Ihmisten yleensä ja eritoten nuorten kunnianhimoisten miesten
ja naisten on usein vaikea oppia erottamaan neroa ja tavallista
lahjakkuutta toisistaan. Niinpä Amynkin täytyi kestää monet surut,
ennen kuin hän oppi tämän eron. Luullen innostustaan taiteelliseksi
innoitukseksi hän nuorekkaan rohkeasti yritti milloin mitäkin taiteen
haaraa. Hän hylkäsi muovailusaven pitkiksi ajoiksi ja keskittyi
hienoihin tussipiirroksiin onnistuen niissä niin hyvin, että hänen
näppäristä tekeleistään koitui sekä hyötyä että huvia. Mutta silmien
rasittuminen pakotti hänet pian luopumaan tussitöistä ja yrittämään
rohkeasti polttopiirustusta.
Niin kauan kuin tätä intoa riitti, perhe eli ainaisessa tulipalon
pelossa, sillä talon täytti niihin aikoihin alituisesti palaneen puun
haju, ullakolta tuprahteli usein levottomuutta herättäviä savupilviä,
hehkuvia poltinrautoja oli pitkin ja poikin, eikä Hanna milloinkaan
uskaltanut mennä nukkumaan ennen kuin oli tulipalon pelosta varannut
vuoteensa viereen vesisangon ja hälytyskellon.
Poltettuaan pahasti sormenpäänsä Amy vaihtoi tulen öljyyn ja
alkoi vähentymättömällä innolla harjoittaa öljymaalausta. Eräältä
taiteilijaystävältään hän sai käytettyjä siveltimiä, paletteja ja
värejä; ja siitä alkoi töhriminen. Tuloksena oli paimentauluja ja
merimaisemia, joiden vertaisia ei milloinkaan ollut nähty maalla
eikä merellä. Hänen nautakarjansa oli sillä tavoin muhkeata että se
olisi varmasti saanut palkinnon maatalousnäyttelyssä, ja tottuneinkin
merimies olisi hänen laivojensa kallistumaa katsellessaan
tullut merikipeäksi, jollei tapa, jolla kaikkia laivanrakennus- ja
takilointisääntöjä oli rikottu, olisi saanut katselijaa
vääntelehtimään naurusta heti ensi silmäyksellä.
Seuraavana oli vuorossa hiilipiirustus. Perheenjäsenten kuvat
riippuivat seinällä rivissä ja kaikki näyttivät niin hurjilta
ja nokisilta kuin heidät olisi manattu esiin hiilisäiliöstä.
Liitepiirroksina he onnistuivat paremmin, sillä he olivat näköisiään.
Amyn tukkaa, Jon nenää, Megin suuta ja Laurien silmiä kehuttiin
hyviksi. Sen jälkeen savi ja kipsi pääsivät taas armoihin, ja Amyn
ystävistään tekemät aavemaiset luonnokset kummittelivat talon
nurkissa tai keikahtelivat komeron hyllyiltä ihmisten päähän. Hän
houkutteli lapsia malleikseen, kunnes heidän sekavat kuvauksensa
Amy-neidin salaperäisistä puuhista hankkivat hänelle jonkinlaisen
syöjättären maineen. Mutta tämäkin ilo loppui pian, kun sattui ikävä
onnettomuus, joka jäähdytti hänen intonsa.
Kerran kun malleista oli puutetta, Amy ryhtyi ottamaan kipsivalosta
sievästä jalastaan. Mutta pian hälytti hirveä kolina, kirkuna ja
hyppiminen koko perheen paikalle. Nuori, innokas taiteilijanalku
hyppeli hurjasti lattialla toinen jalka juuttuneena kipsipyttyyn,
jonka sisältö oli kovettunut odottamattoman äkkiä. Suurin
ponnistuksin eikä aivan vaaratta hänet saatiin vapautetuksi. Jo
nauroi niin tikahtuakseen kaivaessaan jalkaa irti, että veitsi
luiskahti liian syvälle, viilsi haavan Amy-poloisen jalkaan ja jätti
ainakin yhden pysyvän muiston hänen taiteellisista yrityksistään.
