Sotavuosien ja juuttien karkoituksen jälkeen oli paljon korjuutöitä
tehty Turun linnassa, jota monesti oli pommitettu ja jossa sen
entiset isännät olivat rajusti elämöineet. Aluksi olivat Kustaa
Vaasan ruotsalaiset linnanvoudit tosin vain vahvistaneet varustuksia
ja panneet arkihuoneet asuttavaan kuntoon. Mutta kun tuo toimelias
kuninkaanmies Jöns Westgöte oli tullut linnaan käskynhaltijaksi,
oli hän teettänyt sinne uusiakin rakennuksia ja korjuuttanut Kaarlo
Knuutinpojan ja Steen Sturen kolkot juhlahuoneet uuteen asuun: Hän
avasi niihin ikkunoita, muurautti uuneja ja osti ulkomailta siistit
seinäverhot. Olihan Kustaa-kuningas monta kertaa aikonut tulla
Suomeen; siltä varalta piti hänellä toki olla asuttavat suojat.
Vasta valmistuneessa, korkeaholvisessa kuninkaansalissa otti
linnanhoitaja eräänä päivänä syyskesällä 1527 vastaan Suomen kirkon
silloiset esimiehet, vihkipiispa Vincentiuksen ja tuomiorovasti
Hannus Pietarinpojan, jotka hän oli kutsuttanut puheilleen. He
istuivat siellä, -- toinen harmajana ja harkitsevana, toinen
punakkana ja pisamaisin kasvoin -- selustapenkillä, väljähihaiseen
aatelistakkiin puetun isännän astellessa heidän edessään edestakaisin
uutta, narahtelevaa permantoa pitkin.
Hän pysähtyi taas kirkonmiesten eteen jatkaen keskustelua:
-- Kuten sanottu, kuningas ei pääse vieläkään itse tulemaan Suomeen
järjestääkseen täällä olot mielensä mukaan. Ja koska hän nyt, Erik
Sveninpojan lähdettyä, on toistaiseksi jättänyt tämän hiippakunnan
hoidon meidän kesken jaettavaksi, on meidän siitä neuvoteltava.
Hannus rykäisi Jöns-herran puhuessa pari kertaa kuivakiskoisesta
ja hänen kankealta naamaltaan kuvastui pieni kärsimätön piirre. Jo
linnaan soutaessaan oli hän harmitellut, että käskynhaltija oli
kutsunut heidät puheilleen niinkuin mitkäkin alaisensa verovoudit, --
ennen olivat toki paljon mahtavammatkin linnanherrat saapuneet kirkon
esimiesten luo puhumaan asioistaan. Mutta tuota käskevää äänensävyä
ja tuota juttua hiippakunnan hoidon jakamisesta, sitä oli arvostaan
aran tuomiorovastin vallan vaikea kuohahtamatta kuunnella. Siksi hän
linnanherralle vastasikin kuin isällisesti oikaisten:
-- Hiippakunnan hoito lienee toki täällä niinkuin muuallakin kirkon
omien miesten asia. Sitä ei voida koskaan tällä tavoin jakaa.
Jo huomasi isä Vincentiuskin, että tässä on puolustettava kirkon
arvoa, ja ehätti hänkin, korjaten kultaristin näkyvämmäksi
rinnalleen, vakuuttamaan:
-- Ei tietysti, paavikaan ei sitä koskaan hyväksyisi.
Mutta karski soturi käveli raskain askelin peräseinälle, pöydän luo,
penkoi hetken siellä olevia papereita ja palasi vieraittensa viereen
tyynesti puhellen:
-- Katsotaanpa siis, miten sen asian laita on ja mitä tehtäviä
kullekin meistä on uskottu. Teille saapuvissa kirjeissä annetaan kai
aikoinaan samat määräykset kuin tässä...
-- Samat kai, myönsi isä Vincentius, vaikka hänellä todellisuudessa
ei ollut odotettavissa kuninkaalta minkäänlaisia kirjeitä. Senjälkeen
kun hänet oli lähetetty Suomeen vihkimään pappeja ja kirkkoja ja
kirkonkelloja, ei hänestä ollut kukaan sen enempää välittänyt.
