Todella levisikin makea käry Martha Skalmin paistintuvan ovesta
ja sen lakeisesta tuprusi sakea savu. Hän oli miehensä kanssa
päättänyt viettää juhlana veljensä palaamista, ja kiire tuli nyt,
kun laiva rupesi näkymään. Olihan Erik Skalm paljon kiitosta velkaa
lankomiehelleen, joka hänet oli pelastanut pahasta pälkähästä, --
pieni juhla hänelle oli hyvin paikallaan.
Muutenkin oli Pietarista jo tullut suvun kuuluisuus ja kunnia.
Laiturilla, johon nyt oli keräytynyt rahvasta laivaa odottamaan,
muisteltiin taaskin, miten Pietaria oli kerettiläisenä kartettu
niihin aikoihin, jolloin hän vaimonsa kanssa ulkomailta palattuaan
oli asettunut tuohon pikkutupaan. Nyt sitävastoin pitkänhuiskea Erik
Skalmkin siellä kovalla äänellä kehui lankonsa ansioita ja antoi
kaikkien ymmärtää, kuinka harras puhdistetun opin kannattaja hänkin
jo oli. Tätä hetkeä varten oli hän tahallaan antanut laivansa odottaa
Tukholmassa lankomiestään, sillä hän piti kunnianaan vastaanottaa
hänet juuri omaan laituriinsa.
-- Eihän sitä tiedä, vaikka se piispana palaisi sieltä kuninkaan
kutsuista, niin oli hän kuiskannut vaimolleen, kun he neuvottelivat
juhla-ateriasta. Muille hän ei siitä toivostaan toki hiiskunut,
mutta hän tiesi siellä laiturillakin kaikkien juuri sitä kysymystä
jännityksellä ajattelevan. Ja kun Pietari Särkilahti vihdoin astui
laivasta maihin ja väkijoukon saattamana kuin juhlakulussa nousi
törmälle, silloin poltteli kaikkien kieliä tuo sama suuri kysymys,
jota ei kukaan kumminkaan vielä saanut esille aristelevilta
huuliltaan.
Pihalta kutsui Erik Skalm lankomiehensä ja tämän saapuville
tulleet ystävät tupaansa "hiukan huokaisemaan", ja Pietari astui
sinne rauhallisena kuin ainakin, hiukan rasittuneena tosin
merimatkan jälkeen, mutta ilman erityistä ilon tai pettymyksen
ilmettä kasvoillaan. Rauhallisesti kertoi Pietari tavanmukaiset
matkaterveisetkin.
-- Rauha on siis maassa? kysyttiin palanneelta, niinkuin tapa vaati.
-- Ja kuningas tervennä?
-- Tervennä on, terveiset laittoi, vastaili Pietari.
-- Hänet itsensä tapasit? kyseli Skalm melkein hengästyneenä. Sillä
hän ei enää voinut hillitä hivuttavaa uteliaisuuttaan, joka oli
kaikkien yhteinen. Ja kun oli istuttu ruokapöytään, missä hän asetti
lankomiehensä kunniapaikalle viereensä, puhkesi hänestä melkein
väkisin tuo kiusaava kysymys:
-- Mitä siis kuningas sinusta tahtoi? Tekeekö hän sinusta piispan?
Nyt se oli lauennut. Malttamatta ruokiin tarttua odottivat kaikki
juhlavieraan vastausta. Mutta Pietari naurahti ääneensä ystävänsä
huolille:
-- Minustako? Ei, lanko hyvä, ei minusta piispaa tullut! Turhan
vaivan näit, jos siinä toivossa minulle valmistit nämä komeat kestit!
Jo maltettiin syvässä äänettömyydessä käydä leipään käsiksi. Ei
tullut Särkilahdesta piispaa se toivo on siis lopussa! Jännitys
oli antautunut, ilmeisen alakuloisesti pantiin raskaat ruokamaljat
liikkeelle tuossa kymmenkunnan miehen pöydässä.
Mutta Jaakko Vennä, jonka Pietarin uutinen oli enin lamauttanut,
virkosi myös ensimäisenä, -- olihan asialla vielä toinenkin puolensa!
Kuin säikähtäneenä kysäisi hän rutosti:
-- Siis pääsee Hannus Pietarinpoika piispaksi...?
-- Ei tule piispaa hänestäkään, vastasi Pietari, vielä äskeinen hymy
huulillaan. -- Asu vain, Jaakko, rauhallisena kaupunginpappilassasi!
Toinen pingoittunut jänne laukesi pöytävieraista..., sivulle
piispanistuimelta ovat siis jääneet molemmat Suomen kirkollisten
ryhmäin johtajat. Ei ole voittanut toinen eikä toinen puolue! Mutta
juuri sen vuoksi rupesi kirkonmiehiä sitä kiusallisemmin kalvamaan
kolmas kysymys, se, johon ei oltu osattu valmistautua ja jota ei
kukaan ollut pitänyt mahdollisenakaan:
-- Kenestä tulee siis Suomen piispa? -- Niin kysyivät papit melkein
tyhmistyneinä pöydän eri kulmilta. -- Onko siitä vielä tietoakaan?
-- On kyllä, joskaan ei vielä aivan lopullista, kertoi Pietari,
melkein kuin rohkaisten nolostuneita ystäviään. -- Hyvän miehen
saamme piispaksemme, sen voitte uskoa!
-- Siis ruotsinmaalaisen, virkkoi Jaakko, poimuuttaen punoittavaa
otsaansa. Muuta mahdollisuutta hän ei keksinyt. Mutta Suomessa ei,
oltiinpa mitä puoluetta tahansa, toivottu meren takaa piispoja, koska
näiden kielentaidon puute jo tuotti hiippakunnan hoidossa paljon
vaikeuksia.
