Taivassalon, halki vievän talvitien varrella oli petäjikön rinnassa
kömpelötekoinen, puinen ja jo pahasti halkeillut jumalanäidinkuva,
joka katseli lahdelle päin ja ojensi kätensä siunaten merelle. Tätä
kautta kulki näet talvitie Suomen ja Ruotsin välillä, ja tästä
lahdesta lähdettiin usein kelirikon aikana purjehtimaankin meren
yli, kun tahdottiin päästä lyhimmällä laivamatkalla. Siksi olivat
matkustajat tämän kuvan luona aina tottuneet toimittamaan viimeisen
hartautensa, ennenkuin antautuivat meren pettävälle jäälle taikka sen
myrskyihin. Mutta nyt oli kuva jo vanha ja pykinyt, ja sen suojaksi
rakennettu lautakatoskin vino ja laho.
Tämän pyhimyskuvan viereisellä kivipaadella istuivat petäjän
siimeksessä kuumana kesäpäivänä vuonna 1528 Mikael Karpalainen ja
Pietari Silta. He katselivat vakavina ja alakuloisina lahdenpohjaan
päin, jonka tyynessä poukamassa kellui suurenlainen venhe puoleksi
lasketuin purjein. Lahteen laskeutuvalla rinteellä oli uuteen
viljelykseen muokattuja vanhoja peltosarkoja, joissa nyt ruis
heilimöi, ja niiden alapuolella oli törmällä tammilehdon suojaama
matala puutalo, jonka uudet seinähirret välkähtivät lehvien lomitse.
Se oli Tammiston kartano, juuri sama Kirveen suvun vanha sukutila,
joka pari vuotta sitten, Naantalin luostarilta peruutettuna,
oli joutunut äidinperintönä Pietari Särkilahden haltuun. Ja tuo
purjealus, joka törmän alla kellui, oli turkulainen silakkavenhe,
jolla Pietari perheineen ja tavaroineen juuri tänään oli muuttanut
Taivassaloon. Silta ja Mikko olivat apumiehinä lähteneet sairasta
ystäväänsä tälle matkalle saattamaan, mutta nyt oli heidän pian
palattava takaisin kaupunkiin.
-- Pelkään laivurin jo kiirehtivän, lausui Silta allapäin, viskaten
metsään risun, jolla hän miettiessään oli sammalta penkonut.
-- Jokohan meidän lie lähdettävä taloon -- jäähyväisille?
-- Viivytään hetkinen vielä, vastasi Mikko taivuttavasti. -- Hän
nukahti äsken, merimatkan uuvuttamana, antakaamme hänen levätä...
-- Tahdot lykätä eronhetkeä aina hiukkasen, ja se on kuitenkin
välttämätön, huoahti Silta. -- Niin, niin, tämä hetki ja tämä retki
on ehkä elämäni raskain!
-- Oletko toivoton, veli? Ehkä hän kuitenkin vielä siitä toipuu...?
-- Mikko katsoi toveriinsa, ikäänkuin rukoillen häneltä kannatusta
omalle heikolle toivollensa.
Mutta Silta puisteli synkästi päätään: -- Ei hän toivu. Hän ei usko
sitä enää itse, ja silloin saamme mekin lakata toivomasta. Viimeisiin
asti koetti Pietari salata voimainsa riutumista, koetti kulkea
reippaana koulussa, vaikka jänne oli jo laukeamaisillaan, koetti
rohkaista meitä...
-- Niin, vihdoin hän tunnusti, että taistelu oli käynyt hänelle
ylivoimaiseksi, myönsi Mikko maahan katsellen. -- Hän alistui...
Kulunut talvi oli ollut kova "yskätalvi". Kulkutaudintapaisena oli
vaikea yskä- ja kuumetauti riehunut koko maassa, ja Turussakin oli
se pitänyt tautivuoteella suurta osaa sen asujaimista. Useimmista
taloista oli joku perheenjäsen kaatunut, mistä aikuisia, mistä
lapsia. Tämä tauti se oli tavannut Pietarinkin ja tehnyt tuhoa hänen
heikolle rinnalleen. Pystyssä oli hän kuitenkin koettanut kulkea,
hoitanut koulunsa, saarnannut kansalle niinkuin ennenkin, jopa
avustanut Turkuun keväällä saapuneen uuden piispankin alkutoimia.
