Lapiot kalahtelivat kinoksen läpi jäätyneeseen maahan, kun kaksi
maallikkoveljeä pyhän Olavin luostarin pihalla eräänä harmajana
joulukuunaamuna loi lunta, avatakseen käymätiet veljeskunnan
pitkästä, matalasta koppirakennuksesta kirkkoon ja sieltä portille.
Parin päivän pakkasen jälkeen oli nyt koko yön satanut lunta, --
talvi näkyi tulleen oikein jäädäkseen.
Pitkäliepeiset munkit, joilla oli koipisaappaat jaloissaan, kintaat
käsissään ja kauhtanaan kiinnitetyt, suippokärkiset piippalakit
tiukasti sidottuina pulleille, parrattomille poskilleen, loivat lunta
laiskasti, väliin pysähtyen katsomaan varpusia, jotka noukkivat
murusia pylväskäytävän sillalta, väliin taas unohtuen lapioittensa
varaan vastakkain tarinoimaan verkkaisesti ja vetelästi:
-- Illalla kuuluu priori pitäneen kokouksen konfessorien kanssa,
kertoi toinen. -- Tuomas-veli oli kuunnellut oven raosta, -- ei ollut
esimies luopunut hurjasta päätöksestään!
-- Hän eroo siis ja lähtee maailmalle. Eipä olisi sitä uskonut noin
hiljaisesta ja hurskaasta miehestä!
-- Paholainen sai hänet pauloihinsa. Johan se kesällä nähtiin: Ennen
ei abotti liikkunut luostarista mihinkään, yhtäkkiä rupesivat häntä
sitten hurmaamaan maailma ja naiset...
Lapiomies lausui tämän kammoa suhahtavalla äänellä. Mutta hänen
toverinsa löi lapion lumeen ja virkkoi kyllästyneenä:
-- Älä tekeydy, ketä ne eivät hurmaa! Lähtisit täältä sinäkin, jos
olisi huttu muualta yhtä helposti tiedossasi. Mutta lähtö täältä
voikin tulla pian meille kaikille, sillä vähänpä tänne ihmiset enää
lahjojaan kantavat.
-- Niin, ohenemaan on ruvennut rokka, kavalat ovat saatanan
vehkeet...!
Pari risaisiin lammasnahkaturkkeihin puettua kerjäläistä kahlaili
portista sisään, ja lapio rupesi nyt kumahtelemaan jäätynyttä
lautasiltaa vastaan, kun työveljet loivat siitä lunta valmistaakseen
tilaa näille aterianodottajille.
Se kumahdus kuului nousevan päivän tervehdyksenä monen seinän läpi
siihenkin koppiin, missä eroava priori oli yökauden valvonut ja
rukoillut aukinaisen raamatun edessä.
-- Nyt on siis aamu..., kulunut on viimeinen luostariyöni, virkkoi
hän itsekseen, kohottaen kirjasta kalpean päänsä.
Pitkän syyskauden oli Mikael Karpalainen valmistautunut tähän
aamuhetkeen, mutta hiukan arka oli sittenkin hänen silmäyksensä,
jonka hän nyt käryävän rasvalampun valossa heitti ympärilleen
yksinäiseen tummaseinäiseen huoneeseensa. Olihan hän, mielensä
kapinoita kukistellessaan, niin usein todistanut tämän kopin ainoaksi
rauhansa kodiksi, jossa hän elää ja kuolee, että hänen nyt yhä
uudelleen täytyy itselleen särkeä tuo vanha kuvitelmansa... Tuossa
oli rukousjakkara, jossa näkyivät hänen polviensa jäljet, tuossa
vuode, jossa hän taas vain illasta oli hetkisen levännyt..., ei,
juuri rauhaahan hän ei vuosikausien rukousten avullakaan ollut
täällä sieluunsa saanut! Raatelevain epäilysten ja riuduttavain,
hedelmättömäin taistelujen paikka oli tämä kammio hänelle ollut. Jos
hän olisi jatkanut sitä taistelua vielä monet, pitkät vuodet, olisi
se ehkä lopuksi tauonnut. Mutta se olisi silloin ollut turtumuksen,
vanhuudenheikentymisen valherauhaa. Ulkonaisen ihmisensähän hän
oli täällä saanut kuritetuksi ja kukistetuksi, mutta sisimmille
ajatuksille ja tunteille ei mahtanut mitään jouhipaita eikä ruoska.
