Pyhän Kolmen Kuninkaan kiltassa vietettiin vuoden 1527 alkaessa
loppiaisjuhlaa komeilla kirkollisilla juhlamenoilla. Suuressa,
korkeassa juhlatuvassa, jonka seiniä koristivat suojeluspyhimysten
kuvat ja jäsenvainajain vaakunakilvet, säteili kirkas valo
kattokruunujen lukuisista vahakynttilöistä, ja pitkällä pöydällä,
jonka peitti lattialle asti riippuva punainen verka, kulkivat korkeat
viinikannut kädestä käteen.
Kolmen kuninkaan veljeskunta oli näet rikas. Sillä oli, jäseniltään
vuosien varrella saaminaan lahjoituksina, monta taloa Turussa ja
maaseudulla sekä tuottava alttarikuori tuomiokirkossa, ja siihen
kuului vain valikoituja, ylhäisiä henkilöitä kirkonmiesten ja
aatelisten joukosta. Kilpailua oli Turussa olemassa kahden suuren,
elinvoimaisen veljeskunnan, nimittäin tämän nyt juhlivan sekä Pyhän
Ursulan veljeskunnan välillä. Viimemainittu, johon kuului paitsi
alempaa papistoa etupäässä porvareita ja käsityöläisiä, oli tosin
suurempi, mutta Kuninkaiden kilta oli hienompi, ja sen juhlat olivat
loisteliaammat.
Varsinainen veljeskunnan vuosikokous, johon ei luonnollisesti
laskettu muita kuin nimeltään esillehuudettuja jäseniä ja jossa
juhlamessu oli toimitettu ja pyhimysten malja juotu, se oli jo
loppiaisaamuna pidetty. Nyt iltajuhlaan olivat jäsenet perheineen ja
tuttavineen saapuneet katsomaan niitä näytäntöjä, joita vuosittain
kiltan suurtuvassa oli totuttu joulupyhien lopettajaisiksi esittämään
ja joilla oli suuri maine, -- ken suinkin saattoi, koetti päästä
mukaan näihin juhlaesityksiin.
Pitkän pöydän halkaiseman huoneen perälle oli rakennettu lava ja
siihen olivat kiltan pappisjäsenet järjestäneet pyhäintaruston
mukaisia kuvaelmia kolmen kuninkaan matkasta Jeesus-lasta
kumartamaan. Lavan toisessa päässä seisoivat ihmiskunnan eri
kansanrotuja esittävät kuninkaat: Vanha Kaspar, joka oli viemässä
kultia kuningasten kuninkaalle, oli puettu seemiläisten pitkään
mekkoon. Hänen rinnallaan seisoi uljas, nuori Melchior roomalaisen
keisarin kiiltävässä puvussa, pyhän savustuksen astiata kädessään
kantaen, -- hän edusti Jafetin sukua. Viimeisenä, toisten takana,
tuli Balthasar, mustaihoinen neekerikuningas; tämä Hamin jälkeläinen
toi pyhää voitelusta lahjaksi syntyneelle Kristus-lapselle. Kaikki
nämä erämaata vaeltavat tietäjät katselivat tuikeasti lavan toisessa
päässä olevaa, kynttilän valaisemaa suurta tähteä, jota vilkutti
valkopukuinen munkki. Ja tähden takana lauloi yhtä valkoisten
enkelien -- teinipoikain -- kuoro pitkää, latinalaista joululaulua,
kuninkaiden ja yleisön sitä hartaasti kuunnellessa.
Virsien välillä muistivat vieraat sentään maljojaankin, ja kun
säkeistöjä seurasi yhä useampia, virisi pöydän ympärillä keskustelu
päivän juoksevista asioista, ensin kuiskaamalla, sitten äänekkäämmin.
Lähinnä lavaa istui pöydän luona ryhmä Suomen ylimyksiä naisineen.
Nämä maaylimykset, joilla oli suuret tilukset ja läänitykset eri
osissa Suomea, omistivat myöskin kaupunkitaloja Turussa, jonne he
usein joulun jälkeen saapuivat asekatselmuksiin ja huvittelemaan.
Tässä seurassa, jossa oli Flemingejä, Horneja, Tavasteja ja
Leijoneja, koski keskustelu, niinkuin kaikissa muissakin, päivän
merkkitapausta.
-- Olitteko aamumessussa sitä kuulemassa?
-- Olimme..., emme uskoneet korviamme: Aatelisneitonen ja munkki
aviokuulutukseen!
Tuomiokirkossa oli näet tänään kaupungin kirkkoherra, mestari Jaakko,
lukenut tavanmukaisten kuulutusten joukossa kahden hengenmiehen
aviokuulutukset. Kirkontäyteinen yleisö oli ällistynyt. Tuomiokirkon
papit olivat kauhistuneet, -- mistään muusta ei nyt puhuttukaan!
Mestari Sillan, hiljaisen talonpoikaispapin aviojutusta kuitenkin
vähemmin välitettiin, mutta Karpalaisen ja neiti Illen liittoa
moitittiin ankarasti. Nekin aateliset, joita se juttu ei erityisesti
puistattanut, katsoivat asiakseen tässä talossa säälittä tuomita tuon
rohkean neitosen.
-- Eihän hän todellisuudessa joudu jalkavaimoa parempaan asemaan,
virkkoi inholla Erik Flemingin nahkareunaiseen laahuspukuun puettu
komea rouva, joka oli Yläneen Illein läheinen perhetuttava. --
Magdaleena Hannuntytär Ille -- ajatelkaa toki! Sen nyt vielä voi
ymmärtää, että joku Elsa Kaukalontytär Puolalanmäeltä mieluummin
antaa vihkiä itsensä pappiin, kuin muuten elää hänen kanssaan, -- jos
se nyt kerran käy.
-- Kukapa olisi sitä kesällä uskonut, kun Magdaleena priorin kanssa
seurusteli, säesti Hebla-rouvan sisar, Krister Hornin leski. --
Ruotsista hän kai viime keväänä toi mukanaan näitä hulluja tuumia.
-- Niin, Ruotsissa ovat jo monet papit ottaneet aviovaimon
senjälkeen kuin mestari Olavi siellä teki alun, totesi Lepaan herra,
joka syksyllä oli käynyt Tukholmassa. -- Ja täällähän meillä on
Särkilahtemme, aatelisverta hänkin...
-- Hänen puuhiaan tämä tietysti onkin, moitiskeli Hebla-rouva. -- Hän
ryntää ja repii, saarnaa ja hosuu, ja nauttii siinä vielä kuninkaan
kannatusta. Koulun hän on mullistanut, luostari on nyt ilman
päämiestä...
-- Ja kirkko köyhtyy, se tuskin enää jaksaa suorittaa siltä aikoinaan
lunastetut sielumessut, valitti Lepaan herra.
Erik Fleming oikaisi jalkansa pöydän alle, potkien syrjään
kannuksiinsa sotkeutuvaa pöytäverkaa, ja puhui varmalla,
itsetietoisella äänellä:
-- En sano mitään pappien naimisesta, naikoot salaa tai julki
kuinka paljon tahtovat. Ja saarnatkoon Pietari Särkilahti munkkien
saastaista elämää vastaan, siihen hänellä voi olla syytäkin. Mutta
tämä liike on arveluttava siksi, että siitä syöpyy alempaan kansaan
kieroja käsityksiä. Kaikki ovat muka yhdenarvoiset, rikkailla ei
saa olla sen enempiä etuja kuin köyhillä..., piispalla ei pidä olla
mitään ulkonaista valtaa, -- kaiketi ei kohta suurmiehilläkään!
Oletteko huomanneet, kuinka pikkuporvarit jo ovat kirkossa
tunkeilevia; pian kai käyvät talonpojatkin uppiniskaisiksi.
-- Sellaista liikettä ymmärtää Kustaa-kuningas kylläkin käyttää
hyväkseen, tuskaili Lepaan herra. -- Saattepa nähdä, hän kerää uuden
opin nimessä käsiinsä valtaa yhä enemmän.
Mutta Ivar Fleming, joka pitkiä viiksiään venytellen istui toisia
vastapäätä, hymähti veljelleen hiukan veitikkamaisesti, virkkaen:
-- Saattaa tuosta uudesta liikkeestä sentään olla toisissa
tapauksissa hyötyäkin. Olethan sinäkin, Erik, jo peruuttanut
itsellesi pari äitivainajamme Naantalin luostarille lahjoittamaa
maatilaa.
-- Totta sekin, etkä siitä liikkeestä ole köyhtynyt sinäkään, vastasi
Erik veljelleen samassa äänilajissa. -- Sisaremme abbedissa on
sinusta haikeasti valittanut.
-- Lisää tulee vielä, uhmaili Ivar. -- Sehän tässä kuninkaan
suosimassa liikkeessä onkin ainoaa järkevää: miksi pitäisi
vapaamiesten tilojen keräytyä ja jäädä luostareille!
-- Siten ehkä Särkilahden puuha ei lopuksi olekaan niin vaarallinen,
virkkoi Hornin leski hiukan pisteliäästi.
-- Onhan silläkin puolensa, myönsi Erik, -- mutta ei se minua
miellytä. Tämä puhdistettu oppi on vailla kaikkea loistoa -- varmasti
minä pidän vanhan, tuhman, mutta kaikilla paavillisella menoilla
koreilevan kotikappalaiseni kuolemaani asti!
Virsi oli sillävälin vihdoin loppunut, kuninkaat olivat lähteneet
lavalta lepäämään, ja kiltankannu kierteli entistä tiheämpään.