Westgöte viittasikin vain tuomiorovastille eräitä kädessään olevan,
kuninkaansinetillä varustetun kirjeen kohtia:
-- Minulle on siis ensiksikin annettu toimeksi kantaa kymmenykset
ja piispantulot, niinkuin jo edellisinä vuosina. Mutta nyt ovat
myöskin palkkapitäjät ja prebendat, mikäli ne joutuvat avonaisiksi,
luovutettavat minun käsiini. Tässä sanotaan nimenomaan, että
tuomiorovasti Hannus Pietarinpoika ei saa, sillaikaa kun hän on
piispansijaisena, ryhtyä prelaatin eikä palkkapitäjäin virkoja
täyttämään...
Hannus luki värähtämättömin kasvoin linnanherran näyttämää kirjettä,
mutta ei vastannut mitään. Isä Vincentiuskin nyökäytti vain päätään:
Niin siihen näkyy kirjoitetun! Ja Westgöte jatkoi:
-- Minun on senvuoksi vaadittava, että milloin kirkollinen virka
joutuu auki, siitä minulle heti ilmoitetaan -- tärkeimmistä
tapauksista minä puolestani tietenkin ilmoitan kuninkaalle.
Hengenmiehet eivät puhuneet mitään. He istuivat siinä ihmetellen,
että maallinen valta todellakin oli katsonut voivansa luovuttaa
tärkeät piispantehtävät, jopa esipapinvirkain täyttämisenkin,
kuninkaan hallintomiehelle, joka siis todellakin saattoi kehua
olevansa hänkin piispansijaisena. Vasta hetken kuluttua lausui Hannus
Pietarinpoika katkerasti:
-- Mitä tehtäviä jäisi siis enää meille, kirkon miehille?
-- Jäähän sielunhoito, siihen en minä puutu, vastasi Westgöte
huomaamatta, kuinka vihlovaa ivaa sisältyi hänen sanoihinsa. Mutta
Hannus lisäsi happamesti:
-- Te siis hallitsette kirkkoa, minä siinä messuan, ja isä Vincentius
vihkii kellot ja kasukat! Jakoa se on tosiaankin!
Nyt Westgöte älysi ivan, mutta ei siitä välittänyt, vastasi vain
kuivasti:
-- Niin, kuninkaan käskyt nyt tunnette... Tuokio istuttiin ääneti,
ulkoa ikkunan takaa vain kuului rakennusväen kalkutusta. Vihdoin
Vincentius, pyöriteltyään mielessään noita kuulemiaan uutisia, rupesi
tekemään päätelmiään:
-- Meitä on nyt siis täällä tavallaan kolme piispaa. Mutta kuka
meistä sitten oikeastaan on Suomen kirkon esimies?
-- Kysytkö sitä, vastasi Hannus yhä happamampana. -- En ainakaan
minä, jolle ei jää mitään valtaa, tuskin kansan silmissä sentään
linnanherrakaan, -- sinähän olet täällä ainoa piispa!
-- Niin, todella, minähän olen täällä ainoana piispana...
Jo hymähti linnanherra, pyörähti hiukan halveksuen ympäri ja virkkoi
tahallisesti veistellen:
-- Arvonimistä voitte sopia keskenänne. Minun asiani oli vain
ilmoittaa, että ette puuttuisi kuninkaan minulle uskomiin tehtäviin.
-- Samalla hän ikäänkuin antoi vieraiden ymmärtää, että he jo voivat
lähteä.
Mutta Hannus Pietarinpoika istui vielä paikoillaan. Hänethän kapituli
oli määrännyt piispansijaiseksi, kunnes varsinainen ehdittäisiin
nimittää, ja kuningaskin oli siihen suostunut. Tarmolla olikin Hannus
ryhtynyt hiippakuntaa johtamaan, nyt jo toista kertaa, ja hän aikoi
yhtä jäntevästi kuin viisi vuotta sitten, tanskalaisvallan aikana,
luoda siihen kurin ja järjestyksen. Siksi oli hänelle pettymys
ylen suuri, kun hän nyt huomasi valtansa pahasti rajoitetuksi,
-- juuri prelaatinpaikkoja täyttämällä oli hän aikonut palauttaa
kirkonhallintoon lujan, katoolisen johdon. Hänen teki jo mieli
rohkeasti julistaa nuo kuninkaan määräykset pätemättömäksi
sekaantumiseksi kirkon asioihin, mutta hän arvosteli kuitenkin
väliaikaisen asemansa liian heikoksi ja huoahti sen vuoksi vain
melkein kuin itsekseen:
-- Ja kuinka kauan tulee tätä surkeutta jatkumaan?
