Pyhän Lauritsan kirkkoherra, yksivakainen ja säntillinen Pietari
Silta, käveli eräänä kesäisenä päivänä tavattoman totisen näköisenä
Aningaisten puoleista rantatietä linnaan päin. Mitään asiata ei
hänellä sinne ollut, hän käveli vain kävelläkseen, sillä hän oli
taas tietämättään, tahtomattaan ja kaikesta varovaisuudestaan
huolimatta joutunut vaikeaan ristiriitaan. Hänen olisi nyt pitänyt
tehdä jokin ratkaisu, mutta se oli hänelle, joka aina empi ja epäili,
suorastaan mahdotonta. Olihan hän elämässään tällaisia ristiriitoja
aina koettanut välttää, -- ja kumminkin hän nyt oli auttamattomasti
umpikujassa!
Sitä mielessään vaikerrellen pysähtyi hän, ahdetta kappaleen
käveltyään, katsomaan, kuinka siinä rantaniitylle pystytetyillä
veistämötelineillä rakennettiin suurta, korkeaa laivaa. Hänen
huomionsa kiintyi tuohon laivantekoon, ja viihdyttääkseen ajatuksiaan
laskeutui hän rakennuspaikalle kysellen työnjohtajalta, kenelle tätä
komeata laivaa nyt teetetään.
-- Piispalle, -- nimittäin vaalipiispalle, tietysti. Selvyyden vuoksi
piti näin erotella piispat toisistaan, ja se tapahtui aina pienin
ivansekaisin hymyin.
-- Vai teettää hiljainen Erik Sveninpoika itselleen oman laivan,
virkkoi Silta hämmästellen.
-- Ei hän sitä itselleen teetä, vaan Ruotsiin vietäväksi. Se on
lahjalaiva kuninkaalle.
-- So, so...
Suomen ankaranpaavillinen piispa tuntee siis hänkin -- tuumi Silta
edelleen kävellessään -- riippuvaisuutensa paavinvastaisesta
kuninkaasta niin suureksi, että katsoo asiakseen pidellä häntä
mielinkielin. Johan tuollaiseen lahjaan hupenee melkoinen osa
piispa-raukan pieniksi supistuneista tuloista. Sinne meni sekin
piispallinen mahtavuus! Mutta nämä mietelmät, joihin Silta koetti
takertua, hälvenivät pian hänen omien, yhäti jäytäväin huoltensa
tieltä. Pula olisi selvitettävä, ratkaisuun pitäisi päästä jo tänään,
-- mutta miten? Helteistä, pehmythiekkaista tietä poikiessaan
muisteli maisteri vielä kertaan, miten se kaikki oli tapahtunut...,
päässyt tapahtumaan.
Tapahtuman juuret upposivat niihin päiviin asti, jolloin hän yhdessä
Pietari Särkilahden ja Mikael Karpalaisen kanssa oli palannut
kovaonniselta Pohjanmaanmatkalta juuttien ryöstämään, osaksi
poltettuun ja miltei autioon Turkuun, missä he silloin vointinsa
mukaan koettivat autella jäljellejääneitä hävityksenuhreja.
Hökkelökylässä Hämeentien varrella näki Silta eräänä päivänä parin
saksalaisen palkkasoturin hätyyttelevän noin nelitoistavuotiasta
tyttölasta, -- hän pelasti silloin papillisella arvokkuudellaan
lapsen heidän käsistään ja tämä oli hänestä kunniakas teko. Tyttö
oli orpo, äiti jo ennen kuollut ja isä nyt kadonnut hävityksen
mylläkkään. Haettiin silloin orvolle edes jotakin omaista, ja vihdoin
löytyikin muutamasta Puolalanmäen mökistä täti, Matti Kaukalonpojan
leski, joka joskin vastahakoisesti otti tytön hoitoonsa.
Tätä myöten oli kaikki hyvin, tyhmyys oli vain se, että Silta
sitten aika-ajoin kävi holhokkiansa katsomassa, -- se täti kun oli
orvolle vähän tylykin, -- kävi ja vei sinne köyhään mökkiin milloin
voivakkasen, milloin jauhokarpion. Siitä kasvoi tapa..., eikä siinä
vielä mitään pahaa ollut; mutta annapas ollakaan: vuodet kuluivat,
tyttö kasvoi neitoseksi, ja yhtäkkiä huomasi Silta tyttöön liiankin
kiintyneensä, -- hän, joka sellaista meltomielisyyttä aina oli
ivannut!