Hän olikin ne apukeinot jo aikoja sitten tehottomina hylännyt, ja nyt
oli tullut itse taistelupaikan, luostarikammion, vuoro.
-- Olenhan nuori vielä, tahdon taistella elävän elämän keskuudessa,
taistella korkean asian puolesta, enkä yksin oman rintani
toivottomissa kamppailuissa. -- Niin hän taaskin hiljakseen hoki,
vakuuttaen itselleen, että tämä erakkoelämä on pohjaltaan vain
itsekkyyttä.
Asiansa tässä talossa oli hän jo laittanut selväksi. Hän oli syksyllä
käynyt Sigtunassa, Pohjoismaiden eli Dacian mustainveljeskuntain
ylijohtajan Martti Skytten puheilla, ja tälle rehellisesti esittänyt
epäilyksensä ja luopumisaikeensa. Ja tuo syvällekatsova vanhus,
joka itse eli ankarana luostarissaan, oli vahvistanut häntä
päätöksessään..., jos epäilet niin eroa, työtä on yrttitarhassa
muuallakin, niin oli sanonut tuo herttainen ukko, ja siunauksensa
oli hän luopuvalle antanut. Itse luostarissa oli Mikael Karpalainen
vasta edellisenä iltana lopullisesti ilmoittanut pappisveljesten
konventille aikeensa. Siellä oli isä Anselmus yksin vakuuttavasti
puhuen koettanut horjuttaa hänen päätöstään..., muut olivat vain
hätäilleet siitä, kuinka luostarin maine ja suosio tästä erosta
kärsii. Tämä vetoaminen laitoksen aineellisiin etuuksiin ja sen
eläjäin hyvinvointiin oli Mikkoa nyt, niinkuin monesti ennen,
tympäissyt, ja hän oli äkkiä lopettanut kokouksen, kehoittaen vain
konfessoreita valitsemaan itselleen keskuudestaan esimiehen, --
aamulla, tertian jälkeen, hän aikoi lähteä.
-- Aamulla, nyt on aamu! -- Halkosylys romahti jossakin kaukana,
luostarin suojia käytiin lämmittämään. Eteisessä kuului askeleita,
alkava päivä kutsui veljekset yhteisen kodin tavallisiin, arkisiin
askareihin..., häntä ei enää...!
Mikko nousi kiireesti ja astui kylmään käytävään huuhtelemaan siellä
olevassa sammiossa kasvojaan ja käsiään. Veden peitti hieno jääriite,
mutta ei se Mikosta kuitenkaan tuntunut kylmältä, se vain virkisti
hänen ihoaan, joka sittenkin mahtoi olla hiukan poltteinen... Miksi?
Eikö hän ollutkaan aivan tyyni ja varma? Oli, toki, niinhän hän oli
päättänyt olla...
Mikko palasi koppiinsa, sulki huolellisesti pöydällä levällään
olevan raamatun, jonka hän siihen jätti luostarin omaksi, otti
naulakosta, ovenpielestä, luostarin avaimet, jotka hänen oli
valitulle jälkeläiselleen jätettävä, ja polvistui vielä kerran
rauhallisesti kuluneelle jakkaralleen, rukoillen nöyrästi, että hän
tähän huoneeseen saisi jättää sielunsa kaikki epäilykset...