-- Kunnes uusi piispa nimitetään ja hänen valtansa rajat määrätään,
vastasi Westgöte. -- Siihen toki ei tarvittane pitkiäkään aikoja.
Eiköhän kuningas jo haeskele sopivaa miestä. Ja kuuluuhan
tuomiokapitulikin jo esityksensä tehneen...
Hannus tunsi linnanherran loppusanojen häntä itseään puraisevan.
Kapitulihan oli juuri hänet ehdottanut piispaksi, mutta linnanherra
luulee niinkuin monet muut kuninkaan ajattelevan toista. Se oli
tuomiorovastille arka asia, eikä hän siitä mitenkään tahtonut jatkaa
keskustelua. Hän nousi ja virkkoi jäähyväisiä lausuessaan terävästi:
-- Kirkon tulee taas päästä pois sekä orjuudestaan että
holhuudestaan, -- siihen suuntaan koetan minä käyttää vähäisen
jako-osuuteni.
Linnanherra saatteli, enempään väittelyyn ryhtymättä, vieraansa
ovelle, josta nämä laskeutuivat linnanpihalle ja vesiportille,
missä heitä odotti tuomiorovastin venhe ja soutaja. Sataa tihuutti
hienoksittain, hengenmiehet vetivät kauhtanansa kaulukset päänsä yli
ja istuivat niin ääneti kuin kaksi mustaa rukoa ruuhessaan.
Kuka piispaksi, -- se oli nyt, Erik Sveninpojan keväällä lähdettyä
Ruotsiin, turkulaisissa pappispiireissä jännittävin kysymys.
Ratkaisu merkitsee paljon, sen kaikki käsittivät: Siitä riippuu,
kulkeeko Suomen kirkko vanhaa paavillista valtatietä, vai poikkeeko
se niille uusille urille, joita kasvavan puhdistusliikkeen ajajat
olivat koettaneet aukoa. Siksipä kapitulin katolinen enemmistö jo
pitkin kevätkautta oli asiaa valmistellut ja koettanut raivata pois
esteitä ehdokkaansa, Hannus Pietarinpojan, tieltä. Erik Sveninpojan
piti Ruotsissa käyttää vaikutustaan tuomiorovastin hyväksi, ja
piispansijaiseksi tämä jo oli päässytkin. Mutta mikä oli kuninkaan
lopullinen kanta? Usein oli toki huomattu, että hän ei suotta
tahtonut loukata kirkon vanhoja perinnäistapoja, ja niihinhän kuului
sekin, että hiippakunnan tuomiorovastista, jos hän vain voimiltaan
kykeni, tehtiin piispa.
Prelaattien toiveet olivat siten alkukesästä verrattain hyvät. Mutta
sydänkesällä levisi yhtäkkiä sanoma, että Kustaa kuningas, kohta
Westeroosin valtiopäiviltä palattuaan, oli kutsunut puheilleen
Tukholmaan -- Pietari Särkilahden. Näihin aikoihin tulla tupsahteli
Suomeen hämmästyttäviä, joskin vielä epämääräisiä kuulumisia noilta
Juhannuksen aikaan pidetyiltä herrainpäiviltä, jonne ei Turusta ollut
ketään lähtenyt. Kerrottiin kuninkaan siellä uhanneen erota pois
hallituksesta, kun paavinmieliset piispat olivat vastustaneet hänen
uudistuksiaan, kerrottiin hänen jo vetäytyneenkin syrjään ja vasta
monen pyynnön jälkeen, kun valtiopäivät olivat nöyrästi myöntyneet
hänen vaatimuksiinsa, suostuneen jäämään Ruotsin hallitsijaksi.