-- Ei, suomalaisen miehen, oikaisi Pietari, ja lisäsi uteliaita
ystäviään kiusoitellen: -- Turun kanunkeja hänkin on!
Pöytävieraat katselivat epäillen toisiaan ja puistelivat päätään.
He eivät tunteneet joukossaan eikä koko Suomen kirkossa sellaista
miestä, joka mainittujen edellä voisi tulla kysymykseen kirkon
esimieheksi. Pietarin uutinen oli heille sula arvoitus.
-- Mistä sellaisen löydät? ihmetteli Silta.
-- Sigtunasta...
-- Se on vanha Martti Skytte, huudahti silloin Mikael Karpalainen
vilkastuneena. Hän muisti nyt yhtäkkiä tuon entisen esimiehensä,
pohjoismaisten dominikaaniluostarien päämiehen, jonka luona hän vuosi
sitten oli käynyt purkamassa munkkivalansa. Todellakin suomalainen
aatelismies, joka aikoinaan oli Turussa toiminut kanunkina, mutta
senjälkeen jo parikymmentä vuotta asunut Ruotsissa, Sigtunan
luostarissa, ensiksi priorina, sitten koko veljeyden päämiehenä.
Lempeät muistot palautti se nimi Mikon mieleen, mutta epävarmuuttakin
oli sentään hänen äänessään, kun hän toisti:
-- Vanha Martti!
-- Niin juuri, vanha Martti, myönsi Pietari. -- Voinhan sen teille jo
kertoa, pian se kuitenkin tulee tunnetuksi.
Tarina katkesi ruokapöydässä. Epäilevinä ja ihmettelevinä istuivat
aterioivat kirkonmiehet, sillä heidänikäisistään ei kukaan Skytteä
edes tuntenutkaan. Vasta kotvan kuluttua virkkoi pöydän alapäässä
Hannu Kultaseppä, joka vielä muisti Martin noilta kaukaisilta
kanunkiajoilta:
-- Hiljainen, vakava pappi, kirjatoukaksi ennen sanottiin. Ei hän
tehnyt kenellekään pahaa, -- eikä hyvääkään.
-- Saapuupa mies kuin haudan takaa, virkkoi Skalm tyytymättömyyttään
salaamatta.
Jaakko Vennältä oli mennyt ruokahalu, kun hänen unelmansa muovailla
uudelleen Turun koko tuomiokapituli noin armotta oli särkynyt, ja
murjotellen oli hän kuunnellut jatkuvaa keskustelua. Nyt hän melkein
nuhtelevana kääntyi Pietarin puoleen:
-- Luostarin priori, lähes seitsenkymmenvuotias ukko, hänkö on se
mies, jonka tarpeessa luulet meidän ja Suomen kirkon nykyhetkellä
olevan?
-- Jokseenkin niin, vastasi Pietari, karkoittaen hymyn huuliltaan. --
Jos meillä on kylväjät työssä, antaa hän totuuden siementyä, -- sitä
juuri tarvitsemme!
Mutta Jaakon katse oli miltei kärsivä, kun hän edelleen puhui
Pietarille:
-- Taas haaveilet! Hyvähän on, jos oras saa säilyä edes kitkemättä.
Mutta muistapas, että vanhuksen juuret ovat kiinni luostaripohjassa.
Täällä tulee olemaan paavillinen prelaattikunta, tuomiorovasti Hannus
ottaa tietysti ohjat nuorempiin käsiinsä, -- asema jää samaksi kuin
Erik Sveninpojan aikana, ei, se käy tietysti uudistusliikkeelle
sitäkin vaikeammaksi...
Tähän synkkämieliseen käsitykseen näyttivät yhtyvän pöytäkunnan
toisetkin papit, jotka eivät salanneet pettymystään. Ruotsin muihin
hiippakuntiin hankitaan parhaillaan piispoiksi selviä Lutherin
miehiä, jotka ryhtyvät toteuttamaan opinpuhdistusta, -- miksi pitää
juuri Suomessa aseman aina jäädä sekavaksi! Eipä edes Mikkokaan
nyt voinut täysin yhtyä Pietariin. Skytte on kunnon ukko, sen hän
tiesi, ja tahtoo kyllä ymmärtää ihmisten sydämet ja aatteelliset
pyrkimykset, mutta onko hänestä nykyhetken piispaksi...? Mikko
siirrähti Pietarin viereen, jota Jaakon nuhteet näkyivät surettavan,
ja lausui arkaillen:
-- Tiedämme, Pietari, että olet parhaasi mukaan koettanut valvoa
yhteisen asiamme menestymistä. Mutta kerro neuvotteluistasi
tarkemmin. Emme todella sinua vielä oikein ymmärrä.
Ystävän vilpitön ja aina syvältä harkitseva katse teki Pietarille
hyvää, ja hän vastasi:
-- Pian sen ymmärrät. Kuningas pyysi minua ehdottamaan sopivan miehen
Suomen piispaksi...
-- Sittenkun itse ensiksi olit kieltäytynyt, pisti Silta väliin. --
Eikö niin?
-- Kustaa-kuningas on parempi ihmistuntija kuin te, hän myönsi heti
syyni päteviksi. Piispaksi on saatava tyyni rauhanmies, jonka aikana
opinpuhdistus melutta edistyy. Mietin sellaisia miehiä, ajattelin jo
sinuakin, Mikko...
-- Mutta hylkäsit sen ajatuksen -- kiitos, veli!
