Purjevenheessä, joka Ruissalon pohjoista salmea laski lehteväin
rantain ohi kaupunkiin päin, istui Pietari Särkilahti silakkatynnyrin
päällä ja luki pitkää, latinaista kirjettä. Sen hän oli kirjoittanut
Taivassalossa ennen matkalle lähtöään, ja se oli menevä tohtori
Martti Lutherille Wittenbergiin, -- vielä kertaan hän nyt punnitsi,
että siinä kaikki oli sanottu totuudenmukaisesti ja kerskumatta.
Pietari oli näet oppi-isälleen tehnyt selkoa tämän suomalaisten
oppilaiden ensimmäisistä yrityksistä puhdistetun opin levittämiseksi
isänmaahansa, kertonut taisteluistaan ja vaikeuksistaan, kirkollisten
mahtimiesten sitkeästä vastarinnasta ja nousevan nuorison kasvavasta
innostuksesta. Lopuksi oli hän kirjoittanut:
"Levottomuutta olen tuntenut mielessäni sen johdosta, että maallinen
valta on viime aikoina hyvin paljon puuttunut näihin kirkollisiin
asioihin, tavallaan kyllä puhdistetun opin puolesta, mutta ilmeisessä
tarkoituksessa käyttää liikettämme hankkiakseen itselleen aineellisia
etuja ja lisättyä valtaa. Pelkään, että asiamme aatteellisesti
vakuuttava vaikutus sen kautta heikkenee ja usein tunnen
toivottomuutta huomatessani kylvämämme siemenen siten lankeavan
väärään peltoon ja työmme jäävän ulkopuoliseksi..."
Tätä kohtaa lukiessaan Pietari rypisti kulmakarvojaan. Hän ei ollut
siinä vielä kyllin voimakkaasti saanut selvitetyksi sitä, mistä hän
pyysi mestariltaan neuvoa, hän tahtoi tuota vielä parilla esimerkillä
terästää...
Sillävälin oli venhe jo solunut linnanselälle, jossa korkeampana kävi
syyskesän kare, ja Pietari kätki kirjeen laukkuunsa, täydentääkseen
sen sitten kotonaan. Hänen täytyi näet kaupunkiin saavuttuaan ensiksi
joka tapauksessa suorittaa ne tehtävät, joita varten hän nyt oli
matkalle lähtenyt. Turussa vierailevat suomalaiset valtaneuvokset
olivat nimittäin tahtoneet neuvotella kirkon esimiesten ja
kapitulinjäsenten kanssa eräistä maakuntaa koskevista asioista, ja
sellaista neuvottelua varten olivat maallaolevat kapitulin jäsenetkin
nyt kutsutut Turkuun.
Jo saavuttiin loivarantaiseen jokeen, jota tavara-aitat ja laiturit
piirittivät, mutta josta nyt liike oli huvennut vähiin. Venhe laski
porvari Erik Skalmin siltaan, -- tämäkin entisen vilkkaan hyörinän
keskus oli nyt vallan hiljainen. Ei näkynyt kauppa käyvän... Autio
oli pihakin, jonka poikki Pietari astui lankomiehensä tupaan sen
pikkupirtin ohi, missä hän oli asunut ensi kuukautensa ulkomailta
palattuaan... Hänen välinsä tähän sukulaistaloon olivat senjälkeen
olleet kankeanlaiset, mutta Pietari tiesi kuitenkin lankomiehensä
jo katuneen sitä silloista menettelyään ja Martha-sisar oli usein
käynyt Margareetan luona tuomassa milloin leipäjuuston, milloin
lampaanlavan. Sovinnon miehenä astui siis Pietari nyt suureen
arkitupaan, huudahtaen jo ovelta:
-- Terve taloon! Onko sinulla, Martha, antaa matkamiehelle vähän
murkinata? Kotonani ei ole nyt mitään, ja merimatka antoi hyvän nälän.
-- Onhan toki, vaikkeivät varat enää entiset olekaan, lausui emäntä,
rientäen iloisena veljeään tervehtimään.
-- Ei tarvitakaan kuin vähän leipää ja särvintä. Viimein, kun tästä
talosta lähdimme, ei meillä ollut kuin pivollinen kuivia papuja.
-- Älä puhukaan siitä...
Sisar punastui muistellessaan noita menneitä tapahtumia. Mutta
samassa tuli jo lankomieskin vierasta tervetulleeksi lausumaan,
kysyen:
-- Yksinkö olet nyt Taivassalosta palannut?
-- Yksin, perheeni tulee myöhemmin. Minun oli kiirehdittävä tänne
piispojen puheille.
-- Piispojen?
-- Niin, niitä on nyt täällä useampia. Älä sentään säikähdä,
lankomies, nyt ei liene kysymys minun erottamisestani. -- Mutta
sinullahan on täällä muitakin vieraita.
Pietari ei ollut heti huomannutkaan, että vieraita istui Erik
Skalmin sisemmässä tuvassa; ateriaa odotellessaan meni hän nyt
niitäkin tervehtimään. Sillä miehet olivat hänelle tuttua väkeä,
Turun rantaporvareita, Härkä-Heikki, Hannu Kultaseppä ja pari
muuta suomalaista, -- suomalainen porvarisaines olikin nyt Turussa
voitolla, saksalaiset kun pitkällisen vainon aikana olivat huvenneet
paremmille markkinoille. Yhtä vain joukosta, erästä kylmäkatseista,
rotevaa miestä, joka istui siinä saksalaisessa porvarinpuvussa, mutta
puhui suomea niinkuin toisetkin, ei Pietari tuntenut, vaikka oli
tunnustelevinaan.
-- Teillä taitaa olla kauppa-asioita keskenänne, virkkoi hän
tervehdittyään rahille istahtaen. -- Jutelkaa vapaasti!
-- Puhumme tässä näistä vaikeista ajoista, selitti Skalm hiukan
hämillään.
-- Sota-aikain perut taitavat teitä vielä painostaa.
-- Toivottomiksi tekevät, vakuutti Härkä-Heikki. -- Rauha on
olevinaan maassa, pellot onkin taas kynnetty ja karjaa on hankittu,
eläminen rupeaisi menemään entistä latuaan. Mutta meillä porvareilla
on hätä: Kauppaa et saa käyntiin, et alkuunkaan!
-- Merirosvojen vuoksiko? uteli Pietari.
-- Niin, et pääse purjehtimaan, et tavaroita myymään eikä ostamaan.
