tuumi Jo ja kutsui perheen koolle.

-- Älä pilaa kirjaasi, tyttöseni, sen sisältö on arvokkaampi kuin

uskotkaan. Anna sen odottaa ja kypsyä. Tämä oli isän neuvo; hän

puhuikin kokemuksesta, sillä jo kolmenkymmenen vuoden ajan hän oli

odottanut oman hedelmänsä kypsymistä eikä vieläkään kiirehtinyt

korjaamaan sitä, vaikka se jo oli makea ja mehukas.

-- Minun mielestäni Jon on parempi yrittää kuin jäädä odottamaan,

arveli rouva March. -- Arvostelu on paras opettaja tällaisissa

asioissa, sillä se auttaa häntä näkemään arvaamattomia vikoja ja

ansioita ja onnistumaan paremmin seuraavalla kerralla.

-- Se on totta, myönsi Jo rypistäen kulmiaan. -- Olen jauhanut niin

kauan mielessäni tätä kirjaa, etten itsekään tiedä onko se hyvä,

huono vai keskinkertainen. Siitä on paljon apua, että joku puolueeton

henkilö tutkii sitä ja ilmoittaa, mitä hän siitä arvelee.

-- Minä en poistaisi siitä sanaakaan, pilaat vielä koko kirjan.

Henkilöt sinänsä ovat paljon mielenkiintoisemmat kuin se, mitä heille

tapahtuu. Kaikki menee vain sekaisin, jos rupeat sitä muuttelemaan,

selitti Meg, joka lujasti uskoi, että tämä romaani oli paras mitä

milloinkaan oli kirjoitettu.

-- Mutta herra Allen sanoo: "Jättäkää selittely pois, lyhentäkää

kertomusta ja tiivistäkää sen tunnelmaa, antakaa henkilöidenne kertoa

omalla suullaan", keskeytti Jo turvautuen kustantajan mielipiteeseen.

-- Tee niin kuin hän sanoo, hän tietää mikä menee kaupaksi. Kirjoita

hyvä, lukijoille mieluinen kirja, ja koeta ansaita niin paljon rahaa

kuin suinkin mahdollista. Sitten kun olet saanut nimeä, voit ruveta

kulkemaan omia teitäsi ja kuvailemaan filosofisia ja mietiskeleviä

henkilöitä, sanoi Amy, joka otti asian aivan käytännölliseltä

kannalta.

-- No niin, nauroi Jo, jos minun henkilöni ovat 'filosofisia

ja mietiskeleviä', ei se ole minun syyni, sillä minulla ei ole

aavistustakaan noista asioista, paitsi mitä joskus isältä olen

kuullut. Jos hänen viisaita ajatuksiaan on päässyt puikahtamaan minun

romaaniini, sen parempi vain. No, Beth, mitä mieltä sinä olet?

-- Tahtoisin nähdä sen pian painettuna. Beth hymyili heikosti

sanoessaan tämän, mutta hän painotti tietämättään 'pian'-sanaa, ja

lapsellisen vilpittömät silmät katsoivat Jota niin rukoilevasti, että

surullinen aavistus täytti hetkeksi sisaren sydämen, ja hän päätti

ryhtyä toimeen "pian".

Niinpä nuori kirjailija laski spartalaisen päättävästi esikoisensa

pöydälle ja paloitteli sen säälimättä kuin ihmissyöjä. Toivoen

voivansa miellyttää kaikkia hän pyysi neuvoja puolelta ja toiselta,

mutta ei osannut olla kenellekään mieliksi enempää kuin sadun ukko

aaseineen.