Amy rauhoittui, mutta sitten hänessä heräsi halu piirtää luontoa
ja hän rupesi etsimään maalauksellisia aiheita ulkoa, metsistä,
niityiltä ja joelta. Hän vilustui ehtimiseen istuessaan kosteassa
ruohikossa piirtämässä jotain "ihastuttavaa asetelmaa", kiveä,
yksinäistä sientä, katkennutta tulikukkaa tai "taivaallisen ihanaa
pilvirykelmää", joka piirrettynä näytti mainiolta höyhenpatjalta.
Jos nerous on ikuista kärsivällisyyttä, kuten Michelangelo vakuuttaa,
Amylla ainakin oli tämä jumalainen ominaisuus, sillä huolimatta
kaikista epäonnistumisista ja masentavista kokemuksista hän uskoi
lujasti että vielä kerran saisi aikaan sellaista, jota voisi sanoa
"tosi taiteeksi".
Mutta samalla hän ahkeroi myös toisenlaisten asioiden parissa,
sillä hän oli päättänyt kehittää itsestään miellyttävän ja hienosti
sivistyneen naisen, siinäkin tapauksessa, ettei hänestä koskaan
tulisi suurta taiteilijaa. Tässä hän onnistuikin paremmin, sillä hän
kuului niihin onnellisiin, joita kaikki rakastavat, jotka saavat
ystäviä minne tulevatkin ja suhtautuvat elämään niin myönteisesti
ja keveästi, että vähempiosaiset helposti uskovat heidän syntyneen
suosiollisten tähtien merkeissä. Kaikki pitivät Amysta, sillä monien
avujensa lisäksi hän oli myös tahdikas. Hän tiesi vaistomaisesti,
mikä oli sopivaa ja miellytti ihmisiä, hän löysi aina oikeat sanat,
toimi tilanteen mukaisesti ja hallitsi itsensä niin täysin, että
sisarilla oli tapana sanoa: "Jos Amy joutuisi hoviin, hän tietäisi
pilkulleen miten siellä on käyttäydyttävä, vaikkei häntä olisi
etukäteen neuvottukaan."
Hänellä oli eräs heikkous: hän halusi liikkua "hienoimmissa
piireissä", vaikkei oikein itsekään tiennyt, mikä tuo _hienoin_ oli.
Varallisuus, yhteiskunnallinen asema, seuraelämän taidot ja hienot
tavat olivat hänen mielestään eniten tavoittelemisen arvoisia, ja
hän liittyikin aina mielellään henkilöihin, joilla oli nämä edut
puolellaan erehtyen usein pitämään epäaitoa aitona ja ihailemaan
sellaista, mikä ei itse asiassa ollut ihailun arvoista.
-- Äiti, minulla olisi sinulle muuan pyyntö, sanoi Amy tullessaan
eräänä päivänä hyvin tärkeän näköisenä sisään.
-- No mikä, tyttöseni, vastasi äiti, jonka silmissä tuo hieno nuori
neiti yhä pysyi lapsena.
-- Meidän piirustustuntimme loppuvat ensi viikolla, ja ennen kuin
tytöt hajaantuvat kesäksi, haluaisin jonakin päivänä kutsua heidät
tänne. Heidän tekisi kovasti mieli nähdä joki, piirtää vanhaa siltaa
ja tehdä samanlaisia luonnoksia kuin minäkin. He ovat olleet minulle
hyvin kilttejä ja olen siitä kiitollinen, sillä vaikka he ovat
rikkaita ja tietävät että minä olen köyhä, he ovat pitäneet minua
samanarvoisena.
-- Miksi eivät olisi pitäneet? Rouva March esitti kysymyksensä
tavalla, jota tytöt sanoivat hänen Maria Teresia -tyylikseen.
-- Tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, että ihmiset karsinoidaan
yleensä varallisuutensa mukaan. Älä yhtään pörhennä höyheniäsi
kuin herttainen, pieni kanaemo, jonka poikasia koreat pikkulinnut
nokkivat; tiedäthän että rumasta ankanpojasta tuli lopulta
joutsen, sanoi Amy hymyillen, sillä hänen toiveikasta ja valoisaa
mielenlaatuaan ei katkeruus sumentanut.
