Myöhäinen syksy oli käsissä, mutta keväisen kirkas ja tyyni oli
merenpinta eräänä aamupäivänä, jolloin Pietari Särkilahti pienessä
soutuvenheessä kulki Piikkiön salmen yli Kuusiston saareen.
Salmentakaiselta rannalta kuumotti vanha piispanlinna korkeana ja
harmajana, taustanaan kellastuva, keskipäivän valossa helakoiva
lehto. Keväisen lämpimästi paahteli päivä venheen perässä istuvan
papin soikeiksi solahtaneita hartioita, ja vahva meren tuoksu uuvutti
kapearintaista miestä. Siksi lepäili hän mela kädessä rentonaan
venheen perässä, vain harvakseen puhutellen vanhaa kalastajaa, jonka
hän mantereelta oli saanut saattajakseen.
-- Aivan autionako siis on koko tuo suuri linna, kyseli hän. -- Eikö
elävää sielua asu noissa jyhkeissä rakennuksissa?
-- Kukapa siellä ottaisi asuakseen, murahti ukko.
-- Miksei vaikka vouti, -- olihan siellä ennen ylhäisetkin eläjät.
-- Ennen oli. Se aika olikin toinen, toinen meillekin, köyhille
ihmisille. Nyt siellä mitkä lie omat asukkaansa...
Ukon välttelevät vastaukset saivat Pietarin uteliaaksi, -- hän
muisti nyt kuulleensa kerrottavan, että vanhassa piispanlinnassa
kummittelee. Senjälkeen kun tanskalaiset karkoitettiin Kuusiston
linnasta, -- jolloin he antautumisensa merkiksi nostivat hatun
lipputangon nenään -- ei Ruotsin hallitus enää ollut tätä linnaa
luovuttanut kirkollisille viranomaisille. Siten ei electus Erik
Sveninpoika ollut koskaan käynytkään tässä edeltäjänsä uljaassa
asunnossa, jonka juutit olivatkin puhtaaksi ryöstäneet. Jonkun
aikaa oli siellä pidetty Kustaa Vaasan sotaväkeä tanskalaisten
uudistuvain hyökkäysten varalta, mutta kun sitä väkeä oli vähän ja
se kaikki tarvittiin Turun linnassa, olivat Kuusiston varustukset
pian siirretyt Aurajoen suuhun. Siitä pitäen oli vanha piispanlinna
ollut kylmillä -- hylätty suuruus! Ja kummitusjutut olivat lähteneet
liikkeelle, henget ja haltijat olivat majoittuneet vanhaan
piispainkotiin.
-- Minkälaisia ovat sitten nuo linnan uudet asukkaat, uteli Pietari
salaperäisen näköiseltä soutajaltaan.
Tämä keskeytti sountinsa, teki ristinmerkin ja näytti ihmettelevän,
ettei perääpitävä pappi tehnyt samoin. Sylkäsi sitten kouriinsa,
tarttui airoihinsa ja vastasi, taas vetämään käyden:
-- Kukapa heitä lie vierestä katsellut; kaukaa me verkkoja
laskiessammekin aina tämän niemen kierrämme. Portit ovat kiinni,
huoneet lukossa, mutta sittenkin siellä liikutaan. Tohinaa ja jyryä
olen kuullut sieltä selälle asti, -- eikä tyhjä jyrise!
Ei ollut Pietari Särkilahtikaan vapaa aikansa yleisestä taikauskosta,
vaikkakin hän käsitti monet katoolilaisten kummitusjutut ja
ihmetarinat munkkien ja pappien keksimiksi, tarkoituksessa säikyttää
ihmiset sitä herkemmin kirkkojen ja luostarien helmaan. Paholaisen
uskoi hänkin kyllä pitävän peliään ihmisten joukossa, mutta silloin
aina jotakin omaa mustaa tarkoitustaan varten.
-- Kun et liene kuullut tuulen tohinaa, virkkoi hän epäillen
äänettömäksi käyneelle äijälle. -- Miksikä hurskaiden ja hyvien
kirkonmiesten henget siellä rauhattomina liikkuisivat.