Jos merelle yrität, vievät Norbyn kaapparit laivasi ja tavarasi, ehkä
henkesikin. Jos et yritä, kuolet nälkään.
Taaskin äsken olivat juutit ryöstäneet erään turkulaisen laivan,
vaikkei se pyrkinytkään Rääveliä edemmäs, niin kertoivat koossaolevat
porvarit. Useimmat Turun laivat eivät senvuoksi olleet tänä suvena
merelle lähteneetkään, happanevat vain satamassa. Toisten porvarien
oli jo täytynyt sulkea luukkupuotinsakin.
-- Pitäisi tässä siis jotakin yrittää, virkkoi Hannu-porvari, vetäen
esille hihansa alle kätkemänsä paperin.
-- Niin, ehkä laitamme nyt sen kauppakirjan lopullisesti valmiiksi,
virkkoi hiukan kärsimättömänä tuo pöydän takana istuva vieras,
tarjoten Hannulle hanhensulkaa. Hannu katsoi silloin asiakseen hiukan
selittää Pietarille:
-- Tämä Luukas on meille antanut hyvän neuvon..., vaikka se on kyllä
vielä vähän salainen asia.
Vieras iski Hannulle pöydän takaa varoittavasti silmää ja viittasi
maltitonna sormellaan, mihin hänen olisi puumerkkinsä pistettävä.
Mutta Hannu Kultaseppä, jolla jo oli sulka kädessään, oli tottunut
pitämään Pietaria luotettavana miehenä ja otti noista silmäniskuista
huolimatta tälle vielä tarkemmin kertoakseen, mistä oli kysymys.
Tarkoitus oli pyrkiä edes sellaisiin siedettäviin oloihin, joissa
elivät eräät toiset Itämeren kaupungit, ne kun olivat tehneet
sopimuksen Sören Norbyn kanssa, saadakseen vapaasti merillä
purjehtia. Maksoivat vähän Sörenille, joka siitä oli antanut
heille vapaapassin, -- kenellä sellainen oli, sen laskivat merillä
isännöivät juutit hätyyttämättä menemään. Nyt oli tämä asiamies
tehnyt Norbyn puolesta Turun porvareille samanlaisen tarjouksen.
-- Että siis hänelle veron maksatte? kyseli Pietari.
-- Ei edes veroakaan ole tarvis maksaa, selitti Härkä-Heikki
hyvillään. -- Tehdään vain tällainen sopimuskirja...
-- Millainen...?
Hannu Kultaseppä ojensi nyt Pietarille pergamentin, jonka alle Erik
Skalm ja Härkä-Heikki jo olivat piirtäneet puumerkkinsä ja johon
Hannu juuri oli panemaisillaan variksenjalkansa. Pietari katsoi: Se
oli tanskaksi kirjoitettu sopimus, ja siinä takasi todellakin Sören
Norby Turun porvareille vapaan purjehdusoikeuden koko Itämerellä,
lupasipa heidän laivojaan kaikilta ahdistajilta puolustaakin,
ehdolla, että porvarit tunnustavat Kristian-kuninkaan läänittäneen
hänelle, Norbylle, Turun, Raaseporin, Hämeen ja Kokemäen linnat...
Pietari hypähti pystyyn ja kääntyi melkein harmistuneena lankonsa ja
Härkä-Heikin puoleen:
-- Oletteko lukeneet tämän kirjan, jonka alle olette puumerkkinne
panneet?
-- Luki sen meille herra Luukas äsken.
-- Herra Luukas! -- Pietari kaivoi muistinsa komeroita, pääsemättä
vieläkään selville, missä hän oli nähnyt tuon jättiläisen, joka nyt
punakkana Skalmille selitteli, että jos tässä vielä käydään turhia
jaarittelemaan, niin hän purkaa koko asian, ja silloin vasta juutit
kostavat. -- Mitä luulette tämän sopimuksen sisältävän? tiukkasi
Pietari.
-- Että sen nojalla saamme purjehtia Lyypekissä ja Rostockissa ja
missä tahdomme yhtä turvallisesti kuin tässä linnanselällä, selitti
Skalm, hänkin jo vähän kärsimättömänä.
-- Ehdolla, että tunnustatte Norbyn tämän maan herraksi, torui
Pietari. -- Miksei kääntynyt tämä Luukas edes pormestarien
puoleen...? Noinko vain aiotte luopua Kustaa kuninkaasta!
-- Eihän me siihen puututa, ei kautta Maarian! huudahti Härkä-Heikki
melkein hätääntyneenä. -- Ne läänivälinsä saa Sören itse selittää
kuninkaan kanssa.
-- Mehän vain tahdomme päästä purjehtimaan, lisäsi Erik Skalm, joskin
jo vähän hämillään.
Mutta Pietarin sieraimet laajenivat, kun hän puhui:
-- Tällä välikirjalla te purjehditte suoraan hirsipuuhun. Ettekö
käsitä, että tällä kirjalla taas kutsutte maahan juutit, jotka ovat
teidät paljaiksi ryöstäneet, ettekö muista edes omaa riemuanne, kun
Erik Fleming heidät vihdoin kolme vuotta sitten täältä karkoitti?
Niidenkö liittoon nyt lähtisitte, hyvät ystävät...!
Pietari repäsi ällistyneen lankonsa nenän edessä pergamentin kahtia
ja jatkoi:
-- Ja mikä Luukas se on, joka teitä viettelee laillista esivaltaanne
vastaan...?
Hän kääntyi pöydän takana istuneeseen vieraaseen päin. Mutta Luukas
oli poissa, hän oli livistänyt sillaikaa, kun Pietari lankoaan torui.
-- Mihin se joutui? ihmettelivät kauppiaat, käyden jo perin
rauhattomina häntä katsomaan toisestakin tuvasta.
-- Vierastako etsitte, kyseli Martta-rouva. -- Hän meni juuri ulos.
Mutta sinulle, Pietari, on nyt kalaa ja leipää pöydässä...
Pietari nauroi noiden petkutettujen porvarien noloutta: nyt he vasta
oivalsivat, mikä vieras oli ollut miehiään.
-- Taisi olla kavala konna! huudahti Härkä-Heikki tukkaansa
neuvottomana raapien. -- Meille hän tarinoi hyvänä miehenä tämän
pitkää...
-- Iskarjot se oli koko mies..., ei lukenut meille oikein sitä
välikirjaa, tuskaili Hannu Kultaseppä. -- Mutta hänen tuumansa meitä
viehätti...