Paavillinen puolue oli siten masennettu ja kuninkaan kirkolliset
vaatimukset olivat vahvistetut. Mutta mitä kaikkea ne käsittivät,
sitä ei vielä Turussa tunnettu.
Näiden kuulumisten rinnalla oli Särkilahdelle saapunut kutsu kovasti
huolettanut tuomiorovastia. Kuningas vaati kyllä kirjeessään samalla
Turusta tietoja kirkon tuloista ja palkoista, joita hän yhä ahnaammin
anasteli, mutta tuskin saattoi tuo kutsu sentään koskea ainoastaan
näitä rahallisia kysymyksiä...
-- Miksi kutsui kuningas juuri Särkilahden puheilleen, kysyi isä
Vincentius yhtäkkiä, kun venhe jo oli halkaissut linnanselän ja oli
laskemassa joensuuhun.
Tämä kysymys, joka sivulta iski tuomiorovastin omiin, kirveleviin
mietelmiin, vaikutti häneen kiusallisesti. Hän oli juuri koettanut
itselleen todistaa, että sehän oli sattuma, jolla ei ole ratkaisevaa
merkitystä, mutta taas hän heräsi oivaltamaan, että hän koettikin
pettää itseänsä, -- toisin sen sattuman muut käsittävät!
-- Miksi! vastasi hän tuomiorovastille miltei kipakasti. -- Tuhma
kysymys!
Vincentius siirsi kauhtanankauluksensa syrjään nähdäkseen
tuomiorovastin kasvot, sillä häntä hämmästytti tuo kipakka ääni.
Mutta nuo jäykät kasvot eivät kertoneet mitään, ja hän kysyi taas:
-- Luuletteko siis, että Pietari Särkilahdesta nyt tehdään Suomeen
piispa?
Tuomiorovasti kohautti päänsä niin vinhalla liikkeellä, että häneltä
sateensuoja valahti hartioille.
-- En, sehän olisi kirkkomme häväistystä! huudahti hän vallan
kiukustuneena. Kautta Maarian, painelihan tuo iljettävä pisamanaama
likaisilla peukaloillaan juuri niitä hänen kalvavan epäilyksensä
arimpia pahkuroita, joita ilmankin lakkaamatta pakotti. Olisiko
hänen, Hannus Pietarinpojan, todellakin luovuttava unelmistaan,
että hän kerran istuisi kirkon ylipaimenena, jonka vallalla hän oli
aikonut tyrehdyttää luterilaisen myrkkytulvan hiippakunnastaan. Ei!
Hän uskoi lujasti jaksavansa piispana virittää paavillisen kirkon
kangistuneet jäsenet uuteen eloon ja samalla säilyttää Suomen
hiippakunnan sortumasta kaikkeanielevän kuningasvallankin jalkoihin.
Ja hänenkö olisi nyt jätettävä tuo vaikutusvaltainen paikka
kerettiläisten pääpapille!
-- Ei koskaan, vakuutti hän vielä toistamiseen vihkipiispalle. Mutta
tämä yhä kaiveli:
-- Niin, eihän Pietari olekaan tavoitellut virkoja eikä mahtavain
armoa, siksi hän juuri onkin voittanut kansan suosion.
-- Eikö ole tavoitellut! kiivaili tuomiorovasti. -- Eikö hän
ensimäisenä saanut peruutetuksi maatilaansa Naantalin luostarilta...?
Tosinhan on tiloja peruutettu muillekin...
Hannus keskeytti lauseensa, huomaten sen vetävän vinoon..., hän oli
itse äsken saanut sukulaisilleen peruutetuksi muutaman luostaritilan.
Mutta isä Vincentius ei tiennyt takertua siihen juttuun, hänen
ajatuksensa olivat vielä kiinni piispakysymyksessä ja hän tutki
edelleen:
-- Arveletko siis Särkilahden pyrkivän piispaksi? jos hän pyrkii,
niin hän varmaan pääseekin.
Tuohan se juuri oli kirottua! Hannuksen täytyi itselleen tunnustaa,
että jos ei Pietarista piispaa tule, niin se johtuu siitä,
että hän itse kieltäytyy, ja kaikki sen silloin ymmärtävät. Jo
tuomiorovastiksi pääsi Hannus vain Särkilahden armosta; pitääkö hänen
samalla tavalla päästä piispaksikin! Mutta ykskaikki! Taistelu on
käymässä, se on sitkeä ja vaikea, siinä ei auta arkailla!