Juuri näihin aikoihin kävi Silta Pyhän Olavin luostarissa sen priorin
luona itsensä ripittämässä, ja sieltä hän palasi lujin päätöksin
olla koskaan enää Puolalanmäelle menemättä. Silta oli, niin altis
Lutherin uudistusten mies kuin hän olikin, kätkenyt sydämessään
muutamia katoolisia käsitteitä. Hän oli siten, säilyttääkseen
sielun rauhansa, tahtonut elää puhdasta naimattoman papin elämätä,
eikä se vaikeata ollutkaan hänelle, joka oli erakko ja intohimoton
luonteeltaan. Poissa hän nyt pysyi Puolalanmäeltä. Mutta -- kukas
tuota olisi osannut varoa! -- eräänä päivänä saapui neito, Elsa, itse
Pyhän Lauritsan pappilaan, saapui ujona ja arkana kysymään, oliko
hänen hyväntekijänsä sairastunut vaiko suuttunut... Tyttö ei häntä
tahtonut jättää, niin, ilmeisesti hän Siltaa rakasti, -- ja siinä
nyt oli juuri onnettomuus! Sillalla ei ollut lujuutta häntä kylmästi
kohdella; hän käveli taas Puolalanmäelle, veipä sinne Elsalle väliin
rintasoljen, väliin kautokengät... Naapurit kiinnittivät siihen
huomiota. Ja sitten...
-- Siinä sitä nyt ollaan merrassa!
Juuri tänään, kun Silta helteestä leväten istui Kaukalonpojan
pienessä humalistossa, tuli mökinakka, se tyly täti, häntä
salaperäisesti puhuttelemaan. Akka oli nähnyt yöllä unen, oli
kamppaillut paholaisen kanssa ja hikipäässään herännyt. Siitä hän
oivalsi, että hänen talossaan oli jotakin hullusti, ja aamulla
kaivolla olivat naapurineukot häneltä kyselleet, pitääkö mestari
Silta Elsaa forsianaan, -- tyttö on jo kahdeksantoista iässä.
Rehellisenä miehenä ja pappina olisi mestarin otettava tyttö nyt
emännöitsijäkseen, kuten muut papit tekevät, sillä nykyisestä
asiantilasta tyttö-raukka kärsii, kukaan ei tule pyytämään häntä
vaimokseen. Niin akka vakuutti, ja tiesipä hän jo neuvoa ihan
Lauritsan likeltä sievän asunnonkin, missä kanungeilla ennenkin on
ollut ystävättäriään... -- Siinä sitä nyt ollaan!
* * * * *
Silta oli näissä itsetutkimuksissaan kävellyt joen ja Tallinmäen
välistä kannasta pitkin ja pysähtyi vihdoin vanhan raidan alle
linnanveräjän luo katselemaan rantaniityllä ruohoa jyrsiviä
linnanhevosia. Paljon niitä siinä nyt olikin, ihan satoja. -- Kenen
ratsuja nuo kaikki ovat? kysyi hän rinteellä loikovalta tallinihdiltä.
-- Täällä linnassa on nyt taas paljon vallasväkeä, vastasi nihti. --
Erik Flemingillä yksin on 40 hevosta.
-- Joko taas juuttien hyökkäystä pelätään?
-- Varalta on käsketty olla. -- Muutamat laihat ja huonoksi ajetun
näköiset hevoset kahloivat rantaruohossa, ja kun nihti näki, ettei
Silta niitä oikein herrashevosiksi arvostellut, lisäsi hän: --
Sitäpaitsi ovat voutirengit äsken palanneet Hämeestä kesäkymmenyksiä
kantamasta.
-- Kymmenyksiä?
-- Niin, piispankymmenyksiä...
Niin, todella, linnan voudithan ne nyt kantavat kirkon verot, piispan
ja kapitulin saatavat, pidättävät niistä ruunulle suurimman osan ja
antavat vain jäännöksen piispalle ja tuomiokirkolle. Sinne on mennyt
sekin kirkon mahti ja muinainen rikkaus!