Rouva March naurahti ja kysyi äidinylpeyttään peitellen:
-- Mitä sinä sitten olet suunnitellut, joutseneni?
-- Haluaisin kutsua tytöt meille ensi viikolla lounaalle, viedä
heidät ajelulle katsomaan niitä paikkoja, joita he toivovat
näkevänsä, antaa heidän soudella joella ja ehkä vielä järjestää
pienen taiteellisen juhlan heidän kunniakseen.
-- Sen voimme kyllä toteuttaa. Mitä haluat tarjota? Eiköhän riitä,
jos tarjoamme leivoksia, voileipiä, hedelmiä ja kahvia.
-- Ei mitenkään! Meillä täytyy olla kylmää kieltä ja kananpoikaa
ja lopuksi jäätelöä suklaakastikkeen kanssa. Tytöt ovat tottuneet
sellaiseen ja haluan tarjota oikein hienon kunnon lounaan, vaikka
minun täytyykin itse ansaita elatukseni.
-- Kuinka monta teitä on? kysyi äiti totiseksi muuttuneena.
-- Meitä on kolme- neljätoista, mutta en usko kaikkien sentään
tulevan.
-- Hyvänen aika, sinähän saat vuokrata koko raitiovaunun tuomaan
heitä tänne.
-- Mitä sinä puhutkaan, äiti? Tänne tulee ehkä kuusi tai kahdeksan
tyttöä ja olen aikonut vuokrata heitä varten hevosen ja lainata herra
Laurencen suuret vaunut.
-- Mutta sehän tulee kalliiksi, Amy.
-- Ei oikeastaan, olen jo laskenut kustannukset ja aion maksaa kaiken
itse.
-- Etkö usko, kultaseni, että nuo ylellisyyteen tottuneet tytöt
iloitsisivat vaihteen vuoksi enemmän jostakin yksinkertaisesta, kun
emme kerran voi tarjota heille mitään uutta. Ja meillekin se sopisi
paremmin, sillä silloin ei tarvitsisi lainailla tavaroita, ei ostaa
sellaista mitä emme tarvitse, eikä jäljitellä vierasta elämäntyyliä.
-- Jollen saa kutsuja mieleni mukaisiksi, en välitä pitää niitä
ensinkään. Olen ihan varma että pystyn järjestämään ne, jos sinä
ja siskot vain hiukan autatte; enkä ymmärrä miksen voisi toteuttaa
ajatustani, kun kerran itse aion kustantaa menot, sanoi Amy
päättäväisyydellä, joka vastustusta kohdatessaan usein muuttui
itsepäisyydeksi.
Rouva March tiesi, että kokemus on hyvä opettaja, ja milloin vain oli
mahdollista, hän antoi lastensa itse oppia elämän vaikeat läksyt.
-- Olkoon menneeksi, Amy; jos kerran välttämättä haluat toteuttaa
aikeesi ja voit sen tehdä tuhlaamatta liiaksi rahaa, aikaa ja hyvää
tuultasi, en vastusta. Keskustele toisten tyttöjen kanssa, ja mitä
päätättekin autan teitä parhaani mukaan.
-- Kiitos äiti; sinä olet aina niin kiltti, sanoi Amy ja kiiruhti
kertomaan suunnitelman siskoilleen.
Meg innostui heti ja suostui auttamaan luvaten reippaasti koko
omaisuutensa Amyn käytettäväksi, alkaen pienestä kodistaan aina
parhaisiin suolalusikkoihinsa asti. Mutta Jo rypisteli kulmiaan eikä
olisi aluksi halunnut olla missään tekemisissä koko kutsujen kanssa.
-- Minkä ihmeen tähden viitsit tuhlata rahojasi, vaivata meitä
kaikkia ja kääntää koko talon nurin muutamien tyttölasten vuoksi,
jotka eivät välitä sinusta pennin vertaa! Luulin sinulla olevan sen
verran järkeä ja ylpeyttä, ettet alkaisi pokkuroida jonkun tavallisen
naisihmisen edessä vain sen vuoksi, että hän käyttää ranskalaisia
korkoja ja ajelee kuomuvaunuissa, pauhasi Jo, joka ei ollut
parhaimmalla tuulellaan, kun joutui keskeyttämään romaaninsa juuri
traagisimmassa kohdassa.