Porvarien päivitellessä ja itse aamiaista pureskellessaan muisteli
Pietari yhä tiukempaan, missä hän tuon miehen oli nähnyt, ja rupesi
vihdoin kyselemään, onko hän oikein suomalainen...
-- Olihan se aikoinaan täällä teininäkin, suomalainen mies se on,
kertoi Heikki kuin puolustautuen. -- Sitten oli hän juuttien aikana
linnassa tykkimestarina...
Silloin Pietarille aukesi muisto ja hän keskeytti Heikin tarinan:
-- Jo tiedän, sama jättiläinen taisteli juuttien riveissä silloinkin,
kun Erik Fleming heiltä valloitti Turun, hän juuri siltaa
sytytteli... Mokoman kanssa menitte kauppoihin...!
Yhä nolommiksi kävivät porvarit, koettaen aina vain uudestaan
selitellä, että pitihän yrittää jotakin, kun eläminen kuivuu
kokonaan perheiltä ja lapsiltakin. Mutta Pietari neuvoi heitä
esittämään hätänsä ja huolensa kuninkaalle ja ensi töikseen kertomaan
avonaisesti kuninkaan linnanvoudille, minkälainen mies täällä liikkuu.
Melkein säälien jätti hän porvarit Skalmin tupaan huoliaan hautomaan,
kiirehtiäkseen itse piispalaan. Sinne kävellessään hän yhä ajatteli
heidän vaikeuksiaan ja maassa vielä vallitsevaa sekasortoista
tilaa. Edesmenneiden uniooni-aikain käsityksetkin vaikuttavat vielä
paljon ihmisiin, jotka eivät ole ehtineet kokonaan sulautua uuteen
järjestykseen. Eipä liene helppo sen kuninkaan tehtävä, jonka on
koetettava asettaa kuluneen, pitkän särkymisajan kuohunta, tyydyttää
köyhtyneen väestön erilaiset elintarpeet ja luoda järjestystä
hämmennykseen. Vanhat olot ja käsitykset taistelevat häntä vastaan
ja toisaalta repivät häntä uuden ajan virtaukset... Esivalta, joka
näissä oloissa rakentelee valtakuntaa pystyyn, se tarvitsee tukea, --
ehkei sen pyrintöjä olekaan kovin ankarasti arvosteltava...
Niin tuumi Pietari kävellessään tuomiokirkon ohi piispalaan.
Tämä suuri, korkea, linnan tapaan rakennettu talo, joka Pietarin
poikavuosina oli kaupungin arvokkain koristus, mutta joka nyt
juuttien hävityksen jäljiltä oli rappeuksissa, se veti hänen
mietteensä taas menneisiin muistoihin. Usein oli hän poikana
juossut täällä isänsä asioilla piispa Maunu Särkilahden luona,
joka toimekas turkulainen prelaatti hänet sitten olikin opastanut
papilliselle uralle. Harvemmin oli hän käynyt piispalassa hiljaisen
ja umpimielisen Lauri Suurpään aikana, jolloin noissa kajahtavissa
holvirappusissa täytyi varpaillaan kulkea, mutta nuorena vikariona
oli hän vuosittain ollut mukana maallista makeutta rakastavan
Johannes Olavinpojan piispankemuissa, joissa viini vuosi virtana.
Tässä talossa oli hän vihdoin Kurki-piispalta saanut evästyksensä,
kun hän ensi kerran matkusti ulkomaille maisterinarvoa hankkimaan...
Kuin ruhtinaanlinnassa elettiin täällä silloin: sotilasvahti seisoi
portilla yöt päivät, vaakunapukuiset palvelijat vastaanottivat
tulijan ja kirkkaasti valaistuissa, tuohuksilta tuoksahtavissa
etuhuoneissa tiedusteli päivystävä kotipappi käymämiesten asioita,
ennenkuin hän laski heidät piispan puheille, joka kuin kuningas
jakeli armoaan taikka nuhteitaan...
Vartioimatta oli nyt avonainen portti, ja holvikäytävissä ja
etuhuoneissa lemahti asumattomuuden homeinen kosteus. Suurin osa
taloa oli näet autiona, ja vain pieni lamppu paloi niiden parin
huoneen eteisessä, jotka Erik Sveninpoika oli laitattanut itselleen
auttavasti asuttavaan kuntoon, -- nukkavieru suntio vastaanotti
siellä nyt saapuvat vieraat.
Pietarin tullessa olivat jo useimmat kirkon ylipapit koolla,
puhutellen vaalipiispan luona vierailevaa Upsalan arkkipiispaa,
joka istui kunniapaikalla pöydän päässä. Nuorimpana kanunkina, joka
lisäksi tiesi olevansa vailla mahtavampain suosiota, istahti Pietari
vanhan, tilaisuutta varten siistityn kokoussalin varjoisimpaan
nurkkaan, sieltä kuunnellakseen käsittelyjen menoa. Mutta tulipa
isäntä, pieni ja huolestuneen näköinen Erik-piispa, -- joka vuosi
sitten oli ollut valmis julistamaan Pietarin pannaan -- häntä
sinnekin puhuttelemaan, ikäänkuin osoittaakseen, ettei hän kanna
mitään henkilökohtaista kaunaa.
-- Huonot ovat nyt viestit joka taholta, valitti piispa otsa
poimuissa.
-- Niin, vihollislaivojakin kuuluu taas vesillämme liikkuvan, virkkoi
Pietari.
-- Vihollislaivoja vesillä ja sekasortoa maissa! huoahti pieni mies.
-- Piispa Johannes osaa siitä paljon kertoa. Tänne tulevat tänään
valtaneuvoksetkin neuvottelemaan, taikka oikeammin, Erik Fleming
juuri on tahtonutkin neuvotella kapitulinjäsenten kanssa.
Tapana oli uniooniajoilta asti, että Turun linnanherrat ja ne
suomalaiset ylimykset, joilla oli valtaneuvoksen arvo, keskustelivat
maan tärkeimmistä asioista piispan ja tuomiokapitulin kanssa, jotka
siten tulivat ottaneeksi osaa Suomen maalliseenkin hallintoon,
mikä edesmenneinä aikoina paljon suuremmassakin määrin oli ollut
kirkon esimiesten huolena. Näitä hallintoasioita varten oltiin
nytkin koolla, mutta eräät niihin punoutuneet kirkolliset kysymykset
näkyivät aluksi enimmän kiinnittävän keskustelijain huomion.