Kun Hannus ei vastannut, jatkoi vihkipiispa yksin tarinoimistaan:
-- Olisihan se kyllä häpeä, jos luterilainen kanunki menisi
katoolisen tuomiorovastin edelle! Ja vielä naimisissa oleva
pappi! Mutta nykyiseen aikaan ei tiedä mitään. Kerrotaanhan, että
arkkipiispaksi tulisi mies, joka ei ole koskaan ollut missään
prelaatinvirassa... Ei sitä tiedä, kenestä... taikka oikeammin,
kummasta teistä piispa tulee...
Tuomiorovasti kääntyi selin paapattavaan espanjalaiseen, josta hän
ei tiennyt, puheliko mies siinä tyhmyyksissään vaiko ilkeyksissään.
Joka tapauksessa hänen lepertelynsä vihloili Hannuksen kiusautunutta
mieltä, jota tänään joka taholta ärsytettiin.
Oli jo lakannut satamasta. Märiltä rantalaitureilta, joiden ohi
soudettiin, kuhisi taas vilkasta liikettä, laivoja purettiin ja
lastattiin, -- kauppa oli jälleen päässyt käyntiin. Härkä-Heikin
ja Erik Skalmin laitureille vyörytettiin pihalta tervatynnyrejä ja
voisaaveja, ja hirvennahkoja kasattiin korkeihin pinoihin ulkomaille
vietäviksi... Sören Norbyn merivalta on siis murrettu, tuumiskeli
tuomiorovasti. Kaikki onnistuu tuolle nuorelle kuninkaalle, hän
voittaa vastustajansa, toisen toisensa perästä. Eilen tanskalaiset,
tänään taalalaiset, huomenna papiston ja paavinkin..., työlästä
on häntä vastaan taistella! Mutta ei auta, taisteltava on kaikkia
vastaan, jotka paavinkirkon valtaa uhkaavat, siis kuningastakin
vastaan... -- Hänkin vielä näkee, että minä täällä sittenkin olen
piispana, eikä hänen linnanvoutinsa... Venhe laski tuomiorovastin
rantaan. Taakseen katsomatta ja odottamatta kuhnustelevaa toveriaan
nousi Hannus Pietarinpoika törmälle ja astui ravakasti jokiportista
pappilaansa. Isä Vincentius kiersi sitävastoin alavaa jokiäyrästä
pitkin sille kapealle polulle, joka "kroopin" vartta ja kommunin ohi
nousi kirkonaukealle, ja siihen hän hetkeksi pysähtyi henkäisemään.
Ilma oli sateen jäljestä lämmin ja tuores, omituinen hiljaisuus
vallitsi luonnossa. Kirkkokorttelissakin oli kaikki hiljaista kuin
yöllä ikään. Eilen oli tuossa kirkonportilla toki ollut pieni
kansanhuvi, kun siinä vitsoilla pieksettiin pois pirua eräästä
akasta, joka itse oli kertonut käyneensä paholaisen pakinoilla.
Nyt ei ollut senkään vertaa vaihtelua. Ei näkynyt ketään kirkolta
haarautuvilla kaduillakaan, ainoastaan kesäiseltään kuivuneen
kaupunginojan pohjalla ja sen harmaassa liejukossa, josta lemahti
seisovan veden tunkea tuoksu, kahlailivat paljaskinttuiset lapset
uittaen kaarnavenheitään.
Pisamanaamainen piispa seisoi siinä miettien, minne ohjaisi kulkunsa.
Olihan siinä vieressä hänen "piispallinen asuntonsa", yksinäinen
huone pappien ruokalassa, mutta ei sinne... Koettaisiko saada päivän
kulumaan iltaan Kolmen kuninkaan kiltassa vaiko Ursulan kellarissa,
-- mutta kummassakaan paikassa tuskin näin kesäisenä keskipäivänä
tapaa kannutoveria. Nikolain kiltassa Luostarikorttelissa on
sitävastoin epäilemättä aina jokunen pikkuporvari juopottelemassa.