Mutta kesän tullen oli hän kuitenkin lopulta taittunut. Viimeisenä
toimituksenaan oli hän tuomiokirkossa kastanut Sillan lapsen, mutta
kirkosta kotiin palattuaan oli hän kääntynyt tautivuoteelle, ei
auttanut enää taistella...
Silloin hän oli tunnustanut hetkensä tulleeksi. Vuoteelta vähän
toivuttuaan päätti hän, niinpian kuin jaksoi, vetäytyä töistään ja
toimistaan pois maalle. Eikä hän ystäviltään salannut, että hän nyt
lähti sinne -- kuolemaan!
Silta ja Karpalainen olivat, saatuaan sairaan levolle, lähteneet
Tammiston tuvasta kävelemään metsään, lausuakseen sitten levänneelle
miehelle jäähyväisensä, ja he odottivat nyt, metsänrintaan
istahtaneina, potilaansa heräämistä. Harvakseen he keskustelivat,
sillä he tunsivat liian hyvin toistensa ajatukset ja mielialat,
tarvitakseen pukea niitä sanoihin. Molempain surumieliset mietteet
olivat nyt kuin yhtä rintaa siirtyneet Pietarin keskeytyvään
elämäntyöhön.
-- Kuka pitää nyt koossa pientä laumaamme? kuiskaili Silta kuin
itsekseen. -- En siihen kykene minä, et sinä...
-- Ei, takatalvi alkaa uskonpuhdistuksen asialle Suomessa, huokasi
Mikko. -- Sen tietää Pietari parhaiten, juuri siksi hänen virkeä
henkensä niin sitkeästi taistelee ruumiin riutumista vastaan. Ja
hänen toipumistaan estää juuri se, ettei hän voi sammuttaa polttavaa
sisäistä hehkuaan eikä työnjanoaan...
Sillan mietteet kiertelivät yhä autioksi jäävää työmaata:
-- Olisipa hän kestänyt edes siksi, kunnes olisi nähty, miten täällä
olot vakiintuvat uuden piispan aikana.
-- Martti piispa ei ole asiallemme esteenä, vastasi Mikko
vilkkaammin. -- Hän rakastaa Pietaria ja suree vilpittömästi hänen
taittumistaan. Kuulin hänen kerran lausuvan tuomiorovastille vallan
nuhtelevasti: "Ei teidän olisi pitänyt niin sokeasti taistella
tuota miestä vastaan; olisitte toki edes koettanut ymmärtää hänen
intoansa..."
-- Mutta takatalvi on edessä sittenkin, jos ei uusi piispa suorastaan
käykään hävittämään Pietarin työtä, väitti Silta, yhä vain
sammaliin tuijottaen. -- Kuka nyt lämmittää joukkoamme? Johan viime
talvena, jolloin ei Pietari enää paljon jaksanut mukana liikkua,
näkyi kansassa kylmenemisen ja ynseyden oireita. Meitä syytettiin
tautiajastakin..., kun ei oltu annettu aneita pyhimyksille eikä
ostettu sielumessuja...
-- Se on totta: Orvoiksi me jäämme! Pietari yksin kykeni antamaan
kansalle uskoa ja intoa... Näissä mietteissä laskeutuivat ystävykset
vihdoin verkalleen pienten viljelysten välisiä kujosia pitkin
tammilehtoon ja pysähtyivät valkohirsisen talon kupeelle odottamaan
sairaan johtajansa heräämistä.
Mutta Pietari Särkilahti ei enää nukkunut. Valveillaan makasi hän
tupansa suuressa vuoteessa, koettaen itselleen todistaa, että täällä
maaelämän hiljaisuudessa, syrjässä repivistä taisteluista, oli hänen
nyt niin rauhaisa levätä jäljelläoleva iltahetkensä. Levätä hyvällä
omallatunnolla, käytettyään parhaansa mukaan sen leiviskän, mikä
hänelle oli suotu...