Arkkipiispa kuului äskensaapuneille prelaateille pöydän luona juuri
selittävän virka-asemansa tuskastuttavaa tukaluutta.
-- Emme suinkaan ole Upsalassa asettuneet näitä uusia vaatimuksia
jyrkästi torjumaan, puhui hän kuin puolustautuen. -- Päinvastoin,
onhan kirkossa korjaamisen varaa. Olemme siten ottaneet käytäntöön
kansankieliset saarnat, olemme rangaisseet taitamattomia ja huonosti
eläviä pappeja, olemme ryhtyneet raamattua ruotsintamaan, että
sitä maallikotkin voisivat lukea, niinkuin nyt vaaditaan, olemme
vapaaehtoisesti luopuneet isoista osista tulojamme, -- lyhyesti,
olemmehan mukautuneet, missä suinkin olemme voineet.
-- Ehkä liiaksikin, virkkoi tuima tuomiorovasti Hannu Pietarinpoika
väliin. -- Vaatimukset siitä vain kasvavat, niin käy täälläkin.
-- Ehkä liiaksikin, myönsi arkkipiispa. -- Mutta kaikkeenhan emme
voi suostua, sellaiseen, mikä sotii kanoonista lakia vastaan, kuten
pappien naimiseen taikka sielumessujen poistamiseen. Ja kirkon
omaisuutta ei meillä ole oikeus luovuttaa...
-- Siinäpä se juuri onkin vaikeuksien ydin, valitteli Erik
Sveninpoika. -- Siitä olemme täälläkin pahemmassa kuin pulassa.
-- Mutta jos potkimme vastaan, saamme pian itse potkun, jatkoi
arkkipiispa, käyden kertomaan omia onnettomuuksiaan. -- Minä olen
jo monta aikaa ollut poissa Upsalasta, ja nyt minut lähetetään
Moskovaan. Mitä minä Moskovassa teen? Kyllähän te Suomen miehet
paremmin kuin minä, joka olen puolen ikääni asunut Roomassa,
tunnette ne täkäläiset rajariidat ja rajasopimukset, joista siellä
olisi neuvoteltava. Ei, minut on yksinkertaisesti karkoitettu pois
hiippakunnastani, ja samoin käy lopulta kaikille, jotka koettavat
pysyä katoolisen kirkon perustuksilla. Mutta nykyisissä oloissa
tunnen karkoitukseni vapautuksekseni, -- tuskinpa enää yritänkään
palata hiippakuntaani, vaan palaan sen sijaan minulle rakkaisiin
kirjoitustöihini.
Näin kertoi katkeroituneena Ruotsin ylipaimen, ja alakuloisina, kukin
omaa kohtaloaan ajatellen, sitä Suomen kirkon pääpapit kuuntelivat.
Kuninkaan nimeä ei mainittu, mutta jokainen tiesi, että häneen
syytökset kohdistuivat; hän oli häikäilemättömyydellään ja tarmollaan
lyönyt lamaan kirkon mahtavat mahtimiehet, hänen ymmärrettiin ajavan
yhtaikaa kuningasvallan ja luterilaisuuden asiaa, ja siitä olivat
hänelle mielet karvaat.
Keskustelut pöydän luona keskeytyivät, kun maallikkoherratkin jo
rupesivat kertymään piispan kokoushuoneeseen. Valtaneuvoksia oli nyt
Suomessa useita. Fleming-veljekset, Erik ja Ivar, nauttivat Suomen
vapauttajina tanskalaisvallasta sekä kansan suosiota että kuninkaan
suurta luottamusta. Vanhaksi ja raihnaiseksi oli jo käynyt Knuutti
Juhonpoika, Laukon herra, joka saapui yhdessä Fleming-veljesten
kanssa piispalaan. Tyyni ja tasainen hämäläinen, Björn Klaunpoika,
Lepaan herra, tuli Turunlinnan käskynhaltijan Jöns Westgöten
seurassa; viimemainittu kuului kyllä Ruotsin pikkuaatelistoon, ollen
äskeisen vapautussodan luoma nousukas, mutta hän oli kuninkaan
luottamusmies ja kantoi sellaisena suurmiesten parvessakin päänsä
korkealla. Saapuipa kokoukseen uuden tuomiorovastin velipuolikin,
Pietari Fleming, Friskalan herra, jonka tuonnaista murhaavaa
mellastusta ei enää kukaan muistellut. Johtavana miehenä oli
nuoremmuudestaan huolimatta kuitenkin ilmeisesti Erik Fleming, joka
itsetietoisena istahtikin seinustapenkille, arkkipiispan viereen, ja
rupesi tämän kanssa leikillisesti tarinoimaan:
-- Mekö siis yhdessä nyt lähdemme Moskovaan tuon tuiman
suuriruhtinaan pakinoille. Arveletteko, että meillä on entinen
nahkamme jäljellä sieltä palatessamme?
-- Mieluisinta olisi ehkä lähettäjilleni, jos sinne minulta jäisi
pääkin, vastasi Johannes Magni katkerasti.
-- Ei, päättöminä me emme sieltä palaa. Mutta mitä me nyt siis
suuriruhtinaalle esitämme ja mitä häneltä vaadimme..., niin, juuri
siitä on meidän tänään kaikkien yhdessä neuvoteltava.
Kotvan ajan koski nyt neuvottelu piispansalissa niitä riidanalaisia
rajajuttuja, joista Erik-herralla oli kuninkaalta saamiaan
asiakirjoja mukanaan, sekä Savon ja Pohjanmaan miesten kahakoita
rajantakaisia karjalaisia vastaan, joista olisi lisätietoja tarvittu.
Mutta pian poikkesi taas tarina niiden kirkollisten kysymysten
aloille, jotka mieliä yleisimmin jännittivät. Moskovan-lähetystön
kustannukset oli aina kitsas kuningas määrännyt Turun tuomiokapitulin
suoritettavaksi, ja siitä syntyi myrsky.
-- Mitä varoja meillä on siihen käytettäviksi? ruikutti Erik
Sveninpoika haikeasti. -- Valtakunnan tarpeisiin ja Lyypekin velan
maksuun on täältä jo peritty ja viety kaikki, mikä suinkin on
saatu irti. Nytkin kannetaan ruunulle kaksi kolmannesta kirkon
kymmenyksistä, kuten Jöns-herra hyvin tietää, -- kysyn, mitä jää
meille jäljelle edes kirkkoa täällä ylläpitääksemme?