-- Sinusta kulki ajatukseni Sigtunaan. Neuvottelin mestari Olavin
kanssa, -- hänkin muisti hiljaisen, suomalaisen munkin, jonka olimme
tavanneet Wittenbergissä ja jonka olimme huomanneet ajatelleen
katoolisen kirkon rappeutumista ja uudistamista paljon syvemmin kuin
me nuoret...
-- Lukeutuiko Skytte siellä meikäläisiin? uteli Jaakko sangen
epäilevänä.
-- Hiljainen munkki hävisi Wittenbergistä pois jo samoihin aikoihin
kuin Luther naulasi julki väitteensä, kertoi Pietari edelleen,
vastaamatta suoraan Jaakon kysymykseen. -- Eikä hänestä ole
sen jälkeen paljoa kuultu. Mutta mestari Olavi kehoitti minua
matkustamaan Sigtunaan. Sen tein, puhuttelin vanhusta kauan, ja
kiitin lopuksi Jumalaa siitä, että hänen luokseen olin tullut. Vanhus
oli itse valmis jättämään rauhanmajansa, palatakseen kotimaansa
kirkkoa palvelemaan, -- sen viestin vein ilolla kuninkaalle.
Pietarin varma vakaumus rauhoitti mieliä ruokapöydässä, jossa
tarina aterian varrella taas lähti liukkaammin liikkumaan. Mutta
Pietari huomasi edelleen, ettei tapahtunut ratkaisu hänen ystäviään
innostanut, ja hän kuuli Jaakon sangen äänekkäästi lausuvan purevia
arveluitaan siitä, miksi tuo 70-vuotias luostarinmies oli niin
hanakka rupeamaan Suomeen piispaksi: luostarilaitos kallistuu
häviötään kohti, hiiret pakenevat hukkuvasta laivasta..., ja
kuningas, joka himoitsee luostarien tiluksia, lähettää niistä
kernaasti johtomiehet pois, päästäkseen itse niiden isännäksi.
Lohdutuksena piti Jaakko vain sitä, että tuo paavillinen priori oli
niin vanha eikä toki voine kauankaan hidastaa uskonpuhdistuksen
edistymistä Suomessa. Ja Pietarille viinimaljaansa kohauttaen lisäsi
hän hymähtäen:
-- Terve, Pietari! Äkkinäinen olet kuninkaissa liikkumaan, mutta
hullumminkin olisi voinut käydä, kun et nousuajan tarpeita ehtinyt
muistamaan.
-- Niitäpä juuri muistin, vastasi Pietari melkein kiivastuen. -- Näin
matkallani, mihin pelkkä ulkonainen opinuudistus vie: Kylmiksi se
jättää sekä pappien että kansan sydämet. Ja täällä Suomessa olemme
me vasta huutavan ääniä korvessa, edessä on vielä koko työ, ja sitä
varten tarvitaan rauhan aikaa. Siksi toivon, päinvastoin kuin sinä,
Jaakko, että Martti Skytten aika Suomessa ei jäisi lyhyeksi...
Pietarin kalpeille poskille kohosi kiihtymyksen puna. Hän tunsi
sen itse ja katkaisi alakuloisena puheensa. Selvästi hän huomasi,
etteivät hänen ystävänsä taas häntä ymmärtäneet. Heidän mielialansa
oli toinen, ja sen sävyyn osui Erik Skalm, kun hän hetken kuluttua,
haihduttaakseen vieraistaan äskeisen painostuksen jäljet, esitti
uuden piispan maljan:
-- Uskokaamme, kuten lankomieheni, että ukosta tulee meille
mallipiispa. Mieluummin olisimme tosin tänään kohdistaneet maljamme
toisaalle uutta piispaa tervehtiäksemme. Mutta se nyt ei ollut
sallittu, -- teemme sen toivottavasti toisen kerran, jahka olemme
kestäneet nämä katumuksen ja parannuksen vuodet. Siihen asti
juokaamme vanhan Martti Skytten terveydeksi.
Naureskellen yhtyivät pöytävieraat tähän omituiseen tervehdykseen,
joka tulevaisuuden toiveilla pyrki korvaamaan nykyhetken pettymyksen.
Martha-emäntä kantoi yhä uutta kysta pöytään, ja viinikannu teki
yhä tiheämpiä kierroksia, keventäen ja rohkaisten mieliä. Olihan
Särkilahden tuomissa uutisissa sentään parempiakin paloja, niin
rupesivat tuumimaan totisina istuneet papit. Eihän toki Hannus
Pietarinpojastakaan tullut piispaa, ja viittasivathan Ruotsin
viimeaikaiset tapahtumat yleensä uudistusliikkeen voittoon. Syrjään
oli siellä vetäytynyt katoolisten kilpi ja miekka, piispa Brask,
suuttuneena Westeroosin valtiopäiväin päätöksistä ja huomattuaan
toivottomaksi taistelunsa kuninkaan kirkollisia uudistuksia vastaan.
Luterilaisia oli näihin asti yleensä sanottu kerettiläisiksi, --
nyt oli se väite herrainpäiväin päätöksellä kumottu ja kirkoissa ja
kouluissa oli käsketty opettaa puhdasta, evankeelista oppia.
-- Eteenpäin toki oireet tähtäävät, myönsi jo Jaakkokin, käyden
taas sovittelemaan äskeisiä, särkyneitä suunnitelmiaan ikävästi
muuttuneeseen, mutta ehkäpä sittenkin vielä siedettävään asemaan.
Ja Silta kääntyi Särkilahden puoleen, ikäänkuin lohduttaakseen
surulliseksi käynyttä ystäväänsä ja kertoi, siirtääkseen samalla
keskustelun vähän toisaalle:
-- Jotakin olemme toki mekin toimittaneet täällä poissaolosi aikana.