Mutta sieltä olivat suulaat sällit toisiltana ajaneet hänet ulos,
ja sellaisesta loukkauksesta oli piispan toki velvollisuus suuttua
ainakin muutamiksi päiviksi... Lopuksi Vincentius päätti laskeutua
Gertrud Karvataskun taloon Jokikadulle; siellä on varmaankin
Jaakko-veli iloinen saadessaan kannuvieraan, -- eipä olekaan nuoren
Vennän enää yhtä helppoa kuin ennen päästä kiltoihin istumaan, muori
pitää pappinsa siellä jo hyvässä kurissa ja nuhteessa. Ja Jaakkoa
huvittaa kyllä verekseltään kuulla, kuinka vähäiseksi tuomiorovastin
valta piispansijaisena lopultakin on jäänyt...
Pienessä humalistossa Gertrudin talon pihalla istuivat jo olutkannua
kallistellen Jaakko Vennä ja Mikko Karpalainen, joka äsken oli
palannut maalta avaamaan katedraalikoulun, kun Pietari Särkilahti oli
matkoilla. Taikka oikeammin: Jaakko kallisti kannua, Mikko kuunteli
kesäkuulumisia ja kapitulinjuoruja. Vihkipiispan saapuessa kuvaili
Jaakko juuri vaalipiispa Erik Sveninpojan lähtöä Turusta:
-- Se oli kuin pakoa. Seisoin täällä kotitaloni kulmassa ja katselin:
Pieni mies mennä viiletti rantakatua alas niin nopeasti, että rotevan
Gasparuksen oli häntä vaikea seurata...
-- Arkkiteini lähti siis pois hänkin? tiedusti Mikko.
-- Sinne meni herransa kanssa. Vain muutamia pappeja oli kokoontunut
lähteviä saattamaan, joukko porvareita seisoi sillankorvassa. Ukko
juoksi laivaan ja upposi sen uumeniin. Mutta toista alusta hinattiin
juuri rantaan eikä piispan laiva päässytkään heti lähtemään. Silloin
kiipesi pieni prelaatti vielä kannelle ja katseli vallan toivottoman
näköisenä, että eikö tästä maasta koskaan päästäkään erkanemaan...
-- Ukko parka, säälitteli Mikko, -- hänen osansa oli kova. Ajoi
parhaansa mukaan paavin asiaa, mutta paavi ei hänelle edes ristiä
rintaan antanut. Toisaalta ryntäsimme me, eikä hän siinä aallokossa
kestänyt.
-- Ja taisihan tämä rentustava vihkipiispakin osaltaan tehdä hänen
päivänsä katkeriksi, virkkoi Jaakko, työntäen sarkkaa janoiselle
juomaveikolleen. Tämä kallisti sitä syvään, lipoi huuliaan ja virkkoi:
-- Minäkö, joka aina kannatan paavin valtaa niin pitkälle kuin
suinkin. Mutta ultra posse..., olen kerran jo kuninkaan tyrmässä
istunut ilman oluttilkkaakaan!
-- Juo nyt lohdutukseksesi, kehoitti Jaakko vierastaan, jonka
silmät aina rupesivat pyörimään, kun hän kertoi tuosta oluettomasta
tyrmästään. -- Mutta mistä tulet nyt noin märkänä?
-- Linnasta sateessa soudettiin, oltiinhan tuomiorovastin kanssa
nykyisen todellisen Suomen piispan puheilla...
Vincentius kertoi retkensä ja keskustelunsa tuomiorovastin
kanssa, ihmetellen, miksi rovasti lopulta oli ruvennut hänelle
epäkohteliaaksi. Mutta Jaakko ymmärsi hyvin sen suuttumuksen ja
virkkoi:
-- Hannus siis todella toivoo pääsevänsä piispaksi ja meitä
kurittamaan!
-- Ilmeisesti hän sitä toivoo, vakuutti vieras.
-- Mutta nyt nuolasit tyhjää, vanha kettu! puhui Jaakko varmalla
äänellä. -- Vielä viime talvena olisi Hannus ehkä voinut päästä
piispaksi, jos talvikelillä olisi eronneen esimiehensä lähettänyt
Ruotsiin, -- nyt se on myöhäistä. Pahimmoilleen suututtivat nyt
paavilliset kuninkaan Westeroosissa, nyt hän ei heitä enää kumarra.