Tämä kuninkaan säännös oli myrryttänyt kirkonmiesten mielet, jopa
sellaistenkin, jotka lukeutuivat Lutherin oppiin, minkä nimessä
kuningas kuitenkin tavoitteli kirkon tuloja. Mutta eipä tarttunut
tähänkään ilmiöön nyt Sillan mieli, heti palasivat hänen mietteensä
taas omille raiteilleen ja siihen ongelmaan, jonka hän tähän päivään
asti oli salannut itseltäänkin.
-- Nyt ei sitä enää voi salata, se on nyt ratkaistava!
Kolme mahdollisuutta käsitti Silta olevan pälkähästä suoriutuakseen,
paha vain, että ne kaikki tuntuivat yhtä mahdottomilta. Ensimmäinen
ja luonnollisin olisi tietysti se, että hän taas vetäytyisi pois
koko jutusta, sulkeutuisi pappilaansa ja unhottaisi koko viattoman
tarinan. Mutta hän oivalsi, ettei hän sitä nyt enää saata tehdä, --
jospa hän itse voisikin, hakeutuisi Elsa kyllä kiellosta huolimatta
hänen luokseen. Ja Silta oli aivan liian heikko...
Toinen keino olisi totella akan neuvoa, ottaa Elsa
emännöitsijäkseen, perustaa piiloperhe, jommoinen oli useimmilla
hänen virkatovereillaan, -- olihan Jaakollakin, vaikka hän kuului
uudistusmiehiin. Mutta Silta älysi siten joutuvansa uuteen ja vielä
vaikeampaan ristiriitaan, riitaan oppinsa kanssa, -- useinhan
hänkin oli saarnannut katoolisen kirkon tekopyhyyttä vastaan, kun
se suvaitsi pappien sala-avioliittoja. Ja miten hän senjälkeen
uskaltaisi katsoa Pietari Särkilahtea silmiin, häntä, joka tämän
kysymyksen oli jo vuosia sitten toisella tavalla, rohkeasti ja muille
esimerkkinä, ratkaissut... Ei, ei!
Siis oli jäljellä: mennä naimisiin niinkuin Pietari, julkisesti ja
uhmaavasti! Mutta Siltapa tunsi itsensä liian hyvin, tiesi, ettei
hänellä ollut sitä kovanahkaisuutta kuin Pietarilla..., eihän hänestä
ollut henkilökohtaisesti taistelemaan piispoja, kapituleja ja
vallitsevia ennakkoluuloja vastaan. Se unelma häntä kyllä viehätti,
hän näki selvästi edessään kaksi elämää: Toisena koti, perhe, oma
onnenpesä, toisena yksinäinen, kolkko kammio, jossa häntä aina
vaivasi onnenkaipuu... Mutta ei, hänellä ei ollut sitä lujuutta, hän
ei ollut sankari. Se askel jäi häneltä astumatta, jos hän nyt tässä
päättäisikin sen astua?
-- Mutta miten on siis köysi katkaistava..., oh, se kiertyy yhä
tiukemmin ympärilleni!
Silta ei lähtenyt enää jatkamaan kävelyään veräjän taa linnan
alueelle, vaan nousi sen sijaan mäenrinnettä kappaleen ylöspäin.
Siellä oli notkossa lähde, josta linnaankin juomavesi haettiin,
ja hänen kitalakeaan poltteli. Rinteeltä oli laaja näköala yli
linnanselän. -- Hirvensalon puolelta souti linnaan päin kaksi syvällä
kulkevaa venhettä, -- mitä lastia sieltä soutanevatkin. Mutta samassa
hän muisti:
-- Tiilivenheitä ne ovat, nythän kuljetetaan rakennusaineita
Kuusistosta Turunlinnaan, jossa laajennustöitä tehdään. Vanha
piispanlinna, josta Suomen kirkkoruhtinaat vuosisatain varrella
ovat maata hallinneet ja usein maallistakin esivaltaa uhmanneet, se
revitään nyt siis vähitellen alas. Piispanlinnan kivetkin vedetään
nyt kuninkaanlinnaan, -- sinne on mennyt sekin mahti!
-- Aika murtuu joka alalla, minä en vain saa pientä solmuani avatuksi!