Kapituli on mestari Gasparuksen jälkeen valinnut sinut arkkiteiniksi,
-- tarkoituksemme oli siten tasoittaa tiesi piispaksi!
-- Ja sen vaalin toki kuningaskin vahvistanee, vaikka olisit kuinka
huonon käsityksen itsestäsi hänelle antanut, arveli Karpalainen.
-- Eipä tiedä, vastasi Pietari mietteistään heräten. -- Minä ehdotin
hänelle toista miestä tähän virkaan...
-- Ketä? kysyi Silta, ja Jaakkokin terästi taas korvansa, sillä
hänessä syttyi toivo, että ehkäpä hän nyt sittenkin oli päässyt
askelen eteenpäin hierarkisella asteikolla. Mutta ei..., Särkilahti
kuului vastaavan:
-- Sinua, Pietari Silta...
-- Kummanko nyt kuningas vahvistaa, uteli Jaakko innostuneena,
koettaen siten salata oman, uuden pettymyksensä.
-- Aikanaan kai se nähdään, vastasi Pietari väsyneesti. -- Kylliksi
on meillä prelaatinainesta, jos vain siitä lie kysymys...
Pietari oli todellakin väsynyt. Nämä pidot pöytäpuheineen häntä jo
rasittivat. Noiden hyvien ja hyväätarkoittavain ystäväin ahtaat
ajatuspiirit, toivomukset ja pettymykset, nuo ainaiset, matalat
kilpailut virkapaikoista ja kirkollisesta vallasta, ne olivat taas
painaneet murheelliseksi hänen mielensä. Saattoihan hänkin olla
iloinen iloisten joukossa, ja ihmisten pienet arkiriennot, ilot ja
surut, hän yleensä hyvin ymmärsi, -- mutta tänään tuntui kaikki
hänestä niin toivottomalta. Oliko todella tuo pintapuolinen käsitys
uskonpuhdistuksen merkityksestä hänen tähänastisen työnsä ainoa
tulos..., noin valtavako on se itsekäs, voitonhimoinen ajanhenki,
jonka alkujaan oli synnyttänyt katoolisen kirkon ahnehtiminen, mutta
joka nyt näkyi periytyneen uskonpuhdistuksen miehiinkin? Näin hän
itseltään melkein tuskalla kysyi, ja hänen sydämensä valtasi epäilys,
oliko hänellä enää voimaa juurruttaa ympäristöönsä ja apulaisiinsa
oikeampaa, syvempää käsitystä uskonpuhdistuksen tehtävistä...
Raukeana ja raskain mielin hiipi Pietari juhlahuoneesta ulos
pihalle. Hänen täytyi saada ilmaa hengittääkseen, sillä hänen
rinnassaan tuntui taas tuota vanhaa ahdistusta. Ja hän aikoi siinä
vilvoitellessaan kävellä rantaan, lähettääkseen jossakin Taivassalon
venheessä perheelleen viestin paluustaan. Mutta kun hän hetkisen
seisoi huokaisten hämärtyvällä pihalla, saapui hänen lankomiehensä
ulos valoisasta tuvasta häntä tuttavallisesti puhuttelemaan.
-- Mikä vei luontosi, Pietari, kyseli Erik Skalm hönisten jo hienossa
hiprakassa. -- Piispanvirka oli sinulla jo miltei kourassasi, ja sinä
viskasit sen pois kuin homehtuneen sämpylän.
-- Työni ei tarkoita niitä sämpylöitä, vastasi Pietari, hilliten
nousevaa suuttumustaan.
-- No niin, se olkoon oma asiasi, virkkoi lankomies ja jatkoi
kuiskaten: -- Mutta emmehän toki saa hylätä kaikkia uuden liikkeen
etuja. Herrainpäiväin päätöksen nojalla ovat täällä jo monet
ruvenneet peruuttamaan vanhoja sukutilojaan kirkolta; nyt täytyy
meidänkin pelastaa enemmän kuin se mitätön Tammisto...
-- Mitä tämä sinuun kuuluu, sähähti Pietari ensi silmänräpäyksessä
vallan hämmästyen.
-- Ka, Särkilahden sukuunhan minäkin kuulun, olenhan sisaresi kanssa
naimisissa. Jaetaan tasan...
Pietari ojentausi jo suoraksi, vastatakseen kerrankin kyllin
terävästi tuolle ahnehtivalle sukulaiselleen. Mutta rintaan
pisti..., hän taltutti liikkeensä, ja hänen mielensä painui samalla
yhä matalammaksi. Tämän verran ovat siis jo porvaritkin oppineet
uudistusliikkeestä; siinä on heille uskonpuhdistusta...! Ja keneltä
ovat he tämän rahtusen oppineet...? Pietari nieleskeli raskaasti
suruaan ja suuttumustaan, kääntyi sitten sanaakaan vastaamatta selin
salaperäisesti kuiskivaan mammonanorjaan ja lähti yksin kävelemään
rantaan päin.
Ei, ei, hänellä ei ollut oikeutta riehahtaa eikä kiivastua, hänen
täytyi sulattaa kaikki tuo tietämättömyys ja viheliäisyys. Rintaa
poltteli, kumarassa täytyi kävellä. Henki oli hänellä vielä voimakas
ja tulinen ja tahto oli luja..., hänen teki nytkin mielensä
palata tuonne valoisaan juhlatupaan, puhua noille tuttavilleen,
apulaisilleen ja porvareille, selittää, herättää, sytyttää... Hän
jo pysähtyikin, hänen lihaksensa pullistuivat ja varsi oikeni, --
mutta samassa oli hänen taas kyyristyttävä kokoon. Heikko ruumis ei
kestänyt hengen innostumista...