Äkkiä hän siitä hypähti, -- kolmirauta helähti pyhän Annan kappelissa
kolme kertaa, kutsuen veljet tertiaan, aamumessuun... Vavahtiko hänen
sydämensä todella noin rajusti, -- ei, pientä levottomuutta se vain
oli, nythän hänen tuli pitää jäähyväismessunsa, siellä jo ehkä veljet
odottivat... Tasaisin, verkkaisin askelin käveli hän käytävän läpi
ruokahuoneeseen, jossa pöytä jo oli katettu -- aamumessusta palattiin
näet aina kiireellä ruokapöytään, johon höyryävät maljat sillävälin
oli kannettu. Oli siinä leipä taitettu vielä Mikonkin paikalle,
niinkuin tavallisesti...
Ovensuussa odottivat pappisveljet, seuratakseen saattokulussa prioria
messuun. Mikko tervehti heitä tavallista sydämellisemmin. Munkit
vastasivat kaavamaisesti kuin aina: kukaan ei puhumaan käynyt, ei
eroa valittamaan, ei kaipaustaan ilmaisemaan, vaikenevien tylsien
katseiden tunsi Mikko vain itseensä kohdistuvan. Veljet olivat
miltei kaikki vanhoja miehiä -- nuoria ei näet viime aikoina ollut
luostariin liittynyt -- eikä heidän ollut tapanakaan ilmaista
välittömästi tunteitaan... Vai eikö heillä Mikkoa kohtaan ollutkaan
mitään tunteita...?
Kirkossa paloivat talikynttilät harvassa, niinkuin arkimessussa
ainakin, ja ääni kajahti kalseana ja kylmänä huurunpeittoisista
kiviseinistä. Juhlallisemmaksi oli Mikko kuvitellut tämän
jäähyväismessunsa... Hän koetti puolestaan valaa siihen
sydämellisyyttä ja lämpöä, mutta tunsi, kuinka Ave Maria kajahti
kiirehtivään arkinuottiin niinkuin aina aamumessussa, kuuman
eineruoan odottaessa. Vasta kun priori kävi suomeksi lausumaan
jäähyväisensä jääville veljille, kertoen heille rehellisesti mutta
turhaan koettaneensa paeta maailmaa, ja kehoittaen heitä tutkimaan
sydämensä häntä tuomitessaan, vasta silloin tunsi hän rinnassaan
lämpöisen laineen. Mutta silloinkin seisoi tuo musta rintama hänen
edessään kylmänä, eivätkä hänen sanansa kimmauttaneet siitä mitään
vastakaikua. Mikko koetti taas lukea mielialoja munkkien kasvoilta:
toiset olivat välinpitämättömät, toiset kai halveksivat luopiota,
toiset ehkä vihasivatkin..., niin, olihan se ymmärrettävää.
Ainoastaan muutamat säkkiveljet ja kerjäläiset itkivät, --
itkivätkö hekään kaipaustaan vaiko vain rokkansa huonontumista...?
Puhujan kurkkua puristi, hänen äänensä sameni, hän lopetti melkein
töksäyttämällä jäähyväissanansa; luki virallisesti paternosterinsa ja
poistui kuin paeten alttarilta. Työveljet riensivät ruokahuoneeseen,
lumi narskui ja ovet paukkuivat. Yksin riisui Mikko messupukunsa,
veti talviviitan hartioilleen ja käveli jo tyhjentyneen, kumahtavan
kirkon lävitse ulos. Puolihämärälle pihalle olivat pappismunkit
pysähtyneet, seisoen siellä syrjässä taajana ryhmänä hiljaa
keskustellen. Ainoastaan vanhin heistä, isä Anselmus, palasi kirkon
ovelle. Mikko kiiruhti hänen luokseen iloiten, että toki joku tahtoi
tulla yksityisesti hänen puheilleen, ja ojensi sydämellisesti
molemmat kätensä vanhalle munkille. Tämä tarttui viivytellen
ojennettuihin käsiin, piteli niitä kuin hämillään ja kysyi sitten:
-- Tässäkö aiot meistä erota?
-- Niin, veli, tässä eroavat tiemme. Koettakaamme kukin tahollamme...
Mikko aikoi lausua, että totuuttahan voidaan etsiä monella
tavalla..., hän tapaili tuokion sanoja, saadakseen esille sydämensä
purkautumatta jääneet sisimmät tunteet. Mutta sillaikaa ehti jo
munkki lausua:
-- Minun asiakseni on nyt jäänyt toistaiseksi hoitaa täällä avaimia...