Jospa olisi Pietari ollut kotona, hänen luokseen olisi Silta nyt
kävellyt. Mutta hän oli kesätilallaan Taivassalossa ja sitäpaitsi, --
olisiko hän jaksanut totella Särkilahden neuvoa?
Helteen ja ahdistuksen hiki valui vielä epäilyksissään vaappuvan
papin kasvoilta, kun hän kävelyltään palaten ohjasi kulkunsa
sillalle, sen yli mennäkseen yksinäiseen asuntoonsa jatkamaan
raskaita mietteitään. Sillalla seisoskeli joukko joutoväkeä
katsellen, miten pari poikasta kalasteli laskuhaavilla virtaan
ankkuroimastaan venheestä. Laskivat suuren rautavanteisen
haavin pohjaan ja vipusivat sen hetken kuluttua ylös -- ainahan
se toi mukanaan muutamia lahnanpoikia. Siltakin liittyi
joutojoukon jatkoksi, ehtipä hän kumminkin ajoissa sinne kolkkoon
yksinäisyyteensä...
Tuokion kuluttua huomasi hän Mikko Karpalaisenkin kaiteeseen nojaten
katselevan kalastusta. Mikko oli terveen ja virkeän näköinen, kertoi
juuri tulevansa uimasta Pyhän Sigfridin rannasta. Sillalta hän kyseli:
-- Entä sinä? Taasko Puolalanmäeltä?
-- En ole voinut pysyä sieltä poissa...
-- Sinäkin, vanha, tyyni ja tasainen veikko? Mutta en sinua enää
soimaa, inhimillistähän se on. Itsekin kiehun epäilysten kattilassa;
sinun huolesi ovat toki pienemmät kuin minun.
He kävelivät rinnakkain joutilasten joukkojen ohi. Silta katseli
syrjästä toveriaan: Onko Mikko taas joutunut elämässään uuteen
vaiheeseen, taasko hänen sieluaan jäytää itsesyytösten hammas...? Ei,
Mikko oli nyt varman ja rauhallisen näköinen, niinkuin aina viime
kesästä asti, jolloin hän ryhtyi kouluun Pietarin apulaiseksi. Silta
ei hänen sanojaan ymmärtänyt. Mutta Mikko vastasi tyynesti ystävänsä
kysyvään katseeseen:
-- Niin, minä mietin erota pois luostarista. Sen kyllä teenkin,
vaikken ajankohtaa vielä tiedä.
-- Pois?
Yhä enemmän ymmälle joutui Silta. Pietariko, joka Mikon kanssa oli
viime aikoina paljon seurustellut, on noin ratkaisevasti saanut
vaikutetuksi mieheen, joka on luostarin esimies ja tuki, -- niin,
Pietarin vaikutus on suuri! Mutta sittenkin! Onko tässä jotakin
muutakin vaikutusta..., vaikutusta samanlaista kuin oli se, mikä
muutamia vuosia sitten hänet tempasi ystäväinsä parista luostariin?
Silta epäili aina itseään ja muita, ja yhtäkkiä hän, sillankorvaan
pysähtyen, terävästi kysyi Mikolta:
-- Oletko käynyt Naantalissa?
-- Olen käynyt, viimeisillä Birgitanjuhlilla olin siellä
kutsuvieraana, vastasi Mikko entisellään rauhallisesti jutellen. --
Se matka on kyllä osaksi syynä uusiin tuumiini..., mutta ei Silta, ei
niinkuin sinä epäilet! -- Mikko naurahti ääneensä, kun näki toverinsa
käyvän hämilleen, mutta jatkoi sitten vakavasti: -- Pelkäsin kyllä
sitä matkaa. Tunnenhan heikkouteni ja muistinpa liekin, joka ennen
perhosta väkisin veti, -- en luottanut arpiini, en...! Sillä
rinnassani asui vielä vaarallinen kuva. Mutta se kuva ei ollut enää
tosi...
Hän huoahti melkein kaihomielin ja jatkoi sitten vilkkaammin:
-- Tapasin Naantalissa kauniin nunnan, Briita Kurjen, kellerväihoisen
ja itsetietoisen, -- hän on sisarasteikolla ylennyt, onhan hän
rikkaan Laukon tytär. Mutta hän ei ollut se Briita-tyttö, jota olin
salaa sydämessäni vaalinut ja pelännyt kielletyissä unelmissani.