Pöytäkunnan huomio kiintyi pian siihen pöydän keskiosaan, jossa
vaalipiispa Erik Sveninpoika istui prelaattiensa ympäröimänä ja
jossa nyt oli syntynyt vilkasta liikettä ja kuisketta. Jaakko Vennä
oli äsken tullut pienen porvariseurueen kanssa kiltaan, ja tämä
tapaus näkyi kirkonmiehet tehneen levottomiksi. Ei senvuoksi, että
Jaakko yleensä oli saapunut tähän korkeakatooliseen kiltaan, sillä
hän liikkui aina siellä, missä viini vuoti ja ihmisiä oli koolla,
vaan siksi, että hän oli saapunut sinne juuri tänään, ikäänkuin
uhmaten kirkossa äsken lukemainsa aviokuulutusten jälkeen. Hän
istui siellä nyt viinimaljaa kallistellen ja tarinoiden niinkuin ei
mitään kirkonhäväistystä olisikaan hänen toimestaan samana päivänä
tapahtunut.
Piispa Erik Sveninpoika nousi paikaltaan pöydän äärestä ja käveli
Hannus-mestarin kanssa sipsuttaen juhlatuvan sivussa olevaan
pienempään kiltanhuoneeseen. Tuokion kuluttua seurasivat heitä sinne
toisetkin prelaatit.
-- Saadaanpa nähdä, eikö vedetä Jaakko-maisteri nyt verekseltään
tilille kuulutuksestaan, kuiskasi Hebla-rouva aatelisten pöydässä.
-- Ripityksen tuo tarvitseekin, myönsi Iivar-herra. -- Hän on muuten
iloinen mies, mutta Särkilahti hänet nyt lie hullauttanut...
Aivan oikein, hetken kuluttua saapui sivuhuoneesta eräs nuorempia
kanunkeja kutsumaan Vennää piispan puheille.
Jaakko maisteri oli sellaista kutsua odottanutkin. Varsin uhmatakseen
hän todella oli tänään kuninkaitten kiltaan saapunut -- hän tahtoi
nyt vuorostaan hänkin olla turkulaisten puheenaiheena. Näihin
asti oli hän, vaikka kuuluikin luterilaisen lahkon miehiin, usein
horjahdellut, soudellut ja huovannut pappispiireissä kärjistyneiden
ryhmäin välillä. Mutta sinä päivänä, jolloin Mikael Karpalainen
saapui häneltä pyytämään aviokuulutusta, oli hän ymmärtänyt arpansa
heitetyksi. Ensi kerran oli hänen nyt henkilökohtaisesti esiinnyttävä
paavia ja kotoisia kirkonesimiehiä vastaan, -- ja ennen pitkää hän
tunsi itsensä tässä asemassa sankariksi. Siksipä häntä miellytti
juuri tänään julkisesti näyttäytyä katoolisten kiltoissa, ikäänkuin
ääneensä julistaakseen: Niin, minä juuri sen tein, panin papit
kuulutukseen, enkä sitä yhtään kadu...
Varmana ja hätäilemättä astui hän, varpaillaan keikkuen, mutta
samalla tarkaten pöytäkunnan huomiota, kutsujan edellä kiitän
pikkutupaan. Tämä huone oli varattu kiltanpappeja varten, kun he
valmistautuivat juhlajumalanpalveluksiin, ja siellä myös pidettiin
ne suljetut kiltankokoukset, joissa päätettiin avustuksista
hätääntyneille jäsenille ja toimitettiin äänestykset, -- sitä varten
oli pöydällä maljakko täynnä mustia ja valkoisia luupalloja.
Kärsivä ilme kasvoillaan, niinkuin aina, milloin hänen oli
ryhdyttävä johonkin ankarampaan toimenpiteeseen, tervehti siellä
Erik Sveninpoika kutsuttua kanunkia, kertoen käskeneensä Jaakon
suljettuun, toverilliseen neuvotteluun.
-- Luotimme teihin, maisteri, luovuttaessamme teille kaupungin
alttarin, puhui hän nuhtelevasti. -- Nyt emme teitä ymmärrä:
Kapitulin kanssa neuvottelematta julistitte tänään tuomiokirkossa
aviokuulutuksen, joka sotii kanoonista lakia vastaan ja myrkyttää
pyhän säätymme.
Jaakon ääni paisui melkein juhlalliseksi, kun hän vastasi:
-- On asioita, joista ihmisen ja papin täytyy tehdä päätöksensä
yksin, muiden kanssa neuvottelematta, vastatakseen niistä myös yksin.
-- Ette voi tuosta teostanne vastata. Asian menon ja vaikuttimet
ymmärrämme kyllä: Pietari Särkilahti pitää asunnossaan naisen, jota
hän sanoo vaimokseen...
-- En ole neuvotellut Särkilahdenkaan kanssa, tokaisi Jaakko aivan
ylpeästi.
Hämmästyneinä katsoivat pöydän ympärillä istuvat prelaatit toisiaan:
Tätä Jaakkoa he eivät tunteneet. He tunsivat kaikki suulaan
remuilijan, mutta mistä oli hänessä kotoisin tuo outo vakaumuksen
sävy? Ankarampana kuin piispa kävi nyt esimiehyydestään arka
tuomiorovasti puhuttelemaan kutsuttua kanunkia:
-- Erehdyt, Jaakko Vennä, virkavallastasi. Kaupunginpappina on kyllä
tehtäväsi lukea paikalliset kuulutukset, mutta kapituli voi toki
muuttaa tai purkaakin toimenpiteesi. Ja koska tieten, taiten olet
virheen tehnyt, olet luonnollisesti joutunut rangaistuksenalaiseksi.
-- Olen valmis kestämään seuraamukset... Hannus oivalsi Jaakon
varmuuden perustuvan siihen tietoon, että kuningas äsken oli
Ruotsissa torjunut kapitulien toimenpiteet naimisiin menneitä pappeja
vastaan. Mutta Hannus ei tahtonut tietää siitä mitään, jatkoi vain
kylmästi ja värähtämättömin kasvoin:
-- Tunnemme aseman ja valtammekin. Itse voit vielä korjata
erehdyksesi. Yhden kerran kuuluttaminen ei merkitse mitään. Kirkolla
on toki keinoja valvoakseen, ettei tämänpäiväinen uskonnonpilkka
uudistu. Saat valita joko virkasi taikka yrityksen jatkaa uhmailuasi.
Jaakko muisteli kannukumppaniaan, vihkipiispaa, -- hänkö ryhtyisi
erottamaan pappeja viroistaan tällaisesta syystä! Ei, jos ukko
nyt olisi ollut saapuvilla kiltassa, olisi hän varmaankin jo heti
kauhulla kieltänyt kapitulilta sen avun. Rauhallisena kuunteli Jaakko
senvuoksi Hannuksen ankaraa puhetta, jota mestari Gasparus vielä kävi
tiukentamaan, kysyen:
-- Aikoisitko todella vielä ensi pyhänä uudistaa saman
ilvekuulutuksesi?
Sydämessään nautti Jaakko saadessaan vastata tähän odottamaansa
kysymykseen vakavantyyneenä:
-- En.
Prelaateista huoahtivat jo toiset helpotuksella: Onneksipa oli
toki tuo heikko elostaja joutunut heitä vastaan, -- hän on kai jo
säikähtänyt! Mutta Hannus vainusi sentään Jaakon rauhallisuudesta
jotakin juonta ja kysyi:
-- Vai aiotko luovuttaa virkavuorosi jollekin toiselle..., ehkä
Särkilahdelle?
-- Niin, luultavasti hänelle.
-- Mutta tiennethän, että luovuttaaksesi tuolisi toiselle pitää
sinulla olla siihen joku pätevä syy, varoitti Hannus jo kuumeten
ajatellessaan, että nyt taas jouduttaisiin tekemisiin tuon
taipumattoman ryntääjän kanssa.
-- Niin onkin, vastasi Jaakko aina yhtä tyynenä.
-- Mikä syy -- saammeko sen tietää?
-- Saatte... Ensi sunnuntaina kuulutetaan minutkin avioliittoon, --
en voi sitä itse tehdä!
Syntyi hetken äänettömyys. Hölmistyneet prelaatit eivät heti saaneet
sanaa suustaan, ja Jaakko, joka tämän kaiken ennakolta oli laskenut,
nautti vaieten tuosta ällistyksestä, -- sitäpä varten hän juuri oli
kiltaan tullutkin!
Todella oli hänkin päättänyt mennä avioliittoon, ja juuri tänään
messun jälkeen oli hän sen päätöksensä saanut solmuun. Sen
vaikuttimista ei hän kuitenkaan ruvennut puhumaan, aavistaen, että
ne ehkä eivät olisi tuntuneet yhtä hämmästyttäviltä. Jaakko-parka
kitui näet velkakuorman alla, joka sedänperintöjen ja Uudenkuorin
tulojen hukkaanmentyä oli käynyt entistä raskaammaksi; saamamiehet
ahdistivat, hän oli pääsemättömissä. Silloin Mikon ja Sillan
aviohommat avasivat hänen aivoihinsa uuden väylän: -- Koska minun
kerran on astuttava ratkaiseva askel, miksi en astuisi samalla kahta
-- niin hän mietti, -- miksi en menisi itsekin naimisiin! Morsian
oli tiedossa, rikas porvarinleski, jolla oli talo Jokikadulla,
toinen Piikkiössä, kauniita kaalimaita Mätäjärvellä ja raskaita
hopeakannuja tupansa seinälaudalla. Usein oli Vennä iltoja istunut
Gertrud Karvataskun tuvassa, -- tuo topakka leski oli vielä verevä
ja ripeä nainen, jonka silmät iloisesti hymyilivät ja joka osasi
keittää mainion mausteviinin. Hänelle oli Jaakko puhunut mielessään
virinneestä tuumasta, ja käytännöllinen leski oli heti suostunut, --
koska sellainen naiminen nyt kerran muiltakin käy.