Mutta toinen ääni väitteli hänessä itsepäisesti noita todisteluita
vastaan:
-- Enhän saanut tehtävääni suoritetuksi ja nyt juuri olisi ollut
työrupeaman aika! Vasta nyt olisin nousevan oppilasparveni avulla
päässyt laajempia sarkoja avaamaan, -- ja juuri nyt on minun pellolta
poistuttava!
Pietari tunsi kapinoivan äänen ja oli jo tottunut sen kukistamiseen.
Hän todisti sen kiittämättömyydeksi ja itsekkyydeksi: Olihan hän
saanut olla mukana toki ensi siemeniä kylvämässä. Taistelussa
totuuden puolesta kaatuu -- polttoroviollakin ja vankilassa --
tuhansia ilman tätäkään tyydytystä. Kyllä Jumala löytää raatajat
työvainiolleen, ei hän ole riippuvainen yhdestä heikosta ihmisestä,
joka vain itse haluaisi mestarina mahtailla...
Mutta tuo itsepäisesti kapinoiva ääni ei ottanut vieläkään
vaietakseen. Se alkoi taas:
-- Ponnistelinhan kuitenkin rehellisesti, enkä itseni kunniaksi.
Oliko siis työni niin kelvotonta, että se näin oli viskattava pois?
Tunnenhan voimat Suomen kirkossa, jatkajaa ei ole...
Vuoteella lepäävä mies taisteli sitkeästi. Sitä myöten kuin hän oli
suurella vaivalla saanut kumotuksi yhden väitteen, nousi sen tilalle
aina uusi, joka oli torjuttava sekin, ettei se pääsisi liiaksi
paisumaan eikä kasvattamaan ympärilleen uusia, uppiniskaisia itiöitä.
Hän sai olla alituisesti varuillaan, nitistääkseen niskat noilta
luvattomilta ajatuksilta, ja se häntä rasitti. Mutta voiton hän aina
peri, kapinaäänen oli kuitenkin lopulta vaiettava. Pietari todisti
näet sille kerta kaikkiaan ja ankarasti, että jos nyt taantumus
saavuttaakin opinpuhdistusliikkeen, on silläkin varmasti joku
tarkoitus. Ehkäpä hän olikin riehunut liiaksi, ehkä on talttuminen
tarpeellinen juuri siksi, että kerran kypsyvä sato voisi päästä sitä
voimaperäisemmäksi...
-- Mutta sehän oli juuri päämääräni, napisi vieläkin tuo kukistettu
ääni. -- Miksi en saanut yrittää...?
-- Älä kysele, asiasi on vain alistua, nöyrtyä... Raskasta oli näin
taistellen tukahdutella oman intonsa polttavaa hehkua. Pietarista
tuntui tämä yksinäisten hetkien hiljainen kamppailu usein paljon
vaikeammalta kuin ne monet taistelut, jotka hän ulkona elämässä oli
kestänyt. Mutta hän käsitti, että hänen nyt oli voitettava kapinoiva
itsensä, ja hän toivoi, että hänen toki päivä päivältä kävisi
helpommaksi yhä uudelleen saavuttaa se voitto. Hänen herkkä korvansa
kuuli ystäväin hiljaa tarinoivan seinän takana, ja hän siirsi
kädellään uutimen syrjään, noustakseen vuoteeltaan. Mutta samassa
aukeni ovi leivintuvasta, ja hänen valpas vartijansa, Margareeta,
tuli häntä auttamaan istualleen.
-- Nukahdit, se virkisti sinua, Pietari, puhui hänen pyyleväksi
emännäksi pyöristynyt vaimonsa. -- Täällä maalla nukutkin hyvin,
voimistut...
-- Ja pääsen sitten taas palaamaan Turkuun, niinkö? virkkoi Pietari
vaimolleen leikkisästi.
-- Etpä, sinne en sinua enää laske! Siellä aina ponnistelet,
kiivastut ja rasitut -- ja tuollaiseksi käyt! Ei, siihen pesään ei
enää palata. Jos täällä maalla olisimme pysyneet, olisit vielä terve
mies.