Minä saatoin sydämeni värähtämättä häntä silmiin katsoa, ja hänkin
tervehti minua -- tarkastavana luostaripriorina. Sen kivun olen
toki saanut luostarissa kuoletetuksi, ja tämä huomio minulle juuri
rohkeutta antoikin!
-- Etkä pelkää paiseen enää pakottavaksi käyvän? kysyi Silta aina yhä
epäillen.
-- Ei ole paisetta enää. Olen vapaa, ja nuoren nunnankin harrastukset
ovat uuteen ympäristöönsä täysin sulaneet. Näin kerran hienon punan
hänen värittömällä poskellaan, mutta minä en ollut siihen syypää...
Heillä on siellä Naantalissa, jossa sisarilla ja veljillä on asunnot
lähekkäin ja riennot yhteiset, oma maailmansa, joka...
Mikko arkaili jatkaa lausettaan ja katkaisikin sen kesken. Mutta
Silta sen täydensi:
-- Joka ei puhtaudellaan eikä pyhyydellään sinua viehättänyt?
-- Niin, siihen erakkoelämään en enää usko. Siellä näin selvästi
Martti-tohtorin mainitsemat tulen ja oljet yhteensekoitettuina..., ne
palavat!
-- Mutta onhan abbedissa Walpuri Fleming ankara kurinpitäjä?
-- Ulkonainen kuri -- ulkonainen kuori! Sen alle mahtuu paljon!
Sillalle rupesi asia vähitellen selviämään.
-- Olet ruvennut arvostelemaan luostarilaitosta taas niinkuin ennen
Saksassa, jolloin tuomitsit tuon toimettoman ja uinailevan elämän?
-- Enemmän kuin silloin, vastasi Mikko. -- Täällä elin nyt taas
vuosikausia yksinäisessä kopissani ja hartaudenharjoituksissani,
itseäni tutkien ja kurittaen, enkä nähnyt mitään lähimmässä
ympäristössänikään, -- elin omain mielikuvaini vallassa. Kun sitten
astuin askelen mielikuvaini ulkopuolelle, rupesin taas näkemään
ja ajattelemaan... Näin ihmisten pienet intohimot ja heidän
antautumisensa puolinaisuuden, näin hehkuvia hiiloksia ja piilotettua
aistillisuutta yksin rukoilijan suhteessa pyhään Neitseeseenkin...
Niin, tiedäthän sen itse, me emme voi mustassa mekossa emmekä
jouhipaidassakaan lakata olemasta ihmisraukkoja, mutta pakotetun
naamarin takana muodostumme valheihmisiksi...
Tuon tunsi Silta niin hyvin omasta elämästään ja taistelustaan, eikä
hän ihmetellyt muuta, kuin että tämä kaikki, nyt taas oli käynyt niin
selväksi hänen ankaralle ystävälleen.
He kävelivät kappaleen matkaa Aningaisten tietä ylöspäin. Karpalainen
kertoi omasta kokemuksestaankin huomanneensa, kuinka vääryydellä
ja ansiotta usein hurskauden nimi annetaan ja kannetaan. Kun
hän Naantalista palatessaan oli venheessä vaipunut muistelemaan
näkemiään ja kokemiaan, kuuli hän soutajan, joka oli tarinoinut
toverinsa kanssa, tälle kuiskaavan: "Hiljaa, priori rukoilee..." Ja
todellisuudessa oli hän kuitenkin vain ajatellut Birgitan nunnia...
Eikä hän ollut osannut soutajiltaan karsia pois tuota itselleen
ansiotonta kuvittelua.
-- Niin, Silta, yhä selvemmin rupean tuntemaan, että me tavallisina
ihmisinä ihmishyörinässä, vikoinemme ja pyyteinemme, olemme
rehellisempiä ja puhtaampia kuin siellä suljetuissa kammioissa!
Siltä tuntuvat Pietarin ratkovan veitsen jäljet, tuumi Silta
toverinsa puheita kuunnellessaan. Mutta aina kaivelevan luonteensa
mukaisesti hän ei vieläkään voinut olla siinä vainuamatta muutakin.
Mikael on Naantalissa nähnyt vanhan rakkautensa haudan, ja siitä
on huokunut kylmyyttä hänen sydämeensä, ehkä katkeruuttakin.