Pöydän ympärillä istuvain prelaattien kasvot olivat käyneet
erittäin ilmeikkäiksi, kaikilla näytti olevan tästä asiasta jotakin
sanottavana.
-- Minun poloisen tehtäväksi on kuningas määrännyt tuomiokirkon
verottamisen, huokaili vallan masentuneena mestari Gasparus, joka
tunsi tämän käskyn häntä, paavinkirkon oikeuksien uskollisinta
aseenkantajaa, aivan henkilökohtaisesti loukkaavan.
-- Emme voi yksityisestikään saada enää mitään kokoon, säesti Hannus
Pietarinpoika sangen harmajana. -- Minunkin on maksettava kuninkaalle
200 markkaa nimityksestäni, vaikka siihen tuskin tuomiorovastin kapat
enää riittävätkään.
Syvemmin kuin tämän rahallisen vahingon tunsi uusi tuomiorovasti
kuitenkin sen häpeän, että häntä, kirkon ensimmäistä prelaattia,
oli ikäänkuin sakotettu siitä, että hän oli tälle paikalle tullut
kuninkaan luvatta. Kustaa Vaasa oli näet kirjeessä ankarasti
moittinut Turun tuomiokapitulia, joka oli hänelle ilmoittamatta
toimittanut tuomiorovastinvaalin; ja vaikka hän olisikin sen vaalin
voinut kumota, -- niin hän oli kirjoittanut --, oli hän sen kuitenkin
jättänyt voimaan mainitulla rahallisella ehdolla -- kuin armosta!
-- Eikä ole piispantuloistakaan mitään liikenevää, vakuutti
vaalipiispa edelleen. -- Sekin vähä, mikä jää ruunulta jäljelle, on
täällä vielä jaettava kahtia -- niinkuin valtakin!
Hän heitti halveksuvan silmäyksen pöydän toisessa päässä istuvaan
vihkipiispaan. Tämä yritti vastata, mutta Jaakko Vennä, joka oli
asettunut prelaattien joukkoon, ehtikin ennen häntä ja kävi surkealla
äänellä valittamaan:
-- Kovat ajat -- kuinka kävi nyt äsken Uudenkuorin
palkkatulojenkin...? Minä olen kynitty mies!
Pietari myhähti nurkassaan. Hullusti oli todella viime aikoina käynyt
suuriin menoihin tottuneen Jaakon. Setä oli määrännyt melkein koko
omaisuutensa kirkollisiin tarkoituksiin. Kun sitten kuningas puuttui
tähän testamenttiasiaan, epäilivät monet, että siinä olivat Jaakon
sormet mukana. Mutta jos hän oli toivonut kuninkaan avulla saavansa
sedänperintöjä, oli hän pahasti pettynyt, sillä kuningas oli vain
käskenyt lohkaista osan tuomiorovastin varoista -- hänelle itselleen,
kuninkaalle. Ja nyt oli kaiken lisäksi tuo satoisa Uudenkuorin
prebenda ilman muuta sekin siepattu Jaakon käsistä ja peruutettu
ruunulle. Nuori Vennä oli kyllä sen sijaan saanut toisen viran,
hänestä oli tullut kaupunginpappi, curatus urbis, joka oli lihava
pala sekin, mutta kuitenkin puolta laihempi. Tosiaankin, sen saattoi
ymmärtää, että Jaakko puhui murtuneella äänellä...
Valituksia sateli yhä joka puolelta pöytää. Pappilat olivat jääneet
korjaamatta, linnanväki niitti Pyhän Henrikin vainioita...! Vihdoin
omasta nöyryytyksestään katkeroitunut arkkipiispa ikäänkuin kokosi
kaiken huoneessa olevan haikeuden ja kaiken hengellisen suuttumuksen
yhteen, ojentautuen yhtäkkiä seisomaan täysmittaiseen pituuteensa ja
kysyen kumeasti:
-- Voitteko te tätä kaikkea kestää, voidaanko siihen lopultakin
alistua?
-- Niin, voidaanko! vastasi kaiku joka taholta.
Asia oli tosiaankin vakava. Tuo sama kysymys tehtiin näihin aikoihin
ilmeisesti Ruotsin valtakunnan monella kulmalla. Paavillisen kirkon
päämiehet oivalsivat hyvin, että nämä ilmiöt yhteensä muodostuivat
sille ja heille kaikille olemassaolon kysymykseksi. He näkivät, että
tämän aineellisenkin voimansiirron kautta liukui valta ja vaikutus
heiltä maalliselle vallalle ja että tämä tappio samalla merkitsi
luterilaisuuden edistymistä.
-- Omnia ruunt in pejus, olot pahenevat joka alalla, huoahti Arvid
Lillekin, joka jo väsähtäneenä oli aikonut erota prelaatinpaikastaan,
mutta näiden oireiden vuoksi päätti pysyä virassaan, ikäänkuin
asemata puolustaakseen.
Mutta nuo oireet eivät huolettaneet ainoastaan paavillista papistoa,
jonka valtaa ne uhkasivat. Pietari Särkilahti punnitsi nurkassaan
tarkoin prelaattien koskettelemia ilmiöitä, samoja, joista hän äsken
oli niin levotonna kysellyt oppi-isältään neuvoja. Kun kuningas
sekausi kirkon asioihin, purki testamentteja ja möi prelaatinpaikkoja
samoin kuin paavi, kävi kansa epäluuloiseksi ja ynseäksi uutta
järjestystä kohtaan. Siitä oli jo oireita nähty. Puhdistetun opin
henkeä oli siihen näissä oloissa vaikea valaa. Siksi oli uuden opin
levittäjäin yhtä arkaillen, joskin päinvastaiselta kannalta kuin
prelaattien, suhtauduttava tuohon maallisen vallan sille tarjoamaan
apuun. Mutta sittenkin Pietarista tuntui, että hänen äskeiset
epäilyksensä nyt piispalan salissa rupesivat haihtumaan.
Siellä keskustelu yhä kuumeni. Muistutettiin, että ne kapinat, joita
eri tahoilla Ruotsissa äsken oli puhjennut, olivat isoksi osaksi
juuri tällaisista kirkkoa polkevista syistä syttyneet.
-- Taalalaiset kuuluvat panevan ehdoksi aseista luopumiselleen
senkin, että ken lauvantaisin syö lihaa, se on hirtettävä, kertoi
Gasparus. -- Nuo talonpojat käsittävät vaistomaisesti asian ytimen.