Välit Rooman kanssa ovat poikki, kuningas tarvitsee nyt piispoiksi
toisia miehiä, se pitäisi Hannuksenkin ymmärtää.
-- Luuletko siis Pietarin palaavan piispana? kysyi Mikko iloisella
äänellä, josta kuitenkin soi epäilystäkin.
-- Kenestä muusta tulisi piispa? Elleivät nyt taas lähetä tänne
jotakin uutta ruotsalaista, -- espanjalaista ei arvatenkaan enää
tule, niistä molemmista olemme jo saaneet tarpeemme. -- Näin virkkoi
Jaakko, vihkipiispalle virnistellen. Mutta vakavammin hän vielä
lisäsi: -- Parempi olisi tosin ollut, jos kuninkaan puheille olisi
kutsuttu meistä joku muu kuin Pietari itse...
Jaakko, joka itseään piti ovelana salalankoja punomaan, ei ollenkaan
luottanut Pietarin valtiolliseen kykyyn; liian usein oli hän
Jaakon mielestä tarpeettoman suorapuheinen, ja kaiken jyrisevän
voimansa ohessa oli hän kaino haaveilija. Mutta tarkoituksetta
ei kuningas varmaankaan ollut Särkilahtea puheilleen kutsunut...
Jaakko poikkesikin senvuoksi jo pian keskustelemaan siitä, miten
olot järjestyvät Pietarin piispana ollessa. Onko Hannuksella
silloin vielä sisua jäädä tuon vihaamansa kerettiläisen alaiseksi
tuomiorovastiksi, vai luopuuko hän jo taistelustaan? Arkkipresbyteri
Arvid Lille lähtee varmaan silloin kapitulista pois palkkapitäjäänsä,
-- joka tapauksessa aukenee prelaatinpaikkoja useampia, ja uuden
opin raivaajat pääsevät vihdoinkin vaikuttavampiin asemiin...
Jaakko Vennän vilkas mielikuvitus sijoitteli jo miehiä kuin
lautapelin nappuloita asianmukaisiin paikkoihin. Itsestään hän teki
tuomiorovastin, Mikko, jolla koulumaisterina oli kovin niukat tulot,
sopi hyvin hiljaisen Lillen jälkeläiseksi...
-- Entä mihin jään minä silloin? kyseli oluesta jo hikoileva
vihkipiispa puoleksi piloillaan, puoleksi vakavissaankin.
-- Sinua emme silloin enää tarvitse, rehenteli Jaakko. -- Saat sitten
Viipurin tai Rauman harmaaveliluostarissa, joiden tarkastaja olet,
ilmaisen oluen kuolemaasi asti, -- jos nuo luostarit niin kauan
seisovat.
-- Ehei, poika, vastasi Vincentius vallan loukkautuneena. -- Minähän
olen pian ainoa paavin vihkimä piispa koko Pohjoismaissa, minua vielä
kysytään moneen paikkaan.
-- Mene sitten minne kysytään, piispa Pietari Särkilahti ei sinua
kaipaa, totesi Jaakko. -- Mutta hänelle itselleenkin on meidän
toisten ajateltava työnjakoa. Pietari saarnatkoon ja jyrisköön, niin
että heräävät elävät ja kuolleet. Mutta piispan virkaan kuuluvat
hienommat langat, suhteet kuninkaaseen ja kirkon omaisuuteen, -- ne
saamme ottaa hiukan varovammin ja taitavammin hoitaaksemme...!
* * * * *
Levein liikkein näin Jaakko suunnitelmiaan lateli. Mutta Mikon
mietteet olivat sillävälin eksyneet omille teilleen, jonne hän tuskin
kuulikaan isäntänsä suuria tuumia. Hänkin näet koetti kuvitella
Pietari Särkilahtea Suomen esipappina, mutta hän ei saanut siitä
mitään kuvaa syntymään, -- se tuntui hänestä tuiki mahdottomalta.