Luostarielämä on hänelle yhtäkkiä käynyt vastenmieliseksi...
-- Nyt et siis katso hyvällä omallatunnolla enää voivasi pysyä
laitoksen johtajana, jonka sisus ei sinusta ole terve, virkkoi hän
kysyvässä muodossa kävelytoverilleen: -- Lutherkin on äsken eronnut
pois luostarista.
-- Niin, eikä hän kuitenkaan ole sellainen häilyvä ruoko kuin me
pienet kaislat...
-- Ja hän on jo mennyt naimisiinkin... Hiukan levoton ilme värähti
nyt Mikon äsken niin rauhallisessa katseessa, kun hän ystäväänsä päin
kääntyi. Hän ikäänkuin painautui syvemmä itseensä ja virkkoi hetken
kuluttua, kun he jälleen sillalle kävelivät:
-- Koetan rehellisesti tutkia itseäni, paljon olen sitä tehnyt
näinä vuosina. Jos tuntisin vilppiä sielussani, silloin...,
niin, joka tapauksessa jää taas valittavakseni: Joko pukeutua
entistä karkeampaan jouhipaitaan ja sulkeutua entistä syvemmälle
yksinäisyyteen taikka erota pois luostarista ja elää tavallisena,
syntisenä ihmisenä ihmisten parissa.
Tuokion kuluttua hän kumminkin taas iloisemmin lisäsi:
-- Mutta minusta tuntuu, että tämä taisteluni ei käy enää ylivoimin
raskaaksi. Olen jo ikäänkuin koevuoteni kestänyt. Rauhallisemmin nyt
sieluni kamppailee.
Kalastavia poikasia katseleva yleisö oli tällävälin kääntänyt
huomionsa Aningaisten puolelle, josta kuului jytinää ja näkyi
pölypilvi. Keskustelevat hengenmiehetkin pysähtyivät katsomaan
ratsasjoukkoa, joka juuri lasketti Pyhän Pietarin sarkain ohi
sillalle. Höyhensulat liehuivat hatuissa, päivänsäteet välähtivät
herrojen hopeaisista pantasoljista ja helavöistä ja naisten
pitkät, raskaat liepeet lepattivat hevosten kylkiä vastaan.
Peittosilmäiset havukat kyyröttivät asepalvelijain olkapäillä, ja
näiden satuloista roikkuili kahta puolta kaadettu riista. Turussa
vierailevain ylimysten metsästysseura palasi näet pyyntiretkeltä.
Siihen kuuluvista aatelisherroista tervehtivät monet ohi ajaessaan
prioria, jolle myöskin nuo notkeavartaloiset naiset ystävällisesti
nyökäyttivät päätään. Seurue näkyi ajavan torin yli Saunakadulle,
missä Yläneen Flemingeillä oli kaupunkitalonsa.
-- Keitä ylimyksiä ne olivat? kysyi Silta, hiukan ihmetellen
ystävänsä tuttavuuksia, mutta samalla muistaen, että tämä tietysti
jalosyntyisenä miehenä ja ripittäjänä joutui niissä piireissä
paljonkin liikkumaan.
-- Siinä oli Yläneen väkeä, Flemingejä ja Illejä. Minun onkin mentävä
tuonne samaan taloon; olen sinne kutsuttu.
Mikko kiirehti Sillan mielestä, joka häntä torinreunaa pitkin
saatteli, melkein tarpeettomasti askeleitaan. Eräs noista naisista
oli varsinkin niin tuttavallisesti Mikkoa tervehtinyt, ettei Silta
voinut olla siitä toverilleen mainitsematta. Tämä hymähti hiukan
katkerasti:
-- Varot, vanha epäilijä, ettei vain uudistuisi Hautasaaren tarina.
Ei, ystäväni! Kun silloin lemmenverkkoon lankesin, tunsin sen
rajattomaksi onnettomuudekseni ja viheliäisyydekseni. Jos vielä
verkkoon joutuisin, käsittäisin sen ehkä pelastuksekseni, -- ehkäpä
se ratkaisisikin kaikki!
-- Sinä tahdot olla ennenkaikkea ihminen, lausui Silta, nyt yhä
paremmin ymmärtäen toverinsa.