-- Niin avaimet... -- Mikko ikäänkuin putosi alas herkästä
mielialastaan..., hän oli luullut munkinkin sulanein mielin
tarttuneen hänen käsiinsä, mutta tunsi nyt tuon kättelyn kylmäksi
ja kovaksi... Avaimet olivat hänen vyöllään, ja kiiruhtaen kävi
hän niitä irroittamaan. Mieskohtaisesti oli hän aikonut hyvästellä
toisiakin veljiä, mutta nyt asettui kuin tulppa hänen tunteittensa
tielle..., hän ei tiennyt, odottivatko edes häntä nuo syrjään
ryhmittyneet munkit, vai väistivätkö he häntä tahallaan...
Kiduttavaa oli jatkaa kiusallista hetkeä, -- Mikko työnsi avaimet
isä Anselmuksen kouraan, kietaisi viitan ympärilleen ja käveli kuin
paeten portille, tuntien koko ajan selässään aamuhämärällä pihalla
ääneti seisovain veljein kylmät, karkoittavat katseet.
Terävinä ja pistävinä pieksivät tuulen lennättämät lumihiutaleet
kinoksen läpi kahlaavaa miestä. Tämä kiirehti askeleitaan, laskeutuen
myötämaata kaupunkiin päin. Hän kuuli portin takanaan sulkeutuvan ja
todisteli itselleen, että toisenlaistahan hänen eronsa luostarista
ei voinutkaan olla..., olihan hän vapaasti päätöksensä tehnyt.
Niin kolkkoa ja yksinäistä oli siinä kahlata..., mutta itsehän hän
sen niin oli tahtonut, olihan hän nimenomaan kieltänyt ystäviään
tulemasta häntä hakemaan luostarista. Nyt yksinäisellä tiellään häntä
vain vainosivat noiden jäljellejääneiden kylmät katseet, ja varsinkin
yksi muisto häntä vaivasi: Miksi itkivät säkkiveljet kirkossa...? Ei,
eivät hekään tietysti voineet häntä, luopiota, ymmärtää...!
Luostarikorttelissa oli kinosten väliin poljettu kapea käymätie,
ja oviensa edustalla lakasivat pikkutalojen emännät lunta. Mikko
melkein odotti heiltä jotakin myötätuntoa..., vai katselivatko hekin
häntä tylysti...? Joutavia, hehän tietysti eivät hänen kulkuaan
paljon huomanneetkaan, joka aamuhan he olivat tottuneet näkemään
hänen näinikään astuvan luostarista kapitulinkouluun, -- mistäpä he
aavistaisivat hänen sieltä nyt astuvan viimeistä kertaa...?
Torilla puhalsi kylmästi pohjoinen viima, joka puistatti yön
valvonutta miestä, ja tämä oikaisi senvuoksi kiireesti suojaisemmalle
Hämeenkadulle, välttääkseen samalla pappien paljon kulkemaa
Kirkkokatua. Mutta koulua lähestyessään täytyi hänen hetkeksi
pysähtyä: hänen täytyi pakottaa itsensä tyyneksi ja varmaksi... Mitä,
eikö hän sitten ollutkaan varma? Oli, tietysti -- reippaasti nousi
hän koulutupaan, josta kuin virkistävinä kajahtivat nuoret, iloiset
äänet.
Pietari astui häntä vastaan rohkaiseva ilme kasvoillaan, --
Mikko tunsi heti, että toveri oli hänen silmistään lukenut hänen
levottoman, rikkinäisen mielentilansa. Mutta enempiä kyselemättä
virkkoi Pietari vain tervehtiessään:
-- Nyt olet siis eron tehnyt mustista veljistä!
-- Niin, sieltä nyt tulen...
-- Haavaa kirvelee vielä hiukan, mutta se kyllä antautuu. Nyt voit
siis omistaa teineille kaiken aikasi, -- kylläpä tarvitaankin, sillä
pappisluokka vie minulta jo kaiken aikani ja voimani.