-- Minä en pokkuroi enkä siedä tuota sinun holhoavaa äänensävyäsi,
kivahti Amy, sillä siskokset riitelivät jatkuvasti, kun tuli kysymys
tämänkaltaisista asioista. -- Tytöt pitävät minusta ja minä pidän
heistä, he ovat ystävällisiä, viisaita ja lahjakkaita, vaikka sinä
sanot heitä vain tyhjänpäiväisiksi muotinukeiksi. Sinusta ei ole
minkäänarvoista se, että on suosittu, seurustelee hienoissa piireissä
ja oppii kauniita käytöstapoja. Mutta minä pidän niitä asioita
arvossa ja aion käyttää hyväkseni jokaista tilaisuutta. Sinä voit
kyllä käyttää kyynärpäitäsi, kulkea nokka pystyssä halki elämäsi ja
kehua olevasi riippumaton, jos haluat. Minulle se ei sovi.
Päästäessään kielensä valloilleen Amy pääsi tavallisesti väittelyssä
voitolle, koska hän osasi aina säilyttää malttinsa, kun taas Jo
vapaudenrakkaudessaan ja epäsovinnaisuudessaan esitti niin pitkälle
meneviä väitteitä, että säännöllisesti joutui alakynteen. Amy oli
nytkin luonnehtinut Jon riippumattomuuden halun niin osuvasti, että
molemmat purskahtivat nauruun, ja keskustelu muuttui sopuisammaksi.
Vasten tahtoaan Jo lopulta suostui uhraamaan päivän sovinnaisuuden
alttarille ja auttamaan sisartaan, vaikka pitikin koko kutsuja
joutavana hommana.
Kutsukirjeet lähetettiin, ja melkein kaikkiin tuli myöntävä vastaus.
Juhlapäiväksi oli määrätty seuraava maanantai. Hanna oli huonolla
tuulella, koska viikon työt menivät sekaisin, ja ennusti kaiken
käyvän hullusti, kun "ei saanut pestä ja silittää oikeana päivänä".
Järjestelyt tietysti kärsivät, kun keittiökoneiston tärkein ratas
rupesi näin jarruttamaan.
Ensimmäiseksi epäonnistuivat Hannan laitokset: kananpoika oli
sitkeätä, kieli liian suolaista eikä suklaa vaahdonnut kylliksi.
Leivokset ja jäätelö maksoivat enemmän kuin Amy oli arvioinut, samoin
vaunut. Lisäksi tulivat vielä monet pikkumenot, jotka aluksi olivat
näyttäneet mitättömiltä, mutta joiden yhteissumma nousi pelottavan
suureksi. Beth kylmettyi ja hänen täytyi jäädä vuoteeseen. Megillä
oli yhtenään vieraita, jotka veivät hänen aikansa, ja Jo oli
toisissa maailmoissa, teki vahinkoja tavallista enemmän ja pani Amyn
kärsivällisyyden kovalle koetukselle.
-- Ilman äidin apua en olisi milloinkaan selviytynyt, selitti Amy
kiitollisena jälkeenpäin, kun toiset olivat jo täysin unohtaneet tuon
'vuoden hullunkurisimman pilan'.
Oli päätetty, että jos maanantaiksi sattuisi ruma sää, neidit
tulisivat vasta tiistaina, ja se oli miltei liikaa Jon ja Hannan
kestokyvylle. Maanantaiaamuna vallitsi epävakainen sää, joka itse
asiassa on kiusallisempi kuin yhtämittainen sade. Väliin pisaroi,
väliin paistoi aurinko, väliin tuuli, eikä sää vakiintunut ennen kuin
oli liian myöhäistä ratkaista asiaa suuntaan tai toiseen.