-- Hillitymmin, hiljaisemmin, siten saan ehkä vielä jonkun aikaa
tehdä pientä siemennystyötäni, puheli hän ryiskellen itsekseen. --
Miksikä enää kiivailisin! Huomenna aloitan taas työni koulussa ja
kirkossa rauhallisesti, riehahtamatta ja kiitollisena jokaisesta
päivästä, jonka vielä saan pystyssä käydä ja työtäni tehdä...
Niin hän hoki itsekseen, astellessaan kumarana ja varovaisin askelin
hämärää rantapolkua venhevalkamaan päin.
* * * * *
Muutamia päiviä myöhemmin tapasi Pietari Särkilahti ensi kerran
Ruotsista palattuaan tuomiorovasti Hannus Pietarinpojan.
Oli pyhän Perttulin päivä, ja tuomiokirkossa vihittiin silloin
juhlallisesti papeiksi ensimäiset niistä teineistä, jotka Pietari
oli koulunsa läpi opastanut. Kirkon etualan ja pääalttarin edustan
täyttivät nuoret teinit, vihittäväin toverit, ja näitä vastapäätä
istuivat korkeakuorissa, arvojärjestyksen mukaan kehään asetetuissa
tuoleissa, prelaatit ja kanungit. Korkeat virkalakit päässään ja
vyöllään värikkäät nauhavyöt, joihin oli mitattu pyhän haudan pituus,
istuivat he siinä vakavina ja liikahtamatta kuin pitkäliepeisiin
kaapuihin puetut patsaat. He kuuntelivat vihkimistä, jonka isä
Vincentius toimitti pääalttarilta. Sen alttarin eteen olivat
polvistuneet ne neljä nuorukaista, jotka äsken piispantutkinnossa
olivat tietojensa, tapojensa ja syntyperänsä puolesta hyväksytyt
papilliseen toimeen.
Kirkon täytti raskas suitsutuksen tuoksu, ja parvelta kajahti
kuorolaulajain kirkas virsi. Pietari Särkilahti lepäsi nojatuolissaan
ja katseli lämpöisin mielin noita rakkaita oppilaitaan, työnsä
ensimäisiä kypsyneitä hedelmiä, joiden kehityksen hän oli ohjannut
ja jotka nyt kirkkain, hartain katsein vastaanottivat siunauksen
vastaiseen, korkeaan tehtäväänsä.
Virsi vaimeni, vihkipiispa astui alas alttarilta toimituksensa
lopetettuaan; jäljellä oli juhlamenoista vain se osa, jossa vastavihityt
ensi kerran saivat pappeina suorittaa jumalanpalveluksen. Teinien nuori
lauma onnitteli alttarin edessä vihittyjä tovereitaan, ja korkeakuorissa
liikahtivat pitkäliepeiset patsaat. Silloin astui tuomiorovastikin alas
esimiehentuolistaan ja käveli verkalleen äsken matkalta palannutta
Pietaria tervehtimään. Hän tuli hiljaa ja rauhallisesti kuin työtoverinsa
luo ainakin kyselemään matkakuulumisia, -- viisaana miehenä ei hän ollut
alunpitäenkään ollut tietävinään piispanistuimelta putoamisestaan.
-- Kuningas on varovainen ja taitava, niinkuin valtiomiehen tuleekin,
virkkoi hän Särkilahdelle, ikäänkuin tappionkärsinyttä lohduttaen.
-- Hän ei salaa suosivansa tavallaan uutta oppianne, mutta kuitenkin
tahtoo hän pysyä vanhalla, koetellulla pohjalla. Siten on hän nyt
valinnut meille vanhan suunnan miehistä piispan, jota me kaikki
luonnollisesti tulemme esimiehenämme tottelemaan.
-- Luonnollisesti, vastasi Pietari vielä täysin oivaltamatta, mitä
tämä tuomiorovastin hyvänsävyinen tervehdys oikein merkitsi.
-- Se minua ilahduttaa. Olette, mestari Pietari, siis tekin vihdoin
nyt Tukholman-matkallanne huomanneet tämän kannan parhaaksi --
kerrotaan teidän juuri ehdottaneen isä Marttia piispaksemme.
-- Luen sen mielelläni ansiokseni, vastasi Pietari, oivaltaen
vähitellen Hannuksen viittailevan, että hän muka oli peräytynyt
entiseltä kumouskannaltaan. Ja uteliaana hän kuunteli, kun
tuomiorovasti edelleen jatkoi:
-- Eikö totta, taas valkenee kirkollemme rauhan päivä. Mikäli aika
ja tarve vaatii, ryhdytään tietysti täälläkin uudistuksiin, niinkuin
niitä jo on alulle pantukin. Koetamme nyt vain yhdessä uuden piispan
kanssa hioa Westeroosin liian jyrkkäin päätösten särmiä, niin että
työ voisi tasaisesti jatkua.
Pietari ei vastannut, vaan hymähti muistaessaan, että hiljaiseen
raivaustyöhönhän hänkin oli ystäviään neuvonut. Mutta Hannus jatkoi,
ikäänkuin Pietari olisi häneen täysin yhtynyt:
-- Juuri niin. Te rynnistitte hurjasti, maisteri, aiheutitte
selkkauksia, tärvelitte terveytenne, nyt käsitätte jo, kuinka turhaa
se oli. Perässänne juoksi kourantäysi turkulaisia, jotka eivät
tiedä mitä tahtovat, ja nuo apulaisenne..., no, ovathan he kunnon
miehiä, vaikkeivät reformaattoreita... Ei, vuosisatain muurit eivät
niinkään murene. Varmin on rauhallinen kehitys vanhalla pohjalla,
silloin säilyy kirkkomme särkymättä... ja säilyy riippumattomana,
suomalaisena kirkkona.