He keskustelivat hetken rauhallisesti molemmille rakkaaksi käyneestä
koulustaan. Yhä useampia nuorempia pappeja ja vikarioita oli viime
aikoina sekä Turusta että maapitäjistä pyrkinyt Pietari Särkilahden
oppilaiksi. Toiset olivat sen tehneet innostuneina opinuudistukseen,
toiset käytännöllisemmistä syistä. Turunkin hiippakunnassa oli näet
jo kuninkaan käskystä ruvettu vaatimaan, että papit sunnuntaisin
pitäisivät messun loputtua kansan kielellä saarnan, mutta se
oli papeille, jotka olivat kasvatetut vain vanhoja, kaavamaisia
kirkonmenoja suorittamaan, sangen vaikea urakka. Raamattua eivät
useimmat heistä tunteneet, ja henkisten käsitteiden esittämiseen
rahvaan kielellä ei heidän taitonsa riittänyt. Pietari, joka itse jo
vuosikausia oli uskon asioista kansalle puhunut, opetti heille nyt
esimerkeillä ja harjoituksilla, miten suomenkieli kylläkin sopeutui
saarnakieleksikin, kun vain tahto on hyvä. Hiljaa mentiin eteenpäin
ja työn varrella into kasvoi.
Siten oli kapitulinkouluun vähitellen syntynyt aivan uusi luokka,
ja uusia suojiakin oli "Kreikan linnassa" ollut kuntoonpantava.
Aloitteleville teineille opettivat apuopettajat alakerrassa
latinanlukua, ja yläkerran suuri koulutupakin oli ollut jaettava
kahta tarkoitusta palvelemaan. Sen peräosassa harjoitteli Pietari
pappisoppilaitaan, oven puolella opetti taas Mikko Karpalainen
vanhemmille teineille kreikkaa ja logiikkaa ja nelijakoisten
tieteiden alkeita.
Oman työnsä lomitse näki Pietari ystävänsä tavallisella hartaudellaan
antautuvan opetukseensa, ja hänen matala, mutta kantava äänensä
kuului sieltä rauhallisena kuin ainakin. Mutta joskus se ääni
tänään kumminkin omituisesti katkeili, -- ilmeisesti Mikko ponnisti
pitääkseen ajatuksiansa koossa. Tunti meni niin toisensa perästä.
Mutta kun aamurupeama päättyi, silloin hävisi Mikko äkkiä meluavain,
vapauteensa rientäväin teiniensä mukana. Pietari odotti häntä
tuokion, mutta käveli sitten viereiseen taloon, jossa kanungeilla ja
koulumaistereilla oli asuntonsa. Siellä oli Mikollekin toistaiseksi
huone varattu ja siellä suuressa, kylmässä kivihuoneessa, joka oli
äsken jätettyä luostarikoppiakin kolkompi, Pietari hänet tapasi.
Epäilys oli hänet vallannut kaikista ponnistuksistaan huolimatta.
Työn jälkeen oli jännitys lauennut. Koulusta oli hän aina ennen
kävellyt luostarinsa hiljaiseen rauhaan, nyt ei hänellä enää ollut
sitä kotia eikä pakopaikkaa, -- sitä ajatellessa kävi aamukauden
salaa jäytänyt ahdistus hänessä ylivoimaiseksi. Siellä hän nyt istui
hämärän huoneen peränurkassa, ja vilun väreet puistattivat hänen
hentoja hartioitaan.
Kun hän näki Pietarin seisovan edessään, puhkesi hän kuumeisesti
kysymään:
-- Petinkö itseni, Pietari? Sarinko kaikki, mitä vuosien varrella
olin koettanut rakentaa? Eksyksiinkö taaskin ajausin?
-- Etkö saanut vielä poikki kaikkia juuria, jotka sinut sitoivat
luostarielämään? kysyi Pietari vastaan rauhallisesti.