Amy nousi päivän koittaessa, ajoi toisetkin vuoteesta ja määräsi
aamiaisen syötäväksi aikaisin, jotta koko talo saataisiin ajoissa
kuntoon. Olohuone näytti tänään merkillisen nukkavierulta, mutta
pysähtymättä huokailemaan asiaa, jolle ei mahtanut mitään, hän asetti
taitavasti tuoleja maton kuluneille kohdille, peitti tauluilla
seinissä olevat tahrat ja somisti tyhjät nurkkaukset omilla
veistoksillaan, jotka antoivat huoneelle taiteellisen säväyksen.
Vaikutelmaa paransivat vielä sievät kukka-asetelmat, joita Jo
järjesti sinne tänne.
Ruokapöytä näytti houkuttelevalta; sitä katsellessaan Amy toivoi
hartaasti, että ruoka maistuisi hänen vierailleen ja että
lainatut lasit, posliinit ja hopeat saataisiin kunnialla takaisin
omistajilleen. Vaunut oli luvattu, Beth auttoi Hannaa kulissien
takana ja Jo lupautui olemaan niin huomaavainen ja rakastettava
kuin hänen yläilmoissa harhailevat ajatuksensa, pakottava päänsä ja
horjumaton paheksumisensa kaikkea ja kaikkia kohtaan suinkin antoivat
myöten.
Amy pukeutui huolestuneena ja tunsi jo etukäteen helpotusta
ajatellessaan sitä onnellista hetkeä, jolloin lounas oli kunnialla
ohi ja hän lähtisi vieraineen ajelulle nauttimaan yhteisistä
taideharrastuksista, sillä isot avovaunut ja vanha silta olivat hänen
kutsujensa vetonaula.
Seurasi kaksi odotuksen tuntia, joiden aikana Amy kulki olohuoneen
ja eteisen väliä ja yleinen mieliala vaappui kuin tuuliviiri. Pieni
sadekuuro kello yhdentoista tienoissa oli ilmeisesti sammuttanut
neitien innon; heidän näet piti saapua kahdeltatoista, mutta
määräaikana ei ketään kuulunut. Kello kahden maissa aurinko paistoi
kirkkaasti, mutta silloin lopen uupunut perhe istuutui pöydän ääreen
nauttimaan herkkuja, joita ei voitu säästää kauemmin.
-- Tänään ei ilma haittaa. Nyt he varmasti tulevat, meidän täytyy
pian pukeutua ja olla valmiit ottamaan heidät vastaan, huudahti
Amy, kun aurinko seuraavana aamuna herätti hänet unesta. Hän puhui
reippaasti, mutta mielessään hän kuitenkin salaa toivoi, ettei olisi
puhunut mitään tiistaista, sillä hänen intonsa laimeni sitä mukaa
kuin leivokset vanhenivat.
-- En saanut hummereita, niin että saatte tulla toimeen ilman
hummerisalaattia, sanoi pastori March vaivautuneen näköisenä
tullessaan sisään puolisen tuntia myöhemmin.
-- Siinä tapauksessa saa kana kelvata, salaatissa ei sen sitkeydestä
ole haittaa, ehdotti rouva March.
-- Hanna jätti sen hetkeksi keittiön pöydälle ja kissanpojat pääsivät
sen kimppuun. Olen hirveän pahoillani, Amy, sanoi Beth joka oli
lämmin kissojen suojelija.
-- Silloin täytyy saada hummeria, sillä kieli ei yksinään riitä,
sanoi Amy päättävästi.
-- Onko minun nyt laukattava kaupunkiin ostamaan sitä? kysyi Jo
jalomielisenä marttyyrina.
-- Vain minua kiusataksesi sinä toisit sen varmasti kotiin kainalossa
käärimättä edes paperia sen ympärille. Minä lähden itse, vastasi Amy,
jonka sisu vähitellen alkoi kuohua.
Amy kätki kasvonsa tiheän harson taa, otti sievän korin
käsivarrelleen ja lähti matkaan toivoen, että virkistävä ajelu
rauhoittaisi hänen kiihtynyttä mieltään ja vahvistaisi häntä
kestämään päivän koettelemukset. Hän löysi pian mieleisensä hummerin,
ja ostettuaan vielä kastikepullon lähti kiireesti kotimatkalle.