Tuomiorovasti, joka tarinoidessaan oli seisonut ääneti kuuntelevan
Pietarin edessä, istahti nyt tuttavallisesti viereiseen, tyhjään
tuoliin, laski äänensä matalammaksi ja virkkoi kuin isällisesti:
-- Muistatteko, mestari Pietari, sen päivän koulutuvassa, jolloin
näistä asioista ensi kerran puhuimme?
-- Muistan kyllä.
-- Varoitin teitä. Huomautin, että paavillinen esivalta, ollen
kaukana, jättää kunkin maan kirkolle laajan vapauden elää omaa
kansallista elämätään. Teidän oppinne on sitävastoin jo muissa maissa
vienyt kirkon, ja veisi kyllä täälläkin, maallisen vallan orjuuteen.
Tämä suomalainen kirkko on teillekin rakas, sen tiedän; kenties nyt
myönnätte, että uudistusliikkeenne olisi helposti voinut uhrata sen
vähäisen omintakeisuuden, mikä meille on täällä kehittynyt.
Pietari oli antanut tuomiorovastin, joka näytti nauttivan omain
päätelmäinsä terävyydestä ja oman äänensä holhoovasta sävystä, puhua
keskeyttämättä. Häntä huvitti kuulla Hannuksen kerran taas esittävän
kirkollisia tuumiaan, eikä hän välittänyt tämän loukkaavista
sutkauksistakaan. Nyt vasta Pietari lausui lyhyesti ja varmasti:
-- Työmme tarkoittaa ihmistä kieleen ja kansaan katsomatta. Mutta
suomalaisemmaksikin tulee Suomen luterilainen kirkko kuin paavillinen.
Tuomiorovasti nyrpisti hieman kulmakarvojaan:
-- Te olette liian varma väitteissänne, mestari! Olisin kuitenkin
luullut kokemuksen jo teille, Suomen miehelle, jotakin opettaneen...
-- On se opettanutkin. Mutta kenties tukee kokemus vielä minun
väitettäni.
-- Kunhan se ei tekisi sitä liian myöhään, -- mutta ehkäpä ei ole
siitäkään enää vaaraa.
Hannus kuiskasi viimeiset sanansa purevalla ivalla, nousten
samalla Pietarin viereisestä tuolista. Vastavihityt papit olivat
jo pukeutuneet messupaitoihinsa ja palanneet kirkkoon. Keskustelun
täytyi katketa. Se oli ollut sävyltään rauhallista, mutta lopulta se
kuitenkin taas oli kärjistynyt; sekä Hannus että Pietari tunsivat
taas verensä kuumenneen, he tunsivat nyt, niinkuin aina yhteen
joutuessaan, seisovansa jyrkästi vastakkain, kuin eri navoilla. Ja
kanungit, jotka nyt sakastista hiipivät paikoilleen kuuntelemaan
vastavihityn papin ensimäistä messua, näkivät säkeniä välähtävän
heidän jäähyväiskatseistaan.
Nuori pappi esitti alttarilta latinaisen messun selvästi ja hartaasti
vuosisatain pyhittämään tapaan. Kun hän oli osansa suorittanut,
astui toinen jatkamaan. Tuttu oli taaskin messun sävel, menot ja
temput olivat tutut nekin, mutta siinä oli sittenkin jotakin outoa ja
merkillistä...
-- Mikä siinä niin kummalta tuntuu? kysyivät prelaatit itseltään
ja katselivat ihmetellen ympärilleen. Vasta vähitellen se heille
selvisi: Sanat ovat oudot, ne eivät ole nuo vuosisatain varrella
kiteytyneet, -- nehän eivät ole latinaa! Mitä kaikkien pyhien nimessä
tuo poika sanelee, -- sehän on suomea, rahvaan kieltä! Nyt vasta he
ymmärsivät säkeen toisensa perästä.
-- Messuaa suomeksi! Onko se luvallista, onko tuo ollenkaan
jumalansanaa! niin kuiskailivat prelaatit tuolista toiseen.
-- Sallittu kuuluu nyt olevan kansankielinen jumalanpalvelus, mutta
raakaa se on ja rumaa...
-- Sehän loukkaa hartautta!
Sen vaikutuksen teki esipappeihin tuo ensimäinen suomalainen
messu, ja yksinpä kuuntelevasta kansastakin se tuntui oudolta.
Nuoreen pappiin kohdistivat prelaatit ensiksi moittivat katseensa,
mutta käänsivät ne sitten Pietari Särkilahteen päin. Sillä hänhän
oli yhdessä oppilaittensa kanssa kääntänyt koulussa suomeksi
tärkeimmät rukoukset ja opettanut teinejä niitä messussa käyttämään
latinankielen ohessa. Mutta Pietarista itsestään kajahti kansankieli
alttarilta kauniilta, eikä hän senvuoksi hätääntynyt noista
moittivista katseista. Varmasti hän uskoi, että suomenkieliseen
messuun piankin totutaan, -- sittenpä sanankuulijatkin siitä jotakin
ymmärtävät.