-- Mutta raivaamatta olisi silloin sekin pieni pälvi, jota olen
koettanut korpeen avata...
Margareeta ei tätä väitettä ollut kuuntelevinaan, hän ei yleensä
tahtonut tietää sairaan polttavasta työnjanosta. Pihalla odottaneet
papit kutsui hän nyt huoneeseen. Heitä tervehtiessään koetti
Pietari tekeytyä iloisen ja reippaan näköiseksi, mutta aluksi se ei
häneltä nyt ollenkaan onnistunut. Kuin kutistuneena istui hän siinä
vuoteensa reunalla, jäsenet terävinä ja tukka takkuisena makuun
jäljiltä; ja hänen kasvoillaan, joiden tukevat luut ulkonivat entistä
särmikkäämpinä, oli iho vahankeltainen, eikä niitä nyt elvyttänyt
silmien välkekään. Vasta kun hän kotvasen oli toveriensa kanssa
tarinoinut ja antanut heille vielä eräitä työohjeita, ilmestyi ihon
keltaan toki hieman väriä. Palasipa taas säkeniä hänen silmiinsä, kun
hän kouluaan kosketteli.
-- Enin kaipaan nuoria vesojani, puhui hän lämmöllä. -- Ovathan he
tosin hyvässä hoidossa sinun, Mikko, heitä vaaliessa, sen tiedän...
-- Koetamme jatkaa työtä sinun hengessäsi, Pietari, vastasi Mikko
ystäväänsä rauhoitellen, vaikkei voinutkaan salata äänestään soivaa
huolta. Mutta Pietari puhui toivehikkaammin:
-- Martti-piispakin ymmärtää koulumme merkityksen ja auttaa teitä.
Hän kyllä tietää, mitä uusi aika vaatii, vaikka hän säilyttääkin
ympärillään vanhat, katoliset muodot, -- ei hän ole Hannus
Pietarinpojan johdettavissa, jospa ei toisaalta Jaakko Vennänkään!
Siitä siirtyi keskustelu taas kapitulin miehiin ja päivän
tapahtumiin. Potilas laskeutui tuvasta päivänpaisteiselle törmälle,
johon hänelle oli penkki nostettu, ja siellä kertoivat toverit
Pietarille hänen tautiaikansa kuulumisia. He kertoivat, että
vihkipiispa jo on lähtenyt Turusta lämpimämpiin maihin, että
tuomiorovasti on tyytymätön, kun ei hän piispavanhuksen käsistä
ole ohjaksia saanutkaan, ja että Jaakollakin nyt on odotettavissa
prelaatinpaikka, sillä arkkipresbyteeri Arvid Lille on vihdoinkin
ilmoittanut vetäytyvänsä kapitulista pois.
-- Mutta sittenhän on puhdistetun opin asia turvattu, huudahti
Pietari, vielä leikkisäksikin heittäytyen.
-- Kunpa sen prelaatinpaikat turvaisivat! huoahti Silta, nyt vasta
oikein oivaltaen, mitä Pietari oli tarkoittanut, moittiessaan niin
usein kannattajainsa viran janoa ja puhuessaan ulkonaisten voittojen
hyödyttömyydestä. Tähän kysymykseen puuttui vielä Pietarikin, heti
taas vakavaksi käyneenä:
-- Niin, maaperä on muokattava, ennenkuin voidaan toivoa kylvöstä
satoa, sehän on ollut ainainen neuvoni ja se on nyt viimeisenikin.
Tämä raskas työ jää nyt teidän ja kasvavan apujoukkonne
suoritettavaksi. Olisinhan siinä mielelläni ollut mukana... Mutta
ei..., älkää säälikö, älkääkä huolehtiko, hiljainen työnne kasvattaa
kyllä kerran sadon karustakin maaperästä...