Hänen ajatuksensa palasivat aina nuoreen, säihkyväsilmäiseen
rynnistäjään, joka käsivarsi ojennettuna tahtoi pyyhkäistä kirkosta
pois kaikki ulkonaisen vallan merkit ja keinot, piispanristit,
prelaatintuolit korkeakuorista ja koko hierarkisen rakennuksen.
Huonosti hän soveltuu näkyväistä kirkkoa hallitsemaan, -- Mikko
ei voinut nähdä häntä koruviitassa piispanistuimella..., siihen
tarvittaisiin aivan toisenlainen mies.
Kunpa Jaakko Kurki vielä eläisi! huoahti hän hetken kuluttua jatkoksi
mietelmiinsä, katkaisten niin Vennän tarinat. Tämäkin poikkesi nyt
omilta raiteiltaan virkahtaen myöntyvästi:
-- Niin, hän oli kuin luotu piispaksi uusissakin oloissa.
Arvonsatunteva, älykäs ja mahtava, -- hänen rinnallaan sitten
Särkilahti sytyttäjänä ja syventäjänä! Pian olisi silloin vastarinta
taittunut...
-- Ja routa sulanut kotoisesta kirkostamme täydensi Mikko.
-- Mutta hän ei ole mukanamme enää, virkkoi Jaakko taas kylmemmin,
todellisuuteen palaten. -- Ja hyvä tästä tulee näinkin!
-- Onneksenne, toivotti Vincentius, saaden siten taas aihetta tarttua
kannunkorvaan. -- Minä näet toivotan onnea kaikille, paaville ja
kuninkaalle, Hannukselle ja Pietarille... ja Sillallekin, terve!
Portilta laskeutui näet tällä hetkellä viettävän pihan poikki Sillan
maisteri, tärkeän näköisenä ja kiireisin askelin. Keksittyään
tuttavansa humalistossa kävi hän heille vallan hengästyneenä
kertomaan:
-- Laiva saapuu jo linnanselältä..., ymmärrättekö, Erik Skalmin
laiva! Siinä piti Pietarin palata!
-- Mistä tunnet sen laivan, uteli isäntä pystyyn karahtaen.
-- Tunteehan Erik-porvari oman laivansa, hän seisoo jo
laiturillaan vastaanottamassa. Ja hänen emäntänsä paistaa piiraita
kotiintulijaisiksi, sieltä keittiöstä lemahtaa makea tuoksu.
-- Pietari palaa -- tuoko hän ratkaisun tullessaan? huoahti Mikko
melkein arkaillen.
-- Ja minkä ratkaisun? säesti Silta yhä ponteissaan. -- Palaako hän
piispana?
-- Pian sen tiedämme, nyt rantaan!
Jaakko lausui tämän noustessaan jo vastamaata Jokikadulle, jota
myöten toisetkin papit häntä kohta seurasivat Erik Skalmin
laiturille. Heillä sykähteli sydän toivon ja epäilyksen vaiheilla,
jalat eivät tuntuneet liikahtavan kyllin nopeasti. Kumpi suunta on
voittanut, mikä tie on määrätty Suomen kirkolle ja kansalle ajan
murroksessa kuljettavaksi...? Tuo laiva, jonka mastot koottuine
purjeineen jo näkyvät matalain rantatalojen ja aittain takaa joelta,
se sen tietää...!
Yksin oli kankeajalkainen vihkipiispa jäänyt Gertrud Karvataskun
humalistoon. Hän kiskaisi siellä tyynesti sarkan pohjaan viimeistä
pisarata myöten ja nousi sitten verkalleen pöydän varassa
istuimeltaan, lähtien niin hänkin luntustamaan rantaan päin.
-- Tästä tulee nyt joku muutos, mikä tahansa, puheli hän itsekseen
kaltevaa katua kävellessään. -- Väliaikaisuus loppuu tavalla tai
toisella, minua ei tosiaankaan täällä enää tarvita... saan taas
lähteä muille markkinoille. No, siispä lähden, -- minne, sitä en
tiedä. Mutta tässä syrjäisessä maassa oli sentään sangen soma olla ja
elää. Ihmiset laatuunkäypiä ja olut hyvää, -- aika hyvää...!