-- Luulen, että se on kutsumuksista korkein, vastasi Mikko,
kiiruhtaen Saunakadunportista sisään.
Silta jatkoi, ystävästään erottuaan, yksinäistä vaellustaan, kävellen
sokkeloisen luostarikorttelin läpi, jossa kankeajalkaiset vuohet
olivat laitumella ruohokatoilla ja rikkatunkiot seinänvierustoilla
lemahtelivat. Hän jatkoi yhäti yksinäisiä, harmajia mietelmiään:
Mikko ystävä kykenee tekemään rohkeita, varmoja päätöksiä ja,
taisteltuaan ja kärsittyään, katkaisemaan ristiriitansa. Hän, Silta,
vain ei kykene...
Rantakatu tuli vastaan ja sinne näkyivät nyt joutavat joukot
sillalta tulvaavan..., kas, siinähän soluikin mereltä päin tuleva
laiva kokkapurjeen avulla verkalleen jokea ylöspäin, suuntautuen
Mustos-porvarin suureen aittalaituriin. Sitä riensivät ihmiset
vastaanottamaan, ja Silta laskeutui tietysti toisten mukana
laiturille, -- olihan merkkitapaus aina, kun Turkuun saapui laiva.
Pian vinkui ankkurivitja ja laiva pysähtyi. Ranta-aitan kupeelta
katseli Silta, kuinka laivan peräpuolta vivuttiin laituriin,
jollaikaa jo ensimmäiset tervehdykset laivan ja rannan välillä
huudettiin. Tukholmasta kuului laiva tulevan... rauha on maassa...,
Taalain kapina on asettunut, vehkeilevät piispat ovat vangitut...
Mutta merellä liikkuu taas Norbyn aluksia. Ahvenanmaalla oli kauhu
ollut suuri, sillä kaksi juutinlaivaa oli siellä äsken käynyt
ryöstämässä; pelolla oli loppumatka purjehdittu...
Tällaisia uutisia laivasta kerrottiin, ja kauhulla kuunteli
väkijoukko noita viestejä juuttien lähentelemisestä. Mutta vielä
kuuli Silta hiljaisen kuiskeen väkijoukossa:
-- Arkkipiispa kuuluu olevan laivassa mukana.
-- Tarkastusmatkallako?
-- Ei, pakomatkalla, sanotaan...
-- Eipähän, kuningashan hänet kuuluu Ruotsista karkoittaneen pois.
-- Ne ovat kai taas niitä kerettiläisten vehkeitä, he kuuluvat
saaneen nuoren kuninkaan pauloihinsa.
-- Kuka on kerettiläinen..., puhu taitavammin...!
Niin kävi kuiske Mustosen sillalla, jossa kauan saatiin odottaa,
kunnes suuri laiva oli varovasti laiturin kupeeseen hinattu. Todella
sieltä nyt astuikin muiden matkustajain perästä pitkä, laiha, kalsean
näköinen prelaatti, piispanviitta hartioillaan. Sana arkkipiispan
tulosta oli jo saatettu vaalipiispalle Erik Sveninpojalle, ja tämä
nyt kiirehti, arkkiteiniksi äsken ylennetyn sihteerinsä, mestari
Gasparuksen, kanssa kirkonpäämiestä vastaanottamaan. He nousivat
hetken kuluttua vieraineen vaikenevan väkijoukon välitse maihin ja
hupenivat kadunkulmasta kaupunkiin.
-- Mitä tästä kaikesta tulee? puheli Silta itsekseen katsellen,
kuinka laivasta jo käytiin tavaroita purkamaan ja kuinka siellä
kantaja-ammattikunnan jäsenet kiistelivät oikeuksistaan ja
ansioistaan. -- Maailmassa murtuu nyt jotakin, vanha särkyy, uutta
luodaan. Olot kehittyvät nopeasti, siteitä kätkee, käsitteet
mullistuvat; rohkeasti astuu uusi aika eteenpäin. Miksei siinä
uskaltaisi mukana astua, silpaista poikki ennakkoluulot, --
miksen kerran voisi minäkin harpata yhden ainoan pienen askelen
arkailematta...?
Se ajatus lämmitti rannasta yksin astelevaa kanunkia, mutta säikytti
häntä samassa. Ei, ei, muut uskaltavat, häneltä vain puuttuu tarmoa...