-- Hyviäkö lienevät vai pahoja henkiä, vastaili soutaja. --
Eipä näissä kylissä ihmetelläkään, ettei esimerkiksi entisen
linnankappalaisen sielu saa rauhaa. Mies kun rupesi herraansa hädän
hetkellä ryöstämään, niin putosikin omaan kuoppaansa...
-- Kurki-piispan kotikappalaisestako puhut? kysyi Pietari vilkastuen.
-- Niin, rahasäkkien seastahan hänet juutit löysivät -- vainajana
tietysti.
-- Tännekö hän siis kuoli? Häntä piispavainaja kaipasikin...
Pietarin kysymysten johdosta kertoi nyt soutaja tarkemmin tuon
kappalaisen tarinan. Siihen aikaan kun Koroisissa odottelevan
piispavainajan tavaroita kiireellä sälytettiin laivaan Kuusistossa,
jota jo tanskalaiset uhkasivat, oli kappalainen sieltä kadonnut.
Luultiin hänen paenneen, ihmeteltiin vain, kun ei häntä myöhemminkään
kuulunut. Juutit ottivat linnan haltuunsa ja olivat siinä jo
vuoden isännöineet, kun heikäläiset palkkasoturit kerran pimeän
tornikäytävän nurkasta löysivät salaoven. Mursivat sen auki ja
tapasivat pienessä, umpinaisessa komerossa papin kontallaan
kahden rahapussin välissä. Se oli kappalainen taikka kappalaisen
luuranko, -- siihen oli nahkaisen säkin syrjää jyrsien kuollut.
Oli arvattavasti tahtonut itselleen ryöstää ja kätkeä osan piispan
aarteista, mutta miten lie häneltä ovi lipsahtanut umpilukkoon, --
siihen jäi, apua ei tullut!
-- Ja juutit veivät sitten nekin aarteet? uteli Pietari.
-- Veivät... Mutta kuka sen tietää, mitä kaikkea tuon vanhan linnan
sokkelot vielä kätkevät...
Soutomies leväytti taas airojaan, tehdäkseen uudelleen ristinmerkin.
Mutta ennenkuin hän sen teki, lisäsi hän vielä, sulkeakseen senkin
asian yhteiseen siunaukseensa:
-- Kerrotaan siellä mahtavampainkin haltijain liikkuvan -- ja
nähtykin niitä on. Itse piispavainaja kuuluu siellä öisin ajelevan...
Kuinkas muuten, ajatteli Pietari epäuskoisena, ja kysyi
välinpitämättömästi:
-- Kuka hänet on nähnyt?
-- Monikin saarelaisista, mutta onnettomuudeksi se heille on
ollut. -- Soutaja viittasi kuin varoskellen taakseen. -- Eräskin
Piikkiön mies katseli muutamana iltana akkoineen selältä päin
tuohon muurinreunalle nousevaa haamua, -- molemmat tunsivat piispan
vanhastaan hyvin. Viikon perästä akka kuoli.
-- Ja minkänäköinen oli ollut piispa?
-- Ankarannäköinen, niinkuin aina eläessäänkin, mutta murheellinen...
Merelle oli viittonut.
-- Siksikö, että hän mereen hukkui? arveli Pietari.
-- Mene, tiedä, -- eihän Kurki-vainajaa saatu haudatuksi siunattuun
maahan, siksi kai hänen henkensä kulkee rauhatonna entisillä
elinmaillaan. Pyhä Maaria avuksi, ennen iltaa tästä pitää ehtiä
kotiin takaisin!
Ukko souti taas tarmonsa takaa, mutta kertoi sitä tehdessään vielä
kotvan kuluttua:
-- Öisin kuuluu muurin takaa kuin kavioiden jytkettä, -- sitä
kolinaa paeten kai ne huovitkin pari vuotta sitten muuttivat pois
Kuusistosta. Liian kaamea oli tämä linna ollut heillekin, vaikka he
joukolla liikkuivatkin.
Perämies oli vaipunut tähystämään sitä muurinmutkaa, josta
piispavainajan kerrottiin selälle viittovan, ja hänen mietteensä
palasivat niihin aikoihin, jolloin tuo voimakas mies täällä Suomea
hallitsi. Ankarana kyllä, mutta aina varmana..., eikö todella hän
saisi rauhaa tuonen mailla...!
Mutta soutaja pyörähti yhtäkkiä kuin pahan aavistuksen pistämänä
keulaan päin katsomaan ja keskeytti säikähtyneenä ja armotta äkkiä
Pietarin mietteet:
-- Ei sinne, -- oikealle laskekaa!
Oli jo katkaistu suurin osa tyyntä selkää, läheltä jo vastasi
Kuusiston korkea ranta. Pietari oli ohjannut venheen ihan tuon
harmajan linnan alle, jonka rosoiset kiviseinät ja pykäläiset
muurinsärmät jo selvästi silmiin erottuivat.
-- Pelkäätkö joutuvamme liian likelle piispavainajan öisiä
vaellusteitä, kysyi Pietari naurahtaen, mutta käänsi kuitenkin
samalla venheen soutajan osoituksen mukaan linnan sivulle, alavampaa
notkorantaa kohden.
-- Ei sinne linnanrantaan enää kukaan laske, vastasi soutaja melkein
suuttuneena. -- Niemen ohi on ohjattava, jos karjatalolle aiotte.
Venhe solui korkearantaisen linnanniemen ohi, jättäen vasemmalle
kolkon, paksun, harmaan kivimuurin, jonka rakentamiseen aikoinaan
varmaankin oli tarvittu pitkien vuosikymmenien raskaat päivätyöt.
Muuri kiersi soikeana vyönä väljän linnanpihan, ja sen molemmissa
päissä oli jykeä, pyöreä torni. Mutta maanpuolelta oli muuri jo
yhdestä paikasta revitty rikki, ja sen aukon edustalla näkyi laituri,
johon linnanpihalta suuntausi tiilenpölystä punoittava tie. Pihalta
näkyi pitkä, ruskea talo, -- varmaankin myöhempinä aikoina rakennettu
väentupa --, joka jo oli puolitiehen purettu.
-- Tästäkö siis nyt kiviä Turunlinnaan soudetaan? kysyi Pietari, joka
muisti nähneensä tiilivenheitä linnansatamassa.
-- Tästä, ja ensi kesänä puretaan täältä jo useampia taloja, vastaili
soutaja-ukko. -- Mutta kiire on purkajilla aina iltaisin pois
linnanpihalta, sen olen monesti nähnyt...
-- Entäpä jos henget pahoittelevatkin sitä, että heidän asumuksiaan
näin revitään?
-- Repikööt pois koko komeuden haltioineen, kaikkineen! uhmaili ukko
nyt rauhallisena, kun venhe jo laski lahdenpohjaan ja kaislikon
ohitse suhahti valkamaan.
Perillä näet jo oltiin. Lahden perukasta vei tie Kuusiston vanhaan
karjakartanoon, jonka ympärille kasvanut pienoinen kylä jo näkyi
nuottatalaiden luota. Sivulle jäävän linnan varjosti vesakko, ja
ylempänä rinteellä, maanpuolisen muurin kupeella, oli puistikko,
jossa näkyi hedelmiä kantavia omenapuita. Pietari hymähti
astellessaan rantapolkua pitkin kartanoon päin. Tuolla varmaankin
säilyvät omenat varastelematta, ainakin öisin...
* * * * *
Tuokion kuluttua istui Pietari Särkilahti kuninkaankartanoksi
muutetun entisten piispain karjatalon päätuvassa, jossa Turunlinnan
käskynhaltija Jöns Westgöte nyt kesäisin asui perheineen. Tämän
puheille oli näet Pietari Turusta lähtenyt, totellen sisarensa,
Martha-rouvan, hartaita pyyntöjä ja kyyneleitä.
Ikäväksi oli Erik Skalmille ja Härkä-Heikille kääntynyt Sören
Norbyn asiamiehen, liukastelevan Luukkaan, taannoinen vierailu,
vaikka se olikin keskeytynyt johtamatta suoranaisiin tuloksiin.
Kuninkaan miehet olivat sittemmin saaneet Luukkaan kiinni..., oli
pidetty pitkiä tutkimuksia noista valtiopetokselta vivahtavista
sopimushommista, Luukkaan kanssa kaupoissa olleita porvareita oli
moneen kertaan kuulusteltu ja hekin olivat nyt viikkokausia viruneet
Turunlinnan vankityrmässä. Heidän omaisilleen oli kulkeutunut
huolettavia huhuja, että miehet ehkä kapinoitsijoiksi epäiltyinä
viedään kuninkaan luo Tukholmaan, -- siellä saattaa heiltä pian
pääkin tipahtaa! Pietari Särkilahti oli senvuoksi nyt lähtenyt
linnanherran luo puhumaan lankonsa ja tämän kohtalotoverien puolesta,
sillä hän tiesi, että heillä ei ollut koskaan ollut aikomusta
vehkeillä esivaltaansa vastaan.
-- Te siis vakuutatte, maisteri, että porvarit ainoastaan
ymmärtämättömyydestä antautuivat kauppoihin Luukkaan kanssa, virkkoi
Westgöte, puhutellen Pietaria sangen virallisesti, joskin samalla
sentään ystävällisesti. Hän oli kohteliaana isäntänä kutsunut
Pietarin ruokapöytäänsä, ja vaikka hän tuossa porvarien jutussa
tekeytyikin karskiksi, kohteli hän kuitenkin vierailevaa kanunkia
ilmeisellä huomaavaisuudella.
-- Niin uskon, vastasi Pietari varmasti. -- Heidän taloudellinen
pulansa, eikä mikään paha tahto, eksytti heidät tuohon
ajattelemattomaan yritykseen.
Käskynhaltijan katse pysyi kuitenkin tuikeana, kun hän jatkoi:
-- Nuorta kuningasta ja valtakunnan uutta järjestystä vastaan
nousee nykyisin vehkeilijöitä ja kapinoitsijoita milloin
mistäkin. Taloudellista hätäänsä syyttävät taalalaisetkin, mutta
uniooninaikaiset vallantavoittelijat ja petolliset paavilliset
prelaatit ovat todellisuudessa heidän takanaan.
-- Täällä ei ole sellaisia vaikuttimia, vastasi Pietari avomielisin
katsein. Jöns Westgöte katseli häntä tutkivasti ja lausui melkein
hämmästyneenä:
-- Ja kumminkin juuri te, maisteri, parhaiten tiedätte, kuinka
katkera viha paavillisessa papistossa täälläkin liekkii kuningas
Kustaata vastaan. Olittehan saapuvilla piispalan neuvotteluissa
arkkipiispan siellä vieraillessa, -- muistatte, mitä virttä sielläkin
vedettiin. Ja sitä samaa vihaa kohdistuu kyllä teitä itseännekin
vastaan; he eivät tahdo teille mitään hyvää, eivätkä kuninkaalle.
Syyt tunnette te paremmin kuin minä. Minä olen sotilas, en puutu
uskonasioihin enkä opinkysymyksiin, mutta minä edustan täällä
herrani, Kustaa-kuninkaan, valtaa.
Pietari viivytti tuokion vastaustaan, ikäänkuin harkiten, oliko hänen
tarpeellista lausua linnanherralle sitä mitä ajatteli. Hän lausui
kuitenkin:
-- Tunnen sen katkeruuden. Minunlaisen vähäisen sanantaistelijan he
olisivat valmiit koska tahansa murjomaan, Kustaa kuningasta vastaan
he eivät nouse vehkeilemään, -- siihen he ovat liian pehmeät.
Käskynhaltija myhähti, ikäänkuin myöntäen, että todellisuudessa oli
hänelläkin sentään paavillisuuden edustajista Suomessa sama, vaaraton
käsitys.
-- Väitätte siis, kysyi hän tyynesti, ettei ole enää olemassa mitään
unioonipuoluetta Suomessa?
-- Väitän. Valtion asiat ovat kyllä minulle vieraat, mutta mielet
Turussa tunnen, -- lankomieheni on hölmö, ei vehkeilijä.
Taas osoittivat Westgöten kasvoilla liikahtavat eleet, että hän uskoi
vieraansa sanat, ja leppeämmin hän nyt virkkoikin:
-- Sananne painaa tässä asiassa paljon, sillä teihin kuningas
luottaa, sen tiedän. Käyväthän työmme samaan suuntaan...
-- Minun työni on opettajan ja saarnaajan työtä, vastasi Pietari
kipakasti, melkein närkästyen. Mutta samassa hän, varsinaisen asiansa
muistaen, jatkoi: -- Nuo miesparat voitte huoletta laskea menemään
perheittensä luo, -- uskollisempia alamaisia kuin he ei sen jälkeen
kuninkaalla ole!
-- Tosiaankin, jos heidät lasken, on heidän teitä, maisteri,
kiittäminen paljosta, lausui herra, luopuen nyt kokonaan karskista
sävystään. -- Mutta kuninkaalle minun täytyy ilmoittaa, että vapautan
heidät teidän pyynnöstänne ja takuullanne.
-- Tehkää niin, jos on tarpeellista.
Pietari nousi lähteäkseen, asiansa hän nyt oli ajanut. Mutta
linnanpäällikkö istui vielä paikallaan ikäänkuin häntä pidättäen, ja
kertoi hetkisen kuluttua.
-- Kuningas on aikonut käydä Suomessa, onpa lausunut halunsa tavata
teitäkin, Pietari Särkilahti, -- hän on kuullut teistä puhuttavan...
Pietari ei ymmärtänyt, mitä varten linnanherra nyt vielä uudesta
päästä rupesi tarinoimaan taikka mihin hän tuolla puheellaan
tähtäili, ja hän seisahtui senvuoksi suurin silmin katsellen istuvaa
isäntää. Tämä jatkoi:
-- Nyt ei kuitenkaan ole tietoa, milloin kuningas voi tulla Suomeen.
Mutta matkustakaa te, mestari, hänen luokseen Tukholmaan!
-- Mitä varten sinne?
-- Mitä varten yleensä kuninkaissa käydään, -- hän tahtoo teitä
tavata! Ja voihan siitä olla etua asiallenne ja teille, teillähän on
vasta vaatimaton kanunginvirka...
Veret nousivat Pietarin ohimoille hänen siinä kuunnellessaan
noita linnanherran mataloita, joskin hyväätarkoittavia tuumia,
jotka taas tähtäsivät tuohon heidän muka läheiseen liittouteensa.
Hänellä kuohahti mieli, mutta hän hillitsi sen samassa, itsekseen
hymähtäen, ja vastasi tyynesti: -- Jos asiat joskus vaativat, voin
kuninkaissakin käydä..., nyt en sinne töiltäni jouda...
Ilta oli jo käsissä, kun Pietari Särkilahti palasi Kuusiston
kuninkaankartanosta ja käveli takaisin rantaan. Hän oli
sisarensa puolesta iloinen, eikä liian toimeliaan linnanherran
valtioviisailukaan ollut saanut häntä suuttumaan. Kunpa hän saisi
kansan ymmärtämään työnsä tarkoituksen, silloin ei hän välittäisi
viisastelevista hallitusherroista! Nähtävästi osoittaakseen
suopeuttaan ja kunnioitustaan oli Jöns Westgöte hankkinut Pietarille
venheen ja soutajat saattamaan hänet vesitse Turkuun asti. Soutajia
odotellen seisoi Pietari hetken nuottatalaan viereisellä törmällä
katsellen matalan, kellertävän vesakon takaa kohoavia piispanlinnan
muureja. Auringon laskettua näyttivät ne nyt paljon synkemmiltä ja
jylhemmiltä kuin päivällä; tuo möhkäle, tuo ennen rientoisan elämän
äänetön vuori, teki nyt todellakin melkein peloittavan autiuden
vaikutuksen. Muurin kupeilla kasvoi muutamia korkeita haapoja, joiden
latvat kohosivat rintavarustuksen yläpuolelle, ja iltatuulen niitä
huojuttaessa näyttivät ne todellakin tummilta, liehuvilta olennoilta,
-- kai ne myrskyn aikana kohisivatkin. Lounaiselta taivaanrannalta
nousi tuulen mukana mustanpuhuvia, pilkottuja pilvenlonkia. Olipa
muuankin muurin takaa kasvava pilvi kuin jättiläisratsastaja, joka
istui loimipeitteisen hepohirviön selässä.
-- Siinähän nyt onkin Kurki-piispa, huudahti Pietari itsekseen. --
Ainakin voisi säikkyvä mielikuvitus helposti tehdä haamun tuosta
hirviöstä.
Hän istahti mättäälle ja katseli kauan tuota verkalleen kohoavaa
kuviota, puhuen itsekseen:
-- Miksi ratsastelet siellä rauhatonna, sinä Suomen mahtava
kirkkoruhtinas? Suretko sitä, Arvid Kurki, että uusi aika kalvaa
vanhaa, hierarkista mahtiasi ja kaatelee sen haurastuneita pylväitä?
Tyynny, vanhus, näethän: mitä vikoja uudella ajalla lieneekään, se
on kuitenkin elävämpi, välittömämpi ja rehellisempi kuin se teidän
ulkokuorinen, kuollut aikanne, -- tunnusta pois se, Arvid Kurki.
Hämäräksi kävi syysilta, ja tuijottavan istujan silmissä rupesi
taivaalle kohonnut pilvenlohko yhä enemmän saamaan leveän, ankaran
ratsastajapiispan muodon, -- niin, olihan kuin suippopäinen hiippakin
olisi pilvikuvan kiireelle kasvanut.
-- Älä kiivaile, ymmärränhän sen kylläkin, että olet meihin ja
työhömme tyytymätön, puheli Pietari itsekseen. -- Enkä siitä moiti
sinua, joka ehyeltäsi olit oman aikasi edustaja. Jos vielä olisit
elävien ilmoilla täällä Suomen kirkon päämiehenä, niin tuiman
taistelun saisimme sinua vastaan kestää ja vaikeammin pääsisi
puhdistettu oppi hiippakunnassasi siementymään. Usein sinun
rautakourasi meitä kiristäisi, ehkä hetkeksi kuristaisikin. Itse
johdit kirkossasi kaiken, itse halusit kylvää, mitä oli kylvettävä,
-- toisten kylvön olisit aina armotta kitkenyt pois! Sitäkö nyt
tuskailet, että katoliset jälkeläisesi eivät osaa olla yhtä kovia
kuin sinä? Mutta ajattelepas, rautakoura! Kenties oli sentään onneksi
sinullekin, että juuri oikeaan aikaan löysit hautasi Pohjanlahden
laineissa. Sillä olisihan sinun kovuudestasi huolimatta kuitenkin
lopulta ollut kaaduttava suuren, voittavan aatteen tieltä. Mutta
sinun jäykän niskasi olisi ollut vaikea taipua, sinun ylpeän mielesi
olisi ollut raskas kestää romahdustasi, joka vielä olisi saattanut
käydä pienelle kansallemmekin liian rajuksi...!
Pilvi oli jo kohonnut muurinreunan yläpuolelle ja hajaantui
vähitellen veljiensä joukkoon hallavalle taivaalle. Pietari lausui
sille vielä ikäänkuin iloisemmat, sovinnolliset tervehdykset:
-- Haihdu rauhassa taivaalle, sinä Arvid Kurjen ankara haamu, älä
suotta levottomilla retkilläsi peloittele kotiseutusi taikauskoisia
pikkueläjiä. Aika on nyt kuitenkin taittunut, et voi sille enää
mitään. Omana aikanasi saatoit esiintyä juhlallisena ja jyrisevänä
niinkuin tuomion Jehova, -- nyt älä enää jyrise! Uusi aika tarvitsee
omat, uudet miehensä, suo heillekin työpäivänsä, jolloin he omilla
aseillaan taistelevat totuuden puolesta!
Soutajat saapuivat rantaan. He katselivat kummissaan kanunkia, joka
noin jäykästi tähysteli vanhaan linnaan päin, ja hekin kääntyivät
säikähtäen katsomaan, näkyisikö muurinharjalta taas joku kamala
kuvatus... Ei toki näkynyt nyt Kuusiston harjoilta mitään kummitusta,
ja he tarttuivat ravakasti airoihinsa.
Taas istui Pietari perässä, nyt selkä linnaan päin. Mutta vielä
kerran hän, venheen jo lahdensuulla halkoessa nousevia laineita,
kääntyi silmäilemään taakseen, ikäänkuin jäljellejäävää tuttavata
hyvästellen. Ja hämärään häipyvän linnan näkymättömälle haltijalle
hän hiljaisissa mietteissään lausui:
Emme saaneet, Kurki-piispa, koskaan tietää, annoitko, Hautasaaren
rannassa erotessamme, meille siunauksesi vaiko kirouksesi. Mutta
kumman tahansa annoitkin: Lepo sielullesi, piispavainaja!