-- Ja todellakin, missä olisikaan alistumisen raja, jos tuohon
kaikkeen suostuttaisiin, kysyi tuomiorovasti Hannus ankarana.
Mutta vihkipiispa Vincentius, joka ei äsken saanut sananvuoroa
ja joka sitten ainoastaan vaillinaisesti oli voinut seurata yhä
kiihtyvää, ruotsiksi käyvää keskustelua -- Erik Sveninpoika ja
arkkipiispa eivät näet ymmärtäneet suomea ja maallikkoherrat taas
eivät latinaa --, hän kumartui nyt pöydän yli tuomiorovastin puoleen
ja kyseli:
-- Kuinka oikein tarkoitat, Johannes Petri? Ettäkö et maksaisikaan
kuninkaalle niitä kahtasataa sakkomarkkaa?
Ja kun tuomiorovasti ei ollenkaan puuttunut tähän hänelle ikävään
asiaan, jatkoi vihkipiispa vallan kauhistuneena:
-- Ettäkö niskoittelisimme kuningas Kustaata vastaan, rupeaisimme
kapinoimaan?
-- Ei, ei, tokaisi nyt tuomiorovasti kärttyisästi, silmäillen sivulta
Westgöteen, jonka läsnäolo keskustelun kuumuudessa oli monelta
unhoittunut. -- Tietysti minä maksan.
Vincentius kääntyi silloin piispallisen virkatoverinsa puoleen:
-- Ja Erik Sveninpoika maksaa myöskin...?
Vaalipiispa ihan hätkähti, hän ei suinkaan aikonut ruveta
sotakannalle ankaraa kuningasta vastaan, ja virkkoi kiireesti:
-- Luonnollisesti, eihän siitä ole kysymys... Salissa syntyi pieni
hiljaisuus. Mistä siis oli oikeastaan kysymys, mistä oli kiivastuttu
ja uhmailtu?
Silloin harvapuheinen, jäykkä valtaneuvos Erik Fleming koroitti
äänensä arkkipiispan viereltä ja virkkoi harvakseen:
-- Tietysti te noudatatte kuninkaanmääräyksiä. Ne tuottavat teille,
niinkuin monelle muulle, vaikeuksia, pettymyksiä ja huolia; uuden
järjestyksen luominen vaatii paljon muutoksia ja paljon varoja,
niinkuin se on paljon vertakin vaatinut. Mutta Kustaa Vaasa on
nyt valtakunnassa ainoa mies, joka voi järjestyksen luoda ja
koota revityn maan eheäksi. Olen paavillisen kirkon uskollinen
poika minäkin, mutta se asia ei saa jäähdyttää uskollisuuttani
kuninkaaseen. Meidän on kaikkien häntä toteltava, ei auta, ja
tuettavakin. Minun ei tee mieleni lähteä Moskovaan ja olen siitä
tehtävästä pyytänyt päästä; mutta hän käskee, minä matkustan,
ja arkkipiispa matkustaa myös. Teidän ei tekisi mielenne maksaa
kuninkaalle kymmenyksiänne, kappojanne eikä penninkejänne, mutta
hän käskee ja te maksatte. Hänen on vastattava valtakunnasta meidän
kaikkien puolesta, siksi hänen täytyy saada meitä käskeä.
Juro aatelismies puhui rauhallisesti ja vakuuttavasti. Napisevat
prelaatit vaikenivat hiukan noloina oivaltaen, ettei siinä todella
ollut muuta tehtävätä kuin maksaa pois, ja itsekseen koetti kukin
lohduttautua sillä tiedollaan, että jäihän sentään tuloja loppujen
lopuksi vielä joku määrä heillekin. Värähtämättömin kasvoin otti
tuima tuomiorovasti taskustaan pötkyn kalmusjuurta ja haukkasi siitä
palan, -- se oli hyvää kiihtymystä vastaan --, ja talttuvasti huoahti
Jaakko Vennä, kaiketi velkojiaan ajatellen. Pitkänhuiskea arkkipiispa
kietaisi kauhtanansa liepeet tiukemmin pitkille sääriluilleen,
ikäänkuin joka tapauksessa säilyttääkseen kaiken arvokkuutensa.
Sillävälin oli kokoussalissa taas käyty käsiksi noihin kiireellisiin
rajanselvityksiin ja Moskovan lähetystön edessäolevaan matkaan,
-- jonka kustannukset lopulta kuitenkin olivat kapitulin varoista
maksettavat. Mutta nurkastaan tähysteli Pietari Särkilahti pitkään ja
miettiväisenä Erik Flemingiä ja päätteli itsekseen:
-- Hän sanoi sen niin yksinkertaisesti ja varmasti, -- siinä on kyllä
sittenkin totta! Kuninkaan on taisteltava voittaakseen särkymyksen,
häntä ajaa välttämättömyys... Meidän on sillävälin vain muokattava
maata sitä syvemmältä, päästäksemme kerran me voittamaan ihmisten
sydämet!
* * * * *
Muutamia päiviä myöhemmin istui Särkilahti taas omassa tuvassaan
Turun luostarikorttelissa työpöytänsä ääressä. Hänen vaimonsa ja
lapsensa olivat jo hekin palanneet Taivassalosta ja hommailivat nyt
siellä ovensuussa, -- Margareeta tuntui käristävän kylkisilavaa
päivälliseksi, sillä aikaa kun nauriit tuhassa hautuivat. Tyttö takoi
ateriaa odottaen lusikalla perhepöydän reunaa, ja avoimesta ovesta
paistava syyskesän päivä kultasi hänen keltaiset kutrinsa. Pietari
katseli tuvan perältä, työstään leväten, noita rakkaimpiansa. Eipähän
ollut onnistunut prelaattien yritys julistaa hänen kultatukkaansa
äpäräksi, -- nyt niitä sakkorahoja ei enää kukaan vaadikaan! Ja hänen
vaimoaan kunnioittavat jo kaikki naapurit hänen oikeana, aviollisena
emäntänään.