Jaakko oli vain tahtonut ensiksi nähdä, minkä myryn Mikon ja Sillan
aviokuulutus herättäisi, -- tänään oli hän arvostellut sen löylyn
kestävänsä. Päätös oli tehty, ja juuri Gertrud Karvataskun matkassa
oli hän äsken saapunut kuninkaiden kiltaan. Melkein säteilevänä
seisoi hän nyt lamaanlyötyjen prelaattien edessä, joiden piiristä
vasta kotvan kuluttua rupesi kuulumaan huudahduksia: 364
-- Tämä on jo saatanan ilvettä, ei yksin mestari Pietarin!
-- Kolme pappia jo, -- se on estettävä!
Tuomiorovasti Hannus Pietarinpoika nousi seinärahilta ja käveli
harmajana ja uhkaavin elein edestakaisin. Mutta vaalipiispa, jonka
pienet, kurttuiset kasvot olivat vetäytyneet yhä syvempiin poimuihin,
koetti, prelaattien yhteistä suuttumusta tulkitakseen, terästää
äänensä mahdollisimman kylmäksi ja tylyksi, lausuessaan uhmaajalle:
-- Menkää, Jaakko Vennä, naistenne luo, kirkko on kadottanut teidät
puhtaiden pappiensa joukosta!
Jaakko kumarsi ja lähti, voitonvarma hymy punakoilla kasvoillaan.
Häntä huvitti koko tämä kohtaus eikä vähimmin piispan viimeinen
puhe puhtaudesta. Sillä hän ei tiennyt olleensa emännöitsijöitä
vaihdellessaan sen puhtaampi kuin Gertrud Karvataskun tulevassa,
tukevassa hoidossa. Mutta ennen kaikkea häntä huvitti ajatus
saada vielä samana iltana kertoa Ursulan kiltassa tuttavilleen
prelaattien sanattomasta hämmästyksestä ja omasta taitavansukkelasta
esiintymisestään heidän edessään...
Kiltan pikkutupaan jääneillä prelaateilla oli kaikilla ankara,
päättävä ilme kasvoillaan. -- Nyt, jos koskaan! niin tuntuivat nuo
kasvot jo sanoja puhumatta lausuvan toisilleen. Myrkky leviää,
saastuttaen yhä uusia aineksia, ja he, katooliset prelaatit, joutuvat
pian syrjään ja häpeään, elleivät vihdoinkin pane vaikkapa omalla
vastuullaan sulkuja kerettiläisyydelle...
-- Vielähän me toki istumme ohjaksissa, sähähti tuokion kuluttua
tuomiorovasti.
-- Liian pehmeitä olemmekin näihin asti olleet, säesti Gasparus, joka
aina tahtoi esiintyä muita jyrkempänä. -- Miksei kukaan kirkossa
tänään esiintynyt sitä jumalatonta julistusta vastaan, nuhteli hän,
huomaamatta, että se nuhde kohdistui häneen itseensäkin.
-- Vaikea on ryhtyä kirkossa väittelemään oppimattoman kansan edessä.
Kirkon kurin olisi muuten pitänyt pitkin aikaa olla lujemman. -- Näin
virkkoi muuten sävyisä arkkipresbyteri Arvid Lille, kohdistaen siten
moitteensa piispaan, jota toistenkin katseet näyttivät syyttävän
syntipukiksi. Erik Sveninpoika huomasi sen ja huoahti raskaasti:
-- Tunnustan kernaasti, että voimaa on meiltä puuttunut. Asemamme
onkin tukala: paavi ei meitä tue, kuningas kannattaa vastustajiamme!
-- Opin asioissa on edesvastuu meillä, virkkoi Hannus kylmästi. --
Mutta mitä on näihin asti laiminlyöty, se on nyt korjattava. Aikaa
vielä on, joskin jo on yhdestoista hetki käsissä.
-- Nyt on meidän esiinnyttävä, myönsi piispa, -- loukkaus kirkkoa
vastaan on torjuttava! Minua syytätte, ystävät, toimettomuudesta:
olitte odottaneet suurempaa lujuutta piispa Braskin edustajalta.
Syytöstänne en kiellä, enhän ole taistelujen mies, vaan kärsin
niistä. Mutta nyt tahdon koettaa kamppailla -- olen seisova tai
kaatuva!
Piispa-vanhus, jolle nuo itsesyytökset olivat kovin raskaat, veti
hetkisen henkeä, ikäänkuin saadakseen sanoihinsa sitä suuremman
voiman, ja jatkoi sitten:
-- Joko estän näiden pappien avioliiton, taikka luovun
esimiehyydestäni, -- en hiipastani, sillä sitähän minulla ei ole.
Tämä lupaus teki prelaatteihin syvän vaikutuksen. Mestari Gasparus,
jolla oli taipumus ilmaista tunteitaan suurin liikkein, lankesi
polvilleen pienen piispan eteen, suuteli hänen lievettään ja lausui
liikutetuin mielin:
-- Kiitämme sinua, isä, ja luotamme sinuun, niinkuin sen olemme aina
tehneet!
-- Ja autamme sinua vaikeassa taistelussasi, lisäsi Lille, katuen jo
äskeistä soimaustaan.
Yksinpä kylmä tuomiorovastikin tarttui omasta lujasta päätöksestään
ja toisten prelaattien heltymisestä vallan järkkyneen Erik
Sveninpojan käteen, puristi sitä ja puhui:
-- Sydämesi vilpittömyyden tunsimme aina ja tiesimme tahtosi
terästyvän silloin, kun kirkkoa uhkaava häväistys menee yli
rajojensa. Nyt ollaan rajalla, ja sinä seisot nyt miehenä ja piispana
edessämme.
Mutta piispan ääni soi taas heikompana, kun hän nyt miltei rukoillen
virkkoi:
-- Koetan täyttää luottamuksenne. Mutta teidän täytyy kaikkien auttaa
minua. Tiedän, että yksin en kestä...
-- Yhdessä seisomme lohikäärmettä vastaan, ja siltä on katkeava pää,
vakuutti Gasparus juhlallisesti. -- Tänään kuulutetut avioliitot
raukeavat, siitä me pidämme huolen!
Piispa-vanhus rupesi rauhoittumaan. Mutta hiukan epäkäytännöllinen
dekanus puhui huolestuneena:
-- Se on velvollisuutemme. Mutta miten, mistä aloitamme?
-- Keinot me kyllä keksimme, valta on toki vielä meillä, vastasi
Hannus, jonka aivot jo työskentelivät suunnitelmia rakentaen. -- Emme
vielä osaa sanoa, mitä tietä kuljemme, mutta kun lujina toimimme,
pääsemme varmasti perille. Silloin kansakin taas rupeaa meihin
luottamaan.
-- Ja voitto on oleva meidän, kiitos juuri kerettiläisten uhman,
intoili Gasparus.
-- Voitto on oleva kirkon, oikaisi vaalipiispa nöyrästi. -- Ja tämä
kaukainen Suomen hiippakunta on taas löydettävä paavin alttiina
lapsena, siitä on meidän yhdessä vastattava...
Kiltan suuressa tuvassa esitettiin prelaattien sinne palatessa juuri
legendan viimeistä kohtausta, jossa nuo kolme erirotuista kuningasta
kumarsivat Kristus-lasta. Neitsyt Maaria -- eräs nuori pappi --
istui valtaistuimella taivaskatoksen alla, pitkälaahustisessa,
kuninkaallisessa puvussa, hohtopanta otsallaan. Ja lapsi-nukke
lepäili hänen sylissään, paljas jalka eteenpäin ojennettuna.
Vuorotellen kulkivat kuninkaat, Kaspar, Melchior ja musta Balthasar,
hänen eteensä, kumarsivat, polvistuivat ja suutelivat alastonta
jalkaa, jättäen sitten kukin lahjansa lapsen eteen. Ja enkelien
kuoro veteli venytetysti, jopa hiukan unisesti, -- teinipojat olivat
iltaunisia -- viimeistä latinaista virttään.
Vakavina ja juhlallisina istahtivat hengenmiehet taas paikoilleen,
katsellen loppiaisnäytelmän loppumista. Remuavaksi oli käynyt
keskustelu suurtuvassa, sillä kiltankannuja oli usein täytetty,
mutta piispan ja hänen prelaattiensa ankara mieliala taltutti
hetkeksi äänten iloisen porinan. Niinhyvin aateliset kuin porvarit,
jotka istuivat pitkän pöydän eri päissä, käsittivät, että jotakin
ratkaisevaa oli nyt hengenmiesten neuvottelussa päätetty, sillä aivan
erikoista tarmoa ja varmuutta kuvastui heidän sileiksiajetuilta
kasvoiltaan. Päät kumartuivat vastakkain, ja hiljaisena lähti
suuressa pöytäkunnassa kulkemaan kuiske, että uusi, tuima kirkollinen
taistelu, entisiä tuimempi, on taas pian alkava Suomen Turussa.