-- Oi, vieraaksi tunsin itseni siellä, vieraaksi tunnen itseni
täälläkin, olen kuin juureton puu! Sano, Pietari, etsinkö todella
totuutta?
-- Lepää hetkinen, kehoitti Pietari, -- itse löydät kyllä sitten
vastauksen kysymyksiisi.
-- Ei, ei, en voi! Avutonna ajausin taas aavikolle; pääsenkö enää
koskaan satamaan?
Mikko polvistui taas käsiään väännellen nurkassa olevan, haalean
madonnankuvan eteen. Vastausta hänen huudahtavaan kysymykseensä
ei enää tullut. Hän kuuli kyllä ystävänsä astuvan hänen luokseen
ikäänkuin häntä vielä lohduttamaan, mutta samassa nuo askelet
yhtäkkiä peräytyivät, loittonivat ovelle, ja niiden kaiku kuoli
pois. Ei tiennyt murjottu mies, oliko ystävä jättänyt hänet,
halveksien hänen heikkouttansa, vaiko pakottaakseen hänet sen yksin
voittamaan. Hän vain tunsi itsensä siihen kykenemättömäksi..., hän
koetti rukoilla, mutta ei voinut enää siihenkään sulautua, -- oli
kuin raskasta sumua hänen ajatustensa tiellä. Siinä hän vain makasi.
Hetket kuluivat, eikä niiden määrää tiennyt tuskaansa turtunut mies.
Hän tunsi kuitenkin odottavansa jotakin, ja taas hänen tarkkaavaan
korvaansa kaikuikin ääniä... Niin, askeleita kuului taas ovelta,
Mikko tunsi Pietarin varman astunnan ja hetkeä myöhemmin hänen
iloisen, rohkaisevan äänensä, joka huudahti:
-- Tiesinpä, mistä oli sinulle apu saatavissa, Mikko! Nyt sen sinulle
toin!
Nurkkaan kuuluivat Pietarin askelten ohessa toiset, pehmoisemmat,
jotka aluksi hiukan arkailivat, mutta pian kävivät varmemmiksi.
Madonnankuvan eteen polvistuneen miehen sydän sykähti: Se oli nainen,
joka astui huoneen perälle, joka asettui hänen rinnalleen ja laski
kätensä hänen olkapäälleen.
Tummapukuinen nainen heitti harson kasvoiltaan. Ne olivat vakavat,
päättävät, älykkäät kasvot..., eivät nuoret eikä verevät, vaan
suloiset, sielukkaat.
Tämä nainen, jonka Pietari oli tuonut masentuneen ystävänsä luo,
oli jalosukuinen neiti Magdaleena Ille, munkin ja priorin Mikael
Karpalaisen elämäntoveriksi lupautunut, rohkea neito, -- hänen
varaansa tiesi Pietari huoletta voivansa uskoa tuon särkyneen miehen.
Ja hänelle nyt Pietari virkkoi:
-- Tuossa on ystävänne, jalo neito. Ei hän ole niin riekaleena, kuin
miltä hän nyt näyttää, mutta hiukan hoitoa ja hellyyttä hän tällä
hetkellä kaipaa. Hän kaipaa nyt ennen kaikkea vanhaa kotiaan, --
teidän on hankittava hänelle uusi, jossa vanha kaipio katoo, ja sen
te varmasti teettekin!
-- Yhdessä sen hankimme, vastasi neitonen uljaasti, tarttuen sulhonsa
käteen.
Tämä oli verkalleen noussut rukousasennostaan ja seisoi siinä nyt
kalpeana katsellen vierustoveriaan suurin, mustin silmin. Hän oli
hetkeksi mykistynyt noista pikaisista, jyrkistä, ristikkäisistä
vaikutelmista, mutta hänen silmiinsä rupesi nyt taas viriämään eloa
ja hänen kasvoistaan kuvastui sanomaton helpotus, kun hän ne nosti
neitosta kohti.
-- Niin yhdessä, kuiskasi hän hiljaa, kuin rukousäänellä vieläkin.
-- Yksin olen heikko, miksen heti muistanut, että kahdenhan me
kestämme...!