Raitiovaunussa istui Amyn lisäksi vain vanha, uninen naishenkilö.
Riisuttuaan harsonsa Amy ryhtyi aikansa kuluksi laskemaan, mihin
hänen rahansa olivat kuluneet. Hän oli niin syventynyt numeroihinsa,
ettei huomannut uutta tulijaa, joka hyppäsi vaunuun matkan varrelta.
Vasta kuullessaan miehekkään tervehdyksen hän havahtui. Tulija
oli eräs Laurien hienoimmista korkeakoulutovereista. Amy ei ollut
huomaavinaan jalkainsa juuressa olevaa koria, sillä hän toivoi
hartaasti, että toinen poistuisi ennen häntä, ja hän vastasi
rakastettavasti nuoren miehen tervehdykseen onnitellen itseään, että
oli pukeutunut uuteen kävelypukuunsa.
Matka sujui erinomaisesti. Amyn huoli haihtui heti, kun hän kuuli
seuralaisensa nousevan ensimmäiseksi vaunusta. Heidän hilpeästi
jutellessaan vanha nainen rupesi tekemään lähtöä. Kompuroidessaan
ovelle hän kaatoi vahingossa Amyn korin, ja -- voi kauhistus! --
hummeri paljastui koko mahtavassa loistossaan jalosukuisen herra
Tudorin silmien edessä.
-- Hyvänen aika, mummohan unohtaa päivällisensä tänne! huudahti nuori
mies pahaa aavistamatta ja työnsi kävelykepillään punaisen hirviön
takaisin aikoen ojentaa korin vanhukselle.
-- Ei, ei -- antakaa olla, se -- se on minun, sopersi Amy posket
melkein yhtä punaisina kuin hummeri.
-- Oh, suokaa anteeksi. Se onkin harvinaisen hieno hummeri, sanoi
herra Tudor sulavasti osoittaen niin vilpitöntä mielenkiintoa, että
se oli kunniaksi hänen kasvattajilleen.
Amykin tointui samassa, nosti reippaasti korin viereensä istuimelle
ja sanoi nauraen:
-- Ettekö toivoisi, että saisitte maistaa siitä valmistettua
salaattia ja nähdä ne ihastuttavat nuoret naiset, jotka olen kutsunut
syömään sitä?
Sitä saattoi sanoa tahdikkuudeksi, sillä Amy ymmärsi koskettaa kahta
miehistä heikkoutta. Hummeriin liittyi oitis mieluisia muistoja ja
noihin ihastuttaviin nuoriin naisiin kohdistuva uteliaisuus sai
miehen unohtamaan naurettavan tilanteen.
Kai hän nauraa Laurien kanssa tälle jutulle, mutta onneksi minä
en ole heitä kuulemassa, mietti Amy, kun Tudor kumarsi ja poistui
vaunusta.
Kotona Amy ei maininnut mitään koko tapauksesta, vaikka huomasikin
korin kaatuessa saaneensa rumia kastiketahroja uuteen hameeseensa.
Hän vain jatkoi valmisteluja, jotka nyt tuntuivat entistä
ikävämmiltä, ja kello kahdentoista aikaan kaikki oli taas kunnossa.
Tietäessään naapurien olevan kiinnostuneita hänen puuhistaan Amy
toivoi tänään onnistuvansa loistavasti ja voivansa siten haihduttaa
mielistä edellisen päivän vastoinkäymisen; niinpä hän tilasi
isot vaunut ja ajoi komeasti vieraita vastaan tuodakseen heidät
juhla-aterialle.
-- Nyt kuuluu pyörien ratinaa, he tulevat! Minä menen portille
vastaan, koska se vaikuttaa vieraanvaraiselta. Toivottavasti Amy
parka saa nyt iloita täydestä sydämestään vaivojensa palkaksi, sanoi
rouva March ryhtyen tuumasta toimeen. Mutta heti vaunut nähtyään hän
herpaantui: Amyn rinnalla istui yksi ainokainen vieras.