* * * * *
Tuosta tulossa olevasta taistelusta puhuttiin yhä seuraavina
viikkoina enemmän kuin mistään muusta. Nämä talviset viikot olivat
Turussa aina vilkkaan toiminnan viikkoja, koska silloin ensiksi
varustauduttiin suurille Heikinmarkkinoille ja sitten pidettiin näitä
pitkiä markkinoita. Tehtiin kauppoja, kestittiin ja petkutettiin
maalaisvieraita, joita yhtenään tuli ja meni. Mutta vaikka porvarien
huomio siten keskittyikin etupäässä aineellisiin humuihin, muistivat
he luukkupuodeissaan ja työpajoissaan usein toisiltaan kysyä:
-- Mitä luulette, pääsevätkö nuo naimahaluiset papit kristilliseen
avioliittoon?
-- Se riippuu siitä, kestääkö paavillisten rintama. Mestari Gasparus
kuuluu vannoneen, että tenä tulee vielä viime hetkellä!
-- Mutta ensi pyhäksi ovat kuitenkin häät määrätyt ja vieraat
kutsutut tuomiokirkkoon.
-- Siihen messuun sitä on mentävä, siihen on Hannuskin varustautunut!
Toimessa olivat prelaatit olleetkin. Tiheään oli kapitulissa
kokouksia pidetty ja talvimyrskyjen läpi oli pikaviesti lähetetty
Ruotsiin pyytämään Upsalan arkkihiippakunnan katoolisilta
kirkonmiehiltä kiireellisiä neuvoja. Vihaisesti olivat säkkimunkit
saarnanneet pyhän Henrikin juhlilla kerettiläisten saastaisia
vehkeitä vastaan. Mutta kolmena pyhänä peräkkäin oli kuitenkin
tuo huomiotaherättävä aviokuulutus kaikunut kaupunginalttarin
saarnatuolista kenenkään sitä estämättä, ja avioon aikovat papit
olivat iloisina liikkuneet ihmisvilinässä, kertoen kaikille
tuttavilleen, että vihkiäiset toimitetaan ensimäisenä sunnuntaina
Heikinmessun jälkeen.
Tämä sunnuntai oli lauha, tyyni talvipäivä, jolloin jo ilmassa
ensi kerran lemahti hiukkasen kevättä. Kaupunkilaiset liikkuivat
pyhäpukimissa koviksi poljetuilla kaduilla maalaistuttaviensa
kanssa, ja joella ajelivat teinipojat kilpaa kotikulmalaistensa
hevosilla. Monen talon pihalla oli näet vielä maalaiskuormia
markkinain jäljiltä, sillä varsinkin pitkämatkaiset viipyivät vielä
Turussa virallisten markkinain päätyttyäkin toimittamassa kaukaisten
kyläkuntainsa monia kaupunkiasioita.
Pyhän Lauritsan pappilan pihallakin seisoi tänä aamuna muutamia
turkkivöisiä talonpoikia korkeiden kuormainsa ääressä. He olivat
päässeet pappilaan majamiehiksi syystä, että Lauritsan kirkkoherra
oli heidän pitäjänsä, Sysimäen, poikia ja että tämän veljiäkin
yksi nyt oli mukana Heikinmarkkinoilla. Vasta täällä perillä
olivat salolaiset kuulleet, että heidän isäntänsä, Sillantaipaleen
Pietari-maisteri, joka oli niin korkeassa kirkollisessa virassa, oli
aikeessa mennä naimisiin, ja he olivat ihmeissään katselleet, miten
tähän pappilaan nyt tehtiin tilaa tuotavalle emännälle. Kaupungilla
liikkuessaan olivat he kuulleet niin kummia juttuja uskonriidoista
ja kirkollisista rettelöistä, että he olivat olleet joutua aivan
ymmälle. Mutta he olivat kuitenkin päättäneet jäädä vihkiäisten yli
Turkuun. He olivat lopultakin luottaneet enemmän oman pitäjänsä
poikaan, jonka he tiesivät tasaiseksi ja varmaksi mieheksi. Jos hän
on harkinnut oikeaksi mennä pappina naimisiin, niin mahtaa se sitten
ollakin oikein!
Pihalla odottivat he nyt juuri itseään maisteria, joka oli kutsunut
veljensä kumppaleineen hakemaan morsianta vihille.
-- Isoja häitä ei morsiamen kodissa vietetäkään, kertoi velimies. --
Mutta messun jälkeen juodaan täällä pappilassa tupaantulokannu.
-- Näkyy siis olleen perätöntä puhetta se, mitä turulla kerrottiin,
ettei muka vihkimessusta tulisikaan mitään, lausui toinen,
ilvesturkkinen matkamies, kiinnittäessään kuormaköysiä.
-- Juttuja ne ovat, vakuutti Sillan veli. -- Johan ne tiesivät
sellaistakin, että kirkossa muka tulisi tappelu!
-- Ihmiset juoruavat täällä niin paljon, -- kukapa nyt kirkossa
tappelisi! murahti kolmas kuormamies, kierien uumenilleen helakkaa,
pitkää, punavalkoista villavyötään.
-- Tosiaankin, ihmiset ovat täällä paljon leuhkempia kuin siellä
sydänmaalla, totesi ilvesturkki.
Tämän keskustelun aikana oli uuteen kanunkiviittaan pukeutunut
Silta astunut pappilastaan pihalle, ja salonmiehen viimeiset sanat
kuultuaan virkkoi hän tuttavallisesti:
-- Niinkö tuntuu sinusta, -- ehkä se totta onkin! Monestipa on
minunkin mieleni palanut sinne kotikulmalle, rauhallisempiin oloihin!
-- Palaa sinne vieläkin, kehoitteli hänen veljensä. -- Varsa-Tuomas
on jo juonut itsensä höperöksi, -- me ei kirkossa tapella eikä sinua
haukuta kerettiläiseksi!
Silta kiintyi siihen veljensä ehdotukseen kuin vanhaan, tuttavaan
mielikuvaan:
-- Usein ajelisin Vahvajärven salollekin isävanhuksen ja kotiperheeni
luo..., siellä olisi tosiaankin rauhan paikka! -- Mutta ei, veljeni,
en minä sinne pääse, olen jo tässä keossa liiaksi kiinni!
Näin tarinoiden laskeutui Silta maalaistuttavineen Pyhän Lauritsan
anetalosta kirkon ohi joelle ja talvitietä myöten suoraan jään yli
Aningaisten puolelle, jossa he nousivat Puolalanmäelle. Hän opasti
vieraansa siihen Kaukalonpojan pieneen mökkiin, missä hän vuosikausia
oli melkein joka päivä käynyt, usein levottomana ja epäillen, mutta
viime syksystä asti rohkeana, pystypäisenä ja varmana. Pulmansa
kerran ratkaistuaan oli hän ihmetellyt, että se ollenkaan oli hänestä
tuntunut vaikealta. Tuo pahasuinen tätikin oli uuteen ratkaisuun
heti tyytynyt, kunhan mestari vain korjasi tytön hoitoonsa, ja hänen
oma pieni oppimaton holhokkinsa oli papin morsiamena säteillyt iloa
ja onnea. Eihän hän käsittänyt, että hänkin oli osaltaan mukana
muuttamassa vanhoja kirkollisia tapoja. Syrjäisten ivat eivät
häneen asti ulottuneet; hänellä oli maailmassa vain yksi hyvä ystävä
ja suojelija, joka hänet nyt otti luokseen ja omakseen, -- muusta hän
ei välittänyt.
Muutamia Puolalanmäen köyhiä mökkiläisiä oli kokoontunut matalaan
majaan, missä sieväksi puettu, hunnutettu ja kruunupäinen morsian
jo odotti papillista sulhoaan, ja olipa siellä sentään leivottu
rasvainen vehnäskukko ja makeita mesileipiä vieraille oluttilkan
ohessa pureskeltavaksi. Silta ajatteli hymähtäen, että toisin ovat
kai häät varustetut Mikolle ja Jaakolle, joiden morsiustaloissa
varmaankin on paljon paistettu ja paremmat tynnyrit lyöty auki. Mutta
kädettä ei mahtunut hänen mieleensä, sillä sanomattomasti hän iloitsi
siitä, että hän nyt saa selväksi elämänsä sotkuisen vyyhden ja tekee
onnelliseksi pienen suojattinsa.
Kun päivä läheni puolta, lähti koruton morsiussaattue taivaltamaan
alas Puolalanmäeltä tuomiokirkkoon päin. Sillankorvassa odotti
sitä jo Pietari Särkilahti sekä joukko nuorempia pappeja ja
pikkuporvarituttavia.
-- Kuuluuko uutisia, saadaanko vihkiminen toimitetuksi? kysyi
Silta hätäilemättä tervehtien vanhaa ystäväänsä, joka oli ottanut
huolekseen tämän kirkollisen tehtävän.
-- Saadaan, veli, vastasi Pietari reippaasti. -- Minulle saapui kyllä
aamulla Erik Sveninpojalta viesti, että en muka saa tuoda teitä
tuomiokirkkoon, mutta sinnepä nyt kuitenkin kävellään.
-- Ehkä olisi ollut parempi mennä Pyhään Maariaan..., epäili Silta
vieläkin.
-- Ei olisi ollut parempi..., astu eteenpäin vain!
Raatihuoneen kulmasta saapui jo samalla toinen luostarikorttelista
tuleva hääsaattue, ei paljoakaan suurempi Sillan matkuetta, mutta
paljon hienompi asultaan: se oli Mikael Karpalaisen hääjoukko,
joka laskeusi Yläneen Illein kaupunkitalosta. Vaakunanväriset
aatelispalvelijat määräsivät tahdin tämän saattueen edessä, jossa
tasaisin askelin astui töyhtölakkisia ylimyksiä ja heidän rouviaan
ruskeissa tai tuhanharmaissa, nahkasilla vuoratuissa vaipoissa.
Se oikaisi torin yli Kirkkokadulle, ja Sillan seurue jättäysi
kulkemaan kappaleen matkaa sen jäljessä. Mutta kun jouduttiin lähelle
Kirkkokadun toista päätä, liittyi pyhän Annan suuren anetalon
kulmauksessa kolmas kulkue yhteiseen seurueeseen. Se oli suurin ja
sankin, sillä se tuli Jokikadulta Gertrud Karvataskun vauraasta
talosta, jonne paljon vieraita oli kutsuttu ja jossa vihkimisajaksi
keskeytetyt kestit olivat ylellisimmät. Jaakko Vennä asteli siinä
punakkana pullean morsiamensa rinnalla, puhalteli lämpimissään ja
kertoi kovalla äänellä katuvansa, että oli jättänyt huilunsoittajat
häätaloon. Olisivathan ne tässä joutaneet puhaltamaan hääväen
ratoksi, -- tämä kaikki tuntui hänestä muutenkin niin hullulta ja
hupaisalta...
Kadut ja kujat olivat odottavaa kansaa tulvillaan; miehet seisoivat
siinä vakavina pörröisissä karvalakeissa ja lammasnahkaturkeissa,
naisilla oli päässään umpinaiset myssyt, joihin leikatusta lävestä
vilkkuivat uteliaat kasvot. Pian oli hääsaattueen, jossa näkyi kolme
morsiuskruunua, vaikea raivata itselleen tietä kirkon portille, missä
vihittäväin oli tavan mukaan odotettava päivämessun päättymistä.
-- Mutta messu on jo päättynyt, tiesi joku kertoa siinä tungoksessa.
-- Päättynytkö jo? ihmettelivät toiset. -- Se on niinollen lopetettu
tavallista aikaisemmin.
-- Siispä vain sisään kirkkoon, kiirehti Jaakko-maisteri, jonka mieli
paloi takaisin pitoihin, ja vaakunapukuiset palvelijat riensivät
aatelismorsiamelle avaamaan ovea. He nykäisivät kerran, toisen...
-- Se on kiinni!
-- Kirkonoviko?
-- Sitäpä ei ole ennen nähty! -- Näin huudahtivat ovelle ehtineet.
Turkulaisten oli tätä vaikea ymmärtää. He olivat tottuneet löytämään
kirkkonsa ovet aina auki varhaisesta aamusta yömessuun asti; mihin
aikaan päivästä tahansa olivat he päässeet tuomiokirkkoon rukoilemaan
taikka levähtämään... Yksi ja toinen porvareista ja aatelisista
kävi vielä varalta nykäisemässä raskasta, raudoitettua ovea, -- ei
se hievahtanutkaan! Se oli lukittu varhain lopetetun päivämessun
jälkeen, josta väki oli kiirehtinyt hääseurueita vastaan.
Yhä sankemmat parvet keräytyivät kirkon portaille, niiden edustalle
ja hautuumaalle. Taemmas jääneet tunkivat toisia eteenpäin, ja
huudahduksia kuului:
-- Miksei mennä sisään? Ovet auki!
-- Kuka siellä pidättelee...?
Mutta hääseurueessa kulkeneet papit olivat jo heti oivaltaneet,
mistä tämä sulku johtui, ja heidän piiristään levisi tieto siitä
yhä laajemmalle odottavaan väkijoukkoonkin. Tämän ovat siis nyt
paavilliset prelaatit keksineet, huomattuaan mahdottomaksi kieltää
kuulutukset; tähän outoon keinoon ovat he siis turvautuneet,
estääkseen pappien aviovihkimisen tapahtumasta kirkossa, jossa se,
ollakseen pätevä, oli toimitettava. Samalla ovat he kai tahtoneet
näin mahdollisimman havainnollisesti osoittaa kansalle kirkon syvää
suuttumusta niitä pappeja kohtaan, jotka yrittivät särkeä katoolisten
käsitteiden perusteita, -- sen nyt käsittivät oven taa jääneet. Ja he
käsittivät prelaattien näin saattavan saavuttaakin tarkoituksensa.
Ennen pitkää rupesikin väkijoukosta, jossa oli paljon munkkeja ja
muita opinpuhdistuksen vastustajia, tirskahtamaan ivanaurua ja
singahtamaan karkeita pilkkasanoja.
-- Toimitetaan siis vihkiminen tässä kirkon rappusilla, virkkoi
tuskastuneena Jaakko Vennä, jota jo aseman nolous rupesi kiusaamaan.
-- Jos kerran kirkko voidaan kansalta sulkea, niin voidaan kai
kirkolliset toimitukset suorittaa taivasalla!
-- Niin, onhan Jumala todistajanamme tässäkin, säesti jo Siltakin
ymmälle joutuneena.
Mutta Pietari Särkilahti, joka kalpeana ja väräjävin kasvonjänterin
seisoi kirkon kiviaitaan nojautuneena, vastasi verkalleen:
-- On kyllä. Mutta ei ryhdytä, veljet, siihen keinoon, -- meidän
täytyy päästä kirkkoon!
-- Avaapas sitten tuo ovi, kiivaili Jaakko.
-- Sen täytyy aueta...
Lähinnä seisovat häävieraat katsahtivat kummissaan tuota kalpeaa,
laihaa miestä, jonka äänestä soi noin lujaa varmuutta, ja he jäivät
ikäänkuin luottamuksella odottamaan oven aukenemista. He edustivat
siinä erilaisia kansanaineksia ja säätyluokkia, mutta tässä heidät
yhdisti toisiinsa eräänlainen myötävastuuntunne; vaistomaisesti he
käsittivät, että se taistelu, johon he nyt tavallaan olivat joutuneet
mukaan, koski jotakin enempää ja suurempaa kuin noiden kolmen
kihlatun parin vihkimistä, vaikka he eivät täysin voineetkaan tajuta,
mistä kaikesta tässä oli kysymys. Ääneti he seisoivat paikoillaan ja
odottivat...
Kirkonovea vastapäätä olevan tuomiorovastintalon kahdesta kapeasta
päätyikkunasta seurasivat uteliaat, tarkkaavat, vuoroin ivalliset,
vuoroin vakavat katseet kadulla tunkeilevan väkijoukon liikkeitä ja
hölmistyneiden hääsaattueiden neuvottomuutta. Suomen kirkon pääpapit,
vaalipiispa ja katooliset prelaatit, olivat näet kokoontuneet sinne
tuomiorovasti Hannus Pietarinpojan pappilaan vartoomaan tulosta siitä
rohkeasta, jyrkästä toimenpiteestä, johon he olivat loppiaiskiltassa
tekemänsä ankaran päätöksen mukaisesti ryhtyneet. Tuuma oli
tarmokkaan tuomiorovastin ehdottama. -- Sulkekaamme kirkko mieluummin
kuin jätämme sen kerettiläisten häväistäväksi, -- niin oli hän
ehdottanut, -- tuntekoon koko Turun kansa seuraukset noiden kirkon
pyhyyttä loukkaavain rynnistäjäin elkeistä! Syntyköön suuttumusta
ja melua, syy siitä lankee niiden niskoille, jotka kirkkoa vastaan
rynnistävät.
-- Nyt se on tehty, puhui hän voitonvarmana, astuen pienten,
lyijypuitteisten ikkunain luota peremmäs huoneeseen, missä piispa
Erik Sveninpoika istui pöydän ääressä syvälle nojatuoliin vaipuneena.
-- Nyt on raja nostettu ja sen näkevät kaikki!
-- Rajana kirkon ovi, vastasi piispa hiljaa. Hän oli salaa toivonut,
että vihittävät papit hänen kieltonsa johdosta luopuisivat aikeestaan
saapua tuomiokirkkoon, eikä tämä näytelmä nyt häntä miellyttänyt. --
Parempi olisi ollut, jos aikoinaan itse kirkossa olisimme saaneet
kansan vakuutetuksi väärän opin vahingollisuudesta. Mutta askel on
nyt astuttu...
-- Emmekä voi sitä enää peräyttää, uhmaili mestari Gasparus ikkunan
luona. -- Eikä ole tarviskaan. Katsokaa, kuinka hämillään he siinä
seisovat, morsiamet korkeissa kruunuissaan ja sulhaset vaaleina
poskiltaan... Ja yleisö on levoton, -- kauan se ei siinä viitsi
värjötellä, pian hiipivät kaikki kotiinsa häpeissään kuin kuritetut
lapset...
-- Tämän läksyn muistavat turkulaiset kyllä vielä huomisen
perästäkin, totesi arvokasliikkeinen arkkipresbyteri. -- Ehkä
lakkaavat he juoksemasta niiden saarnaajain perässä, jotka tekevät
itsensä näin naurettaviksi.
-- Ja joilta aviovuoteet lopultakin jäävät kylmiksi, ilkkui muuten
siivo dekaanuskin.
Erik piispa vain ei ollut yhtä varmalla mielellä kuin nuo toiset.
Hänestä oli asema liiaksi kärjistetty tuohon yhteen ainoaan
ulkonaiseen apukeinoon.
-- Olettakaapa, että ryntääjät sittenkin nyt pääsevät kirkkoon
jostakin ovesta, virkkoi hän -- silloin kääntyy pilkka meitä ja
katoolisuutta vastaan.
-- Kaikesta on huoli pidetty, vakuutti siihen tuomiorovasti varmana.
-- Mestari Hermannin, kirkon taloudenhoitajan, kanssa olemme
korjanneet sakastinkin ja uudenkuorin lukot, ne kestävät nyt, ja
avaimet ovat tässä. -- Hän astui ovelle, jonka pielessä riippuivat
hihnalla yhteen sidotut suuret, raskaat kirkonavaimet, otti ne
naulakosta ja laski ne Erik Sveninpojan eteen pöydälle. -- Siinä ne
pysyvät, ja pian väistyy hääjoukko suljetuilta ovilta rahvaan ivaa
paeten, -- kuulkaa jo tuota kirkumista!
-- Mutta kuuluupa sieltä jo muutakin ääntä, vastasi piispa, heristäen
ilmeisesti levottomana korvansa. Ja prelaatitkin kiirehtivät taas
vakavina ikkunan luo tuota melun yli soivaa ääntä kuuntelemaan.
Odottava väkijoukko oli todellakin käynyt kärsimättömäksi. Siinä
väiteltiin, veisteltiin, huudettiin; toiset moittivat ääneensä
kapitulia kirkon luvattomasta sulkemisesta, toiset syyttivät ja
ivasivat siitä naimahaluisia pappeja ja luterilaista joukkoa yleensä.
Mutta yhtäkkiä rupesi tuon surinan keskestä soimaan kirkas ääni,
joka pian voimistui ja raikui kuin torvi myrskyssä. Väkijoukko
tunsi niinkuin tuomioherratkin hyvin tuon läpitunkevan äänen, joka
ikäänkuin pakotti itseään kuuntelemaan, -- se oli Pietari Särkilahden
saarnaääni.
Hän oli kinoksen yli kahlattuaan noussut hautuumaan kiviaidalle ja
seisoi nyt siinä, jalat syvässä lumessa, mutta hoikkanen vartalo
suoraksi pingoitettuna kuin jousen selkä. Melkein tältä paikalta
oli hän ensi kerran turkulaisille puhunut, mutta nyt puhui hän
varmemmalla ja kaikuvammalla äänellä kuin silloin, selittäessään
rahvaalle, miksi nyt kirkko on suljettu. Se on, sanoi hän, suljettu
joskus ennenkin muutamiksi päiviksi, jos se on murhalla tai
verityöllä saastutettu, mutta nyt ovat prelaatit sen sulkeneet
estääkseen kolmea pappia, jotka eivät tahdo elää epäsiveellisyydessä,
niinkuin papit enimmäkseen elävät, menemästä kristilliseen
avioliittoon. Hän kuvasi, kuinka pyhä Raamattu ei suinkaan kiellä
papeiltakaan avioliittoa, kuinka aviokäsky on Jumalan ja luonnonkin
säätämä ja kuinka valheellista teeskentelyä on koettaa kuolettaa
luontoa, -- sitä on päinvastoin koetettava puhdistaa ja pyhittää,
koetettava kaikessa luoda Jumalan valtakunta maan päälläkin...
Pietarin voimana puhuessaan oli aina selvyys ja lämpö; se vaikutti
nytkin heti vaimentavasti rähisevään joukkoon, joskin sen keskestä
vielä silloin tällöin kuului välihuutoja ja naurunhohotusta. Mutta
sitten Pietari rupesi tuttavallisemmalla äänellä kertomaan, kertomaan
siitä pienestä munkista, joka Saksassa oli ryhtynyt paavin valheita
vastustamaan, ja silloin vaikeni uteliaaksi käynyt yleisö kokonaan.
Puhuja kertoi itse tuntevansa tuon vaatimattoman miehen. Hän oli
oikeastaan luonteeltaan arka ja lakea, mutta kuitenkin uskalias ja
tulinen, kun hän taistelee totuuden puolesta. Hänestä on puhuttu
paljon pahaa, häntä on sanottu paholaisen apostoliksi, mutta
hurskaampaa ja jumalaapelkäävämpää miestä kuin Luther ei ole.
-- Tahdotteko tietää mitä tämä mies sanoo pappien naimisesta ja
naimattomuudesta, kysyi Pietari kuulijoiltaan, kuin tarinoiden. --
No, koetanpa siis hänen sanojaan lyhyesti muistella: Paavi ja hänen
piispansa ja munkkinsa -- niin hän sanoo -- ovat tahtoneet luoda
maailmaan erityisen "pyhän säädyn", joka eläisi puhtaampana kuin
muut. Mutta mehän kaikki tiedämme, kuinka puhdasta tuo naimattomain
pappien, munkkien ja nunnain elämä on, -- se on elämätä, josta
aurinko, kuu ja tähdet ovat valittaneet! Sikolätit ovat likaiset,
mutta luostarien rinnalla ne ovat puhtaat ja kauniit; ja kaikki
tuo saastainen elämä johtuu siitä, että nuo ihmiset ovat hylänneet
Jumalan säätämän aviokäskyn. Meitä, jotka taas pyrimme tätä käskyä
noudattamaan, katsovat paavit ja prelaatit karsaasti, mutta sitä
lempeämmin he kai katsovat porttoloita ja luostareita, jotka molemmat
ovat yhtä puhtaat...
-- Näin on lausunut tuo hurskas mies, -- punnitkaa nyt tunnoissanne,
onko siinä perää ja kuka rikkoo kuudetta käskyä vastaan. Ja silloin
teille kyllä selviää, kenen asiaa ajavat ne, jotka meiltä tänään
sulkevat kirkon.
Eipä kuulunut risahdustakaan ääneti seisovan kansan joukosta;
ainoastaan taempana kuului joku jyskyttävän Uuden kuorin ovea,
koettaakseen sitä tietä päästä kirkkoon. Saarnaaja kääntyi, hetken
huokaistuaan, sinnepäin ja puhui nyt melkein leikkisästi:
-- Älkää hyvät ihmiset rikkoko kirkonovia, älkääkä pyrkikö takateitä
pyhään huoneeseen. Se on aivan turhaa! Minä sanon teille, totuuden
voima on tämän pääoven avaava, emmekä me täältä lähde, niinkauan kuin
se suljettuna pysyy. Sillä tämä huone on Jumalan huone, se on meille
kaikille rakennettu Häntä siellä palvellaksemme, eikä ihmisvoima voi
sitä lukoilla meiltä kieltää...
Ulkona talviluonnossa kaikuva saarna ja saarnaäänen harras sävy
vaikutti kiehtovasti kiihtyneisiin mieliin. Nekin, jotka äsken
huutelivat pilkkasanoja naimahaluisille papeille, kiukustuivat
vähitellen prelaatteihin, jotka itse näkyville tulematta sulkivat
kansalta kirkon. Taas rupesi, Pietarin hetkeksi vaiettua, kuulumaan
väkijoukosta nurinaa:
-- Missä ovat ne prelaatit?
-- Mikseivät tule selittämään tekoaan?
-- Tahtovatko he tehdä meistä pakanoita, kun eivät meitä kirkkoon
päästä!
-- Ovi auki, lukkari, taikka selkäsi kuumenee!
Eräs tuomiokirkon lukkareista kierteli näet väkijoukossa kuunnellen
mitä sieltä puhuttiin, ja häneltä rupesivat närkästyneet porvarit
nyt tiukkaamaan kirkonavaimia. Mies pakeni vallan hätääntyneenä
tuomiorovastin taloon ja kertoi hengästyneenä siellä koossaoleville
prelaateille pelkäävänsä, että pian tapahtuu joku onnettomuus.
-- Sinne on jo saapunut muitakin vihittäviä kuin nuo papit. Ja lapsia
on tuotu kastettaviksi...
-- Saavat odottaa nekin, vastasi piispa kuivasti.
-- Mutta Yläneen hääväen vallasherrat uhkaavat valittaa kuninkaalle.
-- Valittakoot...!
Piispa puhui rauhallisesti. Mutta prelaattien parvessa ei
enää vallinnut äskeinen ilkkuva varmuus. Heidän oli sinne
suljettuun huoneeseen täytynyt kuunnella Särkilahden säälimätöntä
repimissaarnaa, ja he olivat ikkunasta itse nähneet väkijoukon
mielialassa tapahtuneen muutoksen. Levottomina liikkuivat he nyt
pöydän ja ikkunan väliä hiljakseen murahdellen. Mutta Hannus virkkoi
toki vieläkin vahingoniloisella toivolla:
-- Saatte nähdä, Pietari villitsee taas kansan johonkin
väkivallantekoon, ja silloin hän on kypsä...
Mutta kadulle katseleva Arvid Lille puisteli päätään:
-- Ei hän heitä villitse, siksi viisas hän on, hän päinvastoin
hillitsee rahvasta. Kuule itse!
-- Mutta ei hän siinä jaksa kauan pasuunana olla, hän on jo siksi
heikko mies, niin koetti Gasparus lohduttautua. -- Ja joukon jännitys
laukee kerran...
-- Iltaan asti hän kuitenkin voi meidät tänne sulkea. Entä sitten? --
Niin huoahti piispa pöydän luona. -- Meidät vaaditaan tästä tilille.
-- Vaikka niinkin, lujina meidän on pysyttävä sittenkin, kannusti
Hannus vieläkin varmana. -- Johan nyt loppuukin Särkilahden saarna...
Se katkeili todellakin, mutta alkoi sitten taas. Pietari taisteli
näet, siinä kiviaidalla seisoessaan, kovaa ruumiillistakin taistelua
väsähtymistä vastaan. Hänen täytyi tahtonsa tarmolla pingoittaa
voimansa, jotka usein uhkasivat pettää. Riutuvan rintansa vuoksi
ei hän ollut enää viime aikoina puhunut talvisin ulkoilmassa,
joka häneltä pian kähensi ja katkaisi äänen, ja hän tunsi nytkin
kurkussaan niitä oireita. Katsoessaan alas aidan kupeelle näki hän
edessään vaimonsa suuret, pelästyneet silmät, -- vaimoraukka siinä
tietenkin varoi, ettei vain rasittuminen taas syöksisi verisuihkua
sairaasta rinnasta. Pietari ymmärsi ne nuhteet, mutta ei niitä
totellut. Kun ääni särähti ja puhujan hetkeksi täytyi pysähtyä
huokaisemaan, silloin rupesi heti kuulumaan rähinää kiihtyneestä
kansanjoukosta ja silloin pakotti Pietari taas äänensä eheäksi, niin
että se hallitsevana kaikui torirahvaan ylitse. Hän tahtoi tänään
kestää, vaikkapa viimeisen kerran... Mutta hänen kasvonsa olivat
palttinankarvaiset, ja niiden suonet pingoittivat kuin kiristetyt
jäntereet...
Pietarin viimeisen lepohetken aikana oli piispalan puoleisesta
torinlaidasta ruvennut kuulumaan melua. Sieltä ajoi reslareki ihan
väkijoukon keskelle ja siitä suuttuneet miehet kävivät hevosen
turpaan käsiksi ja rupesivat peruuttamaan ajajaa takaisin. Leveässä
reessä makasi vällyjen välissä vihkipiispa Vincentius, joka palasi
Savosta kirkonkelloja siunaamasta, ja hän, joka ei tungoksen syytä
tuntenut, säikähti pahasti väkijoukon ilmeistä vihamielisyyttä.
Päästyään vihdoin selviytymään peitteistään ja laskeuduttuaan kadulle
pysäytetystä reestään koetti mustapintainen etelämaalainen raskaissa
susiturkeissaan jalan tunkeutua sakean ihmisjoukon lävitse. Mutta
hän viskelehti sinne tänne, kunnes eräs munkki lopulta sai hänet
saatetuksi tuomiorovastin taloon.
Kansa oli sillävälin taas asettunut saarnamiestä kuuntelemaan. Mutta
läähättäen ja pelon kangistamana nousi vihkipiispa rovastintaloon ja
horjui vihdoin hikisenä prelaattien neuvotteluhuoneeseen, huudahtaen
silmät pyöreinä:
-- Mitä tämä on, mitä on tapahtunut? Haluttomasti rupesivat prelaatit
vihkipiispalle selittämään, mistä oli kysymys, mutta täyteen
käsitykseen ei siitä Vincentius kuitenkaan päässyt. Hän oli turkit
päällään retkahtanut penkille lepäämään, mutta kimmahti nyt pystyyn:
-- Kirkkoko suljettu? huudahti hän hiukan nenäänsä tohisten. --
Siihenhän olisi tarvittu minulta lupa, -- siksipä nyt olikin
roskaväki polkea minut jalkoihinsa. Voi se tulla vielä tännekin
polkemaan -- hä? Tuossako on kirkonavain, -- tänne se vain! Kirkko on
avattava!
Erik Sveninpoika laski hennon kätensä avaimille:
-- Ne pysyvät tässä. Meidän on nyt osoitettava, että me täällä
kirkkoa todella johdamme ja siitä vastaamme.
-- Vastaammeko? Kuka vastaa, -- minä! Ja minä olen jo kerran istunut
Tukholman tyrmässä, en rupea istumaan enää Turussa. Ei, minä tunnen
Kustaa kuninkaan, hän ei tällaista kirkollista urhoutta rakasta!
-- Se on kyllä totta, huoahti Arvid Lille, joka oli väsyneenä
vaipunut nojatuoliin piispaa vastapäätä. -- Liiankin selvästi sen
osoittaa tuo kirje.
-- Mikä kirje, näyttäkää, virkkoi Vincentius vilkastuneena ja tempasi
pöydältä sen avatun kirjeen, johon vaalipiispakin äsken oli viitannut.
Se oli Upsalan piispattomasta tuomiokapitulista saapunut vastaus
turkulaisten huolenalaisiin kysymyksiin; pari päivää sitten oli
Ahvenanmeren yli jäitse palannut lähetti sen tuonut. Neuvoton
vastaus, -- Upsalan paavillismieliset mutta turvattomat tuomioherrat
eivät näet uskaltaneet antaa kohtalotovereilleen mitään suoraa
neuvoa. He kehoittivat kyllä turkulaisia mahdollisimman kauan
vastustamaan luterilaisen joukon harhaoppeja, mutta kertoivat samalla
varsin avuttomina, että kuningas on uhannut kevätpuoleksi kutsua
kokoon valtiopäivät, missä hänellä tiettävästi on aikomus saada
hyväksytyksi useitakin mainitun joukon kirkonuudistusvaatimuksia.
On siis tuiki epätietoista, kauanko tätäkään heidän
avioonmenovaatimustaan voidaan vastustaa... Muuten aikoo kuningas
piakkoin itse matkustaa Suomeen...
-- Hän tulee tänne ja tukistaa meitä! virkkoi Vincentius kirjeen
luettuaan. -- Ja te suljette tuomiokirkon ja aiheutatte kansanmetelin!
-- Toimimme velvollisuutemme mukaisesti, virkkoi vaalipiispa kuivasti
tuolle rähisevälle espanjalaiselle, jota hän sydämestään inhosi.
-- Mutta minun velvollisuuteni on kirjoittaa tästä kuninkaalle ja
pestä käteni, -- vai annatteko minulle nuo avaimet?
-- Minä kirjoitan itse, vastasi Erik Sveninpoika, yhä painaen
valkoisella, luisevalla kädellään raskaita avaimia.
Vihkipiispa peräytyi silloin riisumaan turkkinsa ja kallokkaansa,
yhä uhkaavasti nenäänsä tohisten. Keskustelu katkesi. Toisetkaan
prelaatit eivät näet halunneet siihen puuttua, he istuivat nolon
näköisinä mikä missäkin nurkassa, ilmeisesti jo epävarmoina
yrityksensä onnellisesta päättymisestä. Hiljaiseen huoneeseen kuului
vain ulkoa saarnaajan sointuva ääni, sanatkin selvästi erottuivat.
Pietari kuului siellä nyt kertovan väkijoukolle kaskua jostakin
saksalaisesta kirkkoruhtinaasta, joka komeassa piispain ja
prelaattien kokouksessa tutki nuorelta syytetyltä papilta hänen
avioelämätään. Käräjät pidettiin suljetussa huoneessa, mutta kesken
kaikkea lennätti ilmanveto oven auki. Ruhtinas käski silloin sen,
joka tietää puhdas olevansa, sulkemaan oven, mutta ne tuomareista,
joilla on jalkavaimot, istukoot paikoillaan. Eikä yksikään
liikahtanut, ovi jäi sulkematta... Puhuja kysyi kaskunsa lopuksi,
ovatko nämä meidän prelaatit kyllin puhtaita sulkeakseen kansalta
kirkon.
Väkijoukosta hyrähti naurua ja tuomiorovastin tupaan asti kuului
huudahduksia:
-- Missä lymyilevät ne pyhimykset?
-- Tuomiorovastin ikkunoistahan on naamoja näkynyt.
-- Pitäisi käydä niiltäkin kysäisemässä... Nurkissaan istuvat
hengenmiehet katselivat hölmistyneinä toisiaan ja katselivat
ovelle. Se oli äsken vihkipiispan rynnätessä sisään jäänyt auki,
ja nyt nuo katseet näyttivät kysyvän, työntyykö todella kiihtynyt
kansanjoukko siitä sisään tekemään heille omantunnonkysymyksiä. Mutta
isä Vincentiuksen pisamaisille kasvoille levisi ilkeä hymy, hänkin
viittasi aukinaiseen oveen ja lausui ilkkuen:
-- Se, joka teistä puhdas on, sulkekoon oven, ettei roskaväki pääse
sisään!
Kukaan ei liikahtanut. Törkeän juoppopapin pila oli kaikkien mielestä
liian törkeää. Hetken kuluttua väänsi lukkari, joka oli huoneeseen
jäänyt, oven lukkoon. Mutta prelaatit tunsivat sittenkin hetki
hetkeltä asemansa yhä tukalammaksi. Kukaan ei puhunut mitään, ulkoa
kuului vain saarnaääni vuoroin katkeillen, vuoroin taas viroten.
Vihdoin käveli piispa Vincentius, joka jo oli rauhoittunut äskeisestä
säikähdyksestään, taas keskipöydän luo. Hän ei käsittänyt muuta,
kuin että umpeen juossut solmu oli lopultakin katkaistava, ja
laski melkein isällisesti kätensä tuolillaan tuskaisena istuvan
vaalipiispan kapealle olkapäälle:
-- Tätä ei voi jatkua, näettehän sen. Kysyn vielä kerran: Annatteko
avaimet minulle, jolla vihittynä piispana yksin on valta avata ja
sulkea kirkko. Vaadin ne tämän valtani nimessä.
Vaalipiispan avaimia painava käsi vapisi, mutta hän ei siirtänyt sitä
pöydältä pois. Hetken kuluttua virkkoi hän hiljaa, ei vastaukseksi
vihkipiispalle, vaan prelaattien puoleen kääntyen:
-- Olemme luvanneet pysyä lujina. Iltapäivämessun aika lähenee,
pidämmekö siis kirkon edelleen lukossa? Ja vastaammeko edelleen
kaikki yhdessä tuon kansanjoukon ja kuninkaan edessä siitä mitä voi
tapahtua?
Vastausta ei kuulunut miltään kolkalta. Vaalipiispan harva, harmaja
tukka oli tuskanhiestä märkänä, kun hän tuokion kuluttua jatkoi
vallan valittavalla äänellä:
-- Tiedättehän, minä olen heikko... Jos me kaikki pysymme lujina,
olen luja minäkin, yksin en kestä. Vastatkaa!
Mutta kuolon hiljaisuus vallitsi aina vain tuomiorovastin suuressa
tuvassa. Kapitulinjäsenistä ei kukaan enää uskaltanut neuvollaan
kehoittaa piispaa jatkamaan kirkonsulkemista, ja kun ei kukaan
myöskään ensiksi tahtonut kehoittaa peräytymään, vaikenivat kaikki.
Hätäisenä katseli heitä Erik Sveninpoika, siirtäen silmänsä miehestä
mieheen, mutta he väistivät hänen katsettaan ja tuijottivat maahan.
Viimeiseksi käänsi vaalipiispa päänsä penkin perälle istahtaneeseen
tuomiorovastiin, jonka kasvot olivat ilmeettömät ja kylmät kuin
ruumiin kasvot. Hänen leukansa olivat tiukasti yhteen puristetut,
mutta yhtäkkiä ne heltisivät ja kuului rapsahdus, kuin jos rovasti
olisi puraissut poikki hampaansa. Silloin hän nousi, pyyhkäisi
kämmenellä otsaansa, tapaili sanaa kerran, toisen, mutta poistui
sitten mitään virkkamatta kiireisin askelin sisähuoneeseensa. Hänkin
oivalsi aseman toivottomaksi ja väistyi.
Niin sen ainakin tuskaisena vastausta odottava vaalipiispa käsitti.
Vielä tuokion hänen kätensä vapisi ruostuneiden rauta-avainten
päällä, mutta sitten se hervotonna valahti pöydältä ja tuolinsivustaa
myöten alas.
-- Tämä on vihdoinkin järkevätä, virkkoi isä Vincentius silloin
kirkastuneena, tempaisi nahkahihnalla yhteen sidotut, kalisevat
avaimet pöydältä ja juoksutti ne ovelle lukkarin luo:
-- Kiiruhda, lukkari, avaamaan kirkko väkijoukolle. Juokse, kierrä
seinänvierustoita pitkin piispalan ohi sakastiin, pane suntio
sytyttämään kynttilät ja avaa itse sisältäpäin pääovi!
Hetkisen seisoi lukkari paikoillaan, katsellen kysyvästi prelaatteja,
joiden tuumista ja päätöksistä hänellä oli vihiä, katseli, ikäänkuin
odottaen, tulisiko mitään muuta kieltoa tai käskyä. Mutta nurkissaan
kyyhöttävät kirkon esimiehet eivät liikahtaneetkaan, koko huone
oli hiljainen kuin hauta. Lukkari ei itse ollut haluton kirkkoa
avaamaan, sillä hän sai kapat ja kannut jokaisesta siellä vihitystä
parista, mutta prelaattien puolesta hän vieläkin epäili... Silloin
repäisi häntä vihkipiispa vinhasti hihasta ja huusi hänelle vuoroin
latinaksi, vuoroin ruotsiksi, jopa sanasen suomeksikin:
-- Miksi viivyt, stupidus, riennä, juokse, ettei toki enää mitään
onnettomuutta ehdi tapahtua! Juokse!
Lukkari juoksi.
* * * * *
Hetkeä myöhemmin kajahti valaistusta tuomiokirkosta vihkivirren
sävel. Hääsaattueet olivat päässeet kirkkoon, ja torirahvas oli
rynnännyt sinne niiden perästä, mikäli suinkin mahtui. Kirkon edusta,
jossa lumi oli poljettu kovaksi tantereeksi, oli taas tyhjä ja
äänetön, kuin jos ei siellä mitään melua olisi ollutkaan. Talvinen
iltapäivä rupesi hämärtämään, ja pyhäinen rauha peitti taas pienen,
matalan kaupungin.
Vihkivirttä kuunnellen käveli vaalipiispa Erik Sveninpoika yksin
tuomiorovastin talosta tuon aution toriaukean yli piispalaan. Hän
oli kiiruhtanut Hannuksen talosta ennen muita, mutta verkkaisin,
laahustavin askelin hän nousi kolkkoon kotiinsa. Vaipan riisuttuaan
astui hän siellä suoraan työhuoneeseensa, sytytti kynttilän ja kävi
kirjoittamaan.
Ensi kirjeensä kirjoitti electus Erik Sveninpoika kuninkaalle, toisen
entiselle esimiehelleen, piispa Braskille Linköpingiin. Molemmilta
hän pyysi lupaa luopua Suomen kirkon esimiehyydestä, johon hän ei
ollut saanut paavin vahvistusta ja joka toimi senvuoksi ja muutenkin
oli käynyt hänelle näinä levottomina aikoina liian raskaaksi.
Kynttilään paloi pitkä, valoa himmentävä karsta. Raukeat olivat jo
piispavanhuksen pienet, ryppyiset kasvot, kun hän Hannu Braskin
kirjeeseen vielä lopuksi lisäsi:
"Tunnen ja tiedän, etten ole se mies, jota nykyoloissa tämän
hiippakunnan johtoon tarvitaan. Tahtoa ei puutu, mutta olen heikko
raukka. Jos minulle suosiosta suodaan entinen dekaanuksenvirkani
Linköpingissä, olen onnellinen; siinä virassa uskon voivani tehtäväni
täyttää, täällä piispana en..."
* * * * *
Iltamyöhällä ajoi kolme maalaiskuormaa Turusta sisämaahan päin Hämeen
tietä pitkin. Sysikorven miehet olivat, hääkannun juotuaan pyhän
Lauritsan pappilassa, lähteneet jo sunnuntai-iltana kotimatkalle,
ehtiäkseen sydänyöksi ensi syöttöpaikkaan. Kaviot narskuivat kovalla
tiellä, jalakset vinkuivat pakkaslumessa, ja tyynen talvi-illan halki
kajahti terävänä ja kauas miesten ääni, kun he kuormillaan istuen
toistensa kanssa illan pimeässä puolihuutaen keskustelivat.
-- On meillä nyt yhdeksi talveksi kotikorvessa kerrottavana
Turun uutisia, huusi ensi reen ajaja. -- Pelkäsinpä, että siinä
kirkonovella tulee jytäkkä, ja johan ne rynnistivätkin...
-- Olisi se ehkä tullutkin, ellei ovea olisi lopultakin avattu,
säesti toinen reki. -- Sisukasta väkeä ovat nämä kaupunkilaiset.
-- Jytäkkä olisi tullut jo ennen, ellei se laiha pappi olisi
kirkonaidalta puhetta pitänyt, huusi viimeisen kuorman ilvesturkkinen
ajaja. -- Häntä kun kaikki kuuntelivat, niin eivät joutaneet
rymyämään.
-- Mutta aueta piti lopultakin kirkon, niin kuului taas edeltäajajan
innokas ääni. -- Ja kolme pappia vihittiin niin että roiskahti,
emäntä on nyt Sillantaipaleen Pietarillakin.
-- Mitä nuo tuosta vastustivatkaan, kun se kerran kuuluu olevan
sanassakin luvattu ja käsketty, ihmetteli Sillan veli, joka toista
rekeä ajoi.
-- Niinhän se pitkä kanunki puhui, tuumi kolmas kuorma. -- Mutta
valkoinenpa oli mies kasvoiltaan, kun hän kirkossa vihdoin
vihkimisensä lopetti.
Ajettiin ääneti juoksujalkaa pieni myötämaa ja vastamaan astuivat
miehet kuormainsa rinnalla. Mutta kun jälleen oli päästy tasaiselle
maalle ja ajajat olivat nousseet paikoilleen reslainsa seville,
silloin huusi ensimmäisen reen mies melkein toruen kolmannelle,
viimeksi virkahtaneelle ilvesturkille:
-- Ettäkö et oikein usko, mitä pitkä kanunki kirkonaidalta puhui?
-- Ka, miksen usko..., mitäpä meikäläinen paljon tietää uskoa taikka
olla uskomatta.
Mutta toinen reki vastasi vakavasti:
-- Minäpä uskon. Kuinka hän muuten olisi tiennyt sanoa, että ovi
kyllä aukenee, jahka odotetaan. Mitäpä, jos ei ovi olisi auennutkaan?
-- häpeään olisi joutunut saarnamies, yksin olisi hän varmaankin
lopulta jäänyt siihen yöksi puhumaan. Epäilin jo minäkin, että ehkei
ovi aukenekaan. Mutta aukesipahan..., hän sen tiesi, se aukesi kuin
sanan voimalla!
-- Siihen pappiin uskon minäkin, huusi taas melkein hartautta
vavahtavalla äänellä ensi reen mies. -- Eihän meikäläinen ymmärtänyt
kaikkea, mitä hän sanoi, mutta toisinaan hänen äänensä vihlasi kuin
veitsi sisälmyksiäni..., siinä miehessä on varmaankin Jumalan henki!
Sitä vastaan ei enää kukaan väittänyt, ja taas kuului pimeältä tieltä
vain kavion napsetta ja jalaksen hiljaista vikinää.