Mutta tulipa hämmästyneille prelaateille pian uusikin yllätys. Messun
päätyttyä nousi vastavihityistä viimeinen pitämään suomenkielisen
saarnan, niinkuin jo tavaksi oli tullut. Mutta mitä se puhui tuo
poika? Sehän on ilmeistä Särkilahden oppia, niinkuin hänen suustaan
lähtenyttä. Samat ryntäykset pyhimyspalvelusta ja kirkon kuollutta
komeilua vastaan, -- voimakkaita, selviä sanoja nuorekkaan,
ilmeisesti itsetietoisen innostuksen lennättäminä... Siksipä ne
vaikuttivatkin ihmeellisesti sytyttävinä ja herättävinä koko
kirkkoyleisöön.
Tuomiorovasti nojausi tuon lyhyen saarnan aikana vuoroin oikeaan,
vuoroin vasempaan kyynärpäähänsä ja vilkaisi usein salavihkaa
Särkilahteen päin, ikäänkuin epäillen tämän katseesta nyt löytävänsä
voitonriemuista, ehkä ilkahtavaakin ilmettä. Sillä nuo nuoret papit
olivat esiintymisellään yhtäkkiä melkoisesti horjuttaneet sitä
varmuutta, jolla Hannus juuri äsken oli Pietaria puhutellut. Tuon
nuoren saarnaajan into tarttui kieltämättä kuulijoihin, -- nyt
tuomiorovasti käsitti, mihin Pietari uskonsa perusti, ja hän tunsi
itsensä levottomaksi.
Mutta hän ei löytänyt mitään ilkkumista Pietari Särkilahden
katseesta. Hievahtamatta pysyi se kiintyneenä saarnastuolin alla
seisovaan sankkaan teiniparveen, joka hehkuvin kasvoin seurasi
saarnaajan jokaista liikettä. Tuo rintama nosti nyt riemun
Pietarin rintaan, ja kyynelet hänen silmiinsä. Siinä se oli hänen
apujoukkonsa! Olihan hän aina juuri tuosta tarhasta odottanut
tukeaan ja tulevaisuuttaan, siksipä hän juuri siihen oli valanut
parhaan innostuksensa. Mutta sittenkin: tänään esiintyi hänestä tuo
rintama tuomiokirkossa paljon kypsempänä ja voimakkaampana kuin
koskaan koulussa... Hän kuvitteli usein vielä nuo rakkaat teininsä
pikkupojiksi, joita on ohjattava joka askelella ja joilla on pitkä
taival omalle työvainiolleen, -- nyt heistä jo ensimäiset kulkivat
kyntömiehinä ja toiset olivat kasvaneet ja varttuneet melkein
hänen huomaamattaan...! Juuri noista kasvoista kuvastui se oikea
luottamus ja rakkaus työhön, jota hän niin usein kaipasi vanhemmissa
pappiskannattajissaan, jopa lähimmissä apulaisissaankin...
-- Siinä on apujoukkoni! toisti hän rohkeasti itsekseen. -- Tuo
rintama se valloittaa Suomen!
Hänen valoisa katseensa siirtyi pojasta poikaan. Olihan siellä
joukossa laiskoja ja lahjattomiakin..., tuo harjastukka käyttää kai
pienen leiviskänsä jossakin kaukaisessa sydänmaan pitäjässä, opettaen
kykynsä mukaan rahvaalle uskonopin ensi alkeita, joita vailla se
todellisuudessa vielä on. Mutta tuo viereinen sinimekko kelpaa jo
ehkä kerran jollekin vaikuttavammallekin paikalle, -- heissä on
kummassakin puhtaan opin siemen itämässä! Pitkäksi aikaa pysähtyi
Pietarin katse teinijoukon laidassa seisovaan hoikkaan, kalpeaan,
noin kuustoistavuotiseen poikaan. Tämän laihat kasvot olivat vakavat
ja rauhalliset, mutta hänen katseensa oli kuin janoovan, -- hän
näytti sieluunsa nielevän nuoren saarnaajan jokaisen sanan. Silta,
joka istui Pietarin vieressä, seurasi ystävänsä iloista katsetta ja
jäi hänkin tuota outoa teiniä tuijottamaan. Saarnan loputtua hän
Pietarilta kysyi:
-- Mistä se on tuo tyynikasvoinen keltatukka, en ole häntä täällä
ennen nähnyt?
-- Vasta äsken hän onkin tullut kouluumme Viipurista, vastasi Pietari
vilkkaasti. -- Hän on sieltä mestari Johannes Erasmonpojan oppilaita,
toi hyvät suositukset tullessaan. Monta päivää en ole tätä teiniä
vielä opettanut, mutta palavan sielun olen hänestä jo löytänyt.
-- Mikä on hänen nimensä?
-- Mikael. Hän on maalaispoika, itse on hän ottanut "Agricolan"
teininimekseen...
-- Näetkö, kuinka hänen kalpeat huulensa elävät, kuin toistaakseen
saarnaajan sanoja, ihasteli Silta. -- Siitä pojasta kasvaa vielä
jotakin!
-- Siksi sitä vesaa onkin vaalittava, -- muista se, Silta,
silloinkin, kun minä olen poissa...
Vihkiäiset olivat päättyneet. Esipapit ja kanungit riisuivat hiljaa
supatellen sakastissa juhlapukunsa, innostuneiden teinien jäädessä
vielä hetkeksi kirkkoon tulikokeensa läpikäyneitä tovereitaan
puhuttelemaan. Pitkiin aikoihin ei oltu pappisvihkiäisiä Turussa
pidetty, ja ne jättivät nyt syvän vaikutuksen sekä koululaisiin että
prelaatteihin. Heistä tuntui, kuin olisi tänään kirkossa tapahtunut
jotakin aivan erikoista, kuin olisi siellä nyt auennut joku ennen
suljettu ovi, eivätkä he kaikki olleet selvillä siitä, olisiko se
ollut avattava vai eikö...