Pietari innostui ja lämpeni puhuessaan, ja silloin häntä aina alkoi
ryittää. Margareeta kiiruhti tapansa mukaan hänen luokseen ja koetti
samalla kääntää keskustelun arkisempiin asioihin. Turun vierailla ei
ole vielä kiirettä lähtemään, vakuutti hän, laivuri vasta aterioi
leivintuvassa. Ja hän rupesi hengenmiehille näyttelemään ja kehumaan
reheviä kaalintaimiaan. Mutta Pietari laski hellästi kämmenensä
huolehtivan naisen käsivarrelle:
-- Älä ole levoton, rakas vaimoni! Tänään puhumme koulusta ja kirkosta
ystäväimme kanssa, sitten me kahden katselemme täällä kaalinkasvua
huomenna ja joka päivä...
Tovereitaan, joiden oli mahdoton haihduttaa kasvoiltaan surunsa
ilmettä, hän rohkaisten varoitti masentumasta. Työaikahan on heillä
vielä ollut niin lyhyt, muistutti hän, tuskin kuutta vuotta olivat
he kotimaassaan opettaneet, ja tulokset kypsyvät vasta pidemmän ajan
takaa.
-- Tosinhan kuvittelimme kuusi vuotta sitten, kun intoa uhkuvina
palasimme Wittenbergistä Suomeen, että omain sydäntemme tulella
tuotapikaa uudistaisimme kotoisen kirkkomme ja muuttaisimme
ihmismieliin juurtuneet käsitykset... Olimme nuoria silloin,
aloitimme miespolvien työtä. Sen varrelta kaatuu kyllä raatajia
useampiakin kuin minä..., mutta se työ jatkuu sittenkin. Ja jos nyt
jo olemme saaneet metsään kaadetuksi pienen kasken, niin..., ei
ystävät, meillä ei ole syytä alakuloisuuteen!
Pietarin ääni oli aluksi ollut hiukan käheä, mutta puhuessa oli se
ihmeellisesti kirkastunut ja siihen oli jälleen tullut sen vanha,
välittömästi vaikuttava, valoisa kaiku, joka aina tempasi mukaansa ja
nytkin rohkaisi sekä hänet itsensä että hänen toverinsa. Tuo hänen
valoisa, luottava innostuksensa on häntä viimeisessä taistelussaankin
tukeva, päätteli Silta jo tyyntyneemmin, kätkien mieleensä Pietarin
sanat kuin kauniiksi perinnökseen. Ja kun laivuri tuokion kuluttua
tuli kiirehtimään vieraita venheeseen, silloin ei näistä enää
tuntunutkaan niin vaikealta kuin äsken lausua jäähyväisensä jäävälle
ystävälleen, -- hän oli taas kerran valanut heidän mieliinsä
uskallusta ja toivoa.
Mutta Pietari pysähdytti heidät vieläkin hetkeksi, lausuen:
-- Palatkaa tuokioksi vielä tupaani, ystävät, niin näytän teille
pienen, pienen jälkisäädöksen, jonka sitten, kun aika tulee, saatte
täältä hakea ja ottaa hoitoonne...
Hän vei heidät tupaansa perälle, sen korkean, raudoitetun,
raskaskantisen arkun luo, jossa hän säilytti kirjansa. Sieltä nosti
hän kuin hellävaroen pöydälle kreikkalaisen Uudentestamentin ja
Erasmus Rotterdamilaisen siitä toimittaman latinalaisen käännöksen.
Niiden viereen nosti hän nahkaisen tupen ja siitä hän kehitti
pöydälle tukun papereita, irtonaisia lehtiä, täyteen tai puoleksi
kirjoitettuja.
Silta katseli lehtiä, tavaili, luki...
-- Olet suomenkieleen tulkinnut osia evankeeliumeista, huudahti hän
iloisena.
-- Pieniä paloja vain, muutamia vajanaisia yrityksiä..., nekin ovat
keskeneräisiä, vastasi Pietari kainosti ja kuin kaipauksella. --
Koetin sovittaa kirjoitukseen niitä suomalaisia raamatunlauseita ja
puheenparsia, joita saarnoissani käytin..., tämä oli mielityötäni
täällä leponi hetkillä..., se oli toinen rakkauteni, koulu oli
ensimäinen. Jos mieli evankeelisen opin päästä kansan sydämeen,
täytyy suomalaistenkin voida tutustua raamattuun, pappien ensin,
sitten muiden. Ystäväni Olavi Pietarinpojan kanssa olimme luvanneet
toisillemme, että kääntäisimme evankeeliumit kumpainenkin
kotikieliimme..., hän on sen jo Ruotsissa tehnyt, minä hukuin täällä
liiaksi päivän pieniin taisteluihin.