Isä piti mietiskelystä, jota tekijän tietämättä oli eksynyt

mukaan, se sai siis jäädä, vaikka Jolla olikin omat epäilyksensä

niiden kohtien suhteen. Äidin mielestä tarinassa oli tosiaan liian

verkkaisia kuvauksia; ne siis poistettiin melkein kaikki -- ja

samalla monta kokonaisuuden kannalta tärkeätä kohtaa. Meg ihaili

romaanin surullista loppua, niinpä Jo sommitteli kuolinkamppailun

entistäänkin järkyttävämmäksi tehdäkseen hänelle mieliksi. Amy taas

ei pitänyt leikillisistä paikoista, ja parasta tarkoittaen Jo sen

vuoksi poisti nekin kohdat, jotka olivat luoneet hiukan hilpeyttä

kertomuksen synkkään juoneen. Ja lopulta, tuhoa täydentääkseen,

hän lyhensi romaanistaan kolmanneksen ja lähetti sitten pienen

kirjaparkansa, kuin kynityn satakielen, suureen touhuavaan maailmaan

onneansa koettamaan.

No niin, se painettiin, ja Jo sai siitä kolmesataa dollaria, ja

lisäksi vielä niin paljon kiitosta ja moitetta, ettei hän ollut

voinut aavistaakaan, vaan joutui kaikesta niin pyörälle päästään,

että kesti hyvän aikaa ennen kuin hän toipui ennalleen.

-- Äiti, sinä sanoit, että arvostelut olisivat minulle hyödyksi,

mutta kuinka se on mahdollista, kun ne ovat keskenään aivan

vastakkaisia? En edes tiedä olenko kirjoittanut lupaavan kirjan vai

olenko rikkonut kaikkia kymmentä käskyä vastaan! huudahti Jo raukka

lukiessaan arvosteluja, jotka hetkeksi täyttivät hänen mielensä

ilolla ja ylpeydellä painaakseen sen seuraavassa silmänräpäyksessä

raivon ja masennuksen valtaan. -- Tässä sanotaan: "Erinomainen kirja,

läpeensä todellinen, täynnä kauneutta ja vakavuutta; kaikki siinä on

puhdasta, tervettä ja raikasta", luki kirjailija neuvottomana. --

Seuraava kirjoittaa vuorostaan: "Romaanin koko perusasenne on huono,

se on täynnä sairaalloisia kuvitelmia, spiritistisiä aatteita ja

luonnottomia henkilöitä." Mutta eihän minulla ole mitään erityistä

asennetta, en usko spiritismiin enkä sen vuoksi ymmärrä, miten tämä

arvostelu voisi olla oikea. Muuan sanoo: "Tämä on parhaita romaaneja,

mikä Amerikassa on ilmestynyt vuosiin!" (Tiedän kyllä että se on

valhetta.) Eräs taas väittää: "Vaikka kirja onkin omaperäinen,

voimakkaasti ja tunteellisesti kirjoitettu, se on vaarallinen."

Todellakin! Toiset tekevät siitä pilaa, toiset ylistävät taivaaseen

asti, mutta kaikki ovat sitä mieltä että tähtään kirjallani johonkin

päämäärään, vaikka kirjoitin sen vain huvin ja rahan vuoksi. Olisi

ollut parempi painattaa se kokonaisena tai jättää se tyystin

julkaisematta, sillä minä vihaan epäoikeudenmukaisia arvosteluja.

Kotiväki ja ystävät tekivät parhaansa lohduttaakseen Jota, mutta

herkästä ja rohkeasta tytöstä epäonnistuminen tuntui katkeralta. Se

oli kuitenkin hänelle hyödyksi, sillä arvostelukykyisten henkilöiden

kritiikki on aina terveellistä nuorelle kirjailijanalulle. Kun

ensimmäinen mielipaha haihtui, Jo pystyi jo nauramaan pienelle

kirjaparalleen ja näkemään mikä siinä oli hyvää. Hän tunsi

viisastuneensa ja vahvistuneensa saamistaan iskuista.

-- Minä en ole nero niin kuin Keats enkä aio kuolla tähän paikkaan,

hän selitti reippaasti: -- Olen loppujen lopuksi onnistunut

vetämään heitä nenästä; sitä mikä on suoraan todellisesta elämästä,

väitetään luonnottomaksi ja valheelliseksi, kun taas se, minkä olen

keksinyt omasta päästäni, on "ihastuttavan luonnollista, kaunista

ja todenmukaista". Lohdutan itseäni sillä, ja sitten kun ehdin,

julkaisen uuden kirjan.

5