Pietari Särkilahden mieleen oli siitä ovenaukeamasta tulvannut
raikas, virkistävä toivo, joka kirkasti hänen mietteitään, kun hän
verkkaisin askelin, heikkoa rintaansa säästääkseen, asteli sakastista
Kirkkokadulle. Hetkeksi pysähtyi hän kirkon edustaiselle Unikankarin
loivalle rinteelle, sillä ensimäiset teiniparvet tulvahtivat juuri
ulos kirkon suuresta pääovesta niin sakeina parvina, että ne
aivan sulkivat tien. Hänen veljensä Paavali juoksi siihen häntä
tervehtimään, vielä kuumenneena äsken päättyneen juhlamessun
vaikutuksesta.
-- Näin tahdon minäkin kerran messuta ja saarnata, huudahti poika
säteilevin silmin.
-- Sielusi tuntee jo, mihin me pyrimme, vastasi Pietari iloisena. --
Mutta mihin nyt noin joukolla kiirehditte?
-- Kommuuniin, siellä on meillä erojuhla vihityille. Tulethan mukaan,
Pietari?
-- Tulen, jos tahdotte...
Paavali juoksi takaisin toveriensa luo ja samassa pysähtyi sakastista
varmana astuva tuomiorovastikin odottamaan poikajoukon menoa. Niitä
lappoi yhä kirkosta parvi toisensa perästä, -- Hannus näytti vallan
tuskaisena katsovan, että eikö se lopukaan tuo jono, -- jono,
josta hän ei enää odottanut mitään hyvää. Niitä tuli vieläkin --
onpa sinne kouluun nyt koottukin kokonainen sotajoukko! Ja se on
ollut vuosikausia luterilaisen lahkon johdettavana, -- varomatonta,
varomatonta se on ollut...!
Hannus puisteli päätään poikaparvea katsellessaan. Mutta samassa hän
huomasi seisovansa aivan Pietari Särkilahden vieressä..., säpsähti
hiukan, mutta rupesi heti juttelemaan äskeisellä rauhallisella ja
kylmällä äänellään:
-- Oivalsin kyllä äsken kirkossa, miten te, mestari, arvelette
luovanne tänne suomalaisen kirkon..., suomenkielisen...
-- Niin, tuossa kulkee apujoukkoni, vastasi Pietari, rintansa riemua
salaamatta. -- Sen avulla on se tapahtuva!
Tuomiorovasti seisoi hetken ikäänkuin jotakin pureskellen ja jatkoi
sitten tyynesti:
-- Toisella tavalla ja toisenlaiseksi käsitän minä vapaan,
suomalaisen kirkon, -- sellaiseksi, jommoinen se oli Maunu Tavastin
ja setänne, piispa Särkilahden johtaessa Suomen kohtaloita: he eivät
yleensä kuunnelleet muiden kuin Rooman isän käskyjä. Mutta myönnän
kernaasti, ovelasti olette te omalta kannaltanne tuon asian ajatellut:
Kansaan aiotte sen oman kielen avulla istuttaa oppinne, tehdä kirkon
suomenkieliseksi ja samaa tietä -- luterilaiseksi...
-- Ja sitä tietä pyrkiä kansan sydämeen, lausui Pietari täydentäen
Hannuksen sanoja.
-- Ei ollenkaan hullusti tuumittu, jatkoi rovasti. -- Luotatte noihin
poikiin, jotka nyt ovat vaikutuksenne alaiset. Mutta mitä he ovat
miehinä, ja mitä kansa heiltä lopulta oppii, se on toki toinen asia.
-- Uskon kylvetyn jyvän itävän suomalaistenkin sydämissä...
-- Uskotte paljon. Teillä on ollut pieni menestys, mutta muistakaa:
Syvällä ovat täällä onneksi katoolisen kirkon vahvat juuret, eikä
niitä enää vaalimatta jätetä! -- Tuomiorovasti astui askelen Pietaria
lähemmäs, katsoi häntä intohimoisesti silmiin, niinkuin silloin
kerran hävitetyssä koulutuvassa ja suhkaisi hänen korvaansa: --
Taistelua jatketaan, Pietari Särkilahti!
Viimeinen poikaparvi oli jo tupsahtanut alas kirkon rappusilta,
ja taas oli katu auki prelaattien kulkea. Hannus kääntyi selin
puhetoveriinsa ja laskeutui tyynenä ja kylmänä kuin ainakin, toinen
käsi selän takana, alaspäin tuomiorovastin taloon.
-- Taistelua jatketaan, toisti Pietari yksin jäätyään. -- Vielä olen
mukana minäkin, enkä ole yksin!
Hannuksen kiihkoinen uhkaus ei saanut hämmennetyksi Pietarin tänään
taas rohkeaa ja toivorikasta mieltä. Hänen korviinsa oli rovastin
intohimoisten sanojen takaa kajahtanut jotakin onttoa, -- ikäänkuin
tuo aina varma Hannus Pietarinpoika ei oikein olisi uskonut
omaan uhkaukseensa. Hänet hämmensi ilmeisesti tuo nuori, innokas
teiniparvi, joka nyt juuri viritti virren kääntyessään kommuunin
portista... Sitä kuuntelemaan pysähtyi tuomiorovasti vieläkin
tuokioksi, mutta painui sitten äkkiä suureen pappilaansa.
-- Ah, sinä pelkäät nuorta apujoukkoani, huudahti silloin harvakseen
astuva, sairas mies. -- Niin, epäilemättä tunnet jo sinäkin, Hannus,
sielussasi, että tuo joukkoni on voittava!