Mutta Pietari, joka syrjästä katseli tuota kohtausta, heläytti
äänensä hilpeäksi ja virkkoi vallan leikillisesti:
-- Näenpä, että nyt ei minua tässä enää tarvitakaan. Mutta vielä
sinulle yhden neuvon annan, Mikko. Olet yösi valvonut etkä mitään
syönyt, muista omaa latinanesimerkkiäsi: Nihil cesinisti, male
scripsisti..., pois se tapa! Ja ulos nyt, ystäväni, raittiiseen
luontoon, portilla odottaa teitä hevonen ja reki.
Pietari oli, rientäessään hakemaan Mikon kihlattua hänen kotoaan,
tavannut neitosen juuri rekeen nousemasta, -- hän oli ollut aikeessa
ajaa linnaan, sukulaisiinsa. Näitä vallaspiirejä ei Pietari paljoa
tuntenut, koska hänellä oli hyvin harvoin aikaa niissä liikkua, mutta
Magdaleena Illeen hän oli tutustunut ja ilokseen huomannut hänet
juuri siksi eheäksi ja lujaksi elämäntoveriksi, jonka Mikko tarvitsi
rinnalleen. Älykäs nainen oli siinä pihalla heti oivaltanut Pietarin
huolet ja lähtenyt tämän kanssa suoraan ajamaan Mikon uudelle
asunnolle pappistaloon, välittämättä siitä, että tällaista vierailua
pidettiin naiselle sopimattomana. Nyt tiesi Pietari johtaneensa
toverinsa hyvään satamaan ja virkkoi kehoittavasti saatellessaan
heitä kadulle:
-- Eikö totta, nyt on teidän jo syytä ajaa kaupungin pappilaan
pyytämään aviokuulutusta. -- Onhan Caesar nyt astunut Rubiconin
ylitse!
Mikko innostui heti siihen ehdotukseen, se oli hänelle tällä hetkellä
kuin lopullinen, ratkaiseva kutsu uuteen elämään.
-- Sen teemme, -- kenen luo siis ajetaan? uteli hän.
-- Jaakko Vennän luo, hänhän on nyt curatus urbis, vastasi Pietari
ja lisäsi terävämmin: -- Nyt on hänenkin hetkensä tullut kerran
henkilökohtaisesti ratkaista, uskaltaako hän avonaisesti nousta
paavillisuutta vastaan. Lähetän sakastista Sillankin samalla hänen
pappilaansa, -- onnea matkallenne!
Sen hän huusi jo poistuvaan saanirekeen, jonka korkeaa etulautaa
koristi Ille-suvun vaakuna. Vielä käännähti Mikko taapäin reessä
nyökäyttäen ystävälleen iloiset hyvästit. Nuo äsken palttinan
karvaiset posket olivat jo ruvenneet punoittamaan, ja silmät
säteilivät kirkkaina. Pyry oli tauonnut, jalas juoksi liukkaasti
nuorella lumella, ja raitis tuulen viima ajoi elinvoimaa
ummehtuneessa kammiossa ohenneisiin veriin. Jalkamiehet, jotka
tulivat kulkusvempeleistä rekeä vastaan ja tervehtivät siinä ajavaa
vallasväkeä, pysähtyivät tuokioksi katsomaan taakseen ja virkkoivat
toisilleen:
-- Siinä taisi ajaa luostarin pääpappi..., olipa käsivarsi kuin
kihlatun vyötäreillä!
-- Se se oli, niin ovat ajat muuttuneet!
Mikko kuuli sen arvostelun ja hoki ilosta kirkastuneessa mielessään:
Muuttuneet ovat ajat, mutta näettehän, hyvät ihmiset, kuinka ne ovat
muuttuneet luonnollisemmiksi ja terveemmiksi...!
Mutta kadunkulmasta vastaan kääntyvä piippalakki munkki pyörähti reen
nähdessään kiireellä takaisin ja katseli sitten pikkutalon portin
pielestä noita loittonevia ajajia kiiluva kiukku silmässään.