-- Beth, juokse äkkiä auttamaan Hannaa korjaamaan puolet
lautasista; on hassua istuttaa yksi ainoa tyttö kahdelletoista
katettuun ruokapöytään, huudahti Jo kiiruhtaen hänkin portille niin
kiihdyksissään, ettei edes muistanut pysähtyä nauramaan.
Amy astui sisään aivan rauhallisena ja oli ihastuttavan kohtelias
ainoalle vieraalleen, joka oli pitänyt lupauksensa; muut
perheenjäsenet esittivät osansa yhtä taitavasti, ja neiti Eliottin
mielestä hänen isäntäväkensä oli varsin hilpeätä joukkoa, sillä
perheen oli mahdotonta ajan mittaan pidättää naurunhaluaan. Kun
hauska ateria oli päättynyt ja oli käyty katsomassa ateljeeta ja
puutarhaa ja keskusteltu innokkaasti taiteesta, Amy tilasi kevyet
rattaat ja näytti ystävättärelleen lähitienoita aina auringonlaskuun
asti, jolloin 'kutsut' päättyivät.
Kotiin palattuaan Amy oli väsyneen näköinen, mutta mahdollisimman
tyyni. Hän huomasi, ettei onnettomasta juhlasta ollut muuta jäljellä
kuin epäilyttävä kure Jon suupielessä.
-- Sait kauniin ilman iltapäiväajelullesi, kultaseni, sanoi äiti niin
luontevasti kuin kaikki kaksitoista olisivat olleet mukana.
-- Neiti Eliott oli oikein herttainen tyttö ja näytti viihtyvän
hyvin, huomautti Beth lämpimästi.
-- Antaisitko minulle muutamia leivoksia? Ne tulisivat kipeään
tarpeeseen. Meillä käy yhtä mittaa vieraita, eivätkä minun
leivonnaiseni onnistu ikinä näin hyvin, sanoi Meg.
-- Ota kaikki, meillähän ei kukaan muu pidä makeasta kuin minä,
vastasi Amy ja huokasi ajatellessaan runsaita tarjouksiaan, jotka oli
hankkinut aivan turhaan.
-- Vahinko ettei Laurie ole auttamassa, alkoi Jo, kun
perhe seuraavana päivänä taas ryhtyi nauttimaan jäätelöä ja
hummerisalaattia.
Äidin varoittava katse vaiensi hänet, ja kaikki söivät sankarillisen
ääneti. Lopulta pastori March huomautti lempeästi: -- Hummeri oli
antiikin aikana erittäin suosittu ruokalaji --, ja silloin yleinen
naurunpuuska keskeytti katsauksen hummerinhistoriaan oppineen miehen
suureksi kummastukseksi.
-- Pannaan koko höskä koriin ja lähetetään Hummelin perheelle. Minua
tympäisee hummerisalaatin näkeminenkin, eikä teidän kaikkien tarvitse
kuolla ylensyömiseen vain minun hölmöyteni takia, huudahti Amy
silmiään pyyhkien.
-- Luulin todella kuolevani, kun näin teidän kahden tulevan
niissä mahtavissa vaunuissa, te olitte aivan kuin kaksi pientä
pähkinänsydäntä suunnattoman suuressa kuoressa. Ja äiti odotteli
portilla oikeata väentungosta! huokasi Jo nauruun tikahtumaisillaan.
-- Olen tosiaan pahoillani että petyit, kultaseni. Me teimme
kaikkemme, jotta olisit ollut tyytyväinen, sanoi rouva March
äänessään äidillistä osanottoa.
-- Minähän olenkin tyytyväinen; tein mitä lupasin ja voin lohduttaa
itseäni sillä, ettei kutsujen epäonnistuminen ollut minun syytäni,
sanoi Amy ääni vähän värähtäen. -- Olen kiitollinen teille, kun
autoitte minua, ja vielä kahta kiitollisempi, jos lupaatte kuukauteen
olla puhumatta näistä kutsuista.
Moneen kuukauteen ei niitä mainittukaan; mutta sana juhla nosti
aina hymyn kaikkien huulille, ja syntymäpäivänään Amy sai Laurielta
muistolahjaksi pienen korallihummerin.
4