Onnellinen oli hänellä koti. Ja työala oli suuri ja satoisa. Kun
vain voimat kestäisivät puskea taas uuden talven..., se rinta, se
rinta...! Siitä päivästä asti, jolloin Pietari ensi verensyöksynsä
sai, oli se häntä heikontanut enemmän kuin hän uskalsi omilleen ja
ystävilleen tunnustaakaan. Usein hän tunsi itsensä väsyneeksi, eihän
hänen ennen tarvinnut näin työnsä keskellä levätä. Ja kuitenkaan ei
olisi ollut varaa väsymykseen... Mutta Pietari ei tahtonut valittaa,
hän oli kiitollinen jokaisesta hetkestä, minkä sai työskennellä
koulussaan ja kirkossa..., ja sittenkin, kun hän ei enää saarnata
jaksa, aikoi hän vielä kynällään syrjässä maaseudulla tehdä työtä
surren asiansa hyväksi.
Hän kääntyi taas pöytäänsä päin. Edessään oli hänellä siinä
Tukholmasta saamansa kirje, jossa mestari Olavi Pietarinpoika
rauhoitti häntä Tammiston tilan johdosta. Mestari Olavi ei suinkaan
puolustanut maallisen vallan liian rajua sekaantumista kirkon
omaisuuteen, niin hän kirjoitti. Mutta kun kaksi kolmannesta kaikesta
viljellystä maasta on joutunut luostarien ja kirkkojen haltuun, on
sekä kirkon itsensä että valtakunnan vuoksi välttämätöntä, että siinä
tasoitus tapahtuu. Pietari oli hänelle nyt vastaamassa, että hän itse
pitkien epäilysten jälkeen ja kauan neuvoteltuaan Karpalaisen kanssa
oli tullut samaan päätökseen ja aikoo rauhallisella mielellä pitää
tuon kuninkaan hänelle lahjoittaman tilan "Tuskuluminaan"...
Mutta ensiksi oli hänen lopetettava jo maalla aloittamansa kirje
Martti tohtorille, se oli muiden kiireiden vuoksi kauan jäänyt
keskeneräiseksi. Näin oli hän siihen jo jatkoksi kirjoittanut:
"Kenties on kuitenkin kirkon omaisuuden siirtyminen maalliselle
vallalle nimenomaan tämän valtakunnan tilaan nähden tarpeellista,
ehkä on sekin omansa oikaisemaan vääriä, piintyneitä käsityksiä.
Sellainen uudistus kyllä jäähdyttää mielet enemmän kuin lämmittää,
mutta työllä ja innolla on sitten henki eläväksi tehtävä..."
Ovelta kuului Margareeta hämillään huudahtavan:
-- Pietari, sieltä tulee vieraita -- ja juuri ruoka-aikaan!
-- Älä hätäile, ehkä riittää hauvikkaita heillekin, vastasi Pietari,
astellen ovelle päin. -- Ketä tulee..., kas, Siltahan se on ja itse
priori!
Tupaan astuvia vieraitaan tervehtiessään hän iloisesti tarinoi:
-- Sinua olenkin jo odotellut, Silta. Meidänhän pitäisi käydä käsiksi
siihen Vennä-vainajan testamenttiin, joka on meidän selvitettäväksi
jätetty.
-- Myöhemmin, vastasi Silta aivan vastoin tapojaan. -- Jospa
odotitkin meitä, niin sitä uutista, jota nyt tulemme sinulle
kertomaan, et varmaankaan odottanut...
-- Soo, todellapa olettekin tärkeän näköiset, melkein juhlalliset.
Mitä on tapahtunut? Tiedän jo, että Niilo Grabbe on karkoittanut
juuttien laivat saaristosta, että se viekas vehkeilijä Luukas on
pistetty kiinni, että Hoijan kreivi Viipurista on saapunut tänne
matkustaakseen lankomiehensä, kuninkaan, luo ja että arkkipiispa ja
Erik Fleming jo ovat lähteneet matkalle Moskovaan...
-- Toista laatua on asiamme, Pietari, sopersi Silta puoleksi
hämillään, puoleksi hyvillään.
Mutta Mikko, jonka katse kertoi syvää vakavuutta ja päättäväisyyttä,
lausui lyhyesti ja suoraan:
-- Me aiomme mennä naimisiin!
-- Te..., sinäkin... naimisiin?
Niin yllättävä oli tämä sanoma Pietarillekin, naimisissa olevalle
papille, että hän sitä tuskin uskoi, ja hänen vaimonsa vaikeni aivan
epäilevänä lieden vieressä. Mikkokin, luostarinpriori...? Jopa
peräytyi Pietari askelen taaksepäin katsoakseen, laskivatko hänen
yksivakaat ystävänsä, totiset hengenmiehet, leikkiä. Mutta Mikko
jatkoi tyynesti ja varmalla äänellä:
-- Niin, kristilliseen avioliittoon, sinun esimerkkiäsi seuraten.
-- Kuinka ja koska se on tapahtunut? uteli Pietari. -- Mutta istukaa,
kertokaa!
Ensi töikseen oli vieraiden nyt kerrottava, miten he kumpainenkin
olivat tähän ratkaisevaan päätökseen tulleet. Sillan asian arvasi
Pietari pikemmin sen mukaan mitä sakastissa ja kommuunissa jo oli
juorupuheena huhuttu: Silta tahtoo välttää valheaviota! Mikon
laita sitävastoin oli lyhyesti se, että hän, ruvettuaan kerran
luostaristaan ihmisten ilmoilla liikkumaan, oli kesän kuluessa
seurustellut Turussa vierailevissa vallasperheissä. Siellä oli
hän tavannut jalosukuisen neiden Magdaleena Illen, Hannuntyttären
Yläneeltä, joka isän kuoltua asui äitinsä kanssa Turussa ja liikkui
Mikon sukulaisperheissä. Neito oli viettänyt edellisen talven
Tukholmassa, äitinsä omaisten luona, oli siellä Suurkirkossa
kuunnellut mestari Olavia ja innostunut ajan uusiin, uskonnollisiin
virtauksiin. Näistä yhteisistä riennoista ja yhteisistä
tuttavuuksista keskusteli Mikko usein tuon ennakkoluuloista
vapautuneen, valistuneen neitosen kanssa... ja hänen sydämensä ei
ollut luostarissa kivettynyt eikä hän sen sulamista vastustellut...
-- Sitä aina ajattelin, huudahti Pietari tuon lyhyen lemmentarinan
kuultuaan. -- Sinä olet aina ollut hellyyden ja rakkaudenkaipuussa,
säälien sinua usein saattelin Kaskenmäelle, sillä sinulle soveltuu
luostari ja naimattomuus huonommin kuin kenellekään muulle. No niin,
-- jouduit siis satimeen?
-- Menin tahallani tällä kertaa, avoimin silmin, vapaasti harkiten.