Silta selaili mielenkiinnolla kirjoitettuja lehtiä ja kysyi tuokion
kuluttua:
-- Eikö jätetä näitä Martti-piispalle?
-- Ei, sitä eivät tällaiset sirpaleet kannata, ehkä ovat
kelpaamattomia nekin. Mutta kun ilmestyy se mies, joka ryhtyy tähän
suureen työhön, kenties olisi hänellä näistä yrityksistäni hiukkasen
apua.
-- Se mies on kai jo joukossamme, ehkä koulumme nuorten teinien
parvessa..., taikka ehkä hän viipyy pitempäänkin. Mutta hän tulee
varmasti, -- katsokaa silloin, kussa se mies on, ja pankaa hänet
tähän työhön, joka minulta jäi...
Hetkeksi vaipui Pietarin katse tuijottamaan pientä nahkatuppea, johon
hän taas oli kätkenyt paperinsa. Mutta se tuntui samalla tuijottavan
jonnekin kauas, kuin pyrkien tunkeutumaan läpi tulevaisuuden
etäisten, salattujen hämäräin. Samassa kuitenkin hän jo taas kääntyi
toveriensa puoleen, hymähti ja laski kotelon ja kirjat takaisin
arkkuun, jonka hän huolellisesti lukitsi.
Enempää puhumatta saattoi Pietari nyt vieraansa pihalle ja lausui
siellä, koettaen oikaista vartalonsa suoraksi, heille lyhyet,
reippaat hyvästit. Rauhallisina laskeutuivat toverukset rantaan. Kun
Silta hetken kuluttua, sillaikaa kun purjeita nostettiin, katseli
venheestä törmälle ja näki siellä kuistiin nojautuvan yksinäisen,
kumaran miehen, jonka väljäksi käynyttä pappisviittaa tuuli heilutti,
silloin valtasi hänet taas avuton autiuden tunne. Hän muisti sen
voimanmiehen, jonka selkä oli suora kuin teräsjänne, kun hän kansalle
saarnasi, ja joka katseellaan hallitsi ympäristönsä..., tuohonko
päättyi siis se kaunis tarina, jonka piti sisältää Suomen valloitus?
Katkennut elämäntyö oli siinä hänen edessään...
Venhe läksi lipumaan lahden rantaa pitkin selälle päin. Talo peittyi
tammien taa, ja Sillan surullinen katse siirtyi venheen mukana
rannikkoa myöten. Pian oltiin sen petäjikön kohdalla, josta talvitie
laskeutui jumalanäidin kuvan ohitse rantaan. Ränstyneen puukuvan
luona seisoi nyt harmaamekkoinen, liuhupartainen avojalkamies, joka
hämmentyneen näköisenä, suu auki, katseli Tammiston pihalle, missä
Pietari Särkilahti yksin kumaraisena seisoi... Sillan sydän hytkähti,
-- sehän on Suupalttu tuo, kerjäläishöperö, pahan ilman liikkuja.
Jopa odotti Silta taas kuulevansa sen rääkähtävän, ilkkuvan naurun,
joka häntä niin monesti oli vihlaissut, odotti henkeään pidätellen...
Mutta sitä naurua ei kuulunutkaan. Venhe, jonka purjeisiin nyt
tuuli tanakammin tarttui, kiiti petäjikön ohi. Siellä istahti
harmaamekkoinen kerjäläinen juuri kivipaadelle, vinoon vaipuneen
pyhimyspatsaan juurelle, nojasi kyynärpäät polviinsa ja peitti
parrakkaat kasvonsa kämmeniinsä. Ja hänen kuihtunut ruumiinsa näytti
hiljaa nytkähtelevän.
Niin, todellakin -- Suupalttu itki!