Olinhan viime aikoina epäillyt kovasti luostarikutsumustani...
-- Kovasti ja rehellisesti, sen tiedän...!
-- Halusin katkaista solmun, -- nyt sen olen tehnyt!
Pietarin mieli oli iloinen: Noin ne aukenevat ja selviävät
elämänsolmut yksi toisensa perästä. Mutta samassa hän näki vielä
suuremman riemun Sillan silmissä, kun tämä Mikon puheeseen puuttui:
-- Ja samalla katkaisit minunkin solmuni, siitä sinua ikäni kiitän!
Yksin ei Silta olisi siihen ratkaisuun koskaan päässyt. Mutta
muuatta viikkoa senjälkeen, kun he Mikon kanssa yhdessä olivat
haavikalastajia katselleet, olivat he taas eräänä iltana tavanneet
toisensa harhailemasta. He olivat silloin kertoneet toisilleen
sydäntensä huolet ja, kauan vielä yhdessä hapuiltuaan olivat
he lopuksi päätöksen tehneet. Nyt he olivat tulleet kertomaan
Pietarille, ennenkuin kenellekään muulle, nuo elämänsä ratkaisevat
askelet. Mikko pani kätensä ristiin ja kysyi:
-- Mitä siis nyt sanot, Pietari?
Mutta Pietari ei heille voinut heti sanoa mitään. Hän meni lieden
edessä tavallista punakampana häärivän vaimonsa luo -- naisen korva
ei ollut voinut sellaisia uutisia olla kuuntelematta --, tarttui tätä
hellästi olkapäistä ja veti hänet vieraittensa viereen.
-- Kuulehan, Margareeta, sinä saat pian kohtalotovereita, kohta et
ole enää ainoa vihitty papin vaimo Turussa. Sitä uutista on meidän
juhlittava: Tuo silavaa pöytään, -- eilen, torstaina, söimme kalaa
-- ja täytä kellarista se suurempi olutsarkka, -- me juomme nyt
kihlattujen ystäväimme maljan!
Usein oli Pietari, huolimatta siitä, että hänellä Turussa kylläkin
oli ystäviä, tuntenut olevansa yksin. Toiset olivat jääneet,
varsinkin oppia elämäänsä soveltaessaan, puolitiehen taikka
palanneet kulkemaan vanhoja, tasaisempia latuja. Siksi nyt Sillan
ja Mikon rohkea päätös ei merkinnyt hänelle ainoastaan aatteen
voittoa eikä vain uutta lovea vanhoihin käsityksiin, vaan aivan
henkilökohtaistakin lohdutusta ja apua. Juuri tällaista esimerkin
opetusta tarvittiin, -- nyt oli hänellä varmat työnsä jatkajat, jos
hän kesken kaatuisikin pois.
Mutta näistä mielialoistaan ei hän ääneensä puhunut. Sen
sijaan ryhtyi hän, tuon vaatimattoman aterian varrella, heti
suunnittelemaan, miten ystävysten tekemä päätös olisi käytännössä
toteutettava. Väsymyksen piirre hänen suupielestään oli taas kokonaan
poissa, hän oli jälleen vilkas ja reipas kuin nuorukainen.
-- Ensi töiksesi on sinun, Mikko, nyt totuttauduttava siihen
ajatukseen, että todella luovut luostarista pois. Sitten teet sen
ihmisille tunnetuksi, ilmaisten perusteesi niin, että sen kaikki
ymmärtävät.
-- Sen oivallan, vastasi Mikko, joka jo tätä asiaa näkyi paljon
miettineen. -- Tahdon puhua siitä ensiksi suoraan ja rehellisesti
dominikaanien päävikarion, mestari Skytten kanssa, ja matkustan pian
sitä varten Sigtuunaan purkamaan veljesvalani.
-- Tee se jos tahdot, myönsi Pietari. -- Luther kuitenkin sanoo, että
valat, jotka ovat vasten ihmisluontoa, eivät ole sitovia, koska niitä
kuitenkaan ei pidetä...
-- Tahdon toimia täysin avonaisesti, vastasi Mikko vakavana, -- ja
tähän kaikkeen kuluu tietenkin vielä joku aika.
-- Mutta sitten!
-- Sitten hämmästytetään Turku, huudahti Silta hänelle harvinaisella
reippaudella.
-- Juuri niin, totesi Pietari. -- Kirkossa julistetaan aviokuulutus,
joka ei jää keneltäkään kuulematta.
-- Mutta missä kirkossa? kysyi Silta taas epävarmana. -- Voisitko
Pietari tehdä sen Taivassalossa?
-- Jotta asia herättäisi vähemmin "pahennusta", kuten paavilliset
sanovat, -- en voi! Kyllä sinut tunnen, vanhan arkailijan; mutta ei,
veikkoseni! Nyt ei ruveta piilosille. Toisen kerran saatte tulla
vieraikseni Taivassaloon, mutta julkisesti Turun tuomiokirkossa on
kuulutus ja vihkiminen tapahtuva koko kansan kuullen ja nähden.
Vieläkin Silta epäröi:
-- Siitä tulee suuri rymy ja taistelu...!
-- Juuri sitä tarvitsemme, taistelua, joka tapahtuu vakaumuksen
voimalla ja jonka kansa voi nähdä ja tajuta!
Säkenet, jotka Pietarin silmistä sinkoilivat, tapasivat toisia Mikon
mustain silmäin kauniissa hehkussa. Tämä lisäsi varmana:
-- Niin olkoon! Polttakaamme laivat takaamme pois, ja sitten
pelottomasti eteenpäin Jumalan avulla!
Kauan siinä ystävykset keskustelivat köyhän ruokapöydän ympärillä ja
vahvistunein mielin, yhä varmistuneina päätöksessään, tekivät vieraat
vihdoin hämärissä lähtöä Särkilahden talosta. Pietari tahtoi saattaa
heitä kappaleen matkaa, mutta muisti samassa yhäkin keskeneräisenä
olevan kirjeensä. Silloin hän tarttui hanhensulkaan, virkahtaen:
-- Odottakaahan, lopetan kirjeeni Martti-tohtorille ja vien sen
samalla Lyypekkiin huomenna lähtevään laivaan. Pitäähän entisen
Martti-munkin toki heti saada tieto entisten oppilaidensa,
Mikko-priorin ja Silta-kanungin, tulossa olevasta avioliitosta,
vaikka asia Turussa vielä pidettäneekin salassa... Kas niin, nyt se
on